Ab kääntyi päin päästäen voitonhuudon. Siellä täällä oteltiin vielä
hetkinen, mutta idän miehet olivat vailla johtajaa ja huonommin
varustettuja kuin vastustajansa, ja vaikka he kamppailivatkin yhtä
hurjasti kuin saarretut sudet, ei heillä ollut enää mitään voiton
toivoa. Kolme pääsi pakoon. He karkasivat tuimasti liekkejä kohti ja
loikkasivat läpi liehuvien kielekkeiden. Kukaan ei ruvennut ajamaan
takaa, sillä nyt ei piiritetyillä ollut aikaa tavoitella hyödytöntä
kostoa. Laakson alapäästä, missä päätaistelu oli käymässä, kuului
hurjia huutoja. Karjahtaen keräsi Ab miehensä ympärilleen ja voittoisa
parvi riensi takaisin vallitukselle, lopettaakseen siellä ylivoimallaan
kamppailun. Ab ei lakannut koskaan seuraavina aikoina pahoittelemasta,
ettei hänen ottelunsa Härkänaaman kanssa ollut päättynyt varemmin. Hän
saapui liian myöhään pelastaakseen erästä vanhaa sankaria.
Ottaessaan mukaansa laakson yläosaan melkoisen joukon Härkänaama oli
kuitenkin jättänyt omasta mielestään musertavan ylivoiman valloittamaan
vallitusta. Siellä vanha Vaara ryhtyi johtamaan puolustusta, koska
Ab oli poistunut näyttämöltä. Kuolemaa uhmailevan horjumattomuutensa
vuoksi hän olikin mies paikallaan.
Ab ei ollut koskaan saanut Nopsajalan isää käyttämään tai edes
koettamaankaan uutta asetta, jousta ja nuolta. Hän ei ollut mikään
uudistuksen ystävä. Hänellä oli terävä silmä ja vahva käsi, keihäs
ja kirves olivat hänelle kyllin hyvät! Tunnustihan hän Abilla olevan
erinomaisia ominaisuuksia, mutta kaikissa seikoissa ei vanha perheen
pää sentään taipunut edes suositun vävynsäkään vaikutuksen alaiseksi.
Sellaisia oli tuo heläjävä kaari kevyine vasamineen; ne soveltuivat
paremmin lasten leluiksi kuin oikeaan miehen työhön. Hän puolestaan
valitsi raskaan keihään tai kirveen, joiden terä oli sidottu jänteillä
lujasti varteen. Harvoin iski kirves syrjään, harvoin lensi keihäs
harhaan. Ja nyt hän pani jurona henkensä alttiiksi todistaakseen
vanhanaikaisen uskonsa oikeaksi. Jälellä oli vain muutama keihäs,
molemmin puolin oli tyytyminen ainoastaan kirveisiin.
Niin seisoi vanha Vaara vallituksella ja hänen rinnallaan ja takanaan
oli miehiä yhtä urhoollisia, joskaan ei aivan yhtä tukevia tai
kuuluisia. Rivin takana hääräilivät, milloin julmistuneina, milloin
itkien, vaimot, jotka olivat taitavuudessa melkein miesten vertaisia
ja vihassaan heitä voimakkaampiakin. Ensimäisenä näiden joukossa
raivosi Kuukasvo, ilmaisten samalla haavaa sekä levottomuutta että
kostonhimoa. Hän pysytteli aivan miehensä vartiojoukon kintereillä ja
viskeli yhä kiviä aika tehokkaasti. Niin ne lensivät kuin heittokoneen
sinkahuttelemina, ja sinä päivänä murskasivat tämän pyylevän
villivaimon ja äidin kädestä lähteneet "kuulat" useamman kuin yhden
luun tai pään.
Mutta vastustajat olivat lukuisammat ja urhoollista väkeä, heitä
kiihotti nyt erilaiset tunteet: valloitushalu, mieshukan synnyttämä
raivo ja, ennen kaikkea, ajatus tuon kauniin, lämpimän ja turvallisen
kotipaikan omistamisesta; he jatkoivat senvuoksi sitkeästi rynnäkköään.
