kuherruskuukauteensa, mutta koittipa viimeinkin päivä ja hetki, jolloin
karhusta oli melkoinen osa syöty ja vielä enemmän kaivettu irralleen,
ja sitten sen pää ja eturuumis kupsahtivat aivan äkisti luolaan jättäen
tien vapaaksi. Ab ja Nopsajalka seurasivat perässä, toinen riemusta
huutaen, toinen nauraen, toinen astuen jälleen linnaansa, aseidensa luo
ja valtaansa, toinen lietensä ääreen ja velvollisuuksiensa täytäntöön.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
JÄLLEEN TULIMAASSA.
Kirkkaana kohosi aurinko seuraavana aamuna ja maailma näytti kaikin
puolin ihanalta, kun Ab asestettuna ja varovaisesti vyöritti ison
paaden luolan suulta ja astui hiiltyvän tulen ohitse kedolle. Isosta
kontiosta ei ollut jälellä rahtuistakaan. Ahnaat luontokappaleet,
jotka olivat yön kuluessa käyneet aterialla, olivat raastaneet
sen luutkin metsään. Nyt linnut livertelivät eikä ollut näkyvissä
ainoatakaan vihollista. Ab kutsui Nopsajalkaa ja molemmat lähtivät
yhdessä liikkeelle lemmekkäinä ja urhoollisina; mutta tuo perin
mieltäkiinnittävä seutu oli tehnyt heidät myöskin varovaisiksi.
Ja niin alkoi tämän pariskunnan kotielämä. Suhteellisesti ja tavallaan
se oli yhtä suloista ja ihanaa kuin toisiaan lempivän ja arvossa
pitävän miehen ja naisen ensimäinen yhdyselämä nykyaikana. He olivat
kiintyneet toisiinsa hyvin lujasti, kuten sikäläiset olosuhteet
vaativatkin. Eihän peninkulmien päässä asunut ainoatakaan toista
ihmisolentoa. Luolamiehen perhe oli niihin aikoihin suuremmoisen
riippumaton; jokainen omisti erityisen alueensa ja sai itse vastata
toimeentulostaan. Meidän pariskunnallamme ei ollut mitään huolia siinä
suhteessa. Kukapa olisikaan kyennyt heitä paremmin hankkimaan itselleen
päivittäin liharavintoa?
Ab opetti Nopsajalkaa lohkomaan piikivestä liuskoja ja iskemään
oivallisia keihään- ja nuolenkärkiä. Olisipa ollut vaikea löytää häntä
sukkelampaa oppilasta. Myöskin hän opetti vaimolleen uuden aseensa
käytön, menetellen siinä erinomaisen viisaasti. Kauaa ei kestänytkään,
ennenkuin Nopsajalka jo vei miehestään voiton, mikäli hänen voimansa
sen sallivat, ja nepä eivät olleetkaan niin varsin vähäpätöiset.
Hänen vasamansa lensivät kohti tarkemmin kuin Abin ampumat, vaikka
suhisevasta varresta puuttuikin vielä, kuten monta vuosisataa
eteenkinpäin, hanhensulat, jotka olisivat tehneet sen kulun paljon
varmemmaksi. Nopsajalka toi luolaan kurppia, riekkoja ja muita lintuja,
jotka olivat mainio lisäys ruoka-aittaan, ja Ab katseli häntä ihaillen.
Yksinpä yhteisillä metsästysretkilläkin hän ylpeili vaimonsa puolesta,
vaikka he olivatkin puolittain kilpailijoita. Miten lie ollut, mutta
vasama tuntui viuhuvan hilpeämmin Nopsajalan jousesta lentäessään.
