Ensimmäinen kohtaus.
Messina. Huone Pompejon asunnossa.
(Pompejus, Menecrates ja Menas tulevat.)
POMPEJUS.
Jos hurskaat ovat jumalat, min työssä
He hurskait' auttakoot.
MENECRATES.
Pompejus hyvä;
Vaikk' aikailevat, eivät siltä kiellä.
POMPEJUS.
Mit' anomme, se halpenee sill' aikaa,
Kun heiltä ryömien sit' anelemme.
MENECRATES.
Sokeudest' anelemme usein tyhmää;
Sen silloin meiltä kieltää viisaat vallat;
Näin voitoks on, jos rukoust' ei kuulla.
POMPEJUS.
Sen täytyy onnistaa! Mua kansa lempii.
Meri mun on, valtani kuin ehta kasvaa,
Toivossa näen jo täyttyvän sen kehän.
Antonius Egyptissä juo ja mässää.
Ei ulkosotia käy enää; Caesar
Sydänunia menettää ja kultaa voittaa;
Lepidus mairittuna näitä mairii,
Ei lemmi kumpaakaan, ja kukaan hänest'
Ei liioin huoli.
MENECRATES.
Lepidus ja Caesar
Upeat joukkonsa jo sotaan vievät.
POMPEJUS.
Valetta! Ken sen sanoo?
MENECRATES.
Silvius.
POMPEJUS.
Hourii.
Ma tiedän, että Roomass' Antoniota
He vartovat. Mut kaiken lemmen hurma
Nyt mehtäköön sun kuihtunehet huules,
Hauras Cleopatra! Sulohon tenho
Ja näihin irstaus liittyköön! Tuon rentun
Kemujen huuma nielköön, aivot hältä
Sumentain! Epikuurolaiset kokit
Lakea muikein liemin kiillotelkoot,
Ett' ahmien ja maaten kunniansa
Hän hautaa Lethen yöhön!
(Varrius tulee.)
Varrius! Mitä?
VARRIUS.
Mit' ilmoitan, on varmaa: joka hetki
Antoniota Roomaan varrotaan.
Pitemmällekin ennättänyt oisi
Egyptin jätettyään.
POMPEJUS.
Mieluump' oisi
Turhempi tieto. -- Menas, enpä luullut
Tuon lemmenahman pukeuvan rautaan
Näin turhan kinan vuoksi. Soturina
Hän suurempi on noita kahta. Nouskoon
Siis meissä uskallus, kun melullamme
Tuon kylläymättömänkin riistää voimme
Egyptin lesken syleilystä.
MENECRATES.
Tuskin
Antonion kanssa sovuss' yhtyy Caesar.
Tuon vaimo-vainaa hänt' on loukannut
Ja veli käynyt sotaa häntä vastaan,
Vaikk' ei lie syy Antonion.
POMPEJUS.
Ei tiedä.
Vähempi viha suurempaansa väistää.
Jos emme nousisi nyt heitä vastaan,
Niin joutuisivat kiistaan keskenään;
Syyt' yltäkyllin miekanmittaan heillä
On kullakin. Vaan tokko pelko meistä
Rikonnan kiinni sitkustaa ja umpeen
Tuon rikkariidan sitoo, sit' en tiedä.
Jumalten olkoon tahto! Elämämme
On siinä, miten miekkaa häilytämme.
Tule, Menas.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Rooma. Huone Lepidon asunnossa.
(Enobarbus ja Lepidus tulevat.)
LEPIDUS.
Enobarbus hyvä, jalon tekisit
Ja kunnon työn, jos kehoittaisit herraas
Sävyisään haasteloon.
ENOBARBUS.
Hän haastaa niinkuin
Tapansa on. Jos Caesar häntä härnää,
Pään yli katsokoon Antonius häntä
Ja pauhatkoon kuin Mars. Antonion parta
Jos mulla ois, Zeus olkoon, eipä sitä
Tänäpä leikattais!
LEPIDUS.
Nyt yksityiseen
Ei kinastukseen aikaa.
ENOBARBUS.
Joka aika
Sopiva omille on siittämilleen.
LEPIDUS.
Suurempaa tulee pienen väistää.
ENOBARBUS.
Eikä,
Jos pieni tulee ensin.
LEPIDUS.
Intos nousee;
Mut, pyydän, tuhkaa älä söyri. Tuossa
Jalo Antonius.
(Antonius ja Ventidius tulevat.)
ENOBARBUS.
Ja tuossa Caesar.
(Caesar, Maecenas ja Agrippa tulevat.)
ANTONIUS.
Siis Parthiaan, jos sovinto nyt syntyy;
Ventidius, kuule!
CAESAR.
Maecenas, en tiedä;
Kysy Agrippalta.
LEPIDUS.
Jalot ystävät,
Suur' asia meit' yhdisti; nyt turha
Meit' älköön erottako. Epäkohdat
Sovussa ilmi tuotakoon. Jos ääntä
Pidämme tyhjästä, niin haavan lääke
On kuolemaksi. Jalot liittoveljet,
Vakaasti sitä pyydän: kosketelkaa
Kipeimpiin kohtiin mitä lievimmästi!
Pois viha, kiukku!
ANTONIUS.
Hyvin puhuttu!
Vastakkain vaikka käytäis asevoimin,
Tekisin näin ma.
CAESAR.
Tervetullut!
ANTONIUS.
Kiitos!
CAESAR.
Istukaa!
ANTONIUS.
Tehkää hyvin, herra!
CAESAR.
No, siis --
ANTONIUS.
Te käännätte, ma huomaan, pahimmaksi,
Mik' ei sit' ole, ja, vaikk' olisikin,
Ei teitä koske.
CAESAR.
Naurettava oisin.
Jos tyhjän joutavasta loukkaantuisin.
Etenkin teihin; enin naurettava,
Jos halpaa teistä lausunut ma oisin,
Nimenne lausuminen kun ei lainkaan
Mua koskenut.
ANTONIUS.
Mut mitä teitä koski
Egyptiss' oloni?
CAESAR.
Sen verran kuin
Mun tääll' oloni teitä Egyptissä.
Mut jos mua vastaan siellä vehkeilitte,
Egyptiss' olonne mua kenties koskee.
ANTONIUS.