He luottivat johtajaansa Härkänaamaan ja odottivat joka hetki hänen
varmasti hyökkäävän yläpäästä heidän avukseen. Ja niin he kiipeilivät
eteenpäin vetistä rinnettä myöten, toinen työntäen verenhimoisena
toistaan, lähestyivät lujuudella, jota vain yhtä hyvin varustetut
ja yhtä urhoolliset tai urhoollisemmat voivat toivoa kykenevänsä
vastustamaan. Lopputaistelu muodostui hurjan epätoivoiseksi.
Vaara oli etummaisena kahden kalliolohkareen välissä laakson
pääportilla, josta matala puro purkautui ulos. Hän seisoi paadella,
joka oli melkein yhtä laakea, kuin jos joku myöhemmän ajan insinööri
olisi tasoittanut sen pinnan ja sovittanut sen sitten vaakasuoraan
asemaan jättäen veden ryöppyilemään sen ympärille. Paasi pisti jonkun
verran esiin rinteestä, joten täytyi kiivetä hieman päästäkseen tuon
vanhan soturin kimppuun. Molemmin puolin leveni loiva vesiputous, missä
isot kivet estivät hyökkäämästä eteenpäin joukolla ja suoraa päätä.
Mutta niiden välitse syöksyi ylöspäin mustanpuhuvia miehiä ja heitä
vastassa seisoivat vanhan Vaaran molemmin puolin ne eloon jääneet
luolamiehet, joiden avulla hänen oli pidettävä huolta koko vallituksen
puolustuksesta. Vierellään, taistelun keskuksessa, hänellä oli ne kaksi
olentoa, joihin hän saattoi parhaiten luottaa, nimittäin jäntevät,
oivalliset poikansa Vahvakäsi ja Oksa, ja näiden joukossa pysytteli
myöskin innokas Haukku, joka oli yhtä uljas, joskin heikompi kuin hänen
Ab-veikkonsa.
He olivat valmiita kaikki, nämä nuoret miehet, mutta asema sattui
olemaan sellainen, että alussa saattoi vain yksi kerrallaan ottaa
vastaan mieslukuisena kapuavan vihollisen. Laakea paasi näet suippeni
etupuolelta, joten kaikkien muiden täytyi pysytellä tämän etummaisen
takana. Siinä hän seisoi karvaisena ja alastonna, ottamatta lukuun
lanteille sidottua nahkaa, ja kädessään vain kirves; tämä jälkimäinen
seikka ei kuitenkaan merkinnyt niin paljoa kuin olisi luullut, sillä
ei hyökkääjilläkään ollut muita aseita. Kirveen heittäminen oli
yksinkertainen tehtävä tarkkasilmäiselle ja notkealle luolamiehelle.
Ken ei osannut väistää kirvestä, hänen oli paras pysyä poissa tieltä
ja koko maailmasta. Kohtauksessa, johon nyt valmistauduttiin, saattoi
tulla kysymykseen vain mieskohtainen ottelu, vastustaja oli käden
ulotuttavissa, mutta sen käden tuli olla yhtä notkea kuin voimakaskin.
Alkoi kuulua kiviaseiden kalsketta ja väkeviä ihmisolentoja pyllähti
toinen toisensa perästä halaistuin kalloin taaksepäin, pudoten
lorisevaan puroon ja muuttaen verellään sen värin. Vanha Vaara oli
vihollisia vastassa milloin milläkin kiven laidalla, ja ne, jotka
pääsivät hänen ohitsensa, joutuivat hänen isojen poikiensa tai näiden
takana odottavien saaliiksi. Mutta voimat eivät olleet tasaväkiset,
nousu ei ollut kyllin jyrkkä eikä puro kyllin syvä estääkseen
järjestettyä hyökkäystä. Hirvittävän säännöllisesti kohosi ja laski
Vaaran kirves, lentäen silloin tällöin myöskin sivullekäsin iskuja
torjuakseen, ja yhä uljaammaksi kävi taistelu, yhä uljaammin astuttiin
kuolemaan. Eikä ollut työ juuri huonompaa hänen sivuillaankaan.
