hänenhän oli huolehdittava molempien puolesta. Hän räpytteli silmiään
ja ihmetteli, missä oikeastaan oli. Sitten hän muisti äkisti kaikki.
Levottomana hän loi katseensa hentoon ruskeaan olentoon, joka nukkui
kyyristyneenä niin lähelle puunrunkoa, johon hän oli sitonut itsensä,
että melkein näytti kuuluvan siihen. Sen perästä hän katsahti alas ja
se sai hänet ajattelemaan vakavasti. Karhut olivat vielä paikallaan!
Hän loi silmänsä kirkasta taivasta kohti ja ylt'ympärilleen, hengitti
syvään metsän tuoksua ja tunsi voimiensa palaavan. Ja hän tiesi
myöskin, mitä oli tehtävä. Hän kutsui ääneen.
Nopsajalka heräsi säikähtyneenä. Hän olisi pudonnut ilman sidettään.
Vähitellen koko surkea tila selvisi hänelle ja hän alkoi itkeä. Hänen
oli nälkä, siteet olivat kangistaneet jäsenet ja alhaalla vaani
kuolema. Mutta olihan tuolla hänen lähellään _mies_, ja tämän ääni sai
hänet vähitellen rauhoittumaan.
Ab alkoi nyt käydä vihaiseksi, melkeinpä raivoisaksi. Tässä hän, oman
luolan omistaja ja yhtä itsenäinen valtijas kuin kuka muu tahansa,
kykki puussa, ja toisessa oli hänen yksipäiväinen morsiamensa, josta
nuo alhaalla maleksivat pedot pitivät hänet erillään!
Mutta nyt hän oli päättänyt mihin ryhtyä, ja niin hän rupesi puhumaan
Nopsajalalle peittelemättä kuin voimakas mies ainakin, joka tunsi
olevansa velvollinen pitämään huolta toisesta ja käsitti samalla haavaa
sekä vastuunalaisuutensa että vaikutusvaltansa. Niin paljon lujuutta ja
päättäväisyyttä kaikui hänen äänessään, että nuori nainen veti pienen
nahkaverhonsa kiinteämmin ympärilleen ja kuivasi kyyneleensä. Hän kävi
verrattain tyyneksi ja maltilliseksi.
Siitä puusta, johon Nopsajalka oli paennut, ojentautui useita pitkiä,
ohuita oksia alaspäin jättiläispyökkiä kohti: Ab väitti, että
jäntevälle, notkealle ja hentoruumiiselle Nopsajalalle oli mahdollista
— juuri mahdollista — heittäytyä joltakin korkeamman puun oksalta
kaaressa heidän välillään ammottavan aukon poikki ja päätyä pyökin
oksien sekaan hänen luokseen. Vahvat käsivartensa hän lupasi pitää
valmiina ottamaan hänet vastaan, kestämään töytäyksen ja estämään häntä
putoamasta. Ja antaakseen enemmän tukea pyynnölleen hän huomautti, että
heitä odotti nälkäkuolema, elleivät nyt ryhtyisi ratkaisevaan tekoon,
kun taasen hänen suunnitelmansa epäonnistuminen tuottaisi nopean,
joskin kauhean lopun. Heillä oli nyt yksi keino jälellä ja siihen oli
turvauduttava. Niinpä Ab huusi nuorelle vaimolleen:
"Kiipeä oksaa myöten yläpuolelleni, heiluta ankarasti ja heittäydy
tänne päin. Otan sinut vastaan ja pidän kiinni. Olen väkevä!"
Nainen epäröi yhä, vaikka luottikin mieheensä. Se oli kova koetus
aikaan ja tilaisuuteenkin nähden. Mutta nälkä ja vilu ahdistivat,
ja hän oli luonnollisesti hyvin rohkea. Hän laskeutui alaspäin ja
kiipesi kauas ulottuvalle oksalle. Kuilun toisella puolen istui
Ab tukevat jalat käärittyinä oksan ympäri ja jäntevät ruskeat
käsivarret luottavaisesti ojennettuina, istui katsellen häntä pyytävin
silmin, joissa kuvastui rakkautta ja kaipausta ja melko lailla
taistelunhaluakin.
