Ramman raihnas ruumis kasvoi hitaasti, ja kahdennentoista ikävuoden
alussa hänessä tapahtui muutos. Hän pysyi alituiseen heikkona ja kävi
päivä päivältä yhä avuttomammaksi. Hänen oli luovuttava rakkaista
matkoistaan joelle; pian päättyivät hänen pienimmätkin retkeilynsä,
joita hän oli vanhan Korvapuolen väkevällä käsivarrella istuen
tehnyt kallion huipulle, mistä saattoi nähdä koko maailman yhdellä
silmäyksellä.
Kun talven lumi alkoi lennellä ilmassa, niin Pikku Rampa lepäsi hiljaa
vuoteellaan katsellen suurilla silmillään kaihoten Nopsajalkaa, joka
turhaan ponnisti puutteellista kykyänsä saadakseen hänet syömään ja
voimistumaan. Hän puuhaili hänen ympärillään aivan kuin huolestunut
emälintu lepattelee pesästä pudonneen poikasensa päällä, mutta ei
voinut parhaalla tahdollaankaan palauttaa lapseensa edes entistä
heikkoa terveyttäkään. Abkin saapui toisinaan paikalle, katseli
surumielisenä molempia ja poistui sitten alakuloisena, tuntien
rinnassaan raskasta painoa. Rampa-ukko oli yhäti työssä, mutta aina
hän oli valmis ojentamaan pikku kaimalleen vettä tai kääntämään hänen
karkealla vuoteella viruvaa väsynyttä ruumistaan tai levittämään
nahkoja sen yli. Ja aina Nopsajalka odotti, toivoi ja pelkäsi.
Viimein Pikku Rampa kuoli ja haudattiin kivien alle; ja lumi peitti
yksinäisen kummun, joka sijaitsi havupuiden alla Tulilaakson
ulkopuolella.
Nopsajalka muuttui vaiteliaaksi ja murheelliseksi, ei hän voinut enää
hymyillä eikä nauraa. Hän ikävöi Pikku Rampaa, ei syönyt eikä nukkunut.
Eräänä iltana, koettaessaan lohduttaa häntä, Ab sanoi: "Saat nähdä
hänet jälleen".
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Nopsajalka. "Saat nähdä hänet; hän
tulee yöllä. Käy nukkumaan, niin saat nähdä hänet."
Mutta Nopsajalka ei saattanut vielä nukkua ja monena yönä hänen
silmänsä painuivat umpeen vasta aamupuolella, kun äärimmäinen väsymys
pakoitti uinahtamaan.
Vihdoin, monen päivän ja yön perästä, Nopsajalka näki unessa Pikku
Ramman, aivan kuin ilmielävänä. Mutta hän ei viipynyt kauaa. Ja yhä
uudelleen hän näki hänet ja se tuotti hänelle hiukan lohdutusta, sillä
lapsi hymyili. Nopsajalka oli murehtinut häntä, joka makasi erillään
kivien ja lumen alla kaikkea hoitoa vailla, niin sanomattomasti että
tuo hymy kevensi hänen raskasta sydäntään, ja hän kertoi Abille
nähneensä Pikku Ramman, kertoi vaan kuiskaten — sillä hän tiesi ettei
sellaisista asioista ollut hyvä puhua ääneen. Ja hän ilmaisi myöskin
tuskansa siitä, että lapsi saapui vain yöllä eikä milloinkaan päivällä,
mutta hän ei valittanut. Hän sanoi vain: "Tahdon nähdä hänet päivällä".
Eikä Ab voinut keksiä siihen mitään vastausta. Mutta se sai hänet
ajattelemaan yhä enemmän. Hän tunsi halua päästä entistä lähemmäksi
Nopsajalkaa, vaimoansa, joka ei ollut enää neitonen, vaan kuolleen
Pikku Ramman ja hänen toisten lastensa äiti.
Hänen mielessään heräsi hämäränä, mutta itsepintaisena ajatus, etteivät
raaka voima ja väkevyys, terävät aistimet ja hurja rohkeus olleetkaan
ainoat ominaisuudet, jotka muodostivat ihmisen ja vaikuttivat hänessä.