Vehkeilin? Kuinka? Mitä tarkoitatte?
CAESAR.
Suvaitkaa muistaa, mitä täällä mulle
On tehty. Veljenne ja puolisonne
Mua vastaan sotaan nousivat, ja teitä
Se sota koski, te sen tunnussana.
ANTONIUS.
Petytte. Veljeni ei ole koskaan
Viitannut minuun. Olen kuulustellut;
Taholta varmalt' ovat tietoni,
Omilta ystäviltänne. Hän eikö
Samassa mua loukannut kuin teitä
Ja sotaan käynyt vastoin tahtoani,
Mun, teidän liittolaisen? Kirjeeni
Sen näyttävät. Tikusta riidan teette
Paremman puutteessa, kun moiseen turhaan
Noin iskette.
CAESAR.
Kehuksi itsellenne
Näin älyäni halvennatte; te vain
Haette verukkeita.
ANTONIUS.
Enkä, enkä!
Käsittää voinette, siit' olen varma,
Kuin mahdoton on aatos, että minä,
Osakas asiassa, jota vastaan
Hän taisteli, voin lempein silmin nähdä,
Ett' omaa rauhaani hän sodall' uhkas.
Ja mitä tulee vaimooni, niin soisin,
Ett' olis teillä yhtä tuima eukko.
Maailmaa teill' on kolmannes, mut sitä
On suistaa helpompi kuin moista naista.
ENOBARBUS.
Jospa olisi kaikilla meillä sellaiset eukot,
niin että miehet saisivat käydä sotaa naisten kanssa!
ANTONIUS.
Tuon hillittömän vehkeet, tuiman luonteen
Ja viekkaan valtataidon kutomat, --
Surulla tunnustan sen -- teitä paljon
On vaivanneet; mut sit' en auttaa voinut,
Se myöntäkää.
CAESAR.
Ma teille kirjoitin,
Kun Egyptissä mässäsitte; te
Panitte syrjään kirjeeni ja ivall'
Ajoitte luotanne mun airueni.
ANTONIUS.
Hän sisään tunki luvatta. Vast'ikään
Kolm' oli kuningasta vierainani,
Enk' ollut sama, mikä aamull' olin,
Sen itse hälle huomenissa sanoin;
Se anteeks-pyynnön veroista jo oli.
Tuo mies on tyhjän turha riidassanne;
jos ottelemme, pois hän laskust' olkoon.
CAESAR.
Valanne söitte; moisest' ette koskaan
Voi mua syyttää.
LEPIDUS.
Caesar, tyyntykää!
ANTONIUS.
Ei, Lepidus! Ei, puhukoon hän vain.
Se lupaus pysyy, jonka nyt hän mainii
Ja rikkoneen mun luulee. No niin, Caesar:
Valani söin --
CAESAR.
Niin, lupasitte mulle
Aseellist' apua, kun sitä vaadin.
Sen kielsitte.
ANTONIUS.
Pikemmin laimin löin,
Kun myrkylliset hetken nautteet multa
Tajunnan veivät. Minkä verran saatan,
Osoitan katumusta, kunhan suoruus
Ei vain tee vaivaiseksi suuruuttani
Ja tehottomaks valtaani. Niin, Fulvia,
Mua Egyptistä houkutellakseen,
Viritti täällä sodan, josta minä,
Sen tietämätön syy, nyt anteeks pyydän,
Mikäli arvo nöyrtymistä sallii.
LEPIDUS.
Ylevä sana!
MAECENAS.
Suvaitkaahan jättää
Nuo kanteet ainaiset; ne unhottuisi,
Jos muistaisitte uhkaavata vaaraa.
Mi sovintoon nyt vaatii.
LEPIDUS.
Oiva sana!
ENOBARBUS.
Taikka, sopisihan teidän hetkeksi lainata ystävyytenne toisillenne;
voittehan sen sitten peruuttaa, kun ette enää kuule hiiskaustakaan
Pompejosta. Aikaa sitä teillä on kinastamiseen silloin, kun ei ole
muuta tekemistä.
ANTONIUS.
Sin' olet pelkkä soturi; siis vaiti!
ENOBARBUS.
Niin, totuuden pitää vaieta, olinhan sen aivan unohtaa.
ANTONIUS.
Puheillasi vain loukkaat; vaiti siis!
ENOBARBUS.
Niin oikein, vaikenen kuin kivi.
CAESAR.
Tuon puheen min' en moiti sisällystä,
Vaan tapaa. Mahdotontahan on meidän
Pysyä sovussa, niin meill' on luonteet
Ja toimet erilaiset. Vaan jos siteen,
Meit' yhdistävän, tietäisin, niin totta
Maailman hakisin ma päästä päähän.
AGRIPPA.
Suvaitkaa, Caesar, --
CAESAR.
Puhu, Agrippa!
AGRIPPA.
Sinulla sisar äidin puolelt' on,
Tuo ihana Octavia. Antonius
Nyt leskimies on.
CAESAR.
Malta, Agrippa;
Cleopatra jos kuulis tuon, sua syystä
Hopusta soimaisi.
ANTONIUS.
En ole nainut,
Agrippan jatkaa sallikaatte, Caesar.
AGRIPPA.
Jott' ikiystävyys teit' yhdistäisi
Ja höltymätön veljesside sopuun
Sydämmet liittäis, ottakoon Antonius
Octavian vaimoksensa, jonka kauneus
Hänelle mieheks vaatii miesten parhaan
Ja jonka sulous ja hyve voittaa
Kehutkin kaikki. Tämän liiton kautta
Pien' äkä, joka nyt niin suureks näyttää,
Ja vaara suuri, joka nyt meit' uhkaa,
Raukeevat tyhjiin; taruksi jää totuus,
Kun puoli taruakin nyt on totta.
Kumpaakin lempien, hän teissä lemmen
Vain lujentaa ja kansan lemmen teihin.
Anteeksi puheeni, se velvoituksen
On kypsä harkinta, ei hetken oikku.
ANTONIUS.
Tahtooko Caesar puhua?
CAESAR.
Ei ennen
Kuin kuulee, mit' Antonius sanottuhun
Sanoopi.
ANTONIUS.
Mikä valta Agrippalla,
Jos sanon: »olkoon menneeksi, Agrippa!»