Aivan hänen rinnallaan seisoivat nyt hänen molemmat poikansa, ja
kun hyökkääjät taa'immaisten tunkemina painuivat lähemmäksi, niin
nuorukaiset todistivat selvästi teoillaan sukuperänsä. Ja Haukku, hän
raivosi kuin nuori tiikeri.
Mutta liian voimakas oli rynnäkkö, liian suuri ylivoima. Kajahti kovia
huutoja, tehtiin äkillinen ponnistus, ja vaikka kirveet nousivat ja
laskivat nopeasti ja entistä enemmän miehiä kaatui taaksepäin veteen,
niin paasi vallattiin ja vanhus jäi yksikseen vihollisten keskelle,
sillä pojat ryntääjäjoukko painoi tieltään taaksepäin. Jäykkää oli
taistelu ylemmällä tasanteella, mutta missään ei vuotanut verta niin
viljalti kuin Vaaran kohdalla, kun hän vanhuudestaan huolimatta yhä
vielä heilutteli hirmuista kirvestään tiheässä vainolaislaumassa. Neljä
ennätti kaatua murskatuin kalloin, ennenkuin muuan jättiläismäinen
hyökkääjä pääsi solan harmaan puolustajan taaksi. Sitten iski kirves
rusahtaen alas ja vanha Vaara kaatui eteenpäin, heittäen henkensä,
ennenkuin putosi alhaalla olevan lätäkön viileään veteen.
Nähdessään vaarallisimman vihollisensa kaatuvan, ylöspäin kiipeilevät
itäläiset puhkesivat riemuhuutoihin, mutta ennenkuin kaiku ennätti
kantaa ne takaisin, ne hukkuivat heidän yläpuoleltaan kuuluvaan
ääneen. Se oli voimakas ja uhkaava, mutta aivan erilainen kuin heidän
kiljuntansa.
Itäisellä laidalla voittanut joukko pyyhälsi myrskynä alas laakson
halki. Ab oli kokonaan taistelunhimon huumaamana, ja kuullessaan
Kuukasvon hurjat huudot tämän puolison kaatuessa, hän kävi yhtä
verenjanoiseksi kuin julmin metsän pedoista. Hänen seuralaisensa
olivat melkein yhtä hirmuisia. Kiivas ja peloittava oli ottelu,
joka nyt syntyi, mutta tulos ei näyttänyt hetkeäkään epävarmalta.
Vallituksen eloon jääneet puolustajat tulivat itsekin yhtä hurjiksi
kuin heidän voittoisat auttajansa. Taistelu muodostui todelliseksi
verilöylyksi. Idän soturien jäännösjoukko, vain parikymmentä miestä,
pakeni toivottomana laakson yläosaan ja etsi siellä turvaa eräästä
tyhjästä isonpuoleisesta luolasta. Siinä he saattoivat sulkujen takana
puolustautua ainakin jonkun aikaa.
Nämä jätettiinkin toistaiseksi rauhaan; olivathan he varmassa
vankilassa ja luolan edustalle sijoittui syömään ja lepäämään kaksi
kertaa suurempi määrä kostonhimoisia urhoja. Taistelu oli päättynyt ja
voitto saavutettu, mutta eipä kohonnut riemu korkealle Tulilaaksossa,
jota oli puolustettu niin oivallisesti.
Kuukasvo oli kesken hurjaa kamppailuaan nähnyt miehensä kuolevan.
Abin palaava väki tempasi hänet mukaansa, kun hän koetti kirkuen
päästä paadelle, missä vanha Vaara oli käyttäytynyt niin mainiosti.
Nyt toiselta syrjältä astui esiin vaimo, joka sanaakaan lausumatta
kiipesi alas puron epätasaista uomaa pitkin, kahlasi paaden alle
muodostuneeseen pieneen suvantoon, kumartui, ja nosti jotain vedestä.