Nuori vaimo vei miehestään voiton myöskin kiipeämisessä, kun oli
noudettava sopivia paistinmunia jonkun oksan nenässä keikkuvasta
pesästä, minne vain keveä olento saattoi edetä. Ja hän oppi tuntemaan
perinpohjin heitä ympäröivän metsän, ja vaikka hän aina pelkäsikin
yksin ollessaan, niin hän keksi kuitenkin parhaimmat pähkinä- ja
terhopuut ja tiesi, miltä paikoin joen liejuiselta rannalta hänen
pitkät ja kehittyneet varpaansa saattoivat onkia herkullisia raakkuja.
Mutta metsästäjä ei lähtenyt milloinkaan luolastaan pelotonna. Lehdet
kahisivat aina, yksinpä päivälläkin, aivan liiaksi heitä ympäröivässä
metsässä. Auringon laskettua kuului luolan tukitun suun ulkopuolelta
yhäti pehmeätä tassutusta. Ja tirkistäessään öisin ulos paasien lomasta
luolan asujamet saattoivat nähdä julmien silmien leimuavan pimeässä ja
kuulla ärinää ja ulvontaa eri petojen kohdatessa toinen toisensa.
Eivät he kuitenkaan välittäneet suuria näistä kammottavista ilmiöistä.
Olivathan he turvassa. Aamuisin ei vaanivista pedoista näkynyt
jälkeäkään. Ne pysyttelivät kuitenkin jossain lähistöllä, ja niinpä
Abin ja Nopsajalan täytyi olla alati varuillaan.
Kenties juuri tämä ainainen vaara teki heidän yhdyssiteensä
kiinteämmäksi. Toisin ei juuri voinutkaan käydä ihmisolennoille,
jotka elivät niin erillään heimolaisistaan ja olivat sotakannalla
muuta luontoa vastaan. Heistä tuli ihmeellisen lemmekäs pariskunta,
tuon ankaran ajan kannalta katsoen. Ja sangen onnellisia he olivat
huolimatta siitä perin uuvuttavasta varovaisuudesta, jota tuossa
vaarallisessa seudussa oli noudatettava. Eräänä päivänä syntyi
kuitenkin erimielisyyttä ja toraa.
Tammi oli nähtävästi häipynyt muiden muistista, mutta Abin mielessä hän
yhä säilyi, vaikk'ei tämä koskaan puhunut hänestä. Ab oli toisinaan
väännellyt itseään lehtivuoteellaan mutisten unissaan ja se sana, joka
oli useimmin kaikunut hänen huuliltaan, oli toveri-vainajan nimi.
Heidän avioliittonsa alku-aikana oli Nopsajalka, jolle vainaja johtui
mieleen paljon harvemmin kuin hänen miehelleen, kerran katkaissut
äänettömyyden kysymällä äkkiä: "Missä on Tammi?" Hän ei saanut
vastausta, mutta miehen muoto muuttui sellaiseksi, että hän oli iloinen
voidessaan hiipiä hänen näkyvistään vahinkoa kärsimättä.
Useita kuukausia myöhemmin hän unohti jälleen asian ja matki Abia,
kun tämä oli kerskaillut jostain voimakkaasta ja rohkeasta teosta ja
ikäänkuin ilmaissut, ettei hän tuntenut, mitä pelko oli. Ainoastaan
härnätäkseen häntä Nopsajalka hypähti maasta kasvot kauhun väänteissä,
silmät tuijottavina ja avaten ja sulkien kouriaan suonenvedon
tapaisesti, ja huusi "Tammi! Tammi!" kuten oli nähnyt Abin tekevän
öisin. Tuossa tuokiossa hänen teennäinen pelkonsa muuttui todelliseksi.
Väristen ja palavin silmin mies karahti häntä kohti, siepaten vyöltään
ison kirveensä ja kohottaen sen ilmaan. Vaimo parahti ja vaipui maahan.
Mies heilutti asettaan, mutta sai sitten hillityksi itsensä. Ehkä hän
muisti sillä hetkellä, mikä oli seurannut tuon toisen läheisen ystävän
murhaa. Tällä kertaa ihmistappo tuli ehkäistyksi, mutta Nopsajalka ei
sen koommin maininnut ääneen Tammen nimeä. Hän muuttui hiljaisemmaksi
ja vakavammaksi.
