Ensimmäinen kohtaus.
Caesarin leiri Aleksandrian edustalla.
(Caesar, Agrippa, Dolabella, Maecenas, Gallus,
Proculejus y.m. tulevat.)
CAESAR.
Dolabella, mene, vaadi antaumista;
Kun kaikk' on turhaa, sano, että viipy
On pelkkää vehkeilyä.
DOLABELLA.
Kyllä, Caesar.
(Menee.)
(Dercetas tulee, kädessä Antonion miekka.)
CAESAR.
Mit'. ompi tämä? Ken se meitä tohtii
Noin lähetä?
DERCETAS.
Nimeni on Dercetas.
Antoniota palvelin, mi parhain
Ol' ansaitseva parhaan palveluksen;
Hän oli herrani, kun eli, toimi,
Ja hänen vihaajiaan vastustamaan
Kulutin elämäni. Mieheksesi
jos tahdot mun, niin olen Caesarille,
Mit' Antoniolle olin; jos et tahdo,
Niin ota henki multa.
CAESAR.
Mitä sanot?
DERCETAS.
Sen sanon, Caesar: Antonius on kuollut.
CAESAR.
Kun moinen pylväs kaatuu, suuremp' olla
Pitäisi ryske: maankin järähtää ja
Kaduille leijonia lennätellä
Ja ihmisiä taasen niiden luoliin.
Antonion surma ei vain yhden surma,
Se nimi tietää puolen maailmaa.
DERCETAS.
Hän kuollut on, ei puukon palkatun,
Ei telakirveen kautta; sama käsi,
jok' urotöillään hälle maineen hankki,
Sydämmen antamalla miehuudella
Sydämmen särki. Tässä urhon miekka;
Sen vedin haavasta; kas, veri jalo
Sit' yhä punaa.
CAESAR.
Suretteko miehet?
Anteeksi, jumalat; mut moinen tieto
Kuninkaan silmää kostuttaisi!
AGRIPPA.
Kummaa,
Ett' ajaa luonto meitä vaikeroimaan
Hartainta toivettamme!
MAECENAS.
Häness' oli
Avut ja viat tasan.
AGRIPPA.
Ihmisessä
Tavata ei voi ylevämpää mieltä.
Mut, ollaksemme ihmisiä, saamme
Vikoja jumalilta. Caesar heltyy.
MAECENAS.
Noin suuren peilin vastassa on pakko
Kuvansa siinä nähdä.
CAESAR.
Oi, Antonius,
Näin kävi siis! Mut puhkaisin vain paiseen
Omasta ruumiistani. Sinut täytyi
Mun työntää tieltä pois, tai mennä itse;
Ei koko maailmassa meidän kahden
Ois ollut tilaa. Kuitenkin ma suren
Ja sydämmeni verta haikeest' itkee,
Kun sinä ystäväni, kilpaajani
Jaloissa töissä, valtakumppanini,
Toveri, veikko sotatantereella,
Oikea käteni, sydän, josta lennon
Sai mieleni, -- kun, sanon, tähtiemme
Noin leppymättä piti riitaiseksi
Välimme tehdä! -- Kuulkaa, ystävät, --
(Airut tulee.)
Mut se nyt jääköön sopivampaan aikaan.
Tuon miehen silmist' asia jo kuultaa;
Kuulkaamme, mit' on hällä sanomista. --
Mist' olet?
AIRUT.
Egyptistä kurja mies.
Kuningattareni, mi hautamajaans'
On sulkeunut -- ei muuta hällä omaa --
Nyt aikeistasi pyytää tiedon saada,
Jott' ehtisi hän pakkopäivillensä
Varustua.
CAESAR.
Hän hyvill' olkoon mielin;
Hänelle heti tiedon laitan siitä.
Ett' arvokasta, hellää kohtelua
Hän meilt' on saapa. Caesar ei voi elää
Ja tyly olla.
AIRUT.
Jumalien haltuun!
(Poistuu.)
CAESAR.
Käy tänne, Proculejus. Mene, sano.
Ett' emme hälle häväistystä aio;
Aseta lohtu mielen tilan mukaan;
Hän ylpeydessään surmatyön voi tehdä
Ja meidät voittaa. Roomassa hän tuottais
Mun riemusaatolleni ikimaineen.
Tuo joutuun tieto, mitä sanoo hän
Ja millaiselta näyttää.
PROCULEJUS.
