Ensimmäinen kohtaus.
Tasanko Syyriassa.
(Ventidius tulee voittosaatossa, hänen mukanaan Silius ja
muita roomalaisia, päälliköitä ja sotamiehiä; edellä kannetaan
Pacoron ruumista.)
VENTIDIUS.
Nyt, Parthia, taitoin peitsesi; näin onni
Nyt soi mun kostaa Marcus Crasson surman. --
Kuninkaan poika sotajoukon edell'
On kulkeva. -- Pacorosi, Orodes,
Nyt Crasson sovittaa.
SILIUS.
Ventidius, miekkas
Kun vielä parthilaisten verta höyryy,
Niin pakoojia vainoo; Meediat urki,
Mesopotamiat ja kaikki hyylät,
Miss' olla voivat. Suur' Antonius sitten
Sun voittovaunuun asettaa ja pääsi
Koristaa laakereilla.
VENTIDIUS.
Silius, Silius,
Min' olen kyllän tehnyt. Alamainen
Voi liikojakin tehdä. Tiedä, Silius:
Parempi työtönnä, kuin töistään saada
Liiaksi mainetta, jos meistä etääll'
On palveltava. Caesar ja Antonius
Enemmän saivat aikaan muiden kautta
Kuin itsestään. Maaherra Syyriassa,
Edeltäjäni Sossius, herrans' armon
Menetti, kun hän äkkiarvaamatta
Sai liian suuren maineen. Joka sodass'
On päällikköään toimess' etevämpi,
Tuleepi päällikkönsä päälliköksi,
Ja kunnian himo, sotamiehen hyve,
Valitsee ennen tappion kuin voiton,
Joss' itse varjoon joutuisi. Ma voisin
Antonion hyväks enemmänkin tehdä,
Mut hän vaan suuttuisi, ja hänen vihans'
On surma toimilleni.
SILIUS.
Sull' on sitä,
Jot' ilman miekankantajaa ei miekast'
Erottaa saata. Kirjoitatko hälle?
VENTIDIUS.
Nöyrästi kerron, mit' Antonion nimi --
Tuo taika-sotahuutomme -- sai aikaan:
Kuin hänen lipuillaan ja armeijoillaan
On voittamaton Parthian ratsuväki
Ajettu tantereelta.
SILIUS.
Miss' on nyt hän?
VENTIDIUS.
Athenaan aikeessa; ja meidän tulee,
Niin pian kuin vain voimme taakaltamme,
Siell' ennen häntä olla. -- Mars, siis matkaan!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Rooma. Vierashuone Caesarin asunnossa.
(Agrippa ja Enobarbus kohtaavat toisensa.)
AGRIPPA.
No, ovatko jo langot eronneet?
ENOBARBUS.
Pompejon kanssa sopivat; hän läksi;
Muut kolme vielä allekirjoittavat.
Octavia itkee Roomast' eroansa;
Murheissaan Caesar on; ja Lepidus
Pompejon pidoista -- niin sanoo Menas --
Sai keltataudin.
AGRIPPA.
Jalo mies, se Lepidus!
ENOBARBUS.
Tavaton! Kuinka Caesaria lempii!
AGRIPPA.
Ja kuink' Antoniota jumaloipi!
ENOBARBUS.
Caesar? -- Se ihmiskunnan Jupiter!
AGRIPPA.
Antonius? -- Jupiterin jumala!
ENOBARBUS.
Caesarko? Mitä? -- Oi, se verraton!
AGRIPPA.
Antonius! Oi, sa Arabian Phoenix!
ENOBARBUS.
Caesarin kehuks pelkkä Caesar riittää!
AGRIPPA.
Niin kyllä, kummankin hän pilviin kiitti.
ENOBARBUS.
Enimmin Caesarin; mut myös Antonion.
Ei sydän, kieli, kynä eikä runo
Voi ajatella, haastaa, piirtää, laulaa,
Kuin suurest' on Antonius hälle rakas.
Mut Caesar? Vaiti vain, ja polvi maahan,
Niin, polvi maahan!
AGRIPPA.
Kumpaakin hän lempii.
ENOBARBUS.
Hän sontiainen on, ja he sen siivet. --
(Torventoitaus.)
Ratsaille kutsu! -- Hyvästi, Agrippa!
AGRIPPA.
Hyvästi, sotur' uljas! Onneksenne!
(Caesar, Antonius, Lepidus ja Octavia tulevat.)
ANTONIUS.
Ei enempää!
CAESAR.
Te viette osan suuren itsestäni;
Mun häness' omistatte. -- Sisko, ollos
Semmoinen puoliso, kuin sydämmeni
Voi toivoa ja pyhästi sen taata. --
Antonius, veljeni, tää hyveen kuva
Se rakkautemme välill' olkoon juote,
Jok' yhdistää ja kiintää, eikä murrin,
Mi kaikki rikkoo. Paremp', ett'ei tätä
Sidettä oisikaan, kuin ett'ei sitä
Molemmat hellisi.
ANTONIUS.
Mua epäilette;
Se mua loukkaa.
CAESAR.
Sanoin, minkä sanoin.
ANTONIUS.
Vaikk' olettekin tarkka, pienint' ette
Te syytä löynne tuohon pelkohonne.
Jumalat teitä varjelkoot ja teihin
Taivuttakohot roomalaisten mielen!
Me eroamme tässä.
CAESAR.
Hyvästi, rakkain sisko, hyvästi!
Sua elementit hellikööt ja mieles
Ilolla täyttäkööt! Hyvästi jää!
OCTAVIA.
Oi, jalo veljyt!
ANTONIUS.
Hänen silmäns' ovat
Kuin huhtikuu: niiss' asuu lemmen kevät,
Tuo vihma sitä tietää. -- Iloitse!
OCTAVIA (Caesarille).
Herrani, katso huonetta, ja --
CAESAR.
Mitä?
Octavia, sano!
OCTAVIA.
Korvaasi sen kuiskaan.
ANTONIUS.
Sydäntä eipä tahdo kieli kuulla.
Ja kielt' ei ohjata voi sydän; noin se
Utu joutsenenkin tulvavesill' uipi,
Kallistumatta puoleen taikka toiseen.
ENOBARBUS (syrjään Agrippalle).
Itkeekö Caesar?
AGRIPPA.
Otsassa on piirto.
ENOBARBUS.
Se oisi paha merkki hevosessa,
Mut hän on toki mies.