Tämä tapahtuma oli vain ohimenevää laatua, vaikk'ei sitä silti
unohdettu. Kuukaudet kuluivat ja luolassa vallitsi tyyni rauha, kun
iltaisin valmistettiin aseita ja Nopsajalka kerskaili nuolenpäistä,
joita hän oli oppinut laatimaan aivan erinomaisia. Joskus heidän
luokseen saapui jokea myöten vanha Rampa rotevan ja uskaliaan Haukun
soutamana; tämä oli nyt varttunut erikoisen oivalliseksi nuorukaiseksi
ja ihaili rajattomasti isoa veikkoaan. Abin suureksi iloksi kehittyi
Rampa-ukon ja Nopsajalan välille mitä lämpimin ystävyys. Vanhus
opetti nuorelle naiselle nuolisepän salaisuuksia ja jakoi hänelle
auliisti tietojaan metsän eläjistä, niin että luolan herra havaitsi
puolisonsa pian esittävän ajatuksensa perin suurella tuntemuksella ja
itsenäisyydellä. Kaikki mikä tuli Nopsajalalta tai Rampa-ukolta oli
hänelle mieleen, ja kun vaimo kertoi hänelle nuolenteon hienoimmista
ja mutkallisimmista kohdista, niin hän ojensi nauraen jänteviä
käsivarsiaan.
Mutta ajan mittaan miehen kasvoille ilmestyi varjo. Puhe Tammesta
lienee palauttanut hänen mieleensä entistä selvempänä ja voimakkaampana
muiston Tulimaasta. Siellä hän oli löytänyt turvan ja mukavuutta.
Miks'ei hän voisi asettua sinne Nopsajalan kanssa? Se oli ihmeellinen
ja lämmin paikka, ja olihan ympärillä metsiä. Hän syventyi niin tähän
tuumaan, ettei hänen oma vaimonsa voinut käsittää hänen mielialaansa.
Mutta eräänä päivänä Ab ilmaisi hänelle ajatuksensa ja päätöksensä.
"Lähden Tulimaahan", hän sanoi.
Tällä kertaa Abilla oli aseinaan keihäs, kirves, jousi ynnä nuolia ja
nahkapukunsa taskussa yllin kyllin ruokaa, kun hän lähti luolasta,
missä Nopsajalan nyt oli enimmäkseen pysyttävä hyvin teljettynä; sillä
ei ollut ajattelemistakaan, että tämä rupeaisi sellaisessa seudussa
metsästelemään yksinään. Voimme arvata, mitä mies tuumaili astuessaan
uudelleen samoja metsäpolkuja, joita hän oli ennen juossut niin syvissä
mietteissä. Mutta Tammesta ei hän vaan ollut saanut tietää sen enempää.
Jäätyään yksin luolaan Nopsajalka muuttui perin varovaiseksi ja
huolelliseksi hilpeään ja uskaliaaseen luonteeseensa nähden.
Naimisiin jouduttuaan hän oli usein menetellyt uhkarohkeasti, mutta
olihan hänellä vaaran tullen aina äänen kuuluvissa väkevä miehensä.
Nyt hän pysytteli luolan lähistöllä, ja hämärtyessä hän vieritti
sulkupaadet paikoilleen ja laati aukon eteen yönuotion. Erämaan
verenhimoiset ja nälkäiset pedot saapuivat kuten ennenkin hiipimään ja
nuuskimaan aukon ympärille, ja rohjetessaan tirkistää ulkosalle hän
näki niiden ilkeät silmät. Ollessaan yksin ja hiukan peloissaan hän
kävi kostonhimoisemmaksi kuin milloin iso, huoleton Ab eleli hänen
rinnallaan. Hän halusi huvitella jousellaan. Jousi on siitä edullinen,
ettei se kaipaa niin isoa käyttöalaa kuin heittokeihäs. Nuolen voi
melkoisella menestyksellä lennättää pikkuisestakin reiästä.