Pitäen lujasti kiinni ylempänä olevasta haarasta hän kulki eteenpäin
oksaa pitkin, kunnes se rupesi keinumaan ankarasti hänen paljaiden
jalkojensa alla. Sitten tuli hetki, jolloin uskallus joutui kovaan
koetukseen. Hän pysähtyi äkisti, tarttui käsillään alempaan oksaan,
laskeutui riippumaan sen alapuolelle ja siirtyi sitten vuoro-ottein
eteenpäin melkein sen päähän asti. Nyt hän alkoi huojua edes takaisin.
Hän oli vain muutaman kyynärän Abin yläpuolella, heiluen ilmassa, hänen
allaan vaanivat molemmat nälkäiset kontiot odottavin, punertavin silmin
ja kidat kuolaa valuen. Se oli hirvittävä hetki. Pian hän olisi joko
petojen raatelema muodoton jäännös tai myöskin nainen, jolle elämä
oli avautunut uudelleen. Hän katsahti Abiin, sai uutta rohkeutta ja
valmistautui suureen ponnistukseensa, jonka täytyi lopettaa kaikki tai
luoda enemmän eloa.
Hän huojui edestakaisin, jokainen käsivarsien koukistus ja suoristus
ja taivutus antoi lisää vauhtia heilahduksille ja keräsi voimaa siihen
heittoon, jonka hän aikoi tehdä. Ainoastaan epätoivo ja väkevyys
saattoivat hänet tottelemaan Abin käheätä käskyä.
Ojentaen lujia käsivarsiaan ja tuntien nälkäisten karhujen julmien
katseiden tunkeutuvan sydämeensä asti Ab kurottautui eteen- ja
ylöspäin, kun naisen heilahdukset lähestyivät huippukohtaansa.
Nopsajalka päästi varoitushuudon, hellitti kätensä ja lennähti alas- ja
eteenpäin kuin vasama pilkkaansa.
Ab oli väkevä mies, mutta kun nainen päätyi hänen tukevien
käsivarsiensa varaan — ja sen hän teki kauniisti — niin silmänräpäyksen
ajan riippui hiuskarvasta, putoaisivatko molemmat maahan vai
pelastuisivatko yhdessä. Hän otti taakan vastaan taitavasti,
mutta töytäys oli kova ja pani hänet heilahtamaan. Tavattomalla
ponnistuksella hän vetäysi vavisten jälleen oksan varaan, mistä hän oli
ollut lentämäisillään irralleen, ja asetti samalla rinnalleen juuri
sieppaamansa olennon.
Nämä kaksi yksinkertaista rakastavaista, jotka olivat täten pelastuneet
tukalasta tilasta, eivät virkkaneet hetkeen sanaakaan. Vetäen syvään
henkeänsä ja koettaen saattaa mielensä tasapainoon he istuivat
vierekkäin tukevalla oksallaan, kumpikin yhtä turvallisena ja sinä
hetkenä yhtä tyytyväisenä, kuin olisivat levänneet vuoteellaan
luolassa. He huohottivat ankarasti, mutta riemuitsivat sydämensä
pohjasta. Eikä ollutkaan juuri luultavaa, että tuo hetkellinen
hengenvaarallinen tapahtuma vaikuttaisi pitkällisemmin heidän
karaistuihin hermoihinsa.
Muutaman minuutin he istuivat näin yhdessä käsivarret kiedottuina
toistensa ympärille ja vetäen syvään henkeänsä. Sitten he alkoivat
nauraa hihittää, kun henkeä rupesi riittämään sellaisen inhimillisen
tunteen ilmaisemiseksi. Vähitellen hengitys muuttui yhä tasaisemmaksi.
Molemmat olivat päässeet luonnolliseen tilaansa, ja Abin kasvot
pitenivät ja piirteet kävivät selvemmiksi. Hän oli jälleen oma itsensä,
mutta mieli oli kaukana lemmenleikistä. Päästäen voitonriemuisan
huudahduksen, joka kajahti halki metsän, hän pudisti hurjana nyrkkiään
alhaalla oleville pedoille ja kurottautui ottamaan jousta, joka riippui
Nopsajalan selässä.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
KUHERRUSAJAN JATKOA.