AGRIPPA.
Kas, Enobarbus,
Antonius milt'ei ulvoi, nähdessänsä
Caesarin surmattuna; ja hän itki.
Kun Philippissä näki Bruton ruumiin.
ENOBARBUS.
Niin, häness' oli sinä vuonna nuha.
Mit' ilolla hän pilloi, sitä itki:
Mua usko, kunnes itsekin ma itken.
CAESAR.
Sua aina muistan, armain sisko; kuvaas
Ei haihduttaa voi aika.
ANTONIUS.
Tänne, veljyt!
Kanssanne lemmen voimassa ma kilpaan:
Nyt teitä syleilen, nyt teidät päästän
Ja heitän jumalille.
CAESAR.
Onnen huomaan!
LEPIDUS.
Valaiskoon taivaan koko tähtisarja
Ihanan tiesi!
CAESAR.
Hyvästi!
(Suutelee Octaviaa.)
ANTONIUS.
Hyvästi!
(Torvet soivat. He lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)
CLEOPATRA.
Miss' on se mies?
ALEXAS.
Hän tuskin tohtii tulla.
CLEOPATRA.
Niin vain? Mies, tänne!
(Airut tulee.)
AIRUT.
Suuri valtias
Judean Herodeskin silmääs säikkyy.
Kun vihastut.
CLEOPATRA.
Sen Herodeksen pään
Ma tahtoisin, mut kuin? Antonion piti
Se tuoda, vaan hän poiss' on. -- Lähemmäksi!
AIRUT.
Armoisin rouva, --
CLEOPATRA.
Octavian näitkö?'
AIRUT.
Näin, kuningatar.
CLEOPATRA.
Missä?
AIRUT.
Roomassa.
Hänt' ihan silmiin katsoin; näin, kun häntä
Antonius ja veli taluttivat.
CLEOPATRA.
Mun pituiseni onko?
AIRUT.
Eikä, rouva.
CLEOPATRA.
Ja äänen kuulit? Heleä vai heikko?
AIRUT.
Sen kuulin, rouva; ääni häll' on heikko.
CLEOPATRA.
Ei hyvä! Hän ei kauan tuota lemmi.
CHARMIANA.
He, tuotako? Oi, Isis! Mahdotonta!
CLEOPATRA.
Niin kyllä: kääpiö ja ääni heikko! --
Oliko käynti majesteetin? Mieti,
Oletko milloin majesteetin nähnyt?
AIRUT.
Hän kömpii; yhtä on, käy tai seisoo;
Kuin ruumis ilman eloa hän on,
Ei ihminen, vaan patsas.
CLEOPATRA.
Niinkö totta?
AIRUT.
Jos sokea en lie.
CHARMIANA.
Ei Egyptissä
Näe kolmekaan noin hyvin.
CLEOPATRA.
Järkimies,
Sen kyllä huomaan. -- Siit' ei toki vaaraa.
On hyvä tuolla äly.
CHARMIANA.
Verraton!
CLEOPATRA.
Kuin vanha lienee hän?
AIRUT.
Hän oli leski --
CLEOPATRA.
Vai leski? Charmiana, kuulehan!
AIRUT.
Ja kolmenkymmenen lie vaiheell' ikä.
CLEOPATRA.
Ja kasvoin muoto? Pyöreä vai pitkä?
AIRUT.
Rumuuteen asti pyöreä.
CLEOPATRA.
Se usein
Osoittaa tyhmyyttä. -- Ja hiusten väri?
AIRUT.
Punainen, rouva; otsa matala.
Niin matala kuin suinkin.
CLEOPATRA.
Tuossa kultaa!
Mun taannoist' älä tuimuuttani muista.
Takaisin sanan viedä saat; ma huomaan
Sun toimiin sopivaksi. Valmistaudu,
Jo kirjeet odottavat.
(Airut menee.)
CHARMIANA.
Sievä mies!
CLEOPATRA.
Niin tosiaankin; kadun suurest', että
Häväisin häntä noin. Niin, näistä päättäin
Ei otuksesta vaaraa lie.
CHARMIANA.
Ei laisin.
CLEOPATRA.
Hän majesteetin tuntee, on sen nähnyt.
CHARMIANA.
Nähnytkö sen? Oi, Isis varjelkoon!
Niin kauan teitä palvellut!
CLEOPATRA.
Charmiana,
Hält' yhtä vielä aioin tiedustella;
Mut sama se! Tuo tänne hänet oiti.
Ma kirjoitan. Kaikk' ehkä hyvin päättyy.
CHARMIANA.
Siit' olla voitte, kuningatar, varma.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Athena. Huone Antonion asunnossa.
(Antonius ja Octavia tulevat.)
ANTONIUS.
Ei, ei, Octavia, ei yksin se, --
Sen soisin anteeks, sen ja monta muuta
Sen tapaista; -- mut Pompejoa vastaan
Uutt' alkoi sotaa, testamenttins' sääsi
Ja kansalle sen julki luki, pahaa
Minusta puhui, ja kun vihdoin täytyy
Mua kiitelläkin, niin on kiitos kylmää
Ja kuivaa, perin niukkaakin. Kun tarjon
On paras tilaisuus, hän sit' ei käytä.
Tai nurkuen sen tekee.
OCTAVIA.
Armahani,
Äl' usko kaikkea; mut jos sun täytyy,
Niin kaiken älä anna mieltäs painaa.
Mua onnetonta vaimoa, kun pitää,
Jos rikko syntyy, kahden väliss' olla,
Rukoillen kumpaisenkin puolesta!
Mua nauraa hyvät jumalat, kun pyydän:
»Siunatkaa miestäni ja isäntääni!»
Ja sen taas puran yhtä äänekkäällä:
»Siunatkaa veljeäni!» Toinen rukous
Näin toisen kumoo, kumpi voittaneekin;
Ei keskitietä, ei.
ANTONIUS.
Octavia armas,
On lemmen paras siellä, missä paras
On turva. Mun jos kunniani kaatuu,
Niin kaadun itse; paremp', ett'en oisi
Sun ollenkaan, kuin sun näin alastonna.
Mut, niinkuin pyysit, välihimme astu;
Sill' aikaa hankin sotaa, josta tulee
Häpeä veljellesi. Joutuun toimeen,
Niin voitat, mitä toivot.
OCTAVIA.
Kiitos, armas!
