Tulilaaksoon. Hänen nahkanuttunsa riippui repaleisena ja vinosti
hänen hartioillaan ja kun hän hoiperteli polkua myöten, niin kaikki
saattoivat nähdä, että hänen toinen poskensa ja käsivartensa oli
raadeltu ja sääri oli hyytyneen veren peittämä. Hän oli aivan menehtyä
haavastaan ja juoksustaan, ja ensin hänen puheensa oli melkein
käsittämätöntä. Muutamat vanhemmista ja viisaammista näkijöistä
astuivat häntä vastaan, mutta hän vastasi heidän kysymyksiinsä
tiedustelemalla Abia, joka saapuikin heti.
Läähättävä ja haavoittunut mies ehti lausua vain sanat "iso tiikeri",
ennenkuin kaatui tajutonna maahan. Mutta se riitti. Jokainen
kuulijoista käsitti hyvin, mitä luolatiikerin ryöstöretki merkitsi.
Kilvan riennettiin portille ja nopeasti kohosi sinne kivimuuri niin
korkea, ettei edes tuo hyppäävä hirviökään voinut toivoa pääsevänsä
sen huipulle. Haavoittunut juoksija kertoi toinnuttuaan ja virkistystä
saatuaan tarinansa yksityiskohtaisemmin ja yhtenäisemmin.
Sanansaattaja toi huohottaen ilmi sanottavansa. Hän oli vielä
heikko runsaasta verenvuodosta, mutta kertoi että Raakkukansan
kylässä oli tapahtunut jotain kamalaa. He olivat edellisenä iltana
heti hämärän tultua kokoontuneet juhlimaan, sillä päivä oli ollut
onnellinen, kalastus luonnistunut hyvin, rannoilta kerätty aika määrät
simpukoita ja kilpikonnia munineen ja vielä saatu saaliiksi suunnaton
virtahepokin. Vuosikausiin ei oltu vietetty niin suurta ja iloista
juhlaa, ja sitä oli kestänyt puoliyöhön asti. He olivat hyvinvoipaa
ja tyytyväistä väkeä, ja vaikk'ei vaaroista ollutkaan puutetta, ei
vesillä eikä maallakaan, niin rannalle syntynyt kylä oli kasvanut ja
kuoritunkio suurenemistaan suurentunut, seuraten nyt pitkät matkat
jokea ja ulottuen sen partaalta kauas metsän reunaan päin. Vesikansa ei
ollut juuri oppinut pelkäämään metsää, mutta nyt salosta oli saapunut
kylään kauhu ja peljästys. Luolatiikeri oli käynyt heidän keskuudessaan!
Raakkukansa oli kokoontunut nurmenkaistaleelle matalien luolainsa
edustalle ja eräs heistä, taruseppä ja laulaja, lauloi juuri
virtahevosta ja heidän aimo saaliistaan, kun äkkiä kajahti nälkäinen
karjahdus. Kaikki, joilta säikähdys ei ollut riistänyt ääntä,
parahtivat tai kirkuivat, ja sitten syöksähti joukkoon luolatiikeri!
Kenties satusepän laulu oli kääntänyt hirviön huomion hänen puoleensa,
kenties sen oli tehnyt hänen asemansa; olipa syy mikä hyvänsä, tiikeri
sieppasi laulajan, loikkasi notkeasti piirin ulkopuolelle ja yhtä
ketterästi, pitkin hypyin, metsän pimentoon.
Hetken ajan vallitsi kauhu ja kammo, mutta sitten miesten rohkeus
palasi. Temmattiin aseet ja riennettiin ajamaan rosvoa takaa. Helppo
oli seurata jälkiä, sillä miestä kantava hirviö ei hypätessään putoa
kevyesti. Kuljettiin pari virstaa, vaikka matka etsiessä eistyikin
verkalleen, ja sitten aamun sarastaessa löydettiin laulajan jäännökset.