Raajarikko Rampa-ukko, joka ei kyennyt metsästämään eikä itseään
puolustamaan, oli kaikesta huolimatta merkityksellinen olento, ja Pikku
Rampa, heidän avuton lapsensa, oli ollut kyllin voimakas voittaakseen
ja säilyttääkseen kaikkien rotevien ja karkeiden luolaihmisten
rakkauden. Ab oli pahoillaan Nopsajalan tähden. Kun murheellinen äiti
keväällä piti sylissään pientä tyttölasta, niin hänen katseensa kävi
jälleen hiukan kirkkaammaksi ja Abkin iloitsi sen huomatessaan. Mutta
kumpikaan ei unohtanut koskaan esikoistaan ja rakkaintaan, Pikku Rampaa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
TAISTELU VALLITUKSELLA.
Abin huomion ollessa kiintyneenä kotiasioihin alkoi taivaalle nousta
uhkaavia pilviä. Hän ja Härkänaama olivat tunteneet toisensa jo ennen
tiikerinajoakin. He olivat metsästäneet yhdessä, ja kerran Härkänaama
oli käynyt muutamine seuralaisineen Tulilaaksossa ja havainnut sen
varsin edulliseksi ja viehättäväksi paikaksi.
Nyt Härkänaama oli mennyt tiehensä vihaisena ja muristen, eikä hänen
laistaan miestä suinkaan kannattanut katsoa yli olkansa. Kotiseudulle
palattuaan hän ei lakannut raivolla muistelemasta Abin voitonmerkkiä.
Miksi annettaisiin tämän lännen luolamiehen pitää yksin hallussaan tuo
laakso, joka oli lämmin ja vihanta talvellakin ja minne villipedot
eivät voineet päästä? Miksi oli hänen, tämän Abin, sallittu viedä
mukanaan koko tiikerintalja? Aprikoiminen kehittyi päätökseksi ja
Härkänaama keräsi sukulaisensa ja kumppaninsa. "Lähtekäämme ottamaan
Tulilaakso Abilta", hän virkkoi heille, ja vähitellen kuulijat
taipuivat ehdotukseen, vaikka moni varoittikin ryhtymästä niin
vaaralliseen yritykseen.
"Tuolla alempana joen varrella on toisia tulia", sanoi muuan vanhus.
"Mennään sinne, jos tulta eniten tarvitsemme; silloin emme häiritse ja
suututa Abia, joka on elänyt vuosikausia laaksossaan. Miksi rupeaisimme
taistelemaan Abin ja hänen väkensä kanssa?"
Mutta Härkänaama nauroi ääneen. "Onhan niitä muitakin maatulia", hän
sanoi. "Tiedän sen hyvin, mutta niistä ei ole yksikään sellainen, että
se kiertäisi leimuavana aitana laaksoa vuoren kyljestä toiseen. Ja onko
niiden piirissä vettä ja muodostavatko ne muurin petoja vastaan? Me
lähdemme taistelemaan Abia vastaan ja otamme häneltä laakson."
Ja niin he antautuivat tuohon uhkayritykseen. He etsivät siihen
apua myöskin Raakkukansalta, mutta onnistumatta. Raakkukansan ja
tulilaaksolaisten välit eivät olleet ensinkään huonot ja Abhan juuri
oli tiikerinkin tappanut. Sitäpaitsi eivät he pitäneet viisaana
sekaantua salolaisten keskinäisiin riitoihin, sillä näillä oli
hyvä muisti ja raskaat kirveet. Ainoastaan jokunen nuoremmista ja
seikkailunhaluisemmista liittyi Härkänaaman joukkoon, mutta se tapahtui
heimon suostumuksetta.
Idän luolamiesten tummapintaisen johtajan seurue kasvoi kuitenkin
melkoiseksi. Siihen kuului oivia taistelijoita, ja sanansaattajain
käytyä laajalti ympäri itäisiä tienoita hänen luokseen kokoontui lähes
pari sataa metsämiestä, jotka osasivat heittää keihäänsä ja käyttää
kirvestä eivätkä pelänneet henkensä puolesta.
Joukko lähti Härkänaaman johtamana liikkeelle Tulimaata kohti, aikoen
yllättää laakson väen. He kulkivat nopeasti, mutta vielä nopeampi
oli muuan ketterä nuorukainen, jonka Raakkukansan vanhimmat olivat
lähettäneet heidän edelleen päivää varemmin. Ja niin Ab sai kuulla
tuosta aiotusta ryöstöretkestä. Riensipä silloin laaksosta juoksijoita
eri suunnille, Nopsajalan silmät kävivät leimuaviksi, koska Abia
uhattiin, vanha Vaara tarkasteli huolellisesti keihäitään ja teroitti
miettiväisenä isoa kivikirvestään, Kuukasvo läjähytteli lapsiaan ja
keräsi aseita kasaan, ja Rampa-ukko meni luolaansa ja viipyi siellä
puuhaten jotain kaikille tietymätöntä.