Zeus valtias mun, heikon, heikon, suokoon
Sovittaa teidät! Sota välillänne.
Se on kuin halkeaisi maailma,
Ja ruumihilla rotko täytettäisiin.
ANTONIUS.
Kun huomaat, miss' on tämän riidan alku.
Niin siihen moittees käännä; niin ei yhtä
Voi rikoksemme olla, että lempes
Voi tasan puoltaa kumpaakin. Nyt lähde,
Valitse seurasi ja määrää itse
Ne kulut, joita matkaa varten vaadit.
(Lähtevät.)
Viides kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone.
(Enobarbus ja Eros kohtaavat toisensa.)
ENOBARBUS.
No, Eros hyvä, mitä kuuluu?
EROS.
Kummia kuuluu, herra.
ENOBARBUS.
Mitä? Sano!
EROS.
Caesar ja Lepidus ovat ryhtyneet sotaan Pompejoa vastaan.
ENOBARBUS.
Se on vanhaa. Entä tulos?
EROS.
Caesar, ensin käytettyään häntä sodassa Pompejoa vastaan, kieltää nyt
häneltä kaiken valtamiehyyden eikä suo hänelle mitään osaa voiton
kunniasta; eikä siinä kyllin, vaan lisäksi syyttää häntä entisestä
kirjeenvaihdosta Pompejon kanssa, ja panee, oman ilmiantonsa nojalla,
hänet vankeuteen, jossa nyt se kolmas mies raukka istuu, kunnes tuoni
hänen tyrmänsä avaa.
ENOBARBUS.
Siis, mailma, sull' on enää kaksi leukaa;
Nyt niiden väliin kaikki syöttees aja;
Ne toistaan järsivät. Miss' on Antonius?
EROS.
Kävelee puistikossa -- näin, ja kortta
Edessään potkii, huutaa: »Lepidus, hölmö!»
Ja kurkkua sen miehen uhkaa, joka
Pompejon tappoi.
ENOBARBUS.
Varusteiss' on laivat.
EROS.
Italiaa ja Caesaria varten. --
Mut kuulkaahan, teit' odottaa Antonius;
Ma oisin voinut uutiseni säästää.
ENOBARBUS.
Ei siitä apua; mut menneeks olkoon.
Antonion luokse minut saata.
EROS.
Tulkaa.
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Rooma. Huone Caesarin talossa.
(Caesar, Agrippa ja Maecenas tulevat.)
CAESAR.
Tuon kaiken teki Roomaa pilkatakseen,
Ja vielä muuta; Aleksandriassa --
Niin tässä kuuluu -- hän ja Cleopatra
Torilla hopeelavall' istuivat
Ja kultaisilla valtaistuimilla,
Ja heidän jaloissaan Caesanon --
Isäni poikaa siksi nimittävät --
Ja kaikki sekasikiöt, joit' ovat
Maailmaan siittäneet. Cleopatran
Tek' Egyptin hän kuningattareksi
Ja ali-Syyrian, Lyydian ja Kypron
Täys valtiaaksi.
MAECENAS.
Kaikkienko nähden?
CAESAR.
Niin, huvitaistelujen kentäll' aivan.
Hän siellä kuningasten kuninkaiksi
Julisti poikansa: heist' Aleksander
Armenian sai, suur-Meedian, Parthian;
Sisilian, Phoinikian ja Syyrian
Sai Ptolemeus. Cleopatra itse.
Puvuss' ol' Isis-jumalattaren,
Joss' usein ennenkin lie esiintynyt.
MAECENAS.
Sen Rooma kuulkoon!
AGRIPPA.
Se Antonion korskaan
On kylläynyt ja selin häneen kääntyy.
CAESAR.
Sen kansa tietää; hältä valituksen
Se sai vast ikään.
AGRIPPA.
Kestä valittaa hän?
CAESAR.
He, Caesarista: siitä, ett'ei silloin,
Kun Pompejolta Sisilian veimme,
Hän saanut osuuttansa; sitten sanoo
Laivoja mulle lainanneensa, joit' ei
Takaisin ole saanut; vihdoin mankuu,
Ett' erotettu kolmimiehistöstä
Lepidus on ja että tämän varat
Me anastimme.
AGRIPPA.
Siihen vastattakoon.
CAESAR.
Se tehty on, ja matkall' on jo airut:
Lepidus, kerroin, liian hirmuks yltyi
Ja, suurta valtaansa kun väärin käytti,
Ansaitsi kohtalonsa. Osan hälle
Suon voittomaistani, mut Armeniasta
Ja muista hänen valloiluksistansa
Ma samaa vaadin.
MAECENAS.
Siihen hän ei suostu.
CAESAR.
Siis hänkään pyyntööns' ei saa suostumusta.
(Octavia tulee seurueineen.)
OCTAVIA.
Oi, terve, herra! Terve, suuri Caesar!
CAESAR.
Oi, ett'en sanoisi sua hyljätyksi!
OCTAVIA.
Et siksi sanonut, ei liioin syytä.
CAESAR.
Miks sitten tänne hiivit noin? Et tule
Kuin sisko Caesarin. Antonion vaimon
Pitäisi saatton' olla sotajoukko
Ja ratsuin hirnun hänen tuloansa
Ennalta ilmoittaa; puut kansaa täynnä
Tien varsill' olla; itse odotuksen
Hivua ikävästä; taivaan kattoon
Pitäisi kansantungon pyörtämänä
Pölynkin nousta. Nyt kuin torityttö
Sa Roomaan tulet, ja näin estit meitä
Osoittamasta sulle rakkauttamme,
Jot' usein epäillään, jos ei se näy.
Meritse oisimme ja maitse tulleet
Sua vastaan, paikka paikalt' ylentäen
Komeutta tuliaisten.
OCTAVIA.
Veli hyvä,
Pakost' en tullut näin, vaan omin ehdoin.
Antonius, puolisoni, kuullessansa
Sun varusteistas, kuiskasi ne minun,
Surevan, korvaan; silloin pyysin lupaa
Matkustaa tänne.
CAESAR.
Jonka heti saitkin,
Kun esteeks olit hänen himoillensa.
OCTAVIA.
Noin älä puhu!
CAESAR.
Silmin häntä seuraan,
ja hänen töitään mulle tuuli kertoo.
Miss' on hän nyt?
OCTAVIA.
Athenass', armas veli.
CAESAR.