Niinpä vaimo otti esille lujimman jousensa — se oli aika lailla parempi
kuin Abin ensimäinen karkea kaari — ja kokosi joukon vasamia, joita
hän oli mestari sekä valmistamaan että käyttämään. Näin varustettuna
hän sijoittui jälleen luolan suulle ja lähetti sinne kasattujen
kivilohkareiden lomitse suden tai luolahyeenan silmiä kohti puikkoja,
joihin ne eivät olleet tottuneet, mutta jotka tunkivat nahan lävitse ja
löysivät tiensä sisuksiin yhtä hyvin kuin luolamiehen keihäs. Tämä työ
tuotti jonkun verran huojennusta, vaikk'ei se voinutkaan muuttaa hänen
asemaansa. Saihan sillä kuitenkin nuo silmät karkoitetuiksi loitommalle.
Ja Ab saapui taasen Tulimaahan. Se oli yhtä houkutteleva ja asumaton
kuin hänen pelastaessaan henkensä hyppäämällä liekkipiirin poikki. Hän
kiipesi puron uomaa myöten ylöspäin ja kuljeskeli sen partailla, missä
ympäröivä lämpö piti ruohon vihantana; hän tutkiskeli kaikin puolin
tuota luonnon suojaamaa laaksoa. "Rakennan tänne kotini", hän virkkoi.
"Nopsajalan pitää tulla kanssani."
Mies palasi jälleen luolaansa ja yksinäisen puolisonsa luo ja kertoi
hänelle Tulimaasta. Hän sanoi, että siellä he tapaisivat enemmän
turvaa ja onnea, ja kertoi keksineensä kallion juurelta onkalon, jonka
he voisivat helposti laajentaa luolaksi. Eipä siltä, että Tulimaassa
tarvitsi luolaa, mutta jos heitä halutti, niin saattoivat hankkia
sellaisenkin. Nopsajalka suostui iloisena lähtemään.
Pariskunta keräsi tavaransa ja niin alkoi uudelleen tuo pitkä matka,
jonka Ab oli juuri suorittanut. Mutta kovin se erosi hänen molemmista
entisistä retkistään. Nyt oli vaimo mukana, hän oli hyvin varustettu
ja perillä odotti uusi elämä, jonka hän tunsi koituvan onnelliseksi.
Nopsajalka, joka kantoi reippaasti taakkaansa, riemuitsi paljon.
Vaikka hän olikin ollut onnellinen saloluolassaan, niin todenteolla
hän oli aina pitänyt sitä hiukan epäedullisena paikkana, kuten ajan
mittaan hänen peloton puolisonsakin. Ja onhan sangen kiusallista elää
seudussa, missä heti koti-uksen ulkopuolella odottaa joku jännittävä ja
vastenmielinen tapahtuma ja vaara joutua jonkun mahtavan pedon vatsaan.
Senvuoksi Nopsajalka osoittautuikin varsin halukkaaksi siirtymään Abin
kera Tulilaaksoon, mistä tämä oli niin usein jutellut. Tosin ei häneltä
puuttunut rohkeutta, mutta kaikella on rajansa.
Matkalla ei sattunut mitään mainittavaa seikkailua. Tulilaaksoon
saavuttiin pimeän tullen ja pari ponnisteli uupuneena laakson
länsipäästä virtaavan puron vartta pitkin ylöspäin. Tasangolle päästyä
Ab heitti taakkansa maahan ja Nopsajalka seurasi esimerkkiä. Ja kun
vaimon katseet harhailivat yli kirkkaan maiseman, niin häneltä pääsi
ihastuksen huuto. "Tämä on kotimme!" hän virkkoi.