Kaikkialta saapui lännen luolamiehiä, sillä konsanaan ei laaksossa oltu
evätty keneltäkään ravintoa ja suojaa eikä kukaan rakastanut itäläisiä.
Eri heimojen raivostuneet erämiehet olivat useasti riidelleet saaliista
ja monasti oli salon sydämessä sattunut verisiä kaksinkamppailuja.
Suuri ei heidän joukkonsa ollut, ei läheskään niin lukuisa kuin idän
miesten, mutta silti ei lähestyvä Härkänaama ollut niin erityisen
edullisessa asemassa. Laaksoon kerääntynyt joukko oli tosin puolta
pienempi hänen seuruettaan, mutta se oli hyvin asestettu ja varustusten
sisäpuolella, ja puolustajain joukossa oli muutamia, joita ei ollut
hyvä kohdata kahakassa.
Mutta Härkänaama oli täynnä luottamusta eikä hän ensinkään masentunut,
kun hän ryömiessään joukkoineen esiin huomasi laakson tavallisen tien
tukituksi ja asukkaiden kaikin tavoin valmistautuneen antamaan hänelle
lämpimät tervetuliaiset. Olihan siellä yksi aukko, jota ei voitu sulkea
niin lyhyessä ajassa, nimittäin puron uoma. Tätä solaa myöten heidän
oli tunkeuduttava, sillä mahdottomalta näytti päästä yli muurin, joka
kohosi liekkien välissä ja sulki pohjoisessa olevan aukon. Se oli liian
kapea, korkea ja jyrkkä ja siinä oli liian monta reikää, joista lännen
miehet voivat tunnetulla taidollaan lennättää purevia vasamiaan.
Purossa oli tähän vuoden aikaan vettä niin vähän, että sitä myöten
saattoi helposti kahlata, ja sen luo oli rakennettu vain vähäinen
sulku petojen varalle, sillä Ab ei ollut koskaan otaksunut ihmisten
hyökkäävän laaksoon. Siltä kohtaa mies voi vähällä vaivalla kavuta
muurin ylitse eikä siinä päälle päätteeksi ollut puolustajilla mitään
ylävämpää ja edullista asemaa.
Koska nyt oli tarpeetonta salata toimiaan, niin viholliset
järjestäytyivät puron varsille laakson länsipuolelle ja valmistautuivat
hyökkäämään. Heillä oli muutamia etuja. Olivathan he vahvoja miehiä,
jotka taisivat käyttää aseitaan, ja lukumäärältään he olivat melkein
kaksi kertaa voimakkaampia.
Laaksossa oli jo havaittu vihollisen tulo ja käsitetty hänen aikeensa,
ja jäntevän Abin johdolla oli nopeasti käyty käsiksi tarpeen vaatimiin
taisteluvalmistuksiin.
Puolustajilla oli se suuri etu, että he saattoivat vastustaa kiipeävää
vihollista lujalta jalansijalta, ja niinpä olikin puron varrelle,
hiukan ylemmäksi petojen varalle rakennettua muuria, laadittu
karkeatekoinen, laaja kivilava, jolle laakson koko väki voi hädän
tullen vetäytyä. Tälle oli taistelijain kokoonnuttava puolustaakseen
kykynsä mukaan heittokeihäillä ja nuolilla ensimäistä solaa, ja täällä
heidän oli lopuksi voittaminen tai menettäminen. Tämä kuului yleiseen
valmistautumiseen, mutta sen ohella olivat laakson tärkeimmät asujamet
ryhtyneet myöskin omakohtaisiin varokeinoihin.