Tuo ruskea, untuvapeitteinen nainen käsitti silmänräpäyksessä,
mitä hänen miehensä tarkoitti huudahtaessaan ja ottaessaan jälleen
haltuunsa järeän jousensa, jonka vaimo oli säilyttänyt selässään.
Hän tiesi, ettei tuo huuto ilmaissut ainoastaan iloa, vaan myöskin
kostonhimoa, että Ab halusi saada aseen surmatakseen pedot ja että hän
nyt hehkui taistelunhalusta. Senkin hän tiesi, että noista neljästä
luontokappaleesta, joista kaksi suunnatonta vaani maassa ja kaksi
pienempää kyyhötti puussa, edelliset olivat nyt äkisti joutuneet
epäedullisempaan asemaan.
Tuossa tuokiossa jousi kieppui Abin selässä, ja sitten tämä
hullaantunut nuori herra kääntyi vaimonsa puoleen ja nauroi, kietoi
toisen käsivartensa hiukan kiinteämmin hänen ympärilleen ja taivutti
hänet puoleensa, painoi hetkiseksi poskensa hänen poskeaan vastaan,
veti sen jälleen pois ja nauroi uudelleen. Arvellaan ettei suuteleminen
ollut vielä luolaihmisen aikana kehittynyt aivan valmiiksi, mutta se
korvattiin muulla tavoin.
Sitten Ab hellitti irti ja virkkoi iloisesti hihittäen: "Seuraa
minua!" He laskeutuivat yhdessä pyökinrunkoa myöten, kunnes saapuivat
alimmalle ja isoimmalle oksalle, joka oli noin parinkymmenen jalan
korkeudessa maasta. Nälkäiset karhut, jotka tähän asti olivat pysyneet
kärsivällisinä, kävivät nyt, nähdessään himotun saaliin olevan niin
lähellä, raivoisan kiihkeiksi ja juoksentelivat suut kuolaisina ja
silmät verestävinä aivan heidän heiluvien jalkojensa alla. Toisinaan ne
kurottautuivat hirvittävän lähelle, koettaen innoissaan päästä käsiksi
saaliiseen, jota olivat saaneet odottaa niin kauan ja joka niiden
mielestä tuossa tuokiossa putoaisi niiden kitaan. Olivat ne ennenkin
ajaneet tuollaisia otuksia puuhun ja saaneet sitten nääntyneistä
luola-miehistä ja -naisista oivan aterian. Karhut menettelivät
epäilemättä varsin järkevästi. Eiväthän ne voineet tietää, että tämä
erityinen pari, jonka kaltaisia olentoja ne olivat joskus syöneet
suuhunsa, omisti mitättömän puisen, jänteisen ja piikärkisen kapineen,
joka olisi vastedes aiheuttava perinpohjaisen muutoksen kaksi- ja
nelijalkaisten metsästäjien keskinäisessä suhteessa. Kuinka ne
saattoivat tietää, että jokin pieni ja terävä esine voisi lentää alas
ja pistää ankarammin kuin mikään muu, tunkeutua niin syvälle, että se
saattoi viiltää poikki valtimot tai lävistää sydämen? Hyvin heitetty
keihäs oli sekin aikoinaan herättänyt suurta hämmästystä silloisissa
pedoissa, mutta paljon oli niillä vielä opittavaa.
Ennätettyään tuolle isolle oksalle, joka oli niin lähellä maata, sekä
Ab että hänen vaimonsa säikähtyivät ensin ja vetivät vaistomaisesti
jalkansa ylöspäin. Mutta mies rauhoittui heti, sillä hän tiesi olevansa
täysin turvassa ja kantavansa turman tuojaa. Hän valitsi parhaan ja
lujimman nuolistaan, sovitti sen huolellisesti jänteeseen ja teki
sitten samoin kuin hänen äitinsä oli takavuosina menetellyt uhmatessaan
hyeenaa, joka oli tavoitellut hänen lastaan: kurotti toista jalkaansa
niin alas kuin saattoi ja heilutteli sitä ärsytellen edestakaisin
juuri isomman pedon yläpuolella. Nälän ja saaliinhimon kiihoittama
peto kohosi hirvittävästi ärjyen puuta vasten ja repi kuorta vahvoilla
kynsillään; ja katsellessaan saalista, joka oli jo niin lähellä ja
kuitenkin saavuttamattomissa, se taivutti isoa päätään taaksepäin.