Kyllä, Caesar.
(Menee.)
CAESAR.
Käy mukaan, Gallus.
(Gallus menee.) --
Miss' on Dolabella?
Seuratkoon Proculejoa.
AGRIPPA ja MAECENAS.
Dolabella!
CAESAR.
Ei, antaa olla; muistan, että muuta
On tointa hällä. Pian on hän täällä.
Telttaani tulkaa; siellä saatte nähdä,
Kuink' oli täytymys tää sota mulle
Ja kuinka kirjeissäni aina olin
Sävyisä, tyyni. Tulkaa näkemään,
Mit' ilmaistavaa mulla on.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Aleksandria. Hautamaja.
(Cleopatra, Charmiana ja Iras tulevat.)
CLEOPATRA.
Paremman elämän on alku vain
Tää auteus. Mitä Caesar on? Vain tyhjää;
Ei onnetar, vaan onnettaren orja,
Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on
Se teko, joka kaiken teon päättää,
Satunnan salpaa, köyttää kohtalon,
Pois nukkuu, maan ei saastaa enää maista,
Tuot' imettäjää Caesarein ja loisten.
(Proculejus, Gallus ja sotureita lähestyy hautamajan ovea.)
PROCULEJUS.
Caesar sua tervehtii, Egyptin valtias,
Ja pyytää tietää, minkä toivomuksen
Sa soisit täytetyksi.
CLEOPATRA.
Nimesi?
PROCULEJUS.
Nimeni Proculejus on.
CLEOPATRA.
Antonius
Sinusta puhui, luottaa käski sinuun;
Mut suuresti en pettymystä pelkää,
Kun luottamust' en tarvitse. Jos herras
Kuningatarta vaatii kerjäämään,
Niin majesteetin täytyy arvon vuoksi
Kuningaskuntaa kerjätä. Jos suo hän
Egyptin pojalleni, niin hän antaa
Sen verran omastani, että siitä
Voin polvillani kiittää.
PROCULEJUS.
Huolet' olkaa!
Käsissä ruhtinaan ei vaaraa teillä.
Vapaasti turvautukaa herraani,
Jonk' aulis armo runsain määrin vuotaa
Tarvitseville. Syvän nöyryytenne
Kun tietää saa hän, näette voittajan,
Jok' apuun kutsuu hyvyyden, kun polvill'
Anotaan hältä armoa.
CLEOPATRA.
Vie sana,
Ett' olen hänen onnens' alamainen,
Ja annan hälle vallan, minkä voitti.
Nöyryyttä opettelen joka hetki,
Ja hänen kasvonsa vain nähdä soisin.
PROCULEJUS.
Sen teen ma, jalo rouva. Rauhoittukaa;
Ma tiedän, että tilaanne hän säälii,
Johonka itse syypää on.
GALLUS.
Nyt nähkääs,
Kuin olis helppo hänet vangiks ottaa.
(Proculejus ja kaks' vartijaa nousevat tikapuita myöten
hautamajaan ja asettuvat Cleopatran taakse. Toiset vartijat
murtavat oven auki salvasta.)
Vahtikaa häntä, kunnes Caesar tulee.
(Poistuu.)
IRAS.
Oi, valtaemäntä!
CHARMIANA.
Cleopatra!
Voi, kuningatar, sinä olet vanki!
CLEOPATRA.
Pian, pian, kädet!
(Paljastaa tikarin.)
PROCULEJUS.
Seis, seis, arvo rouva!
(Pidättää häntä ja riisuu häneltä aseen.)
Moist' älkää pilaa tehkö! Emme pettää,
Vaan pelastaa teit' aiomme.
CLEOPATRA.
Ei suoda
Siis kuollakaan! Se hoiva koirallakin.
PROCULEJUS.
Caesarin hyvyys loukkaantuu, jos noin te
Itsenne turmelette, Cleopatra.
Maailma hänen jaloutensa nähköön;
Sit' estäis kuolonne.
CLEOPATRA.
Miss' olet, kuolo?
Oi, tule, tule, kuningatar ota;
Hän vastaa monta imevää ja loista!
PROCULEJUS.
Mieltänne malttakaa.
CLEOPATRA.
En syö, en juo,
Ja jos on kerran tyhjä puhe tarpeen,
En myöskään nuku. Tämän tomumajan
Ma kaadan, tehköön Caesar, minkä voi.