Vasemmalla solasta, jota myöten hyökkääjien oli saavuttava, kohosi
kallio jyrkkänä ja eräällä kohdalla pistäysi ulospäin korkea pengermä,
jolle kuitenkin pääsi helposti Tulilaakson puolelta. Ab ja vihainen,
levoton ja melkein kyynelöivä Nopsajalka neuvottelivat keskenään
puolustustoimenpiteistä. Tuo hurmaava nainen, joka nyt oli heimonsa
paras joutsija, oli äkkiä kehittynyt taistonhaluiseksi olennoksi ja
vaati nyt itselleen erityisen paikan. Niinpä päätettiin, että hän
asettuisi jousineen ja nuolivarastoineen ulkonemalle ja koettaisi
sieltä parastaan. Siellä oli verrattain turvallista ja Ab määräsi hänet
sinne.
Vanha Vaara ei virkkanut monta sanaa. Kaikki pitivät melkein
luonnollisena asiana, että hän seisoisi Abin kera vallituksella,
vaarallisimmassa kohdassa. Oikein tyydytyksellä ja ihailulla
katseli tuota hoikkaa, jäntevää ja päättäväistä vanhusta, kun hän
kuljeskeli hiljalleen sijoitellen paikoilleen aseita, joita hän arveli
tarvitsevansa. Kuukasvo häntä yhä seurasi silmillään, milloin hän ei
ollut kurittamassa tummia mukuloitaan; sillä hän oli jo aikoja sitten
oppinut tuntemaan harmaata valtijastaan kohtaan lempeäkin eikä vain
syvää kunnioitusta.
Olihan siellä yllä mainittujen lisäksi muitakin kelpo taistelijoita,
miehiä ja naisia, jotka olivat valmiit tekemään parastaan, mutta nämä
harvat olivat päähenkilöitä. Härkänaama ja hänen voimakas joukkonsa oli
sillä välin sopinut suunnitelmastaan ja pian he hyökkäisivät matalan
puron uomaa myöten urhoollisina ja hurjina, kuten ainakin miehet, jotka
olivat tottuneet katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ottamaan mitä
halusivat.
Julkisesti ja uhkaavin huudoin hyökkääjät kiipesivät puroa myöten,
sillä peitteleminen ei tullut enää kysymykseenkään. Vain harvoilla oli
jousia eivätkä heidänkään nuolensa tehonneet ensinkään; mutta kaikilla
oli jäntevät lihakset, keihäät ja kirveet. He ryntäsivät niin tuimasti,
kuin oli mahdollista liukkaiden kivien yli hyrskyävässä vedessä, ja
tunkeutuivat yksitellen kiviröykkiöiden välitse aivan vallituksen
eteen. Kaiken aikaa sateli heidän keskelleen nuolia ja useampi kuin
yksi mies kaatui kivikärkisen vasaman lävistämänä vedessä pulikoimaan,
nousematta enää milloinkaan. Mutta tulipa myöskin aika, jolloin jousi
oli heitettävä syrjään.
Rynnäkkö tehtiin mainiosti ja yhtä oivallista oli miesten käytös
vallituksen takana. Kumpikin joukko ei voittanut toistaan uljuudessa,
sillä molempiin kuului erinomaisia sotijoita. Ei roomalaisten kehuttu
lyhyt miekkakaan vaatinut käyttäjältään suurempaa miehuullisuutta kuin
piikärkisen keihään, kivipuukon tai isketyn kirveen käsitteleminen.
Niin kamppailtiin pitkin varustusta mies miestä vastaan, säästämättä
toistensa henkeä.
Hyökkääjät menettivät paljon väkeä, sillä nuolia sateli alituiseen eikä
kömpelöinkään jousimies voinut olla osaamatta niin isoon joukkoon.
Mutta yhä ylöspäin he rynnistivät vallituksen juurelle, missä syntyi
tulinen, murhaava ottelu. Eteläpuolella, lähellä sitä kohtaa minne
Nopsajalka oli kavunnut jousineen ja nuolikasoineen, seisoi Ab
etummaisena, ja lähellä kivivarustuksen toista päätä sinkahutteli
vanha Vaara keihäitään ja murskasi kirveellään ryntääjäin pääkalloja.
Taistelu muodostui ylen veriseksi; toisella puolen oli vaakalaudalla
edullisempi asema, toisella suurempi miesluku. Ja Ab ja Härkänaama
etsivät kumpikin toisiaan.