Toteuttaa tämä?
CAESAR.
Valta Caesarin,
Ja tämän valta Octavian yli.
ANTONIUS.
En esteit' uneksikaan hankkehelle,
Joll' on näin kaunis muoto. -- Kätes anna:
Tät' armotyötä edistä! Täst' alkain
Ohjatkoon veljesmieli liittoamme
Ja suurta yhteistointa!
CAESAR.
Tuohon käteen!
Sisaren sulle annan, jota lemmin
Niin kuni koskaan veli. Eläköön hän,
Maat yhdistäin ja sydämmet! Tää liitto
Ikänä älköön lauetko!
LEPIDUS.
Niin, aamen!
ANTONIUS.
En aikonut Pompejoa sodittaa;
Hän hiljan mulle suurt' on ystävyyttä
Osoittanut; mun tulee häntä kiittää,
Jott' ei saa soimaa maineeni; mut sitten
Vaadimme häntä taistoon.
LEPIDUS.
Aika rientää;
Nyt meidän tulee etsiä Pompejus;
Hän muuten meidät etsii.
ANTONIUS.
Missä on hän?
CAESAR.
Misenon niemessä.
ANTONIUS.
Maavoima hällä
Lie suurikin?
CAESAR.
Suur' on ja kasvaa yhä;
Mut merell' on hän yksin valtias.
ANTONIUS.
Niin sanotaan. Jos kohtaisin jo hänet!
Kiirettä siis! Mut aseet ylle vasta,
Kun toteutettu äskeinen on puhe.
CAESAR.
Mielisti. Sisartani näkemään
Teit' oiti pyydän.
ANTONIUS.
Teitä, Lepidus,
Seuraamme toivon.
LEPIDUS.
Arvoisa Antonius,
Ei sairauskaan pidättää mua voisi.
(Torventoitauksia. Caesar, Antonius ja Lepidus menevät.)
MAECENAS.
Terve tuloa Egyptistä, herraseni!
ENOBARBUS.
Caesarin sydämmen puolikas, arvoisa Maecenas. -- Kunnian-arvoinen
ystäväni, Agrippa!
AGRIPPA.
Kelpo Enobarbus!
MAECENAS.
Meillä on syytä iloita, että kaikki on niin hyvin selviytynyt. Te
voitte hyvin Egyptissä?
ENOBARBUS.
Kyllä. Nukuimme niin, että päivä tuli hämilleen, ja joimme niin, että
yöstä tuli päivä.
MAECENAS.
Kahdeksan kokonaisen villisian paistia suurukseksi kahdelletoista
hengelle ainoastaan, onko se totta?
ENOBARBUS.
Se oli vain niinkuin kärpänen härkäsen suhteen; oli meillä siellä
paljoa hirvittävämpiäkin laitoksia, joita kyllä kelpasi katsella.
MAECENAS.
Se lie koko hurmoja se nainen, jos hän vastaa mainettaan.
ENOBARBUS.
Heti ensi näkemällä hän anasti Marcus Antonion sydämmen; se oli
Cydnus-virralla.
MAECENAS.
Niin, siellähän se ilme nähtiin, jos ei ole kertojani omiaan pannut.
ENOBARBUS.
No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän,
Se niinkuin kimmeltävä valtaistuin
Vesillä liekkii; keula pelkkää kultaa;
Purppuraa purjeet, joiden sulotuoksu
Tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset
Säveltä huilun säistävät, ja kiirein
Vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä
Lumoisi loiske. Häneen itseen nähden
Jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä
Teltassa kullan-kirjaillussa viruu,
Himentäin Venuksenkin, jossa voittaa
Kuvailu luonnon; kahden puolen sievät,
Cupidomaiset, kuoppaposki-pojat,
Kädessä kirjoviuhkat, joiden leyhkä
Sasua somaa jäähdyttäissään näyttää
Vain tulistavan, turhaa tehden työtä.
AGRIPPA.
Miekkoinen Antonius!
ENOBARBUS.
Hovinaiset,
Kuin aallottaret, häntä ympäröivät
Ja silmää noutavat ja viehättävän
Tekevät kumarruksen; peränpidoss'
On merenneito; silkkiköysi paisuu
Puristuksesta käden kukkahienon
Ja toimessansa liukkaan. Aluksesta
Hajoilee kumma, näkymätön lemu
Läheiseen rantaan. Häntä ihailemaan
Väkensä purkaa kaupunki; Antonius
Valt'istuimellaan torill' yksin istuu,
Viheltäin ilmaan, jok' ois sekin mennyt,
Jos estänyt ei oisi tyhjän kammo,
Cleopatraa katsomaan ja loven luontoon
Näin jättänyt.
AGRIPPA.
Oi, ihmeellinen nainen!
ENOBARBUS.
Kun maihin laski hän, niin iltaiselle
Hänt' Antonius pyysi; hänpä vastas:
Parempi tämän tulla hälle vieraaks.
Ja kutsun laittoi. Kohtelias Antonius,
Jolt' ikänä ei kieltoa saa nainen,
Viidesti siisti partansa ja läksi
Ja sydämmellänsä sai kestit maksaa,
Vaikk' yksin silmä nautti.
AGRIPPA.
Velhonainen!
Levolle sai hän Caesarinkin miekan;
Mies kynti, nainen niitti.
ENOBARBUS.
Kerran hyppäs
Askelta pari julkikadulla;
Kun hengästyi, niin läähötti ja haastoi
Niin, että kauniiks epäkauniin käänsi
Ja hengettömänäkin voimaa henki.
MAECENAS.
Nyt Antonion täytyy hänet jättää.
ENOBARBUS.
Ei koskaan! Sit' ei tee hän! Tuot' ei naista
Voi ikä kuihduttaa, ei tottumuskaan
Vähennä hänen sulojensa voimaa.
Muut naiset halun tyydyttäissään tympää,
Tää ravitessaan synnyttää vain nälkää;
Niin paheen jalostaa, ett' irstailunsa
Pyhiltä papeilta saa siunauksen.
MAECENAS.
Jos viehättää voi siveys, somuus, äly
Antonion sydäntä, niin onnen osa
On Octavia hälle.
AGRIPPA.
Lähtekäämme. --
Enobarbus hyvä, vieraakseni jääkää
Tääll'olo-ajaksenne.