Syötyään he nukahtivat ympäröivien liekkien valossa ja lämmössä ja
ryhtyivät auringon noustua laajentamaan tulevaa luolaansa. Mutta vaikka
he ahersivatkin hartaasti, eivät he kuitenkaan välittäneet varsin
paljoa tuosta aiotusta suojasta. Luola oli heille tarjonnut lämpöä ja
turvaa. Tässä heillä oli kumpaakin ulkosalla, kirkkaan taivaan alla. Se
oli uutta ja suuremmoista.
Vaimo työskenteli onnellisena, mutta toisinaan hänet valtasi pieni
väsymys. Ja hiukan sen jälkeen, kuin pariskunta oli sijoittunut uuteen
kotiinsa, heille syntyi lapsi, roteva, tanakka poikanen, joka myöhemmin
sai nimen Pikku Rampa.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
AIMO EDISTYSASKEL.
Tuossa miellyttävässä seudussa Abin ja Nopsajalan elämä muuttui
paljon hupaisemmaksi, sillä sen vaarat olivat vähentyneet ja taakka
keventynyt. Mutta varsin kauaa he eivät jääneet Tulilaakson ainoiksi
ihmisolennoiksi. Siellä oli tilaa monelle ja pian Rampa-ukko asettui
pysyväisesti heidän luokseen, sillä hän viihtyi parhaiten Abin
seurassa, tämä kun oli hänelle melkein kuin oma poika. Vanhukselle
kaivettiin oma luola ja siinä hän vietti loppuikänsä onnellisena,
valmistellen nuolen- ja keihäänkärkiä ja leikellen koristuksia.
Ennen pitkää seurasi moni muu hänen esimerkkiään ja niin sai alkunsa
ensimäinen yhteiskunta. Sinne saapui Abin kotiväki, Korvapuoli,
Punatäplä, Haukku, Pyökinlehti ja nuorimmat lapset, joita varten
laadittiin uusi luola, ja sitten taivutettiin vanha Vaarakin tulemaan
Kuukasvon sekä varttuneiden poikiensa, Oksan ja Kivikäden kanssa.
Oivallisessa luonnonlinnassaan ei tällaisen joukon tarvinnut pelätä
mitään vaaraa.
Jokapäiväiset keskinäiset neuvottelut tuottivat pian näkyväisiä
tuloksia, ja näissä uusissa olosuhteissa luovuttiin monesta vanhasta
tavasta. Puro, joka teki etelään päin virratessaan ison kaaren, syöksyi
puolen virstan päässä jokeen, ja siellä oli viljalti vesilintuja
ja kaloja. Metsässä vilisi riistaa ja kasvoi runsaasti hedelmä- ja
terhopuita. Aukeamilla surisi villimehiläisiä ja ontoissa puissa sekä
kallion halkeamissa tapasi kasoittain mettä. Nopsajalka oli muuten
uuttera hunajankerääjä, hän kun kiipesi taitavasti ja oli erittäin
perso makealle. Tällaisilla retkillä hänellä oli tavallisesti mukanaan
joko Haukku tai Kuukasvo ja he toivat kotiin suuret määrät tätä
herkullista riistaa.
Vuodet vierivät ja yhteiskunta kasvoi sekä lukumääräänsä että älyynsä
nähden. Ab oli aina valmis kysymään neuvoa Rampa-ukolta, mutta
seikkailuissa hänellä oli parhaimpana toverina luotettava Vaara,
jonka kanssa tosiaan kannatti metsästää. Johtajinaan kaksi sellaista
miestä laakson vankka väki kykeni rohkeasti käymään vaarallisimpienkin
eläinten kimppuun, ja pian niiden luku vähenikin siinä määrässä, että
jo lapsetkin uskalsivat liikuskella jyrkkäin varustusten ulkopuolella,
jotka suojelivat liekkikehään jääneitä aukkoja. Pohjoispuolisen solan
sulki korkea kivimuuri ja myöskin puron luona oli luja varustus.
Laaksossa oli erinomaista elellä.