Niin jatkui taistelua runsaasti puoli tuntia ja sen tauotessa makasi
vallituksella kuolleita ja kuolevia ja puron vesi punertui kaatuneiden
ryntääjien verestä. Sekä Ab että Vaara olivat suoriutuneet kahakasta
haavoittumatta. Hyökkääjien tunkeutuessa kovin lähelle Ab oli aika
ajoin kuullut nuolen suhahtavan ja nähnyt lähimmän vihollisen kaatuvan,
ja vanhan Vaaran takaa kajahteli jonkun naisen hurjistuneita huutoja
ja sinkoili kiviä niitä päin silmiä, jotka koettivat päästä häneen
käsiksi. Mutta nyt taistelu laimentui tuokion ajaksi.
Härkänaama oli havainnut mahdottomaksi valloittaa niin hyvin
puolustettua jyrkännettä ja oli miettinyt, miten voisi paremmin
saavuttaa päämääränsä ja tuhota Abin ynnä hänen väkensä. Hän oli
kuullut kerrottavan, kuinka Ab ensin saapui tähän laaksoon, kuinka hän
oli susien ahdistamana loikannut liekkien läpi, ja se synnytti hänessä
uuden tuuman. Mitä yksi mies oli tehnyt, se kävisi päinsä muillekin, ja
valiojoukko mukanaan hän teki nopeasti kierrosliikkeen ja samaan aikaan
päävoima hyökkäsi jälleen vimmatusti vallitusta vastaan.
Jos taistelu oli ennen ollut oivallista, niin vielä se siitäkin
parantui. Moni menetti henkensä, pian loppuivat nuolet ja keihäät ja
sitten kuului vain kivikirveiden kumeata kalsketta. Ab riehui aina
etummaisena ja ruhjoi lähestyviä vihollisia kuin väkevä ja epätoivoinen
mies ikään. Useamman kuin yhden kerran hänen elämänsä riippui
hiuskarvasta, kun pari kolme karkasi samalla haavaa hänen kimppuunsa.
Mutta aina viuhui sellaisissa tilaisuuksissa hänen päänsä ohitse vasama
ja yksi ryntääjistä kaatui kurkku tai ruumis lävistettynä taaksepäin,
estäen tovereitaan, joiden päitä Abin iso kirves ahnaasti tapaili. Ja
kaiken aikaa taisteli vanha Vaara rauhallisena ja hirvittävänä lähellä
vallituksen pohjoista päätä. Paljo oli jo kuolleita puron lätäköissä
vallituksen ja laakson sisäänkäytävän välillä. Ja yhäti lauloivat Abin
ympärillä kallion ulkoreunalta sinkoilevat nuolet.
Hurja oli melske, jonka synnyttivät aseiden kalske ja taistelun
huumaamien miesten karjunta, mutta se ei voinut tukehuttaa erästä
kiljahdusta, joka viilsi terävänä ryskeen halki. Ab tunsi sen
Nopsajalan ääneksi, ja kohottaessaan katseensa hän näki vaimonsa
vaarasta välittämättä seisovan suorana ja viittaavan laakson yläpäähän.
Hän käsitti, että siellä oli kysymys elämästä ja kuolemasta ja että
hänen oli lähdettävä. Hän hypähti taaksepäin ja muuan roteva lännen
luolamies syöksähti hänen paikalleen koettaakseen siinä parastaan.
Tuo kimakka huuto ei ollut ennättänyt soturin korviin
silmänräpäystäkään liian varhain. Hän juoksi takapuolelle, kutsuen
samalla parikymmentä miestä mukaansa, ja tuossa tuokiossa hän äkkäsi,
että ainakin hetken ajaksi kostonhimoinen Härkänaama oli voittanut
hänet viekkaudella. Rynnätessään itäiselle sivulle liekkimuuria kohti
hän huomasi jonkun mustan esineen lentävän yhdellä loikkauksella sen
läpi. Hän tiesi, että pian niitä saapuisi useampia. Härkänaama ja hänen
valiojoukkonsa aikoi uudistaa hänen oman ammoisen urostekonsa!
Hyppääjä ei ollut Härkänaama, vaan eräs uljas nuorukainen, joka oli
rohkeasti tehnyt ensimäisen hyökkäyksen. Hänen rohkeutensa kävi hänelle
kalliiksi, sillä tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet maata,
kun hänen päähänsä painui kivikirves koko seudun voimakkaimman käden
iskemänä, eikä häntä ollut enää elävien ilmoilla. Ab oli ehtinyt
tiilimuurin luo kuin vihuri ja hänen kintereillään saapui hänen kiihkeä
seurueensa.