Nyt oli tullut ihmisen vuoro. Ab veti vasamaa taaksepäin, kunnes
piikärki koski hänen ojennettuun käteensä ja sitkeä kaari ritisi
jäntevän käsivarren pingoittamana. Sitten hän päästi sormensa
nuolenvarresta. Niin lähekkäin olivat mies ja karhu, ettei tässä
tarvittu jousimiehen tarkkakätisyyttä osatakseen tuohon ruskeaan
maaliin. Vasama iski viuhuen kohti ja piikivi tunkeutui nahan ja
lihaksien läpi, kunnes sen kärki pisti esiin pedon niskasta. Kontio
kaatui äkkiä selälleen, nousi sitten uudelleen pystyyn ja tavoitteli
sokeasti niskaansa isoilla etukäpälillään. Siitä kohdasta, mistä nuoli
oli tunkeutunut sisään, virtasi verta ruiskahtaen. Äkisti karhu herkesi
kamalasta karjunnastaan ja hyökkäsi luolaa kohti. Siinä oli herännyt
tuo omituinen vaisto, joka saa nuo isot pedot etsimään kuolemaa
yksinäisyydessä. Se syöksyi luolan ahdasta suuta kohti, mutta puussa
majaileva pari ei juuri ennättänyt huomata sen kulkua. Toinen otsoista,
naaras, tavoitteli nyt heitä yhtä vimmoissaan kuin äsken sen voitettu
puoliso.
Harvoinpa sattui luolamiehelle jousen käytön opittuaan, että ensimäinen
voimakas ampuma onnistui yhtä hyvin kuin nyt Abille. Tämä valitsi
jälleen oivan nuolen ja ampui niin voimakkaasti ja taitavasti kuin
taisi, mutta varsi upposi hartiaan ja sai aikaan vain sen, että tuo
kiukkuisa, pahasti haavoittunut eläin äkämystyi aivan mielettömäksi.
Salo kajahteli hurjistuneen pedon karjunnasta, ja kun se kohousi
kiiveten puuta vasten, niin sitkeä kuitu repeili irralleen suurina
siekaleina ja pariskunta oli iloissaan siitä, että runko oli kyllin
paksu ja heillä oli niin oiva luonnonlinna.
Yhä uudelleen Ab lennätti nuoliansa osaamatta vieläkään
hengenvaaralliseen kohtaan. Peto oli aivan piikkisenä vasaman varsista.
Ilmeisesti sen täytyi kuolla, mutta viimeisen nuolen lennettyä se
oli yhä raivoissaan ja nähtävästi yhtä voimakas kuin konsanaan.
Jousimies katseli sitä hiukan nolostuneena, vaan ei heittäytynyt silti
toivottomaksi. Heidän täytyi odottaa, muuta keinoa ei ollut ja hän
ilmoitti sen Nopsajalalle. Tuo älykäs ja luotettava nuori apulainen,
joka oli seurannut tapahtumia syvästi ihmetellen, ei käynyt siitä
tiedosta alakuloiseksi. Hänen miehensä oli saanut urosteollaan suuria
aikaan. Nopsajalan valtasi niin sanoaksemme majesteetillinen tunne. Jos
hänellä olisi ollut kyllin tietoja ja muutamia tuhansia vuosikymmeniä
myöhemmin eläneen Ruthin mielikuvitus, niin hän olisi kertonut
miehelleen, kuinka täydellisesti tämän kansa siitä lähtien oli oleva
hänen kansansa ja tämän jumalat hänen jumaliansa.
Naaraskarhu alkoi vähitellen käydä jonkun verran rauhallisemmaksi.
