Taistelutanner molempien leirien välillä.
(Sotahuutoja, rummun pärrytystä ja torven räikkinää.
Agrippa ja muita tulee.)
AGRIPPA.
Takaisin! Liian kauas uskalsimme.
Caesarkin itse liekiss' on, ja suuremp'
On vastustus, kuin mitä odotimme.
(Menevät.)
(Sotahuutoja. Antonius ja Scarus, haavoitettuna, tulevat.)
SCARUS.
Päällikkö uljas! Tää vast' ottelua!
Jos taannoin näin ois tehty, kotiin heidät
Pää veriss' olis piesty.
ANTONIUS.
Vuodat verta.
SCARUS.
Sain haavan; se ol' ensin niinkuin T,
Mut nyt se on kuin H.
ANTONIUS.
He pakenevat.
SCARUS.
Nyt survokaamme heidät tunkiolle;
Minuss' on vielä kuuden naarman tila.
(Eros tulee.)
EROS.
He ovat lyödyt; hyötymme on yhtä
Kuin kauniin voitto.
SCARUS.
Selkään heitä haudo
Ja niinkuin jänist' iske takakoipeen;
Juoksusta hauska piestä!
ANTONIUS.
Kerran maksan
Puheesi lohdukkaat ja kymmenesti
Tuon reippaan mieles. Tule!
SCARUS.
Jäljess' onnun.
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Aleksandrian muurien edustalla.
(Sotahuutoja. Antonius tulee marssien, hänen jäljessään
Scarus ja sotaväkeä.)
ANTONIUS.
Leiriinsä hänet karkoitimme. Joutuun
Ennalta viekää kuningattarelle
Sanoma, keitä vieraakseen hän saa. --
Huomenna ennen päivää vuodatamme
Sen veren, joka tänään pakoon pääsi.
Kaikille kiitos! Vankat teill' on kourat,
Ja ette taistelleet vain palkan eestä,
Vaan niin kuin asia ois ollut teidän,
Eik' yksin mun; jokainen oli Hektor.
Nyt kaupunkiin, ja vaimon, ystäväin
Kavutkaa kaulaan; kertoelkaa työnne,
Kun ilokyynelin he haavoistanne
Pesevät hurmeen ja nuo kunnon raannat
Terveiksi suutelevat. -- Kätesi!
(Cleopatra tulee seurueineen.)
Tuon suuren keijon suosiin sinut suljen,
Kiitollisuutens' onnen sulle tuokoon! --
Sa, mailman päivä, teräskaulahani
Kätesi kierrä; juokse semmoisenaan
Sopani raudan läpi sydämmeeni,
Ja voittoretkes tee sen kuohupäillä!
CLEOPATRA.
Oi, herrain herra! Kaiken kunnon kunto!
Maailman suurest' ansast' ehjänäkö
Hymyillen tulet?
ANTONIUS.
Armas satakieli,
Makuulle heidät pieksimme. Haa, tyttö!
Ruskeihin harmait' eksyy; mut viel' aivo
Ravitsee hennoja ja nuoruudelta
Voi viedä voiton. Katso tuota miestä!
Huulilleen armon kättä tarjoo! -- Uros,
Suutele tuota! -- Taistellut hän niin on,
Kuin vihast' ihmiskuntaan joku jumal'
Ois surmaa tehnyt hänen hahmossansa.
CLEOPATRA.
Saat multa kulta-asun, jok' on ollut
Kuninkaan oma.
ANTONIUS.
Ansainnut hän on sen,
Vaikk' ois se rubiineilla koristeltu
Kuin pyhän Phoibon vaunut. -- Kätesi!
Nyt riemukulku kautta kaupungin
Ja kilvet hajanaiset koristeina!
Jos olis linnassamme leirin tila,
Niin yhdess' illasteltaisi ja juotais
Onneksi huomispäivän, josta koituu
Kuninkaallinen seikkailu. -- Soi, torvi!