Molemmat joukot saattoivat nähdä toisensa aivan selvästi ja taasen
oli hyökkääjiä kaksi kertaa runsaammin kuin laaksolaisia. Mutta ne,
jotka loikkasivat liekkien läpi, eivät voineet maahan tullessaan olla
valmiita iskemään, ja heitä oli odottamassa parvi kostonhimoisia
kirvesmiehiä. Hyökkääjät pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan, ja
silloin Ab ennätti raivokseen huomata, miten ajattelematon ja varomaton
hän oli ollut.
Hänen ympärilleen keräytyneet seuralaiset olivat kaikki jousimiehiä
ja jokaisella oli vielä kaari selässään, mutta nuolia puuttui.
Jok'ikinen viinentäysi oli jo alkutaistelussa ammuttu pois ja sitten
oli seurannut keihäs- ja kirveskamppailu. Ollappa nyt nuolia, kun tuo
uhkaava parvi, joka valmistautui vaaralliseen yhteishyökkäykseen, oli
turvassa keihäiltä ja kirveiltä, mutta ei suinkaan pieniltä viuhuvilta
vasamilta! Niin, nuolia, nuolia, noita hoikkia väkäpäitä turmantuojia,
jotka hän oli keksinyt! Ja juuri hänen raivotessaan kajahti laakson
alapäästä heikko huudahdus ja hän näki jotain, joka teki sydämelle
hyvää.
Sieltä saapui vaivalloisesti, mutta varmasti muuan ontuva, kumarainen
vanhus, sylissään taakka sellainen, jota ei itse Abkaan olisi
ponnistuksitta ja läähättämättä pystynyt kantamaan pitempää matkaa.
Laihan Rampaukon pitkät käsivarret olivat kiedotut summattoman
nuolikasan ympäri, ja se kasa oli isompi kuin mitä ihminen
milloinkaan ennen oli nähnyt. Raajarikko vanhus ei ollut venynyt
velttona luolassaan. Hän oli käynyt käsiksi kokoamiinsa varsi- ja
piikärkivarastoihin, ja siinä oli nyt tulos, juuri sellaisia kipeimmin
kaivattaessa.
Vanhus viskasi taakkansa maahan ja vaipui sitten hiukan vavisten sen
viereen. Abin oli tarpeetonta huutaa mitään määräystä seuralaisilleen.
Joukolla he hyökkäsivät riemuhuudoin vasamain kimppuun ja täyttivät
nopeasti tyhjät viinensä. Siihen ei kulunut montakaan silmänräpäystä.
Sitten tapahtui jotain äkkiarvaamatonta. Nuo kookkaat soturit
toimivat ilman määräystä, mutta nyt he ampuivat "yhteislaukauksen",
myöhempien aikojen englantilaisten jousimiesten tavoin. Ja niin lähellä
liekkimuuria oli vihollisjoukko, että kehnoimmankin ampujan täytyi
osata elävään maaliinsa; ja näitä nuolia lennättivätkin väkevämmät
kädet kuin ne, jotka jännittivät jousta keskiajan taisteluissa.
Heti ensimäinen nuolikuuro harvensi tuntuvasti vastustajain rivejä
ja moni mies vaipui kuolontuskissa piehtaroimaan. Eloon jääneet
pakenivat kiiruimmiten jousenkantaman ulkopuolelle, vaikka Härkänaama
koetti raivoissaan koota heitä hyökkäykseen. Heillä oli niin paljo
kaatuneita, että molemmat puolueet olivat nyt melkein tasavoimaiset.
Mutta Härkänaamalla oli pelotonta väkeä. Turvallisen matkan päässä he
järjestäytyivät yhdeksi joukoksi ja ryntäsivät sitten liekkiseinää
kohti loikatakseen miehissä sen läpi.
Heitä kohtasi uusi nuolisade, joka lisäsi kaatuneiden lukua, mutta
hyökkäystä ei voinut enää ehkäistä. Matalien kielekkeiden ylitse
lennähti iso joukko miehiä saaden maahan tullessaan lämpimän
vastaanoton. Kiivas ja murhaava oli ottelu, mutta puolueet olivat nyt
melkein tasaväkiset ja sisäpuolella olijat edullisemmassa asemassa.