Paljoa ei ollut jälellä ja se virui metsäpolulla, sillä luolatiikeri ei
alentunut kätkemään saalistaan. Metsästä kuului puolittain valittava
karjunta. Siellä vaani kuolema ja etsijät pakenivat. Sitten ryhdyttiin
neuvottelemaan ja päätettiin pyytää apua. Ja niin oli juoksija,
jota tiikeri oli hyökätessään ohimennen iskenyt, lähtenyt heimonsa
urhoollisimpana Tulilaaksoon.
Abilla ei ollut paljoa sanottavaa tuolle huohottavalle muukalaiselle.
Hän piti huolen siitä, että tämä sai virvoitusta sekä hoitoa ja että
hänen haavansa sidottiin luolaihmisten lailla. Mutta kaiken yötä tuo
suuri luolapäällikkö tuumaili ankarasti. Minkä vuoksi täytyi ihmisten
elää noin luolatiikeriä peläten? Olivathan ihmiset toki petoja
viisaampia! Tämä hirviö oli joka tapauksessa surmattava!
Mutta mitäpä välitti ympäröivä luonto siitä, että Tulilaakson väkevä
mies oli päättänyt tappaa luolatiikerin. Tiikeri oli vielä elossa!
Koko saloseudun valtimo tykki toisin kuin ennen. Koko metsä vaikeni.
Kautta kaiken eläinkunnan levisi uutinen: "Sapelihammas on täällä!"
Yksinpä suunnaton luolakarhukin hiipi syrjään haistaessaan rosvon
liikkuvan lähistöllä. Alkuhärkä, pystypää hirvi, poro ja pienemmät
sarvipäät pakenivat hurjasti, kun saastutettu ilma toi niille viestin
uhkaavasta surmasta. Vain sarvikuono ja mammutti pysyivät alallaan,
mutta nekin vapisivat poikasiensa puolesta, milloin tiikeri lähestyi
niitä. Sarvikuono kääntyi silloin hurjana ja vaarallisena päin, sikiö
kintereillään, ja mammutit sulkivat vasikkansa keskelleen torjuen
raatelijan torahampaillaan. Kaikkialla vallitsi kauhu. Metsä tuntui
käyneen miltei elottomaksi. Haukunta ja ulvonta hiljenivät, huoleton
kisailu keskeytyi, lehtien seasta ei kuulunut enää niin paljoa kahinaa
eikä poluilta askelten taputusta. Siellä vallitsi pelko ja hiljaisuus,
sillä Sapelihammas oli saapunut!
Seuraavana aamuna juoksija ilmestyi ravinnon ja unen virvoittamana ja
vahvistamana jälleen Abin luo, kertoen tarinansa seikkaperäisemmin. Hän
sai lyhyen vastauksen: "Tulemme kerallasi auttamaan sinua ja kansaasi.
Tiikerit täytyy surmata!"
Harvoin oli ihminen sitä ennen lähtenyt vapaaehtoisesti metsästämään
isoa luolatiikeriä. Hän oli toisinaan tukalaan tilaan jouduttuaan
puolustautunut parhaansa mukaan tuota hirviötä vastaan, mutta
kammottavaa oli etsiä taistelua, joka oli hänelle niin epäedullinen.
Nyt oli ahdistettava sitä, joka tavallisesti oli itse vainoojana.
Se vaati rohkeutta. Kostonhimoinen haavoittunut mies silmäili Abia
villein, ihailevin katsein. "Etkö pelkää?" hän kysyi.
Laaksossa oli hälinää ja pian kymmenkunta rotevaa miestä, aseinaan
keihäs ja jousi, lähti matkalle Raakkukansan kotipaikkaa kohti. Kylään
saavuttiin keskipäivällä ja kun miehet astuivat esiin metsästä, niin
heidän korviinsa kaikui valituksia. "Tiikeri on käynyt uudelleen!"
huudahti juoksija.