Mies, tiedä, herras hoviss' ei mua koskaan
Kahleissa nähdä; typerän Octavian
Ei kaino silmä moittimaan mua pääse.
Mua hurraall' ilmahanko nostettaisi
Räyhäävän Rooman roskan nähtäväksi?
Egyptiss' ennen hautamajanani
Ojanne olkoon; ennen Niilin mutaan
Mun syöskööt alastonna, vesitoukkain
Kaluta kauheaksi; ennen tehkööt
Korkeimman pyramiidin hirsipuuksi
Ja kahleilla mun siihen hirttäkööt!
PROCULEJUS.
Kuvittelette julmempaa, kuin mihin
Syyt' antaa teille Caesar.
(Dolabella tulee.)
DOLABELLA.
Proculejus,
Mit' olet tehnyt, tietää herras, Caesar;
Sua kutsuu hän; ja kuningatar minun
Jää huostaani.
PROCULEJUS.
Se mieluisinta mulle.
Sävyisä ole hälle, Dolabella. --
(Cleopatralle.) Ma Caesarille lausun toivehenne,
Jos suotte.
CLEOPATRA.
Sano, että kuolla tahdon.
(Proculejus ja sotamiehet menevät.)
DOLABELLA.
Nimeni liette kuullut, arvo rouva?
CLEOPATRA.
En tiedä.
DOLABELLA.
Varmaankin mun tunnette.
CLEOPATRA.
Vähät siitä, mitä kuulin taikka tunnen.
Nauratte kai, kun vaimot taikka lapset
Unia kertovat; se eikö hauskaa?
DOLABELLA.
En teitä, rouva, käsitä.
CLEOPATRA.
Näin unta.
Ett' oli kerran keisari Antonius: --
Oi, vielä moinen uni, että vielä
Näkisin moisen miehen!
DOLABELLA.
Suvainnette --
CLEOPATRA.
Häll' oli kasvot niinkuin taivas, missä
Kuu kiertelee ja päivä, valostellen
Maan pientä ympyrää.
DOLABELLA.
Ylevä rouva, --
CLEOPATRA.
Hän jalan polki valtamerta, käsin
Syleili maailmaa; kuin sfeerein sointu
Ol' äänensä, kun ystäville haastoi,
Mut järkyttää maanpiirin kun hän tahtoi,
Se pauvanteena pauhas. Hyvyydellään
Ei ollut talvea, vaan aina syksy,
Jok' annistaan vain versoi; nautintonsa
Kuin delphiinit vain uivat, selkäns' ylös
Kuohuista nostain; palvelijoina hällä
Kuninkaat oli, ruhtinaat; kuin rovot
Varisi hänen kädestänsä sääret
Ja valtakunnatkin.
DOLABELLA.
Cleopatra, --
CLEOPATRA.
Moist' onko miestä ollut, voiko olla,
Kuin tuo, mink' unissani näin?
DOLABELLA.
Ei, rouva.
CLEOPATRA.
Jumalten kuultaviin sa valehtelet.
Mut ollutko vai oleva, niin uneen
Ei moinen mahdu. Uupuu luova luonto,
Jos mielikuvain kanssa kilpaan ryhtyy;
Mut Antoniota kuvaillessaan luonto
Veis voiton kuvas-aistista ja saattais
Sen varjot häpeään.
DOLABELLA.
Mua kuulkaa, rouva.
On tappionne kuin te itse, suuri.
Ja kuorman mukainen on kestämyskin.
Hyljätköön minut halaamani onni.
Jos tuskastanne kimmahdust' en tunne
Sisimpään sydämmeeni.
CLEOPATRA.
Kiitos, herra!
Mit' aikoo Caesar mulle, tiedättenkö?
DOLABELLA.
Sen soisin sanomatta tietävänne.
CLEOPATRA.
Sanokaa.
DOLABELLA.
Vaikk' on hällä jalo mieli, --
CLEOPATRA.
Mua voittosaatossaanko käyttää aikoo?
DOLABELLA.
Kyll' aikoo varmaan.
(Ulkoa.) Tilaa Caesarille!
(Caesar, Gallus, Proculejus, Maecenas, Seleucus
ja seuralaisia tulee.)
CAESAR.
Ken on Egyptin kuningatar?
DOLABELLA.
Rouva,
Se imperaator' ompi.
(Cleopatra polvistuu.)
CAESAR.
Nouskaa, pyydän.