ENOBARBUS.
Nöyrin kiitos!
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Seutu sama. Huone Caesarin asunnossa.
(Caesar ja Antonius ja näiden välissä Octavia
tulevat seuralaisineen.)
ANTONIUS.
Maailma ja mun suuret tehtäväni
Poveltas joskus riistää mun.
OCTAVIA.
Sill'aikaa
Rukoilen polvillani jumalia
Sun puolestasi.
ANTONIUS.
Hyvää yötä, Caesar! --
Octavia, mailman huudoist' älä päätä
Mun virheitäni; hairahtunut olen,
Mut vasta käypi kaavan mukaan kaikki.
Hyv' yötä, armahani!
OCTAVIA.
Hyvää yötä!
CAESAR.
Hyvää yötä!
(Caesar ja Octavia poistuvat.)
(Tietäjä tulee.)
ANTONIUS.
No, ystävä, Egyptiin halajat?
TIETÄJÄ.
Oi, ett'en olis minä sieltä tullut
Ja tekään sinne koskaan mennyt!
ANTONIUS.
Syysi?
TIETÄJÄ.
Näyssä näen sen, kielell' ei se asu.
Mut kuitenkin Egyptiin palatkaa!
ANTONIUS.
Mies, kenen onni ylemmäksi nousee,
Caesarin vaiko minun?
TIETÄJÄ.
Caesarin.
Siis hänen luotaan, oi Antonius, poistu!
Sun haltijasi, suojelijahenkes
On ylväs, jalo, reipas, verraton,
Mut sit' ei Caesarin; kun hän on läsnä,
Masentuu haltijas ja pelkoon vaihtuu.
Siis väljä tila välillenne!
ANTONIUS.
Siit' ei
Sen enempää.
TIETÄJÄ.
Ei muille kuin vain sulle,
Eik' enää sullekaan. Jos hänen kanssaan
Sa seikkaan ryhdyt, niin sa varmaan hukkaat;
Hän perityllä onnellaan sun voittaa,
Jos kuink' ois ahtaalla; sun loistos sammuu
Sen säteissä; siis, vielä kerran: henkes
Sua pelkää ohjata, kun hän on läsnä,
Mut nousee, kun hän poiss' on.
ANTONIUS.
Mene! Käske
Ventidius tänne; --
(Tietäjä menee.)
Parthiaan hän menköön. --
Niin, se on totta, olkoon sitten juonta
Tai sattumaa: hänt' itse noppa puoltaa;
Paremman taitoni hän onnellansa
Pelissä lyö; hänt' aina arpa suosii;
Mun kukostani hänen viepi voiton,
Vaikk' olis kaupan kaikki tyhjää vastaan,
Ja peltopyyni aina alle joutuu.
Egyptiin halaan: vaikka rauhakseni
Rakensin tämän avion, niin asuu
Idässä iloni.
(Ventidius tulee.)
Ventidius, tule!
Sun Parthiaan on lähtö; valtuutesi
Jo valmis on; nyt tule noutamaan se.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Seutu sama. Katu.
(Lepidus, Maecenas ja Agrippa tulevat.)
LEPIDUS.
Jo kyllin vaivaa näitte; jouduttakaa
Nyt päälliköitä vain.
AGRIPPA.
Antonius ensin
Octaviaa suuteleepi; sitten tullaan.
LEPIDUS.
Hyvästi siksi, kunnes somistavan
Näen sotisovan yllänne.
MAECENAS.
Me ollaan,
Jos oikein tunnen seudun, ennen teitä
Misenossa.
LEPIDUS.
Lyhempi teill' on tie;
Mun täytyy tehdä kierros; kaksi päivää
Te siten voitatte.
MAECENAS ja AGRIPPA.
Hupaista matkaa!
LEPIDUS.
Hyvästi!
(Poistuvat.)
Viides kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)
CLEOPATRA.
Soittoa! Soitto surumieli-ruokaa
On meille lemmekkäille.
KAIKKI.
Soittoa!
(Mardianus tulee.)
CLEOPATRA.
Ei! Biljardia! Tule, Charmiana!
CHARMIANA.
Kipeä mull' on käsi; pelatkaa
Mardianon kanssa.
CLEOPATRA.
Nainen yhtä hyvin
Peliss' on kuohilaan kun naisen kanssa. --
No, peliin käytkö kanssani, Mardianus?
MARDIANUS.
Parasta koitan, armollinen rouva.
CLEOPATRA.
Pelurin puoltona on hyvä tahto,
Vaikk' onkin kyky huono. -- Ei, ei kelpaa! --
Miss' onkeni? Nyt virran rantaan! Siellä
Etäisen soiton soidess' eksytän
Ma kalaa kultaeväistä; se koukkuun
Käy niljanielustaan; sen vedän maalle,
Ja aina silloin Antoniota muistan
Ja sanon: »Haa, jo sain sun!»
CHARMIANA.
Hupaista,
Kun veikall' ongitte, ja sukeltaja
Antonion koukkuun pani suolakalan,
Jonk' ylös sitten kiivaasti hän veti.
CLEOPATRA.
Niin, silloinhan -- oi, niitä aikoja! --
Hymyilin hänet tajultaan, ja taasen
Ens' yönä tajuun hymyilin, ja sitten
Makuulle aamull' yhdeksältä juotin,
Puin hänet tanuun, hameeseen, ja itse
Philippiläisen voittomiekan otin. --
(Airut tulee.)
Italiasta? -- Virkistävä sade
Nyt vala korvaani, se muuten hiukee.
AIRUT.
Oi, rouva, rouva, --
CLEOPATRA.
Antoniusko kuollut?
Sa kuningattaresi surmaat, konna,
Jos sanot niin; mut hyvin voipa, vapaa --
Jos niin -- he, tuossa kultaa, tässä käsi
Ja sinisuonet suudellasi, joit' on
Vavisten kuninkaatkin suudelleet.
AIRUT.
Siis ensin: hyvin voi hän.
CLEOPATRA.
Lisää kultaa! --
Mut huomaa, sanotaan kuolleistakin:
He voivat hyvin; tuo jos tarkoitukses,
Niin kultani ma sulaan ja sen kaadan
Kitaasi häijyyn.
AIRUT.