Häväisty sisko, ei! Cleopatra
On luokseen häntä viitannut. Hän valtans'
On suonut portolle. Nyt palkkaavat he
Maan kuninkaita sotaan. Heidän puoltaan
On Philadelphus Paphlagoniasta,
Kuningas Kappadokian, Archelaus,
Libyan Bacchus, Thrakian Adallas,
Arabian Malchus, Ponton kuningas,
Herodes Judeasta, Commagenen
Mithridates, Polemon ja Amyntas.
Lykaonian ja Meedian kuninkaat,
Ja paljon muita valtoja.
OCTAVIA.
Mua kurjaa.
Min sydän kahden oma on, ja nämä
Erottaa hurja viha!
CAESAR.
Tervetullut!
Kirjeesi meitä pidätteli, kunnes
Nä'imme pettymykses suuruuden
Ja viivytyksen vaaran. Huolet' ollos!
Äl' aikaa tuskastu, vaikk' onnes yli
Se vyöryttääkin vastuksien kuormaa,
Vaan itkemättä anna sallimuksen
Vaeltaa tietään. Tervetullut Roomaan,
Rakkaista rakkain! Yli ymmärryksen
Petetty olet. Suuret jumalat
Valinneet ovat mun ja ystäväsi
Sua kostamaan. Siis tyynell' ole miellä.
Tuhansin tervetullut!
AGRIPPA.
Tervetullut!
MAECENAS.
Niin, tervetullut, rouva! Teitä hellii
Jokainen sydän Roomassa ja säälii.
Avionrikkoja Antonius vain,
Tuo iljettävän irstas, teidät hylkää
Ja vallan antaa luuskalle, jok' yltyy
Pauhaamaan meitä vastaan.
OCTAVIA.
Tottako?
CAESAR.
Niin, toden totta! Tervetullut, sisko!
Ah, malta mieltäs, tyynny! Armain sisko!
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Antonion leiri Action niemekkeellä.
(Cleopatra ja Enobarbus tulevat.)
CLEOPATRA.
Sen vielä sulle kostan, ole varma.
ENOBARBUS.
Mut miksi? Miksi?
CLEOPATRA.
Sa panit vastaan sotaan lähtöäni,
Sanoen: se ei sovi.
ENOBARBUS.
Sopiiko se?
CLEOPATRA.
Kuin? Meitä sotaan haastetaan, ja meidän
Sopisi poissa olla!
ENOBARBUS (syrjään).
Siihen vastaan:
Jos sotaan viedään orihit ja tammat,
Niin orhit ovat liikaa; tamma kantaa
Soturin orhinensa.
CLEOPATRA.
Mitä sanot?
ENOBARBUS.
Läsnäolonne Antonion hurmais aivan,
Veis hältä järjen, sydämmen ja ajan,
Joit' on nyt tarvis. Löyhyydestä häntä
Jo syytetään: käy huhu Roomass', että
Photinus, kuohilas, ja hovinaiset
Nyt sotaa ohjaavat.
CLEOPATRA.
Kadotkoon Rooma!
Mädätköön kieli, joka meitä parjaa!
Sodassa mull' on tehtäväni: minä,
Jok' olen vallan pää, myös tahdon miesnä
Siell' esiintyä. Vastaan älä väitä;
Min' en jää jälkeen.
ENOBARBUS.
Vaikenen. Kas, tuossa
On päällikkö.
(Antonius ja Canidius tulevat.)
ANTONIUS.
Canidius, eikö kummaa?
Hän Tarentosta ja Brundusista
Noin valeen Joonian meren halkaisee ja
Torynen valtaa. -- Kuulitko sen, armas?
CLEOPATRA.
Ei kerkeyttä niin kukaan kummastele
Kuin jahnus.
ANTONIUS.
Oiva hitauden läksy:
Sopisi hyvin miesten parhaimmalle. --
Merellä otellaan siis hänen kanssaan.
CLEOPATRA.
Merellä! Kuinkas muuten?
CANITIUS.
Miksi niin?
ANTONIUS.
Siks, että vaatinut on meitä siihen.
ENOBARBUS.
Vaaditte tekin häntä miekkasille.
CANITIUS.
Ja tuohon taisteluun Pharsalon luona,
Miss' Caesar otteli Pompejon kanssa;
Mut hän, kun siit' ei hyötynyt, sen kielsi;
Niin tehkää tekin.
ENOBARBUS.
Laivaväki teillä
On kehnoa ja kiirein haalittua,
Elomiehiä ja aasin-ajureita;
Caesarin miehet on Pompejon kanssa
Otelleet usein; teill' on laivat raskaat,
Hänellä keveät. Ei häpeätä
Merellä väistää taistoa, kun maalla
On teidän voima.
ANTONIUS.
Merellä, merellä!
ENOBARBUS.
Näin menetätte vankan maineen, jonka
Maasodassa te saitte; hajoitatte
Pois armeijan, jost' enin osa uljast'
On jalkaväkeä, ja käyttämättä
Jätätte kuulun sotataitonne;
Hylitte keinon taatuimman, ja vaaran
Ja sattumuksen valtaan heittäytte
Vahvasta turvastanne.
ANTONIUS.
Merellä
Otella tahdon.
CLEOPATRA.
Laivaa kuusikymment'
On mulla; enempää ei Caesarilla.
ANTONIUS.
Poltamme liiat laivat; jäännöksellä
Täyskuntoisella sitten Actiosta
Ajamme Caesarin. Jos häviämme.
Niin uusi koitos maalla. --
(Airut tulee.)
Asiasi?
AIRUT.
Huhu on tosi: hän on siellä itse.
Caesar on valtaans' ottanut Torynen.
ANTONIUS.
Siell' itse? Mahdotonta! Ihme, että
Väkensä siellä on. -- Canidius, sinä
Jäät maalle kuudentoista legioonan
Ja tarpeellisen ratsuväen kanssa;
Me käymme laivaan. -- Tule, armas Thetis! --
(Soturi tulee.)
No, kunnon solttu?
SOTAMIES.
Jalo päällikkö,
Merellä älkää taistelko! Ei luottaa
Saa lahoon lautaan. Epäilettekö
Mun miekkaani ja näitä arpiani?
Egyptin ja Phoinikian miehet uikoot;
Lujalla maalla, uljaast' otellen,
On meidän tapa voittaa.
ANTONIUS.
Hyvä! -- Matkaan!