Ei polven notkistusta! Nouse, nouse,
Egyptin valtias!
CLEOPATRA.
Siis jumalten se
On tahto. Herraani ja voittajaani
Totella täytyy mun.
CAESAR.
Pois arka huoli!
Vääryytenne, vaikk' onkin verihimme
Se kirjoitettu, sallimuksen työnä
Pidämme vain.
CLEOPATRA.
Maailman valtaherra,
En niin voi ajaa asiaani, että
Sen puhtaaks saisin. Myönnän, että mua
On haitannut se hairaus, jok' on usein
Häväissyt sukupuoltani.
CAESAR.
Cleopatra,
Pikemmin liennämme kuin suurennamme.
Jos hankkeisiimme mukautte, jotka
On teitä kohtaan suopeat, niin hyödyn
Vaihdosta saatte. Mut jos julmuudesta
Mua syytätte, niinkuin Antonius teki.
Niin hyvist' aikeistani tyhjäks jäätte,
Lapsenne syöksette myös perikatoon,
Jonk' estäisin, jos minuun turvaisitte.
Nyt voinen mennä.
CLEOPATRA.
Halki mailman menkää;
Sen voitte, se on teidän. Meidät saatte,
Kuin mitkä kilvet taikka voittomerkit.
Ripustaa mihin mielitte. Kas, tässä --
(Antaa Caesarille paperin.)
CAESAR.
Mua neuvoihinne kaikess' ottakaa.
CLEOPATRA.
Siin' omaisuuteni on lueteltu,
Koristeet, kullat, helmet, tarkoin kaikki,
Pait pientä joutavaa. -- Miss' on Seleucus?
SELEUCUS.
Täss', armo.
CLEOPATRA.
Hän on varainvartijani.
Sanokoon henkens' uhalla, jos mitään
Salasin itselleni. -- Puhu totuus.
SELEUCUS.
Lukitkaa ennen suuni, kuin ett' annan
Valheesta hengen.
CLEOPATRA.
Salasinko mitä?
SELEUCUS.
Sill' ostaa voisi sen, mink' ilmoititte.
CAESAR.
Cleopatra, oi, älkää punastuko!
Ylistän älyänne.
CLEOPATRA.
Loisto tenhoo!
Kas, Caesar: nyt mun omani on teidän,
Ja teidän olis mun, jos vaihtuis onni,
Tuon kiittämättömyys vie multa mielen. --
Oo, orja, sinä taatumpi et ole
Kuin altis naikko! Mitä? Peräydytkö?
Peräydy vaan! Mut silmäsi ma yllän,
Vaikk' oisi niillä siivet. Orja, koira,
Katala konna!
CAESAR.
Pyydän, leppykää.
CLEOPATRA.
Oi, Caesar, tämä häpeä mun surmaa!
Kun sinä suvaitset mua etsiä
Ja majesteetillasi kunnioittaa
Mua nöyryytettyä, niin oma orja
Mun häväistyksiem määrään vielä
Petoksen lisää! Caesar, olkoon, että
Pidätin pienen korun, turhan hemmun,
Sen arvoisen, mit' ensi ystävälle
On tapa lahjoittaa; ja olkoon, että
Octaviaa ja Liviaa varten kätkin
Paremmat lahjakalut, niillä heitä
Lepyttääkseni; oman elätinkö
Mua siltä pettää täytyy? Jumalat!
Tää sortumustakin on katkerampaa. --
(Seleucolle.) Pois! Muuten kohtaloni tuhkass' ilmi
Vihani hehku leiskaa. Mies jos oisit,
Niin mua säälisit.
CAESAR.
Seleucus, mene!
(Seleucus menee.)
CLEOPATRA.
Niin, meidän suurten päähän muiden
Useinkin pannaan; kaatuissamme saamme
Syyn siitä, mit' on nimessämme tehty;
Siis surku meitä on.
CAESAR.
Cleopatra,
Mit' ilmi toitte, mitä salasitte.
Se meit' ei liikuta; se teidän olkoon,
Huviinne käyttäkää se. Caesar, tietkää,
Ei ole kauppi, joka teidän kanssa
Romusta tinkii. Huoletta siis olkaa,
ja kahleit' älkää uneksiko, älkää.
Teit' aiomme niin kohdella, kuin itse
Te neuvotte. Nyt syökää, nukkukaa;
Niin paljon meill' on säälin huolta teistä,
Ett' ystäviksi jäämme. Hyvästi!