Se repeli puuta vähemmän kiukkuisesti ja hiljensi hirvittävää
meluaan, joka oli karkoittanut lähistöltä kaikki metsän eläjät, sillä
luolatiikeriä paitsi ei yksikään niistä halunnut oleskella luolakarhun
naapuristossa. Karjunta muuttui karkeaksi mörinäksi ja se astuskeli
ympäri hoippuen. Viimein se riensi suoraa päätä metsää kohti ja
pysähtyi juuri päästyään sen siimekseen, huojui hetkisen edestakaisin
ja kaatui sitten raskaasti kyljelleen. Se oli kuollut.
Ab oli seurannut tarkasti pedon jokaista liikettä. Hän tunsi
hyvin haavoittuneiden eläinten tavat. Kontion kellistyessä hän
päästi ilmoille riemuhuudon, virkkoi sanan vaimolleen ja luisui
tämän seuraamana sukkelasti maahan. Hyvältä tuntui seisoa jälleen
tantereella. Ab polki jaloillaan ja ojenteli käsivarsiaan, Nopsajalka
hyppeli nurmella ja nauroi hilpeästi.
Tätä kesti kuitenkin vain hetkisen aikaa. Ab juoksi luolalle, mutta sen
suulle ennätettyään hän huudahti ankarasti raivosta ja suuttumuksesta.
Nopsajalka kiiruhti rinnalle ja hänen herkkä naurunsakin tyrehtyi, kun
hän katsahti miehensä ällistyneisiin ja synkkiin kasvoihin ja huomasi,
mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti koiraskarhun takaruumiiseen.
Etsiessään vaistomaisesti jotain pimeätä onkaloa heittääkseen siellä
henkensä, peto oli tunkeutunut luolan suuhun, sysäten syrjään muutamia
Abin asettamista kivenlohkareista. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja
kuollut siihen, ennenkuin sai vapautetuksi ison ruumiinsa. Nuo kaksi
ihmisolentoa olivat nyt kodittomia ja kaikki nuolensa menetettyään
aivan aseettomia tässä vaarallisessa seudussa, missä jokainen askel oli
kuoleman uhittelemista. He olivat myöskin nälissään, sillä he eivät
olleet maistaneet ruokaa moneen tuntiin. Eipä siis ihmeellistä, jos
rohkean luolamiehenkin valtasi kauhistus.
Abin levottomuus osoittautui täysin oikeutetuksi. Metsän laidasta,
missä naaraskontio makasi, kuului terävää ärinää. Hiiviskelevät hyeenat
olivat löytäneet ravintoa ja toiselta suunnalta kajahti pitkällinen,
etsiskelevä ulvonta, kertoen että sudetkin olivat vainunneet sen
ja keräytyivät nyt laumaksi. Hetkeksi pelko teki Abinkin melkein
avuttomaksi; vaimo aivan herpoutui. Mutta sitten mies malttoi mielensä,
tottuneena hengenvaaraan. Hän syöksähti esiin, tempasi jykevän oksan,
joka saattoi kelvata jonkinlaiseksi aseeksi, ja lausui vaimoonsa
kääntyen yhden ainoan sanan: tulta!
Nopsajalka käsitti ja hänessä heräsi jälleen elinvoima. Koko seudussa
ei ollut häntä ketterämpää tulen tekijää. Nopein katsein hän valitsi
sopivat tarveaineet: perustaksi taulaisen puupalasen ja kihnuttajaksi
terävän oksan. Tuossa tuokiossa se hyrräsi edestakaisin pureutuen
puiseen alustaan, pyöri sellaisella taidolla ja nopeudella, että
se olisi meikäläisille käsittämätöntä. Mutta luolaihmiset olivat
saavuttaneet ihmeellisen näppäryyden tässä tärkeimmässä käsityössään
ja jäntevä, uupumaton Nopsajalka oli, kuten jo mainittiin, taitavista
taitavin.