Kaupungin korvat vasken räminällä
Nyt huumaa, säistäin rummun pärrytystä,
Niin että maa ja taivas yhteen ääneen
Jymisten tuloamme ylistää!
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
Caesarin leiri.
(Sotureita on vartiolla.)
1 SOTAMIES.
Jos meit' ei tunnin aikaan vaihdeta,
Palata täytyy vahdistoon. On kuudan,
Ja sanotaan, ett' toisell' alkaa valveell'
Ottelu taas.
2 SOTAMIES.
Kirottu päivä meille
Tuo eilinen!
(Enobarbus tulee.)
ENOBARBUS.
Yö, ole näkijäni! --
3 SOTAMIES.
Ken tuo mies on?
2 SOTAMIES.
Vait vain, ja kuunnelkaamme.
ENOBARBUS.
Todista puolestani, armas kuu,
Kun pettureista inhottava muisto
Jää maailmaan, ett' Enobarbus raukka
Sinulle työnsä katui.
1 SOTAMIES.
Enobarbus!
2 SOTAMIES.
Vait! Lisää kuulkaamme.
ENOBARBUS.
Sa, raskaan mielen ylin valtias,
Yön myrkkyist' usvaa päälleni nyt seulo,
Ett' elämä, tuo tahdon vastustaja,
Minusta luopuis! Sydämmeni murskaa
Piikovaan rikokseeni! Rauetkoon se,
Surusta kuivuneena, tomuksi
Pahoine mietteinensä! Oi, Antonius,
Jalompi kuin mun ilkityöni halpa,
Anteeksi omast' anna puolestasi,
Mut mailma kirjoihinsa minut pankoon
Vain luopioiden, pettureiden joukkoon!
Antonius! Oi, Antonius!
(Kuolee.)
2 SOTAMIES.
Puhutella
Pitääpi häntä.
1 SOTAMIES.
Niinpä niinkin; saattaa
Puheensa Caesaria koskea.
3 SOTAMIES.
Niin oikein. Mutta hän on nukuksissa.
1 SOTAMIES.
Pikemmin taineissaan; noin häijy rukous
Ei hevin unta tuo.
2 SOTAMIES.
Lähemmä tulkaa.
3 SOTAMIES.
Herätkää, herra! Puhukaa!
2 SOTAMIES.
Hoi! Kuulkaa!
1 SOTAMIES.
Häneen on kuolon käsi iskenyt. --
Haa! Rummun vakaa ääni uinuvia
Jo herättää. Päävahtiin hänet viemme;
Hän arvomies on. Vuoromme nyt päättyy.
3 SOTAMIES.
No, tulkaa pois; hän ehkä vielä tointuu.
(Menevät, ruumitta kantaen.)
Kymmenes kohtaus.
Molempien leirien välimaalla.
(Antonius ja Scarus tulevat, marssittaen sotajoukkojaan.)
ANTONIUS.
Merillä tänään varustauvat; emme
Lie maalla heille mieleen.
SCARUS.
Kaikkialla.
ANTONIUS.
Tulessa tulkoot taikka ilmassa,
Niin vastaan käymme. Muista: jalkaväki
Kaupungin ulkokunnahilla meihin
On liittyvä. Merellä kaikk' on selvää;
Sataman jättäneet on laivat. Paras
Nyt tilaisuus on heidän hankkeitaan
Ja varustuksiansa vakoella.
(Menevät.)
(Caesar tulee, marssittaen sotajoukkojaan.)
CAESAR.
Jos teit' ei ahdisteta -- niinkuin luulen --
Pysykää hiljaa maalla. Parhaat voimans'
On laivoihin hän vienyt. Laaksoiss' olkaa
Ja kestäkäätte, miten parhain voitte.
(Menevät.)
(Antonius ja Scarus palajavat.)
ANTONIUS.
Ei mitään vieläkään! Tuon männyn luota
Ma näen kaikki; kohta tiedon annan,
Mitenkä käy.