CLEOPATRA.
Herrani, voittajani!
CAESAR.
Ei, ei sitä; --
Hyvästi!
CLEOPATRA.
Tyhjää laverrusta, tytöt,
Jott' en ois itseäni kohtaan jalo.
Charmiana, kuule!
(Kuiskaa Charmianan koreaan.)
IRAS.
Päättäkää jo, rouva;
Paennut päivän valo on, ja meidät
Pimeys yllättää.
CLEOPATRA.
Takaisin kiirein!
Tilaus on tehty, valmista on kaikki;
Se jouduta vain tänne.
CHARMIANA.
Kyllä, rouva.
(Dolabella palajaa.)
DOLABELLA.
Miss' emäntäsi?
CHARMIANA.
Tuossa.
(Menee.)
CLEOPATRA.
Dolabella!
DOLABELLA.
Lupasin tulla, rouva, käskystänne,
Ja sitä kuulen niinkuin jumalaani.
Nyt tietkää, että Syyrian kautta Caesar
On kulkeva ja kolme päivää eeltä
On teidän lähtö lapsinenne matkaan.
Sanoma hyödyks olkoon; lupaukseni
Ja tahtonne ma täytin.
CLEOPATRA.
Olen aina
Velallisenne.
DOLABELLA.
Minä palvelijanne.
Hyvästi, kuningatar! Caesar vartoo.
CLEOPATRA.
Hyvästi! Kiitos! --
(Dolabella menee.)
Mitä sanot, Iras?
Egyptin tanssinukkina nyt meitä
Roomassa näytellään; käsityöläis-orjat,
Kädessä paljat, tuumapaut ja vyöllä
Likaiset nahat, nostavat meit' ilmaan;
Inhasta ravinnosta haiskahtava,
Sakea hengen höyry meidät peittää,
Ja niellä saamme heidän löyhkiänsä.
IRAS.
Jumalat varjelkoot!
CLEOPATRA.
Niin kyllä, Iras.
Meit' irstas liktori kuin luuskaa väijyy;
Rupiset runoniekat loiluillansa
Herjaavat meitä; kiekkaat ilvehtijät
Meit osoittelevat ja matkivat
Egyptin pitoja; Antonius päissään
Esitetään, ja Cleopatran osaa
Nalikka naukuu, tehden majesteetist'
Irvokkaan porton.
IRAS.
Hyvät jumalat!
CLEOPATRA.
Niin kyllä, Iras.
IRAS
Sit' en näe koskaan;
Mun kynteni on vahvemmat, sen takaan,
Kuin silmäni.
CLEOPATRA.
Niin, sillä keinoin heidän
Ivaamme juoniaan ja tyhjäks teemme
Typerät hankkeet. --
(Charmiana palajaa.)
No, Charmiana? -- Immet,
Pukekaa minut kuningattareksi;
Pukuni parhain tuokaa; taaskin tahdon
Kydnolle mennä Antoniota vastaan. --
No, joudu, Iras! -- Charmiana hyvä,
Nyt kiire tarpeen on; tään palveluksen
Kun vielä teet, niin tuomiopäivään asti
Saat leikitellä. -- Kruunu tuokaa, kaikki. --
(Iras menee. Melua kuuluu ulkoa.)
Melua mitä?
(Vahtimies tulee.)
VAHTIMIES.
Tuoll' on talonpoika,
Puheille majesteetin tungettelee;
Hänell' on viikunoita.
CLEOPATRA.
Laske sisään. --
(Vahtimies menee.)
Pien' ase usein tekee valtatöitä.
Vapauden tuo hän. Päätös mull' on luja;
Ei naista minuss' enää; kiireest' olen
Ja kantapäähän asti marmorista.
Sa, vaihteleva kuu, et enää sinä
Mun ole tähteni.
(Vahtimies palajaa, seurassaan talonpoika, joka kantaa vasua.)
VAHTIMIES.
Täss' on se mies.
CLEOPATRA.
Pois mene sinä, jätä hänet tänne.
(Vahtimies poistuu.)
Sull' onko myötä Niilin soma liero.
Se, joka kivuttoman surman tuo.
TALONPOIKA.
Onpa niinkin. Mutta neuvoa en tahtoisi teitä koskemaan sitä, sillä sen
pisto on kuolettamaton: se, joka siitä kuolee, toipuu harvoin tai ei
koskaan.