Ensin kaikki asuivat luolissa, joita oli kaivettu mureaan
vuorenseinään, sillä alkuaikoina ei kukaan tulokkaista saattanut
nukkua ehtymättömien liekkien kirkkaassa valossa. Mutta sitten
eräänä keskikesänä Ab rupesi valittelemaan luolaa liian kuumaksi, ja
Nopsajalka ja hän rakensivat silloin itselleen ulkosalle jonkinlaisen
suojan, asettaen pitkiä oksia nojalleen kalliota vasten. Siten syntyi
ensimäinen talo.
Tämä asumus osoittautui niin mukavaksi, että toisetkin rupesivat
matkimaan heitä, ja pian oli jyrkän seinämän juurella kokonainen
sarja samallaisia majoja. Lyhyen, ankaran talven tullen kaikki eivät
vetäytyneetkään enää luoliinsa, vaan tekivät kotansa lämpöisemmiksi
kattamalla seinät paksulla kaarnalla ja taljoilla, ja lopulta laaksossa
luovuttiin kokonaan luola-asumuksesta. Oli kuitenkin yksi poikkeus.
Rampa-ukko ei tahtonut hylätä lämmintä pesäänsä, vaan piti koko
elämänsä ajan kallio-onkaloaan kotinaan.
Saapui sinne myöskin ulkosalta nuoria miehiä, laakson nuorukaisten
tovereita, ja joukko milloin kasvoi, milloin hupeni, sillä
luolaihmisten oli mahdotonta luopua heti kuljeskelevasta ja
riippumattomasta elämästään. Mutta äidit saivat lapsia — etenkin oli
tukeva Kuukasvo varsin onnellinen tässä suhteessa — ja muutaman vuoden
kuluttua pyöriskeli puron partailla jo vankka pienokaislauma, kisaillen
ja kamppaillen ankarasti, kuten luolalapsien tulikin. Perheiden päät
olivat keskenään ystävällisissä suhteissa, mutta riippumattomia.
Tavallisesti elettiin aivan itsekseen ja kukin omalla tavallaan, mutta
suurilla metsästysretkillä tai vaaran uhatessa kaikki kokoontuivat
ja toimivat sillä kertaa Abin johdolla, tunnustaen hänet vaieten
päällikökseen. Ja nuoret miehet noutivat itselleen vaimoja naapurien
luolista.
Kehitys kasvoi kasvamistaan. Tulikylää ympäröivä turvallinen alue
laajeni yhä. Yhä kauemmaksi asutun laakson leimuavista soihduista
kaikkosi ison luolatiikerin karjunta. Muodostuipa siitä tavallaan
jonkinlainen liikepaikkakin, sillä etäisistä, ennen tuntemattomista
seuduista saapui toisia luolamiehiä, mukanaan nahkoja, piikiveä tai
torahampaita, jotka he halusivat vaihtaa tuohon uuteen aseeseen ja
ohjaukseen sen käytössä. Ab oli ensimäinen päällikkö, ensimäinen
joka keräsi ympärilleen seuralaisparven. Luolamiehet alkoivat oppia
vähitellen, melkein huomaamattaan kuuliaisuutta, joka on ensimäinen
perusehto yhteiskunta-elämälle, milloin ei vielä löydy lakia, ei edes
kirjoittamatonta tottumuksen lakia.
Lasten seassa juoksenteli ja kisaili toistakymmentä harmaata,
nelijalkaista luunhimoista luontokappaletta, jotka vastaisuudessa
tulivat osaltaan vaikuttamaan ihmisen kehitykseen, vaikk'ei niitä
vielä katseltukaan siltä kannalta. Ne olivat susia — eivät kuitenkaan
täydellisesti. Ne olivat tottuneet pysyttelemään ihmisen parissa,
mutta eivät olleet vielä kyllin älykkäitä tai tarpeeksi opetettuja
auttaakseen häntä metsästyksessä. Tulevaisuuden koiria ne olivat,
niiden neljän pennun jälkeläisiä, jotka Ab ja Tammi olivat takavuosina
ryöstäneet pesästä; mutta vasta niiden kaukaisista jälkeläisistä oli
aikanaan tuleva ihmisen läheisin ystävä. [Toisten tiedemiesten mukaan
on ensimäisen kesyn koiran esi-isänä pidettävä _shakaalia_, joka on
kotoisin Kaakkois-Europasta ja Afrikasta. — Suom. muist.]