Nuija kädessään Ab hiipi varovasti kohti metsänreunaa, missä karhun
raato makasi. Lähelle päästyään hän pysähtyi katsomaan, mitä siellä
tapahtui. Neljä isoa hyeenaa raateli ahnaasti kuolleen pedon lihaa
ja niiden takana, syvemmällä metsässä, näkyi säihkyviä silmiä, josta
Ab arvasi susilauman kokoontuvan aterialle. Kun otso oli syöty, niin
tulisi ehdottomasti heidän vuoronsa, suojattomia kun olivat. Asema
oli toivottoman tukala, mutta aseiden puuttuessa he saattoivat vielä
turvautua tuleen, ehkäpä se pelastaisi hengen. Puuhun pakeneminen olisi
nyt jo vaarallista ja siellä heitä odottaisi vain nälkäkuolema.
Hän vetäytyi hiljaa takaisin, varoen synnyttämästä mitään melua,
sillä hän ei halunnut herättää etäällä kiiluvien silmien huomiota.
Nopsajalan luo ennätettyään hän kuitenkin hylkäsi varovaisuuden ja
rupesi kiihkeästi katkomaan ison kaatuneen havupuun oksia ja säleitä
sekä rakentamaan puoliympyrän muotoista aitaa luolan suulle. Epätoivo
ja levottomuus saivat hänet työskentelemään kymmenen miehen nopeudella,
hänen suuret voimansa olivat hyvään tarpeeseen tässä pakottavassa
ahdingossa.
Sillä välin puikko pyöri pyörimistään maassa istuvan naisen kämmenissä,
ja viimein alkoi kohota savua ohuena lankana. Yhtämittainen hankaus
oli saanut aikaan jotakin. Ollen itsekin kätevä tulen tekijä Ab
tiesi tarkalleen, mitä juuri tällä hetkellä tarvittiin, ja riensi
vaimonsa luo tuoden lahonneesta puusta taulaa, jonka hän oli kovissa
kämmenissään hieronut jauheeksi. Jauheet valutettiin verkalleen
siihen kohtaan, missä kasvava kuumuus oli synnyttänyt kipunan, ja
ne leimahtivat melkein heti pieneen liekkiin. Seuraava toimitus oli
yksinkertaista ja helppoa. Kuivien risujen avulla heikko liekki
saatiin suurenemaan, ja sitten Abin rakentama muuri sytytettiin tuleen
kymmenkunnasta eri paikasta.
He olivat turvassa, ainakin joksikin aikaa. Takana kohosi jyrkkä
vuorenseinä, jossa heidän luolansa oli, ja edessä kiersi heitä
tulipiiri, jonka yli ei yksikään peto pääsisi tunkeutumaan. Sen
toiseen päähän, aivan vuoren seinämälle, Ab oli jättänyt pienen aukon
voidakseen kulkea isolle puuvarastolleen, joka sijaitsi valmiina niin
lähellä, ettei polttotarpeiden noutaminen tuottanut mitään vaaraa.
Tuskin oli liekki levinnyt pitkin puuvarustusta, kun koko metsä ja
aukeama rupesivat kajahtelemaan pelottavista äänistä. Susilauma oli
kasvanut niin isoksi, että se uskalsi ryhtyä riitelemään juhla-aterian
jätteitä hyeenoilta, ja kamppailu oli paraillaan käynnissä.
Pelon tunne oli nyt kaikonnut nuoresta parista, olo näytti varmalta
ja Ab tunsi olevansa ruo'an tarpeessa. "Tuolla on lihaa", hän virkkoi
viitaten karhuun, jonka perä pisti esiin kalliosta, "ja tässä tulta.
Tuli paistaa lihan ja sitäpaitsi me olemme turvassa. Nyt syömme!"
Nuori aviomiehemme sanoi tämän jotensakin mahtailevasti, mutta eipä
mahtailemista ja turhamielisyyttä kestänytkään kauaa. Hän tapaili
terävää piiveistään nahkapukunsa vyöstä, vaan ei löytänytkään. Se oli
hukkunut puuhun kiivettäessä! Hän pisti kätensä nutun taskuun, mutta
ei sielläkään ollut muuta kuin piikivinen nahkakaavin, jolla hän oli
edellisenä päivänä parannellut vasaman häntälovea, vaikk'ei sitä
alkuaan ollut tarkoitettu sellaiseen käytäntöön. Siinä kaikki mitä
hänellä oli jälellä aseita tai tarvekaluja. Saattoihan sillä sentään
leikata ja repiä, vaikka se olikin perin työlästä, ja niinpä hän alkoi
nauraa, rohkaistakseen vaimoaan, ja kävi ruskean reiden kimppuun.