SCARUS.
Cleopatran on laivaan
Pesineet pääskyt; auguuri on vaiti,
Ei tiedä mitään, synkkänä vain katsoo,
Peläten suutaan avata. Antonius
On rohkea ja arka, pelkää, toivoo
Sen mukaan, miten onnen oikku vuoroin
Vie taikka antaa.
(Kaukaista melua, meritappelun kaltaista. Antonius palajaa.)
ANTONIUS.
Hukassa on kaikki!
Tuo rietas egyptitär minut petti!
Laivastoni on antaunut; tuolla
Nakellaan pilviin lakkeja ja juodaan,
Kuin kauan eross' olleet ystävykset.
Sa, kolminainen portto, minut tuolle
(Menee.)
Möit oppipojalle! Sua vastaan yksin
Nyt sydämmeni sotii. -- Pakoon kaikki!
Kun lumoukseni kostanut ma olen,
Niin kaikk' on tehty. -- Käske pakoon kaikki.
(Scarus menee.)
Oi, päivyt, nousuas en enää näe!
Täss' onnestaan Antonius erii; tässä
Me kättä paiskaamme! -- Näiks onko tullut? --
Sydämmet, jotka liepeissäni lieri
Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt
Caesarin kukkakupuun heruttavat;
Ja kolottu on honka tää, mi kaikki
Varjoonsa peitti. Petetty ma olen!
Egyptin viekas henki! Ilki lumous!
Sa, jonka silmäys mua viittoi sotaan
Ja kotiin taas, jonk' oli povi korkein
Mun silmämääräni ja ylpeyteni,
Kuin aimo mustalainen petosjuonin
Sydäntä myöten minut paljaaks riistit! --
Hoi, Eros! Eros!
(Cleopatra tulee.)
Lumous, väisty pois!
CLEOPATRA.
Miks armahallesi noin riehut?
ANTONIUS.
Poistu,
Tai ansaitun saat palkkasi ja Caesar
Häväistyn voittosaaton! Hän sun vieköön
Ja plebejien riemutessa ilmaan
Sun nostakoon! Sa vaunujansa seuraa
Häväistyksenä koko sukupuolesi
Kuin hirmu-otusta sua näyteltäköön
Rovosta roistokansalle! Tuo hellä
Octaviakin siksi säätyin kynsin
Vanatkoon kasvos!
(Cleopatra menee.)
Hyvä, että menit,
Jos hyvä, että elät. Parempi,
Jos raivoni sun saavuttaisi; silloin
Yks surma monta estäisi. -- Hoi, Eros! --
Mua Nesson paita polttaa! Kantaisä
Alcides, neuvo mulle raivos, että
Kuun sarviin Lichaan lennätän ja noilla
Käsillä, joille raskain nuija kevyt,
Arvoisan itseni ma tyynni murskaan!
Tuo noita kuolkoon! Rooman nulikalle
Hän minut möi; petokseen minä sorruin,
Ja siitä nyt hän kuolkoon! -- Eros, hoi!
(Menee.)
Yhdestoista kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)
CLEOPATRA.
Avuksi, naiset! Pahemmin hän raivoo
Kuin Ajax kilvestään. Thessalian karju
Noin vaahtea ei vala.
CHARMIANA.
Hautamajaan
Sulkeukaa, kuolon sana hälle pankaa.
Niin tuskaillen ei sielu ruumiist' erii,
Kuin suuruus itsestään.
CLEOPATRA.
Pois hautamajaan! --
(Mardianolle.) Sana hälle vie, ett' itseni ma tapoin,
Ett' oli viime sanani: »Antonius»;
Se kerro oikein surkutellen. Joudu!
Tuo tieto mulle, miten hän sen kestää.
(Menevät.)
Kahdestoista kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone.
(Antonius ja Eros tulevat.)
ANTONIUS.
Mua erotatko, Eros?
EROS.
Kyllä, herra.
ANTONIUS.