Se oli totta. Tiikeri oli palannut! Toistamiseen se oli karjuen
hyökännyt kylän halki ja vienyt mukanaan uuden uhrin, erään
johtohenkilön vaimon. Raakkumiehet olivat tällä kertaa liian
typertyneitä toimiakseen viipymättä eivätkä olleet ajaneet isoa petoa
takaa, kun se katosi yöhön. Vasta aamulla olivat uskaltaneet seurata
sen jälkiä ja havainneet, että tiikeri oli kantanut vaimon samalle
suunnalle kuin miehenkin ja että pedon yöllisen syömingin jätteet
olivat jääneet edelliselle ruokapaikalle. Ensimäinen murhenäytelmä oli
siis toistunut melkein samoin piirtein.
Tulilaakson pieni parvi astui kylään; miehet ottivat sen vastaan
ilohuudoin, mutta naisten kurkusta kohosi vielä kuolonvalitus. Kylässä
oli enemmän väkeä kuin mitä Ab oli siellä milloinkaan ennen nähnyt,
ja hän keksi heti joukosta useita itäpuolen luolamiehiä, rotevaa
heimokansaa. Haavoittuneen juoksijan lähdettyä Tulilaaksoon toinen
oli kiiruhtanut itään kutsumaan apua sieltäkin päin, ja sikäläistä
luolaväkeä oli saapunut Härkänaaman, erään kookkaan jäntevän miehen
johtamana ottamaan selkoa asiasta ja päättämään, missä määrin heidän
kannatti ryhtyä auttamaan.
Idän ja lännen luolamiesten väli oli hiukan kylmä. Julkisia vihollisia
eivät he kuitenkaan olleet, vaikka joskus menneinä aikoina olikin
sattunut perheiden kesken kahakoita eivätkä vainot olleet vielä
hävinneet muistista. Mutta Ab ja Härkänaama tervehtivät toisiaan
ystävällisesti eikä nyt näkynyt jälkeäkään eripuraisuudesta. Härkänaama
otti halusta osaa neuvotteluun ja lupasi auttaa tuossa epätoivoisessa
metsästyksessä. Hänen apuaan ei kannattanutkaan katsoa ylen, kun
tarkkasi hänen seuralaisiaan. He olivat tarmokasta väkeä.
Keräytynyt taistojoukko suuntasi kulkunsa sinne, missä vaimon jätteet
viruivat metsäpolulla. Paikkaa liketessään miehet vetäytyivät lähekkäin
ja rivistä pisti esiin keihäitä aivan kuin mammuttien torahampaita, kun
nämä asettuivat puolustamaan vasikoitaan otukselta, jota nyt ajettiin
takaa.
Mutta kukaan ei hyökännyt eikä metsästä kuulunut hiiskahdustakaan.
Varmaankin tiikeri nukkui. Suunnattoman puun alla oli polulla naisen
ruumiin jätteitä. Erämiehet alkoivat neuvotella, ja tällöin Ab asettui
johtajaksi Härkänaaman ja Raakkumiesten myöntyessä alttiisti hänen
ehdotuksiinsa. Ei ollut lainkaan tarvis antautua avoimeen taisteluun
tuon ison pedon kanssa. Nyt oli turvauduttava viekkauteen ja Ab rupesi
nopeasti jakelemaan käskyjä.
Tulilaakson johtaja oli pitänyt huolta siitä, että hänen seuralaisensa
olivat tuoneet mukanaan, mitä hän tarvitsi tiikerin surmaamiseen.
Heillä oli kerallaan kaksi isoa parkittua, sitkeätä häränvuotaa
ja paksuja siekaleita sarvikuonon nahkaa, jotka kestivät vaikkapa
kymmenen rotevan miehen painon. Vielä kuului tarpeisiin keihäs, jonka
saarnipuinen varsi oli ainakin viidentoista jalan pituinen ja miehen
ranteen paksuinen. Kärkeen oli kiinnitetty terävä palanen kovinta
piikiveä. Se keihäs oli liian raskas miehen heitettäväksi, mutta se
olikin tehty toista tarkoitusta varten.