Se oli vanhan kelpo metsästäjän ruumis. Käsivarret kiedottuina sen
ympärille vaimo alkoi jälleen kiivetä ylöspäin, pudistaen mykkänä
päätään, kun karkeat soturit, tuntien tylyydestään huolimatta
hiukan liikutusta, kahlasivat auttamaan häntä tuon kaamean taakan
kantamisessa. Hän ennätti kuormineen kedolle ja laski sen varovaisesti
nurmelle, mutta ei virkkanut sanaakaan, kunnes hänen lapsensa olivat
koolla ja Nopsajalka saapui itkien paikalle ja kääri käsivartensa
hänen ympärilleen. Silloin tuon karkeatekoisen olennon silmistä
purkautui esiin kyyneltulva, jännitys laukesi ja kautta laakson
kaikui kuolonvalitus. Tuo lämminsydäminen raukka tuli jälleen enemmän
kaltaisekseen.
Myöskin laakson itäpäässä virui kuolleita liekkien ääressä; nämä
kannettiin nyt vallitukselle ja heitettiin huolimattomasti alas
lätäkköihin, missä jo ennestään makasi niin paljon surmattuja.
Taivaalle kokoontui myrskypilviä, ja laakson kansa tiesi, miten
piakkoin kävisi. Puhkesi rankkasade, paisuttaen pikku puron äkkiä
tulvavirraksi, joka pyyhkäsi ruumiit mukanansa jokeen ja niin edelleen
merta kohti.
Koko vainolaisjoukosta oli jäänyt eloon vain ne kolme, joiden oli
onnistunut hypätä takaisin liekkien yli, sekä luolaan piiritetyt. Sinä
yönä Ab neuvotteli ystävineen siitä, miten mukavimmin suoriuduttaisiin
noista vangeista, ja joku ehdotti että teljettäisiin luolan suu ja
kurjien voitettujen annettaisiin menehtyä nälkään. Mutta mielevä
Rampa-ukko vei Abin syrjään ja virkkoi:
"Miksi ei heidän sallittaisi elää ja tehdä työtä meidän hyväksemme?
He tekevät niinkuin sinä määräät. Tätähän paikkaa he himoitsevat. Nyt
voivat jäädä ja tehdä meidät voimakkaammiksi."
Ab havaitsikin tämän ehdotuksen järkeväksi, ja niin nälkiintyneet
vangit saivat valita joko kuoleman tai kuuliaisen kumppanuuden. Eivätkä
he kauaa epäilleet. Laakson lämpimyys ja muut edut juuri olivat
houkutelleet heidät sinne eivätkä he suinkaan olleet ahdasmielisiä,
mikäli kysymys ei koskenut ravintoa ja lämpöä. Hyvähän laakso oli.
He alistuivat Abin herruuteen, astuivat ulos ja saivat ruokaa. Ja
niin heistä tuli laakson asujamia, samaten myös heidän vaimoistaan ja
lapsistaan, jotka siirtyivät hekin sinne.
Tämä turvapaikka, koti ja linnoitus kävi yhä merkityksellisemmäksi.
KOLMASKYMMENES LUKU.
ESI-ISÄMME.
Vuodet vierivät. Eräänä tyvenenä syksyisenä iltapäivänä näkyi kylän
lähellä kohoavalla kukkulalla istuvan muuan harmaa, karvainen mies,
joka lähenevästä vanhuudesta huolimatta oli säilyttänyt kätensä
voimakkaana ja jäsenensä notkeina. Levollisena ja hyvillä mielin hän
loi katseensa milloin alas pieneen laaksoon, milloin sen takana olevaan
metsään, missä aurinko painui puiden latvoja kohti. Hänet oli johtanut
kukkulalle vanhan erämiehen vaistomainen halu oleskella ulkosalla,
mutta olipa hän tuonut työtäkin mukanaan ja viimeisteli nyt, milloin
katseet eivät olleet harhailleet kauas pois, suurta jousta, koetellen
silloin tällöin sen jäntevyyttä. Jokainen liike ilmaisi, että hän
oli säilyttänyt suunnattoman voimansa samoin kuin perinpohjaisen
tuntemuksen tuon aseen käytössä. Kerrassaan reipas vanhus oli Ab, kuulu
metsästäjä ja Tulilaakson kansan päämies.