Näet joskus pilven lohikäärmeenmoisen,
Udussa näet kuin leijonan tai karhun
Tai tomillisen linnan, jyrkän vuoren,
Särmikkään kallion, sinervän niemen
Ja puita, jotka maailmalle nuokkuu --
Lumetta kaikki. Sinä näit nuo näyt.
Nuo iltahämyn kuvajaiset?
EROS.
Kyllä.
ANTONIUS.
Mik' on nyt hevonen, se tuokiossa
Hajautuu pilveen, erottamatonna
Kuin vesi vedestä.
EROS.
Niin kyllä, herra.
ANTONIUS.
Niin, ystävä, semmoinen varjokuva
On päällikkösi nyt. Täss' on Antonius,
Mut tätä hahmoa ei voi hän pitää.
Egyptin vuoksi ryhdyin tähän sotaan,
Ja kuningatar -- jonka syämmen luulin
Omaavani, kosk' omasi hän minun,
Jok', omanani, miljoonittain muita,
Nyt kadonneita, yhdisti -- hän, näet sen,
Pelissä petti mun ja Caesarille,
Vihamiehelleni, kunniani hukkas. --
Äl' itke, hyvä Eros; jäihän meille
Viel' itsemme, jok' itsemme voi tappaa.
(Mardianus tulee.)
Se kirottu! Hän miekan multa ryösti.
MARDIANUS.
Antonius, ei! Sua kuningatar lempi
Ja omakseen sun kohtalosi otti.
ANTONIUS.
Vait, rietas kuohilas! Hän minut petti.
Sen vuoksi kuolkoon!
MARDIANUS.
Ihminen vain kerran
Voi kuolemalle maksaa velkansa;
Hän on sen maksanut. Mit' aioit sinä,
Se on jo tehty. Viime sanans' oli:
»Antonius, ylevä Antonius!» Silloin
Antonion nimen syvä, raskas huokaus
Katkaisi kesken; sydän vei ja huulet
Siit' osansa; hän kuoli pois, ja nimes
On häneen haudattuna.
ANTONIUS.
Kuollut?
MARDIANUS.
Kuollut.
ANTONIUS.
Asuni riisu, Eros! Lopuss' on
Nyt päivän pitkä työ ja lepo tarpeen. --
Se kyllin korvaa vaivas, että pääset
Täält' eheänä. Mene!
(Mardianus menee.) --
Pois, pois tuo! --
Ajaxin seitsenkertamenkaan kilpi
Tält' iskulta ei sydäntäni suojais.
Pakahdu, povi! Sydän, vahvemp' ennen
Kuin verhosi, nyt heikko majas murra! --
Välehen, Eros! -- Soturi on mennyt! --
Pois, aseet särkyneet; te kunnialla
Olette palvelleet. --
(Eros poistuu.)
Sa ennalt' ehdit,
Mut sinut saavutan, Cleopatra,
Ja itken sulta anteeks'antamusta.
Mun täytyy se; on kidutusta viipy.
Kun sammunut on soihtu, pane maata
Ja heitä päivän huolet! Kaikki puuha
Nyt työn vain turmelee, ja itse voima
Takertuu omaan väkeensä. Nyt kiinni
Sinetti vain, ja kaikk' on kaikki! -- Eros! --
Ma tulen, armas! -- Eros! -- Mua varro:
Miss' sielut lepää kukilla, me siellä
Käsikkäin kuljemme ja kaikki henget
Imehdytämme reippaall' ilollamme;
Aeneas Didoineen saa yksin jäädä,
Muut kaikki meitä seuraa. -- Eros! Eros!
(Eros palajaa.)
EROS.
Mitä, herra?
ANTONIUS.