Suuria epäröimättä ryhdyttiin toimeen, sillä Ab tiesi hyvin,
minkälainen työ hänellä oli edessään. Hän teki lyhyesti selkoa
aikeestaan ja kiipesi sitten itse puun oksalle mukanaan yhteen solmitut
nahkakaistaleet. Päästyään sille kohdalle oksaa, joka oli juuri polun
yläpuolella, hän otti nuttunsa taskusta kiven ja pudotti sen. Se osui
maahan parin kyynärän päässä naisen ruumiin jätteistä ja hän komensi
alhaalla olevia raahaamaan ne sille kohdalle, mihin kivi oli pudonnut.
Nämä olivat juuri noudattamaisillaan käskyä, kun metsästä kajahti niin
kammottava karjahdus, että useimmat miehistä heittivät kaikki kesken
paetakseen mitä kiiruimmin. Tiikeri oli metsässä aivan lähellä ja oli
vainunnut heidät. Polulle jäi vain vanha Vaara ja karkea Härkänaama
ynnä kymmenkunta rotevaa seuralaista, jotensakin saman verran idän ja
lännen miehiä. Nämä kävivät käsiksi nopeasti ja tarmokkaasti.
Tiikeri saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä ja se maksaisi ainakin
yhden hengen. Mutta heiltä ei puuttunut rohkeutta ja he olivat tulleet
etäältä tehdäkseen lopun tästä pedosta. He vetivät tiikerin saaliin
jätteet kiven merkitsemälle paikalle. Ab kieppuili raivoisana oksallaan
ja huusi Vaaraa tuomaan hänelle keihään ja härän vuodat, ja tuossa
tuokiossa reipas vanhus olikin hänen vierellään.
Nyt kiinnitettiin tuohon isoon varteen, heti keskikohdan alapuolelle,
pussimaiset härän vuodat ja keihään päähän sidottiin nahkasiekaleet.
Tämän vahvan köyden varaan se jätettiin riippumaan oksasta, molemmat
nahkapussit heiluen tyhjinä kahden puolen. Annettiin lyhyt määräys ja
Härkänaaman ohjaamana kiipesi mies toisensa perästä puuhun kuljettaen
taskulaukussaan kantamuksen kiviä, jotka hän jätti oksalla lojuvalle
Vaaralle. Tämä ojensi kivet Abille, joka puolestaan laski ne uhkaavana
riippuvan keihään sivuille sidottuihin pusseihin. Nämä olivat juuri
täyttymässä, kun metsästä kuului toinen karjahdus, entistään lähempi
ja kauhistuttavampi, ja muutamat alhaalla työskentelevistä pakenivat
säikähdyksen valtaamina. Nähdessään miesten juoksevan Ab kiljui ja
kuohui raivosta. Silloin vanha Vaara luisui alas puusta kirves kädessä
ja otti synkän Härkänaaman avulla pari miestä kiinni pakoittaen heidät
uudelleen työhön.
Hetken kuluttua Abin määräämät toimet olivat suoritetut. Polun
yläpuolella, juuri naisen jäännösten kohdalla, riippui iso keihäs,
sivuillaan puoli tuhatta naulaa kiveä; se osuisi ehdottomasti
maaliinsa, jos tiikeri saapuisi jälleen saaliinsa luo. Oksa oli leveä,
nahkanuora luja ja Abin piiveitsi pureva. Nyt ei tarvittu, muuta kuin
pysyä rohkeana ja tyynenä tuon pelätyn hirviön läheisyydessä. Sekä
jäntevä Härkänaama että hoikka Vaara tahtoivat jäädä Abin luo, mutta
hän pakoitti heidät poistumaan.