Suvaitkaa mua kuulla.
CLEOPATRA.
No, jatka. Mut ei katsees tiedä hyvää.
Jos hyvin voi Antonius ja on vapaa,
Miks ilotiedolle noin ärjy muoto?
Jos ei voi hyvin hän, niin astu ilmi
Kuin raiviotar, käärmeet kiharoissa,
Äläkä ihmishahmossa.
AIRUT.
Mut kuulkaa.
CLEOPATRA.
Halaisin ennen puhettas sua piestä.
Mut sano: Antonius voi hyvin, elää,
Caesarin ystävä on eikä vanki,
Niin kultaa päällesi ja helmilöitä
Rakeina sataa.
AIRUT.
Hän voi hyvin.
CLEOPATRA.
Hyvä!
AIRUT.
Caesarin ystävä on.
CLEOPATRA.
Kunnon poika!
AIRUT.
Paremmat ovat ystävät kuin koskaan.
CLEOPATRA.
Minulta onnes löydät.
AIRUT.
Mutta, rouva, --
CLEOPATRA.
En kärsi tuota »muttaa»; hyvän alun
Se aivan pilaa; pois se »mutta»! »Mutta»
Se on kuin vanginvahti, jota seuraa
Kamala pillomus. Mies, sinä, työnnä
Yht'aikaa korvahani koko tukku.
Hyvät ja pahat! Caesarin on ystävä.
Voi hyvin, sanot, ja on vapaa, sanot.
AIRUT.
Vapaako? Ei; sit' en ma sanonut.
Sitounut on Octavialle.
CLEOPATRA.
Mihin?
AIRUT.
Avioliittoon.
CLEOPATRA.
Pyörryn, Charmiana.
AIRUT.
Octavian on hän nainut, hyvä rouva.
CLEOPATRA.
Rutoista myrkyllisin sinut nielköön!
(Lyö häntä.)
AIRUT.
Malttukaa, armo hyvä!
CLEOPATRA.
Mitä sanot?
(Lyö häntä uudestaan.)
Pois ilkimys! Tai jaloissani silmäs
Kerinä kierii; tukkasi ma riistän,
(Repii häntä tukasta.)
Teräksin pieksätän ja suolaveessä
Sua hivutellen haudon.
AIRUT.
Armo hyvä,
En kauppaa tehnyt minä, toin vain sanan.
CLEOPATRA.
Peruuta, niin maakunnan olet herra
Ja onnes kukkuloilla. Hyvänäsi
Saat iskut pitää, vimmaan kun mun saatoit;
Ja mitä muuta kohtuullista vaadit,
Sen lupaan täyttää.
AIRUT.
Nainut on hän.
CLEOPATRA.
Konna,
Elänyt olet liiaksi!
(Paljastaa tikarin.)
AIRUT.
Ma karkaan. --
Mit', armo, aiotte? Syy mun ei ole.
(Menee.)
CHARMIANA.
Mieltänne, kuningatar, malttakaa;
Mies syytön on.
CLEOPATRA.
Ei syyttömyyskään ukonnuolta vältä.
Egyptin nielköön Niili! Lauhkein luoma
Käärmeeksi tulkoon! -- Paluuta se orja;
Vaikk' olen hullu, hänt' en pure. -- Joudu!
CHARMIANA.
Hän pelkää tulla.
CLEOPATRA.
Pahaa en tee hälle.
(Charmiana menee.)
Häväisty käteni, kun halvempaani
Se löi eik' itseäni, vaikka itse
Syyn siihen annoin. --
(Charmiana palajaa airuen kanssa.)
Tänne, ystävä!
Rehellist' ompi, mut' ei koskaan hyvä
Julistaa pahaa. Ilosanomaa
Tuhannet kielet kantakoot, mut paha
Se julistukoon itse tuntuessaan.
AIRUT.
Ma tehtäväni tein.
CLEOPATRA.
Hän onko nainut?
Sua enemp' en voi vihata kuin vihaan,
Jos vielä sanot: on.
AIRUT.
On, hän on nainut.
CLEOPATRA.
Kirotkoon taivas sun! Siin' yhä pysyt?
AIRUT.
Valehdellako pitäisi?
CLEOPATRA.
Oi, tee se,
Vaikk' Egyptistä puolet tulvettuisi
Ja kyiden muuttuis kuiluksi! Pois! Mene!
Vaikk' oisit kaunis kuin Narcissus, minust'
Olet sa inhottava. Hänkö nainut?
AIRUT.
Anteeksi, kuningatar --
CLEOPATRA.
Hänkö nainut?
AIRUT.
Ei vihaa! Min' en tahdo vihaa nostaa.
On vääryyttä mua rangaista, kun täytin
Vain käskynne. Hän nainut on Octavian.
CLEOPATRA.
Oi, että työnsä konnaksi sun tekee,
Joka et ole! Siiskö varma? Mene!
Nuo tuomisesi Roomasta ne mulle
On liian kalliit; jääkööt sinun haltuus
Ja turmelkoot sun!
(Airut poistuu.)
CHARMIANA.
Rauhoittukaa, rouva!
CLEOPATRA.
Antonion kehuks Caesaria moitin.
CHARMIANA.
Useinkin kyllä.
CLEOPATRA.
Palkkan' olen saanut.
Taluttakaa mua pois! Mua pyörryttää.
Oi, Iras, Charmiana! -- Ei, ei mitään. --
Alexas, mene miehen luo ja kysy
Octavian näköä ja luonnett', ikää,
Ja hiusten karvaa, muista. Heti joutuun!
(Alexas menee.)
Ijäksi menköön hän! Ei, ei! -- Charmiana,
Jos toiselt' onkin puolelta kuin Gorgo,
Niin toiselt' on hän Mars. --
(Mardianolle.) Alexaan käske
Kysellä hänen pituuttaan. -- Charmiana,
Mua sääli, mutta vaiti vaan! -- Nyt sisään!
(Lähtevä.)
Kuudes kohtaus.
Misenon lähellä.
(Torventoitauksia. Toisaalta tulevat Pompejus ja Menas,
torvien ja rumpujen soidessa; toisaalta Caesar, Lepidus,
Antonius, Enobarbus ja Maecenas sotajoukkoineen.)
POMPEJUS.