CLEOPATRA.
Tiedätkö ketään, joka siit' on kuollut?
TALONPOIKA.
Tiedän useita, miehiä ja myöskin naisia. Viimeksi eilen sen kuulin
eräältä vaimolta, perin rehelliseltä vaimolta, joka vain oli hiukan
valheeseen menevä, -- ja sitä ei vaimon pitäisi koskaan olla muulla,
kuin rehellisellä tavalla, -- hän kertoi, kuinka hän sen pistosta kuoli
ja mitä tuskia hän tunsi. Totta totisesti, hän puhui sangen hyvää
käärmeestä; mutta joka uskoo kaikkia, mitä ihmiset puhuvat, häntä ei
auta puoletkaan siitä, mitä he tekevät. Mutta joka tapauksessa on
tavatonta, että tuo käärme on yksi omituinen käärme.
CLEOPATRA.
No niin; nyt hyvästi, ja mene!
TALONPOIKA.
Toivotan teille paljon iloa käärmeestä.
(Laskee maahan vasun.)
CLEOPATRA.
Hyvästi!
TALONPOIKA.
Mutta pankaa mieleenne, nähkääs, että käärme tekee, mitä sen luonto
käskee.
CLEOPATRA.
No, kyllä, kyllä. Hyvästi!
TALONPOIKA.
Nähkääs, käärmettä ei ole uskomista muiden kuin viisasten ihmisten
käsiin; sillä siinä elukassa ei, totta totisesti, ole mitään hyvää.
CLEOPATRA.
Huoletta ole, kyllä varotaan.
TALONPOIKA.
Hyvä vaan! Mutta kuulkaa: älkää mitään sille antako; se ei ole
ruokaansa ansainnut.
CLEOPATRA.
Syökö se minut?
TALONPOIKA.
Älkää luulko minua niin tuhmaksi, ett'en tietäisi, että naista ei syö
itse pirukaan. Tiedän kyllä, että nainen on herkkua jumalille, jos ei
piru pääse sitä laittelemaan. Mutta ne pirut hunsvotit antavat
jumalille, piru olkoon, paljon harmia noista naisista, sillä joka
kymmenestä heidän luomastansa pilaavat pirut viisi.
CLEOPATRA.
No, mene nyt vaan! Hyvästi!
TALONPOIKA.
Niin, totta totisesti; toivotan teille iloa käärmeestä.
(Menee.)
(Iras palajaa, tuoden manttelin, kruunun y.m.)
CLEOPATRA.
Mantteli ylleni ja kruunu päähän!
Minuss' on kuolemattomuuden kaipuu.
Egyptin viininesteet huuliani
Ei enää kasta. -- Joutuun, Iras, joutuun! --
On niin kuin kuulisin Antonion kutsun;
Näen, kuinka nousee hän ja tekoani
Jaloksi kiittää; kuulen, kuinka pilkkaa
Caesarin onnea, jot' ihmiselle
Jumalat suovat, saadaksensa syytä
Vastaiseen vihaan. Tulen, puoliso: --
Sen nimen miehuudellani nyt ostan.
Tult' olen, ilmaa; maan omaksi jätän
Muut elementit. -- Onko valmis? Tulkaa
Ja huuliltani viekää viime lämpö!
Hyvästi, Charmiana! -- Iras impi,
Hyvästi kauaks aikaa! --
(Suutelee heitä, Iras kaatuu ja kuolee.)
Sinä kaadut?
Kyy onko huulillani? Jos noin kauniist'
Eriät elosta, niin kuolon isku
On vain kuin rakastajan nipistely;
Se koskee, mut on mieleen. Tyynnä lepäät?
Noin kuollen maailmalle julistat,
Ett'ei se ansaitse jäähyväisiä.
CHARMIANA.
Pakahdu, paksu pilvi; sada, että
Sanoa voisin: jumalatkin itkee.
CLEOPATRA.
Häpeän tästä saan! Hän ensin kohtaa
Kiharapään Antonion; tämä häntä
Puhuttelee ja hälle tuhlaa muiskun,
Jok' on mun taivaani. -- Nyt, surman leikku,
(Panee käärmeen povelleen.)
Terävin hampain kerrassa nyt pura
Tää elämäni sykertynyt solmu!
Mujuinen hupsu parka, suutu, joudu!
Jos voisit puhua, niin kuulla saisin,
Ett' on tuo suuri Caesar pelkkä narri,
Typerä narri.