Kauaa ei luolamiehen tarvinnut odottaa, mutta toiset olivat jo
ennättäneet etäälle. Varjot alkoivat pidentyä, mutta iltapäivän aurinko
loi vielä kyllin valoa. Maatessaan oksalla veitsi kädessään Ab ei
saattanut kuulla muuta ääntä kuin lehtien pehmeätä kahinaa heikon
tuulen tunkeutuessa salon halki, tai viisaiden lintujen säikähtyneitä
huutoja, kun ne näkivät allaan hiipivän suunnattoman olennon, jonka
hirvittävät käpälät koskettivat maata melkein ainoatakaan ääntä
synnyttämättä, kun se etsi valmista ateriaansa. Suuri peto teki
tuhoaan. Suuri mies odotti oksallaan.
Tiikeri saapui esiin polkua pitkin ja Ab tarttui tukevammin oksaan,
katsellessaan ensi kertaa elämässään niin läheltä ja päivänvalossa
tuota otusta. Hän oli epäilemättä urhoollinen ja myöskin tyyni, älykäs
ja muita ajattelevampi; mutta nähdessään selvästi pedon, joka oli niin
kevyesti ja hiljaa livahtanut esiin metsästä, hän vavahti ankarasti,
vaikka olikin turvassa. Otus oli niin suunnaton ja kamala se oli
näköjään!
Iso kissanpää kääntelihe verkalleen puolelta toiselle, tuhoa ennustava
katse harhaili leimuten edestakaisin polulla, ja ruskeankeltainen
kuono oli kohotettu vainutakseen, mitä tuuli toisi tullessaan. Peto
tuntui rauhoittuvan astuessaan esiin päivänpaisteeseen. Sapelihammas
muistutti jossain määrin nykyajan tiikeriä, ollen yhtä sulavan notkea;
mutta Intian viidakon isoin asukas olisi sen rinnalla näyttänyt vain
kääpiöltä. Eläin, jota Ab nyt tarkasteli, oli tavallaan kaunis, kaunis
kuten riikinkukko tai kirjava kalkkalokäärme. Siinä oli värivastakohtia
ja hienoja sekoituksia. Sen juovat olivat ihmeellisen vaihtelevia,
ja lähestyessään hiipien ihmisen raatoa se teki yhtä loistavan kuin
pelottavankin vaikutuksen.
Jokainen hermo jännitettynä, mutta ensimäisestä pelon kaltaisesta
vaikutelmastaan vapautuneena Ab väijyi alapuolelleen ilmaantunutta
raatelijaa ja painoi terävää piiveistänsä kevyesti sitkeää nahkanuoraa
vastaan. Tiikeri aloitti kamalan ateriansa, mutta ei ollut vielä
joutunut aivan riippuvan keihään alle. Sitten kuului metsästä joku
etäinen ääni; eläin kohotti päätään ja muutti asemaansa. Nyt se
oli juuri keihään kohdalla. Vuotaa vastaan painettu veitsi liikkui
äänetönnä, mutta tehokkaasti edestakaisin. Äkkiä viimeinenkin jänne
katkesi ja raskaspainoinen keihäs putosi salaman nopeudella. Leveä
piikärki osui tiikeriä juuri hartiain väliin ja tunkeutui suunnattoman
ruumiin lävitse mitään vastusta kohtaamatta. Luja saarnikeihäs naulitsi
hirviön maahan.
Metsän halki kajahti karjunta niin hirveä, että nekin erämiehet, jotka
Ab oli lähettänyt loitolle näyttämöltä, kiipesivät puihin suojaa
etsien. Kamala oli lävistetyn pedon kamppailu, mutta mikään voima ei
voinut sitä nyt auttaa. Se oli saanut kuoloniskun ja pian iso tiikeri
makasi hiljaa, yhtä vaaratonna kuin orava joka säikähtyneenä kyyristyy
pesäänsä.