Molemmin puolin meill' on panttivangit;
Siis ennen tappelua haastelkaamme.
CAESAR.
Kohtuullist' ensin neuvotella; siksi
Ennalta ehdot kirjeess' ilmoitimme.
Jos niitä olet miettinyt, niin sano,
Halaatko tuppeen pistää vihan miekan
Ja uljaan nuorisosi surman suusta
Sisiliaan lähettää?
POMPEJUS.
Te kolme, kuulkaa,
Te mailman suuren yksinvaltiaat,
Jumalten sijaiset, -- en tiedä, miksi
Isäni kostamatta jäis, kun poika
Häll' on ja ystäviä, koska Caesar,
Jonk' aaveen Brutus näki Philippissä,
Sai puoltajia teistä. Mikä saattoi
Kapinaan kalvaan Cassion? Mikä Bruton,
Tuon jumaloidun, kunnon roomalaisen,
Ja muutkin kauniin vapauden sulhot
Pani upottamaan veriin Capitolin?
Ei muu, kuin että heist' ol' ihminen
Vain ihminen. Se syy myös, miksi minä
Varustin nämä laivat, joiden taakast'
Ärjäänä meri vahtoaa, ja joilla
Sen pilkan kostan, jota luihu Rooma
Osoitti jalolle mun isälleni.
CAESAR.
Älähän hädi.
ANTONIUS.
Meit' et aluksillas
Sa pelota. Merellä haastelkaamme;
Maall' on, sen tiedät, valta meidän.
POMPEJUS.
Aivan;
Maall' isäni sa talon valtaas otit;
Mut kosk' ei käell' ole omaa pesää,
Niin pidä se, jos voit.
LEPIDUS.
Tuo viepi syrjään.
Mut ole hyvä, sano, mitä tuumit
Sa tarjostamme?
CAESAR.
Siinäpä se temppu.
ANTONIUS.
Ei mitään tyrkytystä; tutki vainen,
Mit' etuja se tuo.
CAESAR.
Ja mitä lisää
Voi onni tuoda.
POMPEJUS.
Tarjoatte mulle
Sisilian ja Sardinian, ja mun tulee
Meriltä rosvot karkoittaa ja Roomaan
Sen viljatarpeet laittaa. Sen jos lupaan,
Palaamme kotiin lovettomin miekoin
Ja silein kiivin.
CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS.
Se on tarjomme.
POMPEJUS.
Siis tietkää: tulin tänne aikehessa
Tarjoonne suostua; mut hiukan kärtyks
Antonius sai mun. -- Vaikka kertomalla
Kehuni pilaankin, niin kuule toki:
Kun veljes kanssa Caesar kävi sotaa,
Tul' äitisi Sisiliaan ja siellä
Sai ystävyyttä.
ANTONIUS.
Tiedän sen, Pompejus,
Ja aioinkin sen aimo kiitoksilla
Sinulle sovittaa.
POMPEJUS.
No, tuohon käteen!
En luullut, että täällä tavattaisiin.
ANTONIUS.
Idäss' on vuode pehmyt; sua kiitän,
Ett', ennen aikomaani, tänne jouduin;
Ma kostuin siitä.
CAESAR.
Viime näkemästä
Sin' olet muuttunut.
POMPEJUS.
Mit' otsalleni
Lukuja laskenut lie kova onni,
En tiedä lain; mut poveen ei se pääse
Sydäntä valtaamaan.
LEPIDUS.
No, tervetullut!
POMPEJUS.
Niin toivon, Lepidus. -- Siis kaikki selvää.
Mut välikirja tehtäköön, ja siihen
Sinetit alle.
CAESAR.
Tapahtukoon oiti.
POMPEJUS.
Sitt', ennen eroamme, pidot teemme;
Ken alkaa, arpa ratkaiskoon.
ANTONIUS.
Min' alan.
POMPEJUS.
Ei, Antonius, arpa ratkaiskoon.
Mut ensinnä tai jäljinnä, niin voiton
Egyptin hieno keittotaito viepi.
Ma kuulin, että Julius Caesar siellä
Kemuista lihoi.
ANTONIUS.
Paljon olet kuullut.
POMPEJUS.
Vain hyvää tarkoitan.
ANTONIUS.
Ja hyvää puhut.
POMPEJUS.
No niin, sen olen minä kuullut;
Ja senkin, ett' Apollodorus vei --
ENOBARBUS.
Vait vain. -- Niin teki.
POMPEJUS.
Mitä?
ENOBARBUS.
Caesarille
Vei patjass' erään kuningattaren.
POMPEJUS.
Sun tunnen, solttu; mitä kuuluu?
ENOBARBUS.
Hyvää,
Ja hyvää, toivon, vastakin, kun tiedoss'
On neljät pidot.
POMPEJUS.
Kättäs saanko puistaa?
Vihannut en sua koskaan; miehuuttasi
Vain kadehdin, kun näin sun taistelevan.
ENOBARBUS.
En teitä koskaan juuri rakastanut,
Mut kehuin teitä silloin, kun sen kehun
Olitte kymmenesti ansainnut.
POMPEJUS.
Suoruutes säilytä; sua kaunistaa se.
Nyt laivalleni kutsun teidät kaikki;
Suvaitkaa!
CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS.
Tietä näyttäkää.
POMPEJUS.
No, tulkaa.
(Pompejus, Caesar, Antonius, Lepidus, sotamiehet
ja seuralaiset menevät.)
MENAS (syrjään.)
Isäsi, Pompejus, ei olisi koskaan tuota sopimusta tehnyt. -- Herraseni,
olemme toisemme ennenkin nähneet.
ENOBARBUS.
Merellä, luullakseni.
MENAS.
Niin oikein.
ENOBARBUS.
Te olette ollut urhokas vesillä.
MENAS.
Ja te maalla.
ENOBARBUS.
Minä kehun jokaista, joka minua kehuu; vaikka eihän sitä voida kieltää,
mitä maalla olen tehnyt.
MENAS.
Eikä sitä, mitä minä vesillä.
ENOBARBUS.
Jotakin voisitte sentään kieltää, omaksi turvaksenne; olette ollut aika
rosvo vesillä.
MENAS.
Ja te maalla.
ENOBARBUS.