Cleopatran kuoltua
Niin häpeään nyt häädyn, että inhoo
Mua jumalatkin. Minä, jonka miekka
Nelitti mailman, joka laivalinnat
Rakensin vehreän Neptunon selkään,
Nyt itseäni soimaan, että puutun
Tuon naisen uljuutta, tuot' ylvää mieltä,
Mi kuollen sanoo meidän Caesarille:
»Ma voitin itseni.» Sa vannoit, Eros,
Kun niiksi tulee -- ja nyt niiks on tullut --
Kun auttamaton häpeä ja herja
Mua takaa väijyy, että käskystäni
Mun silloin surmaat. Tee se! Nyt on aika!
Et mua loukkaa, Caesarin vain kaadat.
No, punaa poskiin!
EROS.
Hyvät jumalat!
Sen tekisinkö minä, mit' ei voinut
Sodassa kaikki parthilaisten nuolet!
ANTONIUS.
Halaatko Roomass' ikkunasta nähdä,
Kuin herras, kädet sidottuina, niskans'
Ikeeseen laskee, alas painain päänsä
Hävystä hehkuvan, kun vaunuissansa
Tuo onnenmiekko Caesar edell' ajaa,
Häväisten seuraajaansa.
EROS.
En, en koskaan.
ANTONIUS.
No, tule siis; mua haava vain voi auttaa.
Tuo kunnon miekkas sivalla, mi maalles
Niin mont' on hyvää tehnyt.
EROS.
Anteeks suokaa!
ANTONIUS.
Kun sinut vapautin, sen vannoit tehdä,
Milloinka vaadin vain. Nyt tee se; muuten
On kaikki palvelukses entisetkin
Vain tyhjää sattumaa. No, survaise!
EROS.
Nyt pois siis kääntäkää tuo jalo muoto,
Joss' asuu koko mailman jumaloimus.
ANTONIUS.
Kas min!
(Kääntää pois kasvonsa.)
EROS.
Jo maall' on miekka.
ANTONIUS.
Joutuun sitten
Se tehköön tehtävänsä.
EROS.
Rakas herra,
Ylevä valtiaani, salli minun,
Ennenkuin verisen ma iskun isken,
Hyvästi jättää.
ANTONIUS.
Sen jo teit. Hyvästi!
EROS.
Hyvästi, herra! Nytkö jo?
ANTONIUS.
Nyt, Eros!
EROS.
No, tuossa siis!
(Kaatuu miekkaansa.)
Näin pääsen suremasta
Antonion kuolemaa.
(Kuolee.)
ANTONIUS.
Jalompi mua
Sin' olet monta vertaa. Uljas Eros,
Näin näytit, mitä pitää mun ja mitä
Et sinä voi. Kuningatar ja Eros
Jalolla käytöksellään ikimaineen
Minulta voittivat; mut ylkä tahdon
Viel' olla kuolemassakin ja rientää
Kuin morsiusvuoteeseen. Siis joutuun! Eros,
Sun oppilaanasi nyt herras kuolee;
Tään sinult' opin. --
(Kaatuu miekkaansa.)
Kuin? En kuollut? Enkö? --
Hoi! Vahdit! -- Surmaa auttakaa!
(Dercetas ja vahtimiehiä tulee.)
1 VAHTIMIES.
Mit' ääntä?
ANTONIUS.
Tein patustyön; oi, päättäkää te, miehet,
Mit' aloin minä.
2 VAHTIMIES.
Pudonnut on tähti!
1 VAHTIMIES.
Ja aika tekee loppuaan!
KAIKKI.
Voi meitä!
ANTONIUS.
Ken lempii mua, lyököön kuoloniskun!
1 VAHTIMIES.
En minä.
2 VAHTIMIES.
Enkä minä.
3 VAHTIMIES.
Eikä kukaan.
(Vahtimiehet menevät.)
DERCETAS.
Tuho ja kuolo luotas ajaa kaikki. --
Tää sanoma ja miekka tuo, ne mulle
Caesarin lemmen hankkii.
(Diomedes tulee.)
DIOMEDES.
Miss' Antonius?
DERCETAS.
Kah, tuossa, Diomedes!
DIOMEDES.
Elääkö hän?