Hurjan riemun vallassa Ab liukui maahan, ja sitten kiiriskeli salon
halki pitkä huuto kutsuen tovereita kokoon. Toisten ennättäessä
paikalle hän oli jo kiskonut keihään irti ja ryhtynyt veitsellään
nylkemään pedon yltä sen komeata taljaa.
Kaikki olivat kiihkoissaan ja riemuissaan. Pelätys oli surmattu!
Varsinkin Raakkukansa osoitti rajatonta iloa. Sillä välin Ab kutsui
seuralaisensa avuksi, ja tuokion kuluttua oli tiikerin talja levällään
nurmella. Se oli mainehikas saalis luolamiehelle.
"Puolet minulle", selitti Härkänaama, ja molemmat johtajat nousivat
uhkaavina toisiaan vastaan. "Sitä ei saa paloitella", kuului tuima
vastaus. "Se on minun. Minä tapoin tiikerin!"
Vahvat kädet tarttuivat kivikirveisiin ja jo oli syntymäisillään
turmiollinen tappelu. Mutta Raakkukansa sekaantui riitaan, ja ollen
miesluvultaan voimakkain se sai rauhan palautetuksi. Komea voitonmerkki
jäi Abille, mutta Härkänaama ja hänen miehensä poistuivat synkkinä ja
uhkaavia sanoja lausuen.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
PIKKU RAMPA.
Abin kaikista lapsista oli Pikku Rampa, vanhin poika, eniten rakastettu
— mikä oli varsin omituista siihen aikaan nähden. Ollessaan tuskin
parin vuoden vanha tuo tukeva ja hilpeä lapsukainen putosi eräältä
kallion kielekkeeltä, minne se oli kavunnut leikkimään, ja taittoi
molemmat säärensä. Kummallista kyllä poikanen jäi eloon, vaikka
siihen aikaan elämisen oikeus riippuikin melkein yksinomaan elämisen
kykeneväisyydestä. Nopsajalan äidinrakkaus varjeli poikaa luonnon
viimeiseltä säälimättömältä iskulta, vaikk'ei hän sen koommin
kyennytkään enää kävelemään. Luonnollisesti hänelle annettiin nimeksi
Pikku Rampa, ja lapsi oli ennen pitkää vallannut vanhan asesepän
sydämen, kuten nimenkin.
Luolaihmisen aikana ei perhe-elämä vielä ollut niin sydämellistä ja
kiinteätä kuin meidän päivinämme. Mies ja vaimo olivat toisilleen
uskollisia kuten kehittyneemmät eläimet, ja lapsia hoidettiin
niiden varhaisempina ikävuosina karkealla hellyydellä. Ehdotonta
riippuvaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, lapset pakotettiin jo
varhain pitämään osittain huolta omasta ravinnostaan ja välttämättömyys
opetti heidät suojelemaan itseään. Mutta vaikk'ei Pikku Rampa
kyennytkään omasta puolestaan ottamaan hartioilleen riippumattoman
olemassaolon taakkaa, ei häntä kuitenkaan surmattu tai jätetty
kuolemaan hoidon puutteeseen, kuten monen muun raajarikon lapsen
olisi saattanut käydä siihen aikaan. Saatuaan kerran armon hän
voitti omaistensa villit sydämet ja tuli Abin ja Nopsajalan kodin
kaivatuimmaksi ja suosituimmaksi olioksi. Hän sai yhä nauttia jatkuvaa
lempeä ja huolenpitoa, jonka perheen vankkaraajaiset pojat ja tyttäret
vartuttuaan kadottivat, murehtimatta sitä sen enempää.
Se oli harvinaista silloiseen aikaan nähden. Olihan lapsella muitakin
ominaisuuksia kuin avuttomuutensa ja heikkoutensa, jotka vetivät sen
puoleen omaisten sydämet; mutta ensi sijassa juuri sen täydellinen
riippuvaisuus toisista teki siitä tuon pienen oppimattoman, kesyttömän
piirin keskipisteen. Pikku Rampa oli kenties ensimäinen lapsi, jota
konsanaan hellittiin sellaisesta vaikuttimesta.
Äidiltään lapsi oli perinyt hilpeän mielialan, jota ei mikään voinut
masentaa. Usein, kun palattiin sellaisilta pikku retkiltä, joilla
poikanenkin saattoi olla mukana, ja hän istui Nopsajalan olalla tai
Korvapuolen, hiljaisen mietiskelevän vaarinsa väkevällä käsivarrella,
hän päästeli kimakoita lintu-ääniä tai matki muita eläimiä, ja
välillä hänen naurunsa helisi niin että korpi kaikui. Toiset lapset
kerääntyivät hilpeän raajarikon ympärille, koettaen viedä hänestä
voiton, ja vanhempi väki hymyili nähdessään ja kuullessaan, mikä
iloinen sekamelska vallitsi tuon piskuisen meluajan seutuvilla.
Retket joelle olivat pienuudesta pitäen Pikku Ramman suurin ihastus.
Hän antautui matkavalmistuksiin innolla ja riemulla, joka todisti
hänen rujossa ruumiissaan olevan seikkailunhaluisen hengen; ja kun
kalastusretkikunta lähti Tulileiristä, niin se oli vaillinainen, ellei
mukana kuljetettu Pikku Rampaa, koko tilaisuuden iloa ja elämää.
Kukaan ei unohtanut koskaan sitä päivää, jolloin Pikku Rampa — hän oli
silloin noin kuusivuotias — sai pyydystetyksi ensimäisen kalansa. Hänen
riemunsa ja ylpeytensä tarttui kaikkiin, kun hän asetti näytteille
saaliinsa ja kerskaili siitä, mitä hän ensi kerralla pyydystäisi
joesta. Ja kun kotiin palattua Rampa-ukko kutsui häntä "suureksi
kalastajaksi", niin kääpiö kävi ylpeydestä sanattomaksi. Hänen pieni
povensa paisui, silmät säihkyivät, ja sitten hän vääntäysi Nopsajalan
käsistä Rampa-ukon syliin, pujottausi vanhuksen turkkiin ja kätki
kasvonsa siihen; ja nämä kaksi ymmärsivät toisensa.
Hiukan tämän suuren kalastustapahtuman jälkeen kuoli Abin äiti
Punatäplä. Hän ei ollut koskaan päässyt oikein mukautumaan uuteen
elämään Tulilaaksossa, vaan alkoi sinne siirryttyään nopeasti
vanhentua. Viimein hän sai ankaran kuumeen, joka teki lopun hänen
kärsivällisestä, uutterasta elämästään.
Hänen kuolemansa jälkeen Korvapuoli alkoi oleskella ahkerasti
Rampa-ukon luolassa, he kun olivat vanhoja ystäviä. Usein tavattiin
heidän luotaan myöskin raajarikko poikanen. Tämä ei ollut aina iloinen
ja hilpeä. Toisinaan hän makasi päiväkausia kotona lehtivuoteellaan
heikkona ja potevana, äänetönnä ja kummallisena. Kun sitten äidin
huolenpito oli palauttanut häneen hiukan voimia, niin hän pyysi
päästä Rampa-ukon luo. Siellä hän sanoi voivansa nukkua rauhassa
ulkomaailman melulta ja valolta, ja viimein hän vaati ja saikin oman
pesän Rampa-ukon luolan lämpöisimmässä ja pimeimmässä loukossa, missä
hän vietti jokaisen yön ja joskus melko osan päivääkin, milloin hänelle
tuli tuskan ja voimattomuuden puuska.
Täällä hän saattoi monesti tarkoin silmin ja korvin katsella ja
kuunnella, kuinka Ab, Korvapuoli ja Rampa-ukko valmistelivat
keihäänkärkiä tai nuolenpäitä ja pohtivat, miten voisivat parantaa
noita aseita, joista riippui niin paljon. Ja hitaina pimeinä
iltahetkinä tai myrskypäivien puolihämärässä, kun molemmat raajarikot
olivat jääneet kahdenkesken, vanhus rupesi joskus ajan kuluksi
kertoilemaan; ja välistä hän koetti käheällä äänellään laulaakin pikku
kuulijalleen katkelmia Raakkukansan hurjista laulutarinoista, sillä
Raakkukansa oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen kertovaisen laulun.
Kerran Nopsajalka, istuessaan Rampa-ukon nuotion ääressä, jutteli
heille siitä ajasta, jolloin hän ja Ab olivat aseettomina jääneet
luolansa ulkopuolelle ja heidän oli syöminen itselleen tie karhun
läpi päästäkseen asuntoonsa. Hämmästyivätpä silloin äiti ja vanhus
aika lailla, kun Pikku Rampa tämän kuullessaan purskahti nauruun.
Hänessä oli näet kipinä leikillisyyttä ja hän saattoi tajuta
seikkailun hullunkurisen puolen, jota Nopsajalka ja Ab eivät
olleet huomanneet. Tuo pieni poikanen näki hämärästi olemassaolon
yllätykset, valo- ja varjopuolet sekä vastakohdat, ja ne houkuttelivat
hänet toisinaan nauramaan. Luolaihmisen nauru ei ollut mikään
jokapäiväinen tapahtuma, ja milloin se ei pulpahtanut yksinkertaisesti
ruumiillisesta hyvinvoinnista ja elämänhalun yltäkylläisyydestä,
se oli todennäköisesti vakavaa ja ilkeätä laatua. Leikillisyys,
huumori, on myöhäisimpiä, kuten kalleimpia jyväsiä, mitä on varissut
ajan tuntilasista, mutta Pikku Rampa oli jotenkuten saanut hituisen
tuota sateenkaari-lahjaa jo kauan ennen kuin sen aika tuli ilmestyä
maailmaan, ja pian se oli hänen kerallaan jälleen katoava moneksi
vuosisadaksi.
Eräänä päivänä, kun Pikku Rampa oli jälleen käynyt joella toisten
kantamana, hän kertoi palattuaan vanhalle ystävälleen, kuinka hän
oli kalastamiseen väsyttyään istunut pitkät ajat äyräällä leväten
ja katsellen metsää, virtaa, sen pieniä sukkelia eläjiä, lintuja ja
eläimiä, jotka tulivat juomaan. Kuvatessaan erästä peuralaumaa, joka
oli kulkenut hänen läheltään, poika otti käteensä palasen Rampa-ukon
punasta kalkkikiveä ja piirsi luolan seinälle eläimen kuvan. Vanhus
tuijotti ymmällään. Kuva oli ihmeellisessä määrässä luonnonmukainen.
Lapsella oli suuri lahja: hän muisti näkemänsä ja hänen kätensä oli
taitava.
Menestyksensä rohkaisemana poika piirusteli edelleen ihastuttaen
Rampa-ukkoa harvinaisella kyvyllään ja tarkkuudellaan. Tunti- ja
päiväkausia harrastettiin sitten vanhuksen luolassa tätä jaloa työtä.
Opettaja oli ihastunut. Hän toi kätköstään parhaat palat mammutin luuta
tai virtahevosen hammasta ja antoi ne Pikku Rammalle leikeltäviksi
ja uurrettaviksi. Ja aikojen kuluessa nuori taiteilija vei voiton
vanhemmasta ja hänestä tuli opettajansa ylpeys. Toisinaan hän aherteli
myöhään yöhön, sillä hän ei saattanut heretä työstä, ennenkuin se oli
valmis — mutta sitten hän nukkui lämpimässä pesässään aina keskipäivään
asti ryömien ulos vain paistaakseen itselleen palan lihaa lähimmällä
nuotiolla tai ottaen osaa Rampa-ukon ateriaan, kuinka kulloinkin
parhaiten sopi.