Siinä kohden minä maatoimeni kiellän. Rauhan kämmen, Menas! Jos
silmämme olisivat vakojia, niin saavuttaisivatpa tässä kaksi rosvoa
toistansa suutelemasta.
MENAS.
Kaikilla ihmisillä on kasvot rehelliset, miten sitten käsien laita
lieneekin.
ENOBARBUS.
Mutta eipä kaunista naista ole, jolla olisi rehelliset kasvot.
MENAS.
Oikein osattu: he ovat sydämmen varkaita.
ENOBARBUS.
Me tulimme tänne taistelemaan kanssanne.
MENAS.
Minä puolestani olen pahoillani, että siitä tuli juomingit. Pompejus
nauraa tänään poikkeen onnensa.
ENOBARBUS.
Jos sen tekee, niin, totta tosiaan, hän ei saa sitä itkemälläkään
takaisin.
MENAS.
Siinä olette oikeassa, herra. Me emme luulleet tapaavamme Marcus
Antoniota täällä. Sanokaa, onko hän nainut Cleopatran?
ENOBARBUS.
Caesarin sisaren nimi on Octavia.
MENAS.
Aivan oikein; hän oli Cajus Marcellon vaimo.
ENOBARBUS.
Mutta on nyt Marcus Antonion vaimo.
MENAS.
Joutavia!
ENOBARBUS.
Totta!
MENAS.
Siis ovat hän ja Caesar ijäksi yhteen liittyneet.
ENOBARBUS.
Jos minun tulisi jotakin tästä liitosta ennustaa, niin tuota en
ennustaisi.
MENAS.
Minä luulen, että tämän naimiskaupan vaikuttivat enemmän valtiolliset
seikat kuin asianomaisten rakkaus.
ENOBARBUS.
Niinpä minäkin luulen. Mutta saatte nähdä, että se side, joka nyt
näyttää heidän välinsä sitovan, se vielä heidän ystävyytensä kuristaa.
Octavia on hurskas, kylmä ja hiljainen olento.
MENAS.
Kukapa ei sellaiseksi toivoisi vaimoansa?
ENOBARBUS.
Ei se, joka ei itse ole sellainen; ja sellainen ei ole Marcus Antonius.
Hän himoo jälleen egyptiläistä herkkuansa; silloin Octavian huokaukset
huokuvat vireille Caesarin tulen, ja, niinkuin vastikään sanoin, se,
mikä on heidän ystävyytensä voima, on oleva suoranaisena alkuna heidän
epäsopuunsa. Antonius tyydyttää rakkauttansa siellä, missä se on;
täällä hän meni naimisiin vain etunsa kanssa.
MENAS.
Niin kai käynee. Tuletteko laivaan, herra? Pyytäisin saada juoda teidän
onneksenne.
ENOBARBUS.
Miksi en? Olemmehan Egyptissä tottuneet kaulaa kastamaan.
MENAS.
Siis, lähtekäämme.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Pompejon laivalla Misenon lähistössä.
(Soittoa. Kaksi tai kolme palvelijaa kantaa sisään päällisruokia.)
1 PALVELIJA.
He ovat heti täällä; jotkut heistä ovat jo niin horjuvalla kannalla,
että pieninkin tuulenpuuska voi kaataa heidät.
2 PALVELIJA.
Lepidus on aivan tulipunainen.
1 PALVELIJA.
Hän onkin saanut juoda almujuomat.
2 PALVELIJA.
Kun toinen heistä koskee toisen kipeään kohtaan, huutaa hän: »vaiti
jo!», lähentelee heitä toisiinsa ja itseään juoman luo.
1 PALVELIJA.
Mutta se synnyttää vielä suuremman riidan hänen ja hänen tajunsa
välillä.
2 PALVELIJA.
Niinhän sitä käy, kun pyrkii suurten herrain seuraan. Minä yhtä
mielisti kannan ruokoa, josta ei ole vähääkään hyötyä, kuin
tapparakeihästä, jota en jaksa nostaa.
1 PALVELIJA.
Suureen piiriin kutsuttu, joka ei voi siinä liikkua, on niinkuin
silmäkuopat ilman silmiä; ne vain surkeasti rumentavat kasvoja.
(Torventoitauksia. Caesar, Antonius, Pompejus.
Lepidus, Agrippa, Maecenas, Enobarhus, Menas
ja muita päälliköitä tulee.)
ANTONIUS.
Näin tehdään: pyramiidin askelmista
Mitataan Niilin tulva: silloin näyttää
Mataluus, korkeus tai keskimäärä,
Tuleeko viljavuos vai kallis aika.
Jot' enemmän Niil' paisuu, sitä suuremp'
On toivo; kun se laskee, silloin maamies
Sen liejumutaan kylvää siemenensä
Ja ennen pitkää siitä sadon niittää.
LEPIDUS.
Teillä on siellä kummallisia käärmeitä.
ANTONIUS.
On, Lepidus.
LEPIDUS.
Tuo Egyptin käärme sikiää siis tuosta mudasta tuon auringon
vaikutuksesta; samaten tuo krokotiilikin.
ANTONIUS.
Niin aivan.
POMPEJUS.
Istukaa! -- Viiniä, hoi! -- Lepidon malja!
LEPIDUS.
Minä en voi niin hyvin kuin pitäisi; mutta ilolientä minä en hylkää.
ENOBARBUS.
Ette ennen kuin nukutte; mutta pelkäänpä, että silloin jo olette
liemessä.
LEPIDUS.
Niin, tosiaankin, olen kuullut, että nuo Ptolomeojen piramiidit ovat
sangen sieviä laitoksia; oikein totta, niin olen kuullut.
MENAS (syrjään).
Pompejus, kuule!
POMPEJUS.
Mitä? Kuiskaa korvaan.
MENAS.
Ma pyydän, nouse pois ja kuule mua.
POMPEJUS.
Odota hetki. -- Lepidon on malja.
LEPIDUS.
Mikä laitos se on tuo krokotiili?
ANTONIUS.
Se on muodoltaan itsensä kaltainen; ja on niin leveä, kuin sillä on
levyyttä; tasan niin korkea, kuin se on korkea, ja liikkuu omilla
jäsenillään; se elää siitä, mikä sitä ravitsee, ja kun se kerran hajoaa
alkuaineisiinsa, niin menee sen sielu vaelluksille.