(Antonius, Cleopatra ja Enobarbus lähtevät.)
SOTAMIES.
Herkules vieköön, oikeassa lienen!
CANITIUS.
Niin olet, mies; mut kaikki hänest' yksin
Ei riipu; ohjaajall' on ohjaajansa:
Me naisten ollaan orjia.
SOTAMIES.
Te maalla
Siis legioonat hoidatte ja ratsut?
CANITIUS.
Marcus Octavius, Marcus Justejus,
Publicola ja Caelius ovat merta,
Me maata varten. Caesarin tuo kerkeys
On uskomaton.
SOTAMIES.
Roomast' armeijansa
Niin parvittain hän matkaan laittoi, että
Vakojat pettyi.
CANITIUS.
Ken on johtajana?
SOTAMIES.
Sanovat, muuan Taurus.
CANITIUS.
Miehen tunnen.
(Airut tulee.)
AIRUT.
Canidiota kutsuu päällikkö.
CANITIUS.
Nyt uutisten on synnyintuskiss' aika,
Ja joka hetki jotain uutta poikii.
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Tasanko Action lähellä.
(Caesar, Taurus, sotapäälliköitä ynnä muita tulee.)
CAESAR.
Taurus!
TAURUS.
Niin, herra?
CAESAR.
Maall' ei tapella!
Varulla vain, ja taistelua vältä,
Siks kunnes merell' asiat on selvät.
Näit' ohjeitani rikkoa et saa:
Täst' arvanheitost' onnemme nyt riippuu.
(Menevät.)
(Antonius ja Enobarhus tulevat.)
ANTONIUS.
Tuon kummun taakse tuonne ratsuväki
Caesarin joukon vastapäätä! Sieltä
Lukua laivain voimme tarkastella
Ja toimia sen mukaan.
(Menevät.)
(Canidius tulee, marssien maajoukkoineen toista puolta
näyttämöä, Taurus toista puolta. Kun nämä ovat ohi
kulkeneet, kuullaan meritappelun pauhua. Sotahuutoja.
Enobarbus palajaa.)
ENOBARBUS.
Kurjaa, kurjaa,
Perin kurjaa! Sit' en siedä katsella:
Antonias, Egyptin päällyslaiva,
Pakenee, kääntäin keulansa, ja kaikki
Kuuskymmentä sen jälkeen. Silmää vihloo
Se näky.
(Scarus tulee.)
SCARUS.
Jumalat ja jumalattaret
Ja koko taivaskunta!
ENOBARBUS.
Mitä riehut?
SCARUS.
Hukattu maailman on paras pala
Sulasta tyhmyydestä: muiskut meiltä
On vieneet maat ja vallat.
ENOBARBUS.
Miltä siellä
Taistelu näyttää?
SCARUS.
Meidän puolella
Kuin paisettunut rutto, joka varman
Tuo kuoleman. Egyptin karjas narttu --
Sen syököön kuppa! -- kesken taistelua --
Kun oli voitto niinkuin kaksoispari,
Näöltään yhtä, meidän vanhemp' ehkä, --
Kuin paarman alta lehmä kesäkuulla.
Pakenee, purjeet levällään.
ENOBARBUS.
Sen näin;
Se silmiäni kivisti, en voinut
Enempää sietää.
SCARUS.
Hän kun tuuleen käänsi.
Niin Antonius, tuon velhon jalo uhri,
Haritti siipiään kuin kärväs sorsa.
Paeten jäljestä, kun kuumimmillaan
Juur' oli taistelu. En herjatyötä
Moist' ole vielä nähnyt; noin ei ole
Kokemus, kunnia ja miehuus koskaan
Häväissyt itseään.
ENOBARBUS.
Voi meitä, voi!
(Canidius tulee.)
CANIDIUS.
Merell' on henkiheitoss' onnemme
Ja uupuu surkeasti. Kaikk' ois hyvin,
Jos päällikkö ois ollut entisellään.
Oo, paollemme jyrkän esikuvan
Hän omall' antoi paollaan!
ENOBARBUS (syrjään).
Vai niin?
No sitten hyvää yötä, täyttä totta!
CANIDIUS.
Peloponnesoon päin he pakenivat.
SCARUS.
Se lyhin tie. Minäkin siellä tahdon
Odottaa, mitä tulee.
CANIDIUS.
Caesarille
Legioonat minä jätän sekä ratsut;
Jo kuudelta ma kuninkaalta opin,
Kuink' aseet heitetään.
ENOBARBUS.
Mut minä seuraan
Antonion siipirikkoist' onnea,
Vaikk' äly siinä vastahankaa vetää.
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Antonius tulee seuralaisineen.)
ANTONIUS.
Haa! Maa mua pyytää, ett'en siihen astu:
Mua häpee kantaa. -- Tulkaa, ystävät;
Maailmaan olen yöpynyt ja tietä
En enää kotiin löydä. -- Laiva mulla
On kultaa täynnä; viekää, jakakaa se;
Pakohon menkää, turviin Caesarin.
SEURALAISET.
Pakohon? Emme.
ANTONIUS.
Itse pakenin ma,
Opettain pelkureille, miten juosta
Ja selkää näyttää. -- Menkää, ystävät;
Valita aion toisen elintien,
Miss' en ma teitä tarvitse; siis menkää.
Satamass' aarre on, se viekää. -- Oh!
Jot' äsken seurasin, nyt häpeen nähdä;
Hiuskarvanikin kapinoivat: harmaat
Ruskeita syyttää malttamattomiksi,
Ja nää taas niitä hupsun pelkureiksi. --
Nyt menkää; kirjeet laitan mukananne
Eräille ystäville, jotka tiellä
Teit' auttavat. Pois surun silmäykset
Ja vastuut kiertäväiset! Tilaisuuteen
Vain tarttukaa, jonk' epätoivo tarjoo;
Hukassa on, ken itse hukkaans' etsii.
Satamaan heti! Laivat, aarteet, kaikki
Ma teille suon. Rukoilen, että hetkeks
Mun jätätte; kas niin; pois mult' on johto,
Ja siksi rukoilen. -- Ma tulen heti.
(Istuutuu.)
(Eros tulee ja Cleopatra, jota Charmiana
ja Iras taluttavat.)
EROS.
No, rouva, lähennelkää, lohdutelkaa'
IRAS.
Se tehkää, hyvä kuningatar!
CHARMIANA.
Niin, tehkää, kaikin mokomin!