Muutaman kyynärän päässä Abista seisoi Nopsajalka nojautuen pyökin
runkoa vastaan; hänen katseensa harhaili paikasta toiseen nopeana ja
nähtävästi yhtä terävänä kuin ennenkin. Nämä molemmat oleskelivat
yhä vieläkin kernaimmin toistensa seurassa ja onneksi kumpikin oli
kestänyt vuosien koettelemukset yhtä hyvin. Kenties nainen sentään
oli muuttunut vähemmän kuin mies. Hänen tukkansa oli vielä tumma eikä
astunta ollut käynyt raskaaksi. Suurin muutos oli tapahtunut kasvojen
ilmeessä. Silmiin ja suun ympärille oli tullut epämääräisiä, pateetisia
ja suloisia juovia ja merkkejä, jotka kertoivat huolista, murheista,
kärsimyksistä ja tyynestä riemusta, sanalla sanoen äitiydestä.
Hämärän lähestyessä salossa kajahteli huutoja ja naurua, kun muuan
nuorukaisjoukko palasi kotiin joltakin retkeltä. Antaessaan katseensa
siirtyä yli laakson ja sen liehuvien liekkien metsäisiä kukkuloita
kohti, joiden syvässä varjostossa lepäsivät Pikku Rampa, vanha
Vaara ja hänen äitinsä, Ab saattoi nähdä kylän hilpeän nuorison
kilpailevan juoksussa, hypyssä, painissa ja keihään, kirveen ynnä
kiven heitossa. Hänet valtasi omituinen painostava tunne ja hän
muisteli Tammea, joka makasi yksin maan povessa kukkulan rinteellä
peninkulmien päässä. Ab tunsi nytkin vielä ympärillään ystävänsä
väkevän, auttavaisen käsivarren, aivan samoin kuin sinä iltana, jolloin
matkattiin mammutinpeijaisista kotia kohti ja Tammi oli pelastanut
hänet melkein varmasta kuolemasta. Tuon monien taistelujen sankarin,
monien koettelemusten uhrin kurkkuun nousi jotain karvasta. Hän pudisti
itseään ikäänkuin ravistaakseen pois kiusallisen muiston. Tammi ei enää
saapunut usein häiritsemään Abin rauhaa ja hän ilmestyi aina öisin.
Aamu ei koskaan tavannut häntä Tulikylän lähistöllä.
Nuoret erämiehet astuivat nyt ohitse, meluten kuin laaksossa
kisailevatkin. Ab katseli heitä miettiväisenä. Hän tunsi hämärästi
halua puhua heille, kertoa jotakin vahingoista, joita heidän olisi
kartettava, ja kuinka vaikeata oli kantaa rinnassaan isoa, raskasta
taakkaa aika ajoin — läpi koko elämän. Mutta luolamiehen täytyi pysyä
mykkänä, kun oli kysymyksessä tunteet. Yhtä mahdotonta olisi Abin ollut
selittää tunteitaan kuin puun parahtaa kirveen iskiessä siihen.
Nainen lähestyi nyt miestä ja kosketti hänen käsivarttaan. Tämä loi
häneen lempeän katseen ja istuen puolisonsa rinnalle Nopsajalka selitti
nauraen olevansa hirveän nälkäinen ja vaati Abia lähtemään kerallaan
takaisin laaksoon. Hän tarkasteli huolellisesti kaarta ja lausui
siitä oman ajatuksensa; hänen kaltaisensa oiva ampuja oli tietenkin
oikeutettu puhumaan hieman myöskin aseen valmistamisesta, vaikka se
olikin miesten hommaa. Ja auringon painuessa alemmaksi ja laakson
peittyessä varjoihin nämä molemmat laskeutuivat yhdessä kukkulalta.
Kaikesta huolimatta tällä pariskunnalla oli syytä iloita elämästään.