Et vastaa, mies?
(Dercetas poistuu.)
ANTONIUS.
Sinäkö, Diomedes?
Vedä miekkasi ja kelpo surmanisku
Minuhun iske!
DIOMEDES.
Herra, tänne minut
Lähetti Cleopatra.
ANTONIUS.
Milloin?
DIOMEDES.
Nyt.
ANTONIUS.
Miss' on hän?
DIOMEDES.
Sulkeunut hautamajaan.
Häll' oli aavistava pelko siitä,
Mit' oli tuleva. Kun näki, että
Te syyttä suotta epäilitte hänen
Caesariin liittyneen, ja ett'ei ollut
Vihanne hillittävissä, niin laittoi
Hän teille sanoman, ett' oli kuollut.
Nyt, seurauksista huolissaan, mun käskee
Totuuden kertoa; mut pelkään, että
Ma tulen liian myöhään.
ANTONIUS.
Liian myöhään.
Diomedes hyvä, kutsu tänne vahti.
DIOMEDES.
Päämiehen vahti, hoi! Hoi, vahti tänne!
Herranne kutsuu.
(Vahtimiehiä tulee.)
ANTONIUS.
Hyvät ystävät,
Kuningattaren tykö minut viekää,
Se viime työ on, minkä teiltä vaadin.
1 VAHTIMIES.
Voi meitä! Miehenne kun uskotuimmat
Jätätte jälkeenne!
KAIKKI.
Voi, surun päivää!
ANTONIUS.
Ei ystävät, teit' ei saa suru painaa, --
Sit' älkää hyvää suoko kohtalolle.
Sanokaa rangaistusta tervetulleeks,
Niin sitä rankaisette, kun sen tuskat
Ilolla kärsitte. Avuksi tulkaa!
Mua, johtajaanne, te nyt johtakaa!
Ja kiitos kaikest', ystäväni, kiitos!
(Menevät, kantaa Antoniota.)
Kolmastoista kohtaus.
Paikka sama. Hautamaja.
(Cleopatra, Charmiana ja Iras ylhäällä hautamajassa.)
CLEOPATRA.
En, Charmiana, täält' en lähde koskaan.
CHARMIANA.
Mieltänne lohduttakaa.
CLEOPATRA.
En, en tahdo.
Kaikk' ihmeet, kauhut tervetulleiks sanon,
Mut lohdun hylkään. Syyn mukainen tulee
Suruni määrä olla, yhtä suuri
Kuin on sen aihe. --
(Diomedes ilmestyy alhaalla.)
Mitä? Kuollutko?
DIOMEDES.
Ei kuollut, mutta kuolon kielissä.
Kas, tuolta puolen hautamajaa vahdit
Jo häntä kantavat.
(Vahtimiehet tulevat, kantaen Antoniota.)
CLEOPATRA.
Oi, aurinko,
Kehäsi suuri polta tuhkaksi!
Pimetköön mailman ranta vaihteluineen!
Antonius! Oi, Antonius, Antonius!
Charmiana, auta, auta, Iras, auta!
Te siellä, auttakaa hänt' ylös!
ANTONIUS.
Hiljaa!
Antoniota ei kukistanut Caesar,
Vaan itse itsensä Antonius voitti.
CLEOPATRA.
Niin kyllä, niin: Antonius yksin saattoi
Antonion voittaa; mut voi kuitenkin!
ANTONIUS.
Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Hetken
Vain tässä kalmaa viivyttelen, kunnes
Viimeisen tuhansista suuteloista
Huulilles painan.
CLEOPATRA.
Min' en tohdi, armas. --
Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi;
Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar
Ei voittosaatollensa koristusta
Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint'
On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä,
Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia,
Tuo salamiettijä ja kainosilmä,
Ei kunniata voittaakseen saa mua
Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule! --
Avuksi naiset! -- Nostamme sun tänne. --
Apuhun tulkaa!
ANTONIUS.
Joutuun! Kohta kuolen.