CLEOPATRA.
Mut antakaa, ett' istuudun. Oi, Juno!
ANTONIUS.
En, en, en, en!
EROS.
Silmätkää tänne, herra!
ANTONIUS.
Oh, hyi, hyi, hyi!
CHARMIANA.
Hyvä rouva, --
IRAS.
Hyvä rouva, armas kuningatar!
EROS.
Hyvä, hyvä herra!
ANTONIUS.
Niin, herra, niin! Philippin luona miekkaa
Hän käytti niinkuin tanssija, kun minä
Tuon kuivan, kalvaan Cassion kaadoin. Minä,
Niin, minä Bruton lopetin, sen hupsun;
Hän muiden kautta toimi vain, kosk' oli
Harjaantumaton jaloon sotatyöhön.
Ja nyt? Ei, siitä ei sen enempää!
CLEOPATRA.
Ah, häntä auttakaa!
EROS.
Kah, herra: kuningatar, kuningatar!
IRAS.
Oi, menkää luo ja häntä puhutelkaa:
Hän häpeäst' on hämmentynyt aivan.
CLEOPATRA.
No siis, -- mua taluttakaa. -- Oh!
EROS.
Jalo herra, nouskaa! Kuningatar saapuu;
Hän alla päin on; tuoni hänet tempaa,
Jos lohtunne ei pelastusta tuo.
ANTONIUS.
Häväissyt olen hyvän maineeni;
Oo, halpa hairaus!
EROS.
Kuningatar, herra!
ANTONIUS.
Egyptitär, oo, mihin minut saatoit?
Kah, häpeäni katsettasi karttaa
Ja taakseen katsoo, mitä herjan uhriks
Jälkeeni jätin.
CLEOPATRA.
Anteeks, herra, anteeks
Mun vauhkot purjeeni! En luullut teidän
Mua seuraavan.
ANTONIUS.
Egyptitär, sä tiesit,
Ett' oli sydämmeni syistään kiinni
Sun ruorissas ja johdossasi kulki.
Vallassas oli intoni, sen tiesit.
Ja että silmäniskusi mun voisi
Jumalten teiltä eksyttää.
CLEOPATRA.
Oi, anteeks!
ANTONIUS.
Nyt nöyrä sopimus mun täytyy tehdä
Tuon nuorukaisen kanssa, halpamaisest'
Imarrella ja madella, mun, joka
Pitelin mieltä myöten puolta maailmaa
Ja onnen loin ja kukistin. Sa tiesit,
Kuink' olin kiinni pauloissas ja kuinka
Mun miekkanikin, lemmen hervaisema,
Sokeesti sitä kuuli.
CLEOPATRA.
Anteeks, anteeks!
ANTONIUS.
Ei, kyynelt' ei! Yks ainoa jo korvaa
Tapot ja voitot. Muisku vain! Se kaikki
Hyvittää. -- Opettajan matkaan laitoin;
Palannut liekö? -- Olen lyijyn raskas. --
Viiniä! Ruokaa! -- Uhkaa ainoastaan
Ma panen onnettaren kiusaa vastaan.
(Menevät.)
Kymmenes kohtaus.
Caesarin leiri Egyptissä.
(Caesar, Dolabella, Thyreus ja muita tulee.)
CAESAR.
Antonion sanantuoja sisään tulkoon. --
Ken on hän!
DOLABELLA.
Hänen lastens' opettaja.
Pahasti lie hän kynitty, kun tänne
Noin kurjan sulan siivestänsä laittaa;
Ja kuukaus sitten kuninkaita kyllin
Häll' oli lähettää.
(Euphronius tulee.)
CAESAR.
Lähemmä! Puhu?
EUPHRONIUS.
Antonion luota tämmöisenä tulen;
Niin halpa hänen toimiins' olin taannoin,
Kuin suureen mereen nähden myrtinlehdell'
On aamukaste.
CAESAR.
Hyvä! Asiasi?
EUPHRONIUS.
Sua, kohtalonsa herraa, tervehtii hän
Ja pyytää saada Egyptissä olla;
Jos ei, niin tinkii vaateistaan ja tyytyy,
Kun maan ja taivaan välill' elää saa
Yksityishenkilönä Athenassa.
Hänestä tämä. Sitten: Cleopatra,
Kumartain suuruuttas ja myöntäin valtas.
Pojilleen Ptolemeolaisten kruunun
Armosta pyytää.
CAESAR.
Mit' Antonioon tulee,
Hänest' en kuulla tahdo. Kuningatar
Saa suostumuksen pyyntöönsä, jos maastaan
Karkoittaa kurjan lemmittynsä taikka
Hält' ottaa hengen. Sen jos tekee, niin ei
Rukoillut turhaan. Siinä heille vastaus.
EUPHRONIUS.
Onneksi vain!
CAESAR.
Vie hänet kautta leirin.
(Euphronius menee.)
(Thyreolle.) Nyt puhelahjaas koita, nyt on aika.
Cleopatra Antoniolta voita;
jos mitä vaatii, nimessämme lupaa,
Omasta päästäs yhä lisää tarjoo.
Onnellisimmillaan on vaimo heikko;
Hädässä vestaalinkin vala horjuu.
Rupea juoniin; vaivas palkan itse
Saat määrätä: lain voima sill' on.
THYREUS.
Kyllä.
CAESAR.
Ja tarkkaa, kuink' Antonius iskun kestää
Ja miltä eleensä ja olentonsa
Sinusta näyttää.
THYREUS.
Käskys, Caesar, täytän.
(Menevät.)
Yhdestoista kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Enobarbus, Charmiana ja Iras tulevat.)
CLEOPATRA.
Nyt mitä tehdä?
ENOBARBUS.
Miettiä ja kuolla.
CLEOPATRA.
Antonionko syy on tuo vai meidän?
ENOBARBUS.
Antonion yksin, järkensä kun saattoi
Himonsa orjaks. Te jos sodan suurta
Näkyä pakenitte, jossa toinen
Pelottaa toistaan, miksikä hän seuras?
Päämiehen arvohon ei himon kiihko
Ois saanut loukkaa tehdä, kun juur' soti
Maailman toinen puoli toista vastaan
Ja hänen tähtens' yksin. Hukkaa vähemp'
Ei häpeä noin rientää jäljissänne
Ja laivans' antaa töllistellä.
CLEOPATRA.
Vaiti!