Ja heidän lapsensa olivat luonteeltaan uljaita, voimakkaita ja
luotuja hallitsemaan, ja kylän kasvaessa johtovalta säilyi heidän
käsissään. Myöhempien sukupolvien eläessä sen maan väestö sai kokea
suuria ja ankaroita kärsimyksiä, mutta tämän ylvään, kypsyneen ja
hyvin varustetun ryhmän ei tarvinnut paeta villipetojen lailla, kun
arjalaisen tulvavirran ensimäinen heikko etujoukko ajautui länteen
päin. Etujoukko kukistettiin, miehistä tehtiin orjia, naisista
äitejä. Toisten seutujen luolaihmiset saivat tulvan kasvaessa väistyä
pohjoiseen tullakseen siellä pakkasen puremiksi lappalaisiksi eli
norjalaisten "skrallingeiksi", nykyajan eskimoiksi; mutta sellainen ei
ollut kuuluisan Tulilaakson väestön eikä sen voimakkaiden vasallien
kohtalo. Toisen ja yhä vielä alkuperäisen sivistyksen edustajille ei
ollut mitään leikintekoa karkoittaa heitä varustetuista paikoista, eikä
taistelu päättynytkään valloitukseen — ei ainakaan näillä tienoin —
vaan sulautumiseen, mikä oli onneksi molemmille joukoille.
Ja vaikka luonnon ulkomuoto aikojen kuluessa vaihtelikin, vaikka
myöhemmän jääkauden kylmyys ajelikin ihmisiä ja eläimiä paikasta
toiseen, niin ensinnä muodostunut ryhmä pysyi kuitenkin ko'ossa
kautta suurien luonnon mullistusten aina historiallisiin aikoihin
asti, käyttääkseen vielä kauan hiottuja kiviaseitaan ja myöhemmin
pronssikirveitä. Siitä erkani monta eri haaraa taistelunhaluisia
puolustajia ja valloittajia, joista tuli iberejä, galleja, kelttiläisiä
tai saksilaisia ja jotka kamppailivat perhe perhettä vastaan,
sekaantuakseen näinä myöhäisinä aikoina jälleen toisiinsa.
Pari päivää sitten istui meren rannalla muuan nainen, katsellen kuinka
aallot lipuivat hiekkaa vasten; hän oli sivistynyt, sangen kaunis
ja älykäs ja ihanimpia ja parhaimpia olentoja maan päällä. Hänen
kaltaisiaan on paljo. Pitkää aikaa ei ole kulunut siitä, kuin eräs
luiseva mies, lempeä, lujatahtoinen ja jalo henkilö, kohosi laajan
tasavallan ihailluksi sankariksi murtaessaan orjan kahleet neljän
miljoonan ihmisen jäsenistä. Saarikodissaan, valtameren tuolla puolen,
elää vanhus, joka kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta on
säilyttänyt pirteytensä ja mielenkiintonsa maailman tapahtumiin,
mahti mahtinsa menetettyäänkin, olento omiansa muistomerkiksi
persoonallisessa historiassa, suuri mies. Vain muutamia vuosia
takaperin koko maailma seisoi pää kumarassa, kun rakastamansa maan
poveen laskettiin eräs henkilö, joka on liittänyt kansakunnat toisiinsa
herättämällä niissä myötätuntoisuutta maailman "kurjia" kohtaan.
Mannermaalla asustaa valppaana muuan kaljupäinen, ratsusaappaisiin
pukeutunut jättiläinen, mies joka pääministerinä on mielensä mukaan
määrännyt sen valtakunnan politiikan, jonka hän itse on suureksi
osaksi luonut. Rannalla istuja nainen, suuri vapauttaja, ihmeellinen
vanhus, mieltä järkyttävä kirjailija, mies jättiläisolemus sekä
ruumiiltaan että hengeltään [Abraham Lincoln, Gladstone, Victor Hugo,
Bismarck], kaikki saattavat he kehua kuuluvansa siihen rotuun, joka on
saanut alkunsa Abin ja Nopsajalan verestä. Jokaisella heistä on ollut
veressään niiden hiukkasien tuloksia, jotka liikkuivat Tulilaaksoon
ensinnä asettuneen pariskunnan suonissa. Voimakas oli alkuperäinen
mies, ripeä, kärsivällinen ja uskollinen alkuperäinen nainen. Aikansa
voimakkaimpina ja taitavimpina he saattoivat suojella sikiöitään,
synnyttää ja hoivata yhtä kykeneviä lapsia ja taata siten rotunsa
pysyväisyyden. Näin on oivallinen sininen veri siirtynyt edelleen.
Tämä ei ole tarua eikä kuvittelua, tämä on vain todenperäistä historiaa.