Taistelun tuoksinassa Härkänaama ja Ab joutuivat lähekkäin ja
kumpikin karkasi karjahtaen toistaan kohti. Siitä koitui suuremmoinen
kamppailu, sillä kaksi voimakasta päämiestä oli joutunut vastatusten ja
kysymyksessä oli monen henki.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
VANHAN VAARAN VIIMEINEN TAISTELU.
Juuri liekkein läpi hyökätessään hurja Härkänaama viskasi Abia kohti
kivilohkareen, jota oli paras välttää, ja hän oli jo jaloillaan
valmiina taisteluun, kun kirveet kalahtivat toisiinsa. Ab oli
ehdottomasti Härkänaamaa älykkäämpi, kenties myöskin sukkelampi ja
voimallisempi; mutta jälkimäinen oli nuoruudestaan asti harjoittanut
rosvoutta ja hänellä oli omat keinonsa. Noina hurjina aikoina oli
taistelun tarkoituksena tuhota vihollinen millä tavoin tahansa.
Aivan Härkänaaman kintereillä oli hypännyt eräs nuorukainen, jolle
johtaja oli ennen rynnäkköä antanut erikoiset määräykset ja joka
nyt, tuntiessaan laakson nurmen jalkainsa alla, ei etsinytkään omaa
vastustajaa, vaan kierteli molempia päämiehiä pyrkien Abin selän
taakse, sillä välin kuin Härkänaama veti tämän huomion puoleensa.
Nuorella miehellä oli kädessään hirvittävä ase, iso kivipäinen nuija.
Huimasti iskivät miehet ja raskaista kirveistä lenteli sirpaleita,
mutta Härkänaaman oli pakko väistyä verkalleen. Silloin osui Abin
olkapäähän lyönti, joka sai hänet horjahtamaan ja olisi varmasti
kaatanut hänet, jos hänellä olisi ollut pehmeämmät lihakset. Samassa
tuokiossa Härkänaama suuntasi häneen ankaran iskun ja Ab hypähti
syrjään torjumatta sitä tai iskemättä vastaan, sillä hänen käsivartensa
oli hervoton. Hän tiesi olevansa hukassa, jos uusi hyökkääjä uudistaisi
äskeisen lyöntinsä; kuitenkaan ei hän uskaltanut kääntyä — se olisi
hänelle kuolemaksi. Ja nyt Härkänaama teki uuden hyökkäyksen, ja
kirvesten osuessa toisiinsa hän kehotti kätyriään iskemään paremmin.
Mutta silloin, juuri kuin Ab arveli loppunsa olevan lähellä, hän kuuli
takanaan jousenjänteen terävän helähdyksen, saman jänteen, joka oli
soinut niin suloisesti laakson toisessa päässä, ja nurmikolle hänen
viereensä tupsahti parahtaen mies, joka väänteleikse ja sätkytteli
tuskissaan sääriään, saatuaan takaapäin nuolen hartiainsa väliin.
Ab tiesi, mitä se merkitsi. Käsivarsi, joka oli niin voimakkaasti
lennättänyt tuon nuolen, ei ollut miehen, vaan erään solakan olennon.
Nopsajalka oli hurjana rakkaudesta ja levottomuudesta syöksynyt
Rampa-ukon ohi juuri, kun tämä laski maahan vasamataakkansa, ja
huomatessaan puolisonsa vaarallisen tilan hän oli hypännyt esiin
jousi jännitettynä ja surmannut hänen toisen ahdistajansa aivan viime
hetkessä. Nuoli jänteeseen sovitettuna ja kiihkoisa polte poskilla hän
asettui uudelleen väijymään, lähettääkseen toisen vasamansa Härkänaaman
rintaan.
Se oli kuitenkin tarpeetonta. Ab voi nyt esteettömästi hyökätä
vihamiehensä kimppuun ja tämän niskaan sateli iskuja sellaisia, että
vain jättiläinen olisi kyennyt niitä torjumaan. Härkänaama taisteli
epätoivoisesti, mutta nyt oteltiin mies miestä vastaan eikä hän vetänyt
vertoja hurjistuneelle viholliselleen. Kirves lensi hänen kädestään,
kun Abin ase murskasi hänen ranteensa, ja seuraavassa tuokiossa hän
painui veltosti maahan ja tuskin liikahtikaan, sillä uusi isku oli
vajottanut kivikirveen niin syvälle hänen päähänsä, että varsi peittyi
pitkään tukkaan.