(Antonius ja Euphronius tulevat.)
ANTONIUS.
Tuo siis on hänen vastuunsa?
EUPHRONIUS.
Niin, herra.
ANTONIUS.
Kuningatar siis armon saa, jos minut
Hän uhraa.
EUPHRONIUS.
Niin.
ANTONIUS.
Sen kuulkoon hän. -- No, laita
Nyt Caesar-pojalle tää harmaa pää,
Niin herrauskunnilla hän kukkuroilleen
Sun toivehesi täyttää.
CLEOPATRA.
Tuoko pää?
ANTONIUS.
Palaa ja sano: hällä kukkeimmallaan
On nuoruus, mailma hältä vartoo suurta.
Rahoja, laivoja ja sotureita
On pelkurillakin, jonk' apurit
Voi lapsen johdoll' yhtä hyvin voittaa
Kuin Caesarin. Siis vaadi, että pois hän
Tuon onnen loiston riisuu, ja mun kanssa,
Mun, miehen murtuneen, käy miekkamittaan, --
Me kahden vain. Sen kirjoitan ma. Tule!
(Antonius ja Euphronius menevät.)
ENOBARBUS (syrjään).
Niin kyllä, voittorikas Caesar alttiiks
Onnensa heittäis, miekkailijan kanssa
Ruveten kilpasille! -- Miehen äly
On osa hänen onnestaan, ma huomaan;
Ulkoinen tila mielen tilan määrää.
Ett' olis tuska tasan. Kuinka voi hän,
Oloja tuntevana, uneksia,
Ett' täyttyä vois hänen tyhjyydestään
Kylläinen Caesar! -- Caesar, älynkin sä
Lamasit hältä!
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Sana Caesarilta!
CLEOPATRA.
Kuin? Menoja ei laisin? Nähkääs naiset:
Kun kukka kuihtuu, nenää nyrpistellään,
Vaikk' imarreltiin umpua. -- Hän tulkoon!
ENOBARBUS (syrjään).
Rehellisyyden kanssa joudun riitaan.
Sen uskollisuus houkkuutt' on, ken houkan
Noudattaa mieltä; vaan kell' uskallusta
On sorrettua seurata, hän voittaa
Herransa voittajan, ja aikakirjoiss'
On maineen saapa.
(Thyreus tulee.)
CLEOPATRA.
Mitä tahtoo Caesar?
THYREUS.
Sen sanon kahden kesken.
CLEOPATRA.
Puhu, tääll' on
Vain ystäviä.
THYREUS.
Varmaankin Antonion.
ENOBARBUS.
Hän yhtä monta tarvitsee kuin Caesar,
Tai meit' ei tarvitse. Jos sallii Caesar,
Niin herramme het' ystävänä hälle
Sylihin syöksee. Me taas olemme
Sen oma, kenen hän, siis Caesarin.
THYREUS.
Sa, kiitetty, siis kuule: Caesar pyytää.
Ett', tilaasi kun mietit, aina muistat,
Ett' on hän Caesar.
CLEOPATRA.
Kuninkaallist' aivan!
No niin?
THYREUS.
Hän tietää, ett'ei rakkaus teitä
Antonioon kiinnitä, vaan pelko.
CLEOPATRA (syrjään).
Oo!
THYREUS.
Siis surkuttelee kunnianne vammaa,
Jok' on vain tahra tahaton ja lainkaan
Ei ansaittu.
CLEOPATRA.
Hän jumalana tietää,
Mik' oikeint' on. En kunniaani myynyt,
Se valloitettiin.
ENOBARBUS (syrjään).
Tuota Antoniolta
Kysellä pitää. -- Nyt sait vuodon, herra;
Syvyyteen kai sun vaipua nyt täytyy,
Kosk' armaasi sun jätti.
(Menee.)
THYREUS.
Caesarille
Siis vienkö pyyntönne? Hän milt'ei kerjää
Rukousta teiltä. Suurest' ihastuupi,
Jos onnestaan te sauvan itsellenne
Tueksi teette; mutta sydän syttyy,
Jos kuulee, että jätitte Antonion
Ja pakenitte hänen turvihinsa,
Maailman herran.
CLEOPATRA.
Mikä nimenne?
THYREUS.
Thyreus.
CLEOPATRA.
Kiltti airut, suurelle
Sanokaa Caesarille: voitonkättään
Nöyrästi suutelen ma; jalkoihinsa,
Sanokaa, kruunuineni polvistun,
Ja kaikkivoivan suusta varron kuulla
Egyptin tuomion.
THYREUS.
Jalosti tehty!
Jos äly, taistellessaan onnen kanssa,
Vain uskaltaa, min voi, niin voitto sillä
On varma. Kättänne mun kunnioittain
Suudella suokaa.
CLEOPATRA.
Caesarimme isä,
Usein, kun valtain valloitusta mietti,
Huulillaan koski tätä halpaa kättä,
Ja suuteloita satoi.
(Antonius ja Enobarbus palajavat.)
ANTONIUS.
Lemmenkohtaus!
Haa! Kautta pauvanteen! Ken olet, mies?
THYREUS.
Mies, joka täytän miesten miehen käskyn,
Sen-moisen, jonka sanaa tulee kuulla.
ENOBARBUS.
Hän tahtoo ruoskaa.
ANTONIUS.
Lähemmäksi, mies! --
Haa! Sinä haukka! -- Jumalat ja perkeleet!
Mult' arvo liukee pois. -- »Hoi!» huusin taannoin.
Ja kuninkaita, niinkuin kilpaan pojat,
Esille syöksi, huutain: »mitä käsket?»
Sull' onko korvat?
(Palvelijoita tulee.)
Viel' Antonius olen.
Pois viekää kurja tuo ja pieskää hänet!
ENOBARBUS (syrjään).
Parempi pennun kanssa leikitellä
Kuin vanhan kuolevaisen jalopeuran.
ANTONIUS.
Haa! Kautta kuun ja tähtein! Pieskää hänet!
Vaikk' olis kymmenittäin Caesarin
Suurvasalleita ja niist' yksi julkeis
Tuon kättä tuossa -- mikä nimens' onkaan?
Cleopatra hän oli -- Pieskää hänet,
Siks että vääntää kasvojaan kuin piltti
Ja vinkuu armoa. Pois vaan!
THYREUS.
Antonius, --
ANTONIUS.