CLEOPATRA.
Tää vasta leikki! -- Kuinka painat, armas!
Tää mielen raskaus kaikk' on voimat vienyt,
Se tekee painon. Oi, jos Juno oisin,
Niin vahvasiipinen Mercurius saisi
Zeun rinnalle sun nostaa! -- Vielä vähän! --
On toivo aina hupsu. -- Tule, tule!
(Nostavat Antonion ylös.)
Oi, tervetullut! Kuole nyt miss' elit!
Muiskuista elvy! Huulet jos sen voisi,
Ne kuluttaisin näin.
KAIKKI.
Oi, surkeutta!
ANTONIUS.
Egyptitär, ma kuolen, kuolen!
Viiniä tilkka, sitten puhun hiukan.
CLEOPATRA.
Ei, annas minä puhun: torun, kunnes
Vihasta onnetar, tuo kiero vaimo,
Rukkinsa rikkoo.
ANTONIUS.
Armas, sana vain!
Caesarilt' arvoa ja turvaa pyydä. --
Oi!
CLEOPATRA.
Ne ei sovi yhteen.
ANTONIUS.
Kuule, armas:
Väestä Caesarin äl' usko muihin
Kuin Proculejoon.
CLEOPATRA.
Uljuuteeni uskon
Ja käteeni, mut Caesarin en väkiin.
ANTONIUS.
Eloni surkeata loppua
Äl' itkein sure! Virkistä vain mieltäs,
Muistellen entist' onnenaikaani,
Kun elin niinkuin ylevin ja suurin
Maan ruhtinas. Nyt kurjana en kuole,
En pelkurina kypärääni heitä
Maanmiehelleni; roomalainen olen
Ja uljaan roomalaisen voittama.
Nyt henki lähtee, enempää en jaksa.
CLEOPATRA.
Oo, sinä miesten parhain, niinkö kuolet?
Minusta etkö huoli? Tähän inhaan
Mun jätät maailmaan, jok' ilman sua
Ei paremp' ole pahnaa. -- Nähkää, naiset:
(Antonius kuolee.)
Maan valtakruunu sulaa! -- Oi, Antonius! --
Oi, kuihtunut on sodan voittoseppel,
Sen lippupuu nyt kaatui! Miehen verrall'
On poika nyt ja tyttö; kaikk' on yhtä;
Kuun alla kaikkinäkevän ei enää
Mitäkään merkillistä.
(Menee tainnoksiin.)
CHARMIANA.
Malttukaatte!
IRAS.
Oo, hänkin kuollut, valtiaamme!
CHARMIANA.
Rouva!
IRAS.
Kuningatar!
CHARMIANA.
Oi, jalo, jalo rouva!
IRAS.
Egyptin valtaemäntä!
CHARMIANA.
Vait! Hiljaa!
CLEOPATRA.
Ei muuta kuin vain vaimo; samain kurjain
Himojen alainen kuin lypsyakka
Tai palkkapiika! Nurjiin jumaloihin
Halaisin heittää valtikkani, huutaa,
Ett' tämä mailma veti vertaa heille,
Siks kunnes varastivat kalleuteni.
On tyhjää kaikki; maltti hupsutusta,
Ja maltittomuus hullun koiran virkaa.
Rikosko syöstä surman salamajaan,
Ennenkuin surma noutaa? -- Mitä teette?
Uljuutta, naiset! Sun mik' on, Charmiana?
Ylevät immet! -- Nähkääs, hyvät naiset,
Lopuss' on öljy, lamppu sammunut! --
Miehuutta, naiset! Ensin ruumis hautaan,
Sitt' ylväs, suuri, roomalainen teko,
Ett' ylpeillä saa meistä tuoni. Tulkaa!
Tuon jättihengen maja nyt on kylmä.
Oo, tulkaa, naiset! Ainoo auttaja
Nyt uljuus on ja äkkikuolema.
(Menevät. Antonion ruumis kannetaan pois.)