Yksinpä voimakkaalle Abillekin oli vaikeata lävistää kontion sitkeätä
nahkaa aseella, joka oli laadittu kaapimista eikä viiltämistä varten,
ja vasta sitten kun, hän oli leikannut, tai oikeammin kaivanut, niin
ison reiän, että sai sormensa nahan alle ja voi repiä sitä irti
pelkällä käsivoimalla, päästiin lihan kimppuun. Nyt oli kaivettava
ankarasti kaapimella, tartuttava kiinni lujin sormin ja reväistävä
lihapala irti. Se heitettiin heti muutamalle nuorelle henkilölle, joka
odotti innokkaana pitkä keppi kädessään. Hän otti kimpaleen vastaan
yhtä taitavasti kuin kerran ennen herkkupalan mammutinpaistia, pisti
sen vartaaseen ja työnsi liekkeihin. Taisipa se olla vasta puolikystä,
kun se otettiin tulelta ja katosi, kuten monta muutakin oivallista
viipaletta. Olisi kelvannut jonkun huonovatsaisen tarkata kaunottaremme
syöntiä tässä hiukan eriskummallisessa tilaisuudessa.
Viipaleen toisensa perästä sai Ab kiskoa irti ja heittää vaimolleen,
ennenkuin tämän kasvoilla alkoi väikkyä hieman tyytyväisempi ja
rauhallisempi ilme. Silloin hänelle juolahti mieleen, että heistä
söikin vain toinen. Hänen oma vatsansa huusi tyytymättömänä. Hän
hypähti kontion luota, ojensi kaapimen Nopsajalalle ja käski tämän
vuorostaan toimittaa ruokaa hänelle. Vaimo totteli ja kaiveli lihaa
irti yhtä kätevästi kuin mieskin. Ab söi ahnaasti kuten vaimonsakin ja
salli sitten puolittain kylläisenä tämän asettua jälleen tulen viereen
ja syödä hänen palvelemanaan. Hän oli käyttäytynyt tavalla, jota sen
ajan kannalta on pidettävä mitä ritarillisimpana, jalomielisimpänä
ja kohteliaimpana: hän oli osoittanut hiukan huomaavaisuutta naista
kohtaan.
Kalliolta hyrski pienenä suihkuna raikasta vettä. Sillä he sammuttivat
välillä janonsa ja söivät syömistään. Varjot pitenivät ja Ab lisäsi
tuon tuostakin tuleen uutta polttoainetta. Puoliympyränä kaartuvasta
metsästä kuului tuhka tiheään askeleita kahisevan lehdissä. Mutta
tulen takana majaileva pari oli sammuttanut nälkänsä ja tunsi nyt
tyytyväisyyttä. Puhuipa Ab vaimolleen:
"Tuli pitää ihmissyöjät loitolla. Juoksin tuonnoin niiden ahdistamana
ja olisin joutunut surman omaksi, ellen olisi tavannut samallaista
tulipiiriä, kuin tämä meidän tekemämme on. Hyppäsin sen läpi eivätkä
ne tavoittaneet minua. Mutta se tuli ei elänyt puusta. Se leimusi maan
halkeamasta. Menemme joskus sinne, niin näytän sinulle tuon omituisen
ilmiön."
Vaimo kuunteli mielihyvillään, mutta rupesipa lopulta pää nuokkumaan.
Hän painautui unisena nurmikolle. Ab katseli häntä ja mietiskeli
syvästi. Liekö tässä kyllin turvallista? Kyllä vain toisen täytyi olla
kaiken aikaa valveillaan ja pitää tulta vireillä. Olihan hän aseeton,
kunnes pääsisivät jälleen luolaansa. Tuli yksin voi heitä varjella.
Heillä oli lämpöä ja ruokaa eikä toistaiseksi tarvinnut pelätä mitään,
mutta pysyväiseen