Pois hänet raastakaa! Kun piesty on hän,
Takaisin tuokaa. -- Caesar-pojan narri
Saa sanan viedä herralleen. --
(Palvelijat vievät pois Thyreon.)
Sin' olit
Jo puoleks kuihtunut, kun näin sun: -- haa!
Jätinkö patjan koskematta Roomaan,
Rodunko puhtaan itseltäni kielsin
Ja valituimman vaimon, tullakseni
Ivaksi sulle, norkkoin vilkkujalle?
CLEOPATRA.
Hyväinen, --
ANTONIUS.
Irstas olet ollut aina.
Mut syntihin kun paadumme, -- oi, kurjaa! --
Jumalat viisaat meidät soentavat,
Likaamme upottavat kirkkaan järjen,
Meit' erheitämme jumaloimaan saavat,
Ja nauravat, kun omaa kurjuuttamme
Isottelemme.
CLEOPATRA.
Oo, niiks onko tullut?
ANTONIUS.
Murunen Caesar-vainaan lautaiselta,
Gnejus Pompejon kylmä ruoan jäännös!
Iloja muita lukematta, joista
Ei huhu tiedä, vaan joiss' elämöinyt
Yleti olet; sillä varmaan, vaikka
Voinetkin aavistaa, mit' ollee kohtuus,
Et tiedä, mitä on se.
CLEOPATRA.
Miksi tuota?
ANTONIUS.
Ett' orja, joka ottaa juomarahaa
Ja sanoo »kostjumala!», hyväillä
Sun kättäs saa, mun kisaystävääni,
Jok' on vain suurten henkein valtaleima!
Oo, jospa Basanin nyt vuorell' oisin,
Pahemmin mylvisin kuin karjalauma!
Syy mull' on raivota; nyt korupuhe
Ois samaa, kuin jos uhri hirsipuussa
Hyvästä työstä pyöveliä kiittäis.
(Palvelijat palajavat Thyreon kanssa.)
Hän onko piesty?
1 PALVELIJA.
Tarpeen mukaan, herra.
ANTONIUS.
Parkuiko? Rukoiliko armoa?
1 PALVELIJA.
Rukoili armahdusta.
ANTONIUS.
Isäsi katukoon -- jos elää -- ettei
Sinusta tullut tyttö! Kavahtaos
Nyt mennä Caesar-herran voittosaattoon,
Kun piiskaa siitä maistaa sait! Vast'edes
Sua vilunväreet karsikoot, kun naisen
Näet valkokäden! -- Caesarin luo palaa
Ja kerro vastaanottos; sano, että
Hän vimmaan saa mun; röyhkän korska on hän,
Ja muistaa vain, mit' olen, eikä muista,
Mit' olen ollut. Vimmaan hän mun saapi,
Ja helppoa se tähän aikaan onkin,
Kun hyvät tähteni, nuo muinaisoppaat,
Radaltaan syöksevät ja hornan kuiluun
Tulensa viskaavat. Puheeni, työni
Jos häntä loukkaa, sano, ett' on hällä
Hipparchus, vapautettu orjani;
Kostoksi mulle häntä mielin määrin
Hosukoon, piesköön, hirttäköön; niin sano.
Pois naarmuinesi!
(Thyreus menee.)
CLEOPATRA.
Joko lopetit?
ANTONIUS.
Ah, pimennyt mun maallinen on kuuni!
Se Antonion häviötä tietää.
CLEOPATRA.
Mun oottaa täytyy.
ANTONIUS.
Caesarille mieliks
Sa isket silmää hänen heitukalleen.
CLEOPATRA.
Et mua tunne.
ANTONIUS.
Kylmä olet mulle.
CLEOPATRA.
Oi, armas! Minä kylmä! Silloin taivas
Mun sydämmeni jäistä myrkkyisintä
Raetta valakoon! Sen ensi kuuro
Mua kohdatkoon; kun sulaa se, niin myöskin
Hajotkoon henkeni! Caesarionin
Surmatkoon toinen, sitten yhteen jaksoon
Kohtuni hedelmät ja kaikki kunnon
Egyptiläiseni; ja hautaamatta
He raemyrskyn sulangossa maatkoot,
Siks että Niilin kärpäset ja sääsket
Makoonsa heidät hautaavat!
ANTONIUS.
Nyt tyydyn.
Aleksandriassa on Caesar; siellä
Koettaa tahdon hänen onneansa.
Maajoukkomme on uljaast' otellut;
Hajonneet laivat jälleen yhtyneet
Ja uhkaavina, merikunnoss' aivan.
Miehuuteni, miss' olit? -- Kuule, armas!
Jos tuota kättä suutelemaan vielä
Sodasta palaan, verissä ma tulen.
Ma miekkoineni maineen vielä voitan;
Viel' elää toivo.
CLEOPATRA.
Sankarini-ylväs!
ANTONIUS.
Kolmasti kovaan suonet, jänteet, mielen
Ja hurjast' ottelen. Kun vielä olin
Iloinen, onnekas, niin miehen hengen
Pelasti sukkeluus; nyt tahdon purra,
Kaikk' estelijät hornaan syöstä. -- Tule;
Viel' yksi hauska yö! Nyt tänne kaikki
Apeat päällikkömme! Maljat täyteen!
Viel' yksi yö humussa hummatkaamme!
CLEOPATRA.
Tää on mun syntypäiväni; sit' aioin
Vain hiljaa viettää; mut kun sinä olet
Antonius taas, niin minä Cleopatra.
ANTONIUS.
Käy vielä kaikki hyvin.
CLEOPATRA.
Pääherran luokse kaikki päälliköt!
ANTONIUS.
Niin, heitä tahdon lohduttaa. Tän' yönä
Sirisköön viini heidän arvistansa!
Tule, kuningatar; vielä meiss' on voimaa!
Ens' ottelussa laitan, että surma
Minuhun rakastuu, kun kilpaa teen
Ma hänen hirmuviikatteensa kanssa.
(Antonius, Cleopatra ja seuralaiset menevät.)
ENOBARBUS.
Salaman uhka katseessaan on. Raivo
Kaunastunutt' on pelkoa. Tuon laisna
Voi kyyhky haukkaan iskeä. Kun aivot
Kutistuu päällikkömme, paisuu sydän.
Jos miehuus älyn ahmaisee, niin nielee
Se itse miekan, millä taistelee.
Nyt koitan, miten päästä hänest' irti.
(Menee.)