CHARMIANA.
Oo, koin tähti!
CLEOPATRA.
Vaiti!
Näetkö rinnoillani lapsukaista,
Jok' uneen imee imettäjänsä?
CHARMIANA.
Oi, murru, sydän!
CLEOPATRA.
Lienteää kuin voide.
Suloista niinkuin ilma, ihanaa --
Antonius, oi! -- Oi, tule vielä sinä!
(Panee toisen käärmeen käsivarrelleen.)
Miks aikailen?
CHARMIANA.
Täss' inhass' elämässä? --
Hyvästi vain! -- Nyt, surma, pöyhkeile!
Sait omaksesi naisen, joll' ei vertaa. --
Nyt umpeen, vienot ikkunat! Ei koskaan
Noin kuninkaallista saa katsett' enää
(Kuolee.)
Kultainen Phoibos. Kallellaan on kruunu;
Asetan paikoilleen sen; sitten leikkiin!
(Vahtimiehiä ryntää sisään.)
1 VAHTIMIES.
Miss' ompi kuningatar?
CHARMIANA.
Vait! Hän nukkuu.
1 VAHTIMIES.
Caesarilt' airut --
CHARMIANA.
Tulee liian myöhään. --
(Panee käärmeen povelleen.)
Oo, joutuun! Joutuun nyt! Se tuskin tuntuu.
1 VAHTIMIES.
Hoi! Tääll' ei hyvää. Petetty on Caesar.
2 VAHTIMIES.
Dolabella kutsukaa; hän tääll' on.
1 VAHTIMIES.
Mitä?
Tää onko kunnon työtä, Charmiana?
CHARMIANA.
On kunnon työtä tää ja sopivaa
Niin suurten kuningasten jälkeiselle. --
Haa, soturi!
(Kuolee.)
DOLABELLA.
Mit' ompi täällä?
2 VAHTIMIES.
Kaikki kuolleet.
DOLABELLA.
Caesar,
Oikeinpa aavistit; nyt itse tulet
Ja tehtynä näet teon, jota varoit
Ja estää koitit.
(Ääniä ulkoa.) Tietä Caesarille!
(Caesar palajaa seurueineen.)
DOLABELLA.
Oi, herra! Liian totta ennustitte;
Se, mitä varoitte, on tapahtunut.
CAESAR.
Lopussa jaloin! Hankkeemme hän arvas,
Ja valtiaana omaa tietään kulki. --
Mitenkä kuolivat? En näe verta.
DOLABELLA.
Ken täällä viimeks oli?
1 VAHTIMIES.
Halpa maamies.
Joll' oli viikunoita; tuoss' on vasu.
CAESAR.
Siis myrkkyä!
1 VAHTIMIES.
Oi. Caesar, äsken vielä
Charmiana eli, seisoi tuossa, haastoi
Ja valtiatar-vainajansa kruunun
Asetti kuntoon; vapisi ja värjyi.
Ja kaatui äkisti.
CAESAR.
Oi, jalo heikkous!
Näkyisi turpous, jos kuolon syynä
Ois myrkky; vaan hän näyttää, niinkuin nukkuis
Ja niinkuin vielä uuden Antonion
Ihainsa tenhoverkkoon pyytää tahtois.
DOLABELLA.
Kas, rinnassa on tuossa verinyplä,
Jok' ompi hiukan turvonnut, ja samoin
On käsivarressa.
1 VAHTIMIES.
Kyyn puremia.
Ja viikunankin lehdillä on näljää,
Sellaista, jota käärmeen tapa jättää
On Niilin kuoppiin.
CAESAR.
Luultavaa on, että
Hän siit' on kuollut; lääkärinsä kertoi.
Ett' alati hän tutki, mikä helpoin
Ois kuolintapa. -- Vuode nostakaa.
Ja hänen naisensakin täältä viekää.
Hän haudattava on Antonion viereen;
Maan pääll' ei hautaa, joka kuuluisamman
Kätkeepi parin. Moinen tapaus vihloo
Sen synnyttäjääkin; ja noiden vaiheet
On yhtä paljon heille sääliksi,
Kuin kunniaksi mulle, joka olin
Sen säälin alku. Koko armeijan
Nyt tulee saattaa heitä hautahan.
Pois sitten Roomaan. -- Sinä, Dolabella,
Saat tätä surujuhlaa valmistella.
(Menevät.)