Lapsille tämä oleskelu suurissa joukoissa oli erittäin ihmistyttävää
ja kehittävää, vaikka he telmivätkin vain hiukkasen hurjemmin kuin
yksinäisissä luolissa syntyneet. Tuo yhteiselämä tuotti heille enemmän
älyä, vaikk'ei se huolenpito, jonka alaisina he nyt olivat, eronnutkaan
kovin paljoa entisestä.
Pikku Ramman jälkeen Ab oli saanut kaksi rotevaa poikaa, Peuran
ja Tarkkasilmän, jotka muistuttivat aika lailla isäänsä tämän
lapsena ollessa; mutta heistä ei hän tiennyt paljoa, ennenkuin he
varttuivat apulaisiksi ja erämiehiksi. Nopsajalka oli heitä paljon
lähempänä, sillä monista velvollisuuksistaan huolimatta hän säilytti
aina äidillisen hellyytensä ja valppautensa. Samoin oli laita
Kuukasvon, jolla oli aikamoinen lapsiliuta ja joka näytti toimeliaana
kaakattavalta kanaemältä. Ja valpas äidin vaisto vallitsi kaikissa
laakson vaimoissa, vaikka siihen aikaan äidit kalastivat ja metsästivät
ja ottivat melkein yhtä paljon kuin miehetkin osaa seikkailuihin,
jotka olivat omiansa vieroittamaan heitä kotitoimista ja hellästä
kiintymyksestä.
Tässä omituisesti muodostuneessa yhteiskunnassa sai alkunsa eräs
entisestään eroava tapa, joka teki muutoksen ihmisen asemassa ja
aiheutti vallankumouksen, melkein yhtä tärkeän kuin jousikin. Oppineet
eivät ole tehneet siitä selkoa niin kuin olisi pitänyt, vaikka heillä
on ollut kuvaavana esimerkkinä meidän omalla ajallamme höyryn ja
sähkön käytöstä johtuneet seuraukset. Paljon on pohdittu ja ihmetelty
sitä omituista juopaa, joka eroittaa toisistaan n.k. paleoliitiset ja
neoliitiset kaudet, s.o. ne ajat, jolloin keihään- ja nuolenkärjet
ynnä kirveet olivat karkeasti hakattua kiveä, ja ajat jolloin kivi oli
sileäksi hiottua. Oikeastaan ei kannata puhua sellaisesta juovasta.
Paleoliitinen kausi vaihtui neoliitiseksi yhtä äkisti kuin hevosvoiman
aika höyryn ja sähkön ajaksi, vaikka luonnollisesti meidän on ottaminen
lukuun, että uusi tieto levisi suhteellisesti hitaammin aikana, jolloin
ihmiset asuivat harvassa ja sata vuotta vastasi opin levittämiseen
nähden yhtä vuotta meidän päivinämme.
Eräänä päivänä Ab astui tyytymättömänä muristen Rampa-ukon luolaan.
"Ammuin nuolen isoon peuraan", hän virkkoi; "olin lähellä ja ammuin
voimieni takaa, mutta eläin juoksi ennenkuin kaatui ja saimme kantaa
lihaa pitkät matkat. Kiskasin nuolen irti ja varteen tarttunut veri
osoitti, ettei se ollut tunkeutunut puoliksikaan sisään. Katsoin nuolta
ja sen laidasta pisti esiin pukama. Voiko niin rosoisen nuolen ampua
syvälle? Rupeatko olemaan liian vanha, Rampa, kyetäksesi tekemään hyviä
keihäitä ja nuolia?" Ja metsämies kiehui hiukan kiukusta.
Rampa-ukko ei vastannut, mutta Abin mentyä hän ajatteli kauan ja
syvästi. Tietysti Abin täytyi saada hyviä nuolia! Kävikö niitä
parantaminen?
Ja seuraavana päivänä raajarikko vanhus tavattiin etsiskelemässä
jotain puron reunalta, siinä kohden missä se purkautui ulos laaksosta.
Monesti hän oli kumartunut virran yli, tarkaten, ajatellen, mutta
tällä kertaa hän toimi. Hän havaitsi pienen hiekkakivilohkareen, jonka
kylkeä kyhnäili joukko kovempia kiviä; sen hän nosti vesipyörteestä
ja kantoi luolaansa. Sitten hän kaatoi hiukan vettä lohkareen
pinnalle muodostuneeseen syvennykseen, valitsi parhaimman ja isoimman
nuolenpäistään ja rupesi hankaamaan sitä märkää hiekkakiveä vastaan.
Työ oli väsyttävää, sillä pii ja hiekkakivi ovat peräti erilaisia
ja pii paljo kovempaa, mutta lopultakin siitä syntyi jotain. Yhä
sileämmäksi muuttui isketty nuolenpää ja kaksi päivää myöhemmin — sillä
niin pitkä aika kului tuohon uuvuttavaan tahkoamiseen — Rampa-ukko
ojensi Abille vasaman, joka oli pinnaltaan niin sileä ja kärjestä niin
pureva kuin konsanaan kivikauden jousesta lähtenyt.
Eikä kulunut monta vuotta — niinkuin vuodet lasketaan ammoisten
aikojen historiassa — ennenkuin siloitettu kiviase tuli luolaihmisten
yhteiseksi omaisuudeksi. Isketyn kiven aika oli päättynyt, tahkotun
alkanut. Niiden välillä ei ollut mitään huomioon otettavaa juopaa.
Toinen vaihtui nopeasti toiseksi. Alku-aikojen ihminen oli pakotettu
olemaan yritteliäs ja tekemään uudet keksinnöt nopeasti yleisiksi.
Jousi ja sileät aseet eivät olleet ainoat parannukset, jotka syntyivät
tuollaisen yhdyselämän vaikutuksesta, joskin ne olivat aikakauden
suurimmat keksinnöt. Kalastajat, jotka kävivät joella, eivät tyytyneet
Raakkukansan lautantapaisiin laitoksiin, vaan oppivat ajan mittaan
huomaamaan, että ontoiksi kaiverretut hirret uivat veden pinnalla
ja että ison hirren sai ontoksi tulen ja piikirveiden avulla. Eikä
foinikialainen laivanrakentaja, höyrylaivan keksijä Fulton tai
nykyaikainen isojen huvipursien laatija ole koskaan saavuttanut niin
suurta arvonantoa kuin silloisten alkuperäisten veneiden valmistaja.
Tosin ne näyttivät yhtä kömpelöiltä kuin virtahevonen, joka toisinaan
kaatoi ne kumoon, mutta saattoihan ihminen kuitenkin laskea niistä
siimansa tai lennättää keihäänsä vedessä vilisevien kalojen joukkoon.
Ja kalastajilla oli nyt paremmat keihäät ja koukut, sillä vertailu
kiihoitti uusiin keksintöihin, ja hiomalla saatiin luukoukkuja ja
-väkiä, joista kala ei enää päässyt karkuun niin usein kuin ennen.
Sittemmin alettiin valmistaa myöskin karkeita verkkoja, kutoen niitä
sitkeästä marskiruohosta. Mutta nekin vastasivat tarkoitustaan ja
helpottivat hiukan vaikean ravintokysymyksen ratkaisua.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
ROSVON KIMPUSSA.