LEPIDUS.
Mikä väri sillä on?
ANTONIUS.
Oma värinsä.
LEPIDUS.
Sepä on kumma käärme.
ANTONIUS.
Niin on, ja sen kyyneleet ovat kosteat.
CAESAR.
Tyytyykö hän tuohon selitykseen?
ANTONIUS.
Kyllä, kaikkien niiden maljojen jälkeen, joita Pompejus on hänen
juottanut; muuten hän on täydellinen epikuurolainen.
POMPEJUS (syrjään Menaalle).
He, mene hirteen! Moista puhut mulle!
Tee, niinkuin käskin. -- Missä särkkäni?
MENAS (syrjään).
Jos ansioni vuoks mua tahdot kuulla,
Niin nouse pois.
POMPEJUS.
Olethan hullu. Mitä?
(Käyvät syrjään.)
MENAS.
Ain' onnellesi lakkia ma nostin.
POMPEJUS.
Niin, uskollinen olit palvelija.
Mut asias? -- Iloitkaa, hyvät herrat.
ANTONIUS.
Lepidus, vaivut; juoksuhiekkaa karta!
MENAS.
Maailman herraksiko tahdot?
POMPEJUS.
Mitä?
MENAS.
Maailman herraksiko tahdot, kysyn.
POMPEJUS.
Miten se kävisi?
MENAS.
Jos suostut vain.
Niin minä, vaikka köyhä mies, teen sinut
Maailman herraksi.
POMPEJUS.
Oletko päissäs?
MENAS.
En, herra, maljaa olen karttanut.
Jos tohdit vain, niin olet Zeus maan päällä;
Mit' ilma kaartaa, mitä meri saartaa
On sun, jos tahdot.
POMPEJUS.
Mitenkä?
MENAS.
Nuo kolmet
Maailman jakajat, nuo kilpailijat,
Laivallas ovat; köyden katkaisen,
Vesille työnnämme, heit' isken kurkkuun.
Ja kaikk' on sun.
POMPEJUS.
Ah, jos sen oisit tehnyt,
Mut siit' et virkkanut. Se palvelusta
Ois sulta ollut, konnuutt' on se multa.
Etuni, näet, ei ohjaa kunniaani,
Vaan kunnia sitä. Kadu, että kieles
Tekosi ilmaisi. Jos oisit tehnyt
Sen tietämättäni, niin hyväksynyt
Jälestäpäin sen oisin; nyt mun täytyy
Se hyljätä. Siis, heitä se ja juo!
MENAS (syrjään).
Tään jälkeen min' en enää ikänäni
Sun häältynyttä onneasi seuraa.
Ken etsii ja, kun tarjoll' on, ei ota,
Jää ijäks ilman.
POMPEJUS.
Maljas, Lepidus!
ANTONIUS.
Hän viekää maihin! Minä vastaan maljaan.
ENOBARBUS.
Saas tästä, Menas!
MENAS.
Terve, Enobarbus!
POMPEJUS.
Kukulleen malja!
ENOBARBUS.
Tuo mies kestää, Menas.
(Osoittaa palvelijaa, joka kantaa pois Lepidon.)
MENAS.
Kuin niin?
ENOBARBUS.
Hän kolmanneksen mailmaa kantaa.
MENAS.
Kolmannes päissään siis! Jos koko mailma
Samaten ois, niin pyörisipä tuo!
ENOBARBUS.
Siis, auta vauhtia ja juo!
MENAS.
No niin!
POMPEJUS.
Egyptin pitoja ei nämä vielä.
ANTONIUS.
Likipä pitää. -- Sarkat täyteen, hei!
Caesarin malja!
CAESAR.
Tästä soisin päästä.
Tukala työ on aivojansa pestä,
Kun yhä ne vain ryöttyy.
ANTONIUS.
Aikaas seuraa.
CAESAR.
Ma vastaan: sitä hallitse. Mut ennen
Janoan neljä päivää, kuin näin yhden
Kulutan juontiin.
ENOBARBUS (Antoniolle).
Päällikköni ylväs,
Egyptiläinen Bacchus-tanssi nyt
Pitojen höysteheksi!
POMPEJUS.
Oikein, solttu!
ANTONIUS.
Niin, käsi kätehen ja riviin, kunnes
Suloiseen Lethen uneen viinin voima
Nukuttaa aistimme.
ENOBARBUS.
No, käsi käteen!
Korviimme myrskytköön nyt räikkä soitto!
Ma teidät sijoitan; tuo poika laulaa;
Ja kaikki säistäkää niin voimakkaasti,
Kuin suinkin keuhkoistanne ääntä saatte!
(Soittoa. Enobarbus asettaa heidät käsikkäin riviin.)
Laulu:
Bacchus, juoman jumala,
Punasilmä, pullakka,
Murehemme viiniin vierrä,
Hiuksihimme köynnös kierrä.
Juo, niin että pyörii maa!
Juo, niin että pyörii maa!
CAESAR.
Nyt riittää jo. Pompejus, hyvää yötä!
Pois lähde, veljyt: moist' ei pilaa salli
Vakava tehtävämme. -- Erotkaamme.
Poskemme hehkuu; vahvan Enobarbon
On viini voittanut, ja minullakin
Kangertaa kieli. Niinkuin narrit melkein
Me riehumme. Tää riittää. Hyvää yötä! --
Kätes, Antonius!
POMPEJUS.
Ensi koitos maalla.
ANTONIUS.
Niin oikein! Kättä päälle!
POMPEJUS.
Oi, Antonius,
Sull' isäni on talo, -- mut, ei, -- nythän
Olemme ystäviä. Tulkaa purteen.
ENOBARBUS.
Varotkaa putoomista.
(Pompejus, Caesar, Antonius seuralaisineen menevät.)
Minä jään.
MENAS.
Kojuuni tulkaa. -- Hei vaan, rummut soimaan,
Ja torvet, huilut, hei! Neptunus kuulkoon,
Kuin raikkaast' isoisia hyvästellään!
Soittakaa, soittakaa, sen vietävät!
(Torventoitauksia ja rummun pärrytystä.)
ENOBARBUS.
Hih! Ilmaan lakki!
MENAS.
Hih! -- No, tulkaa, herra.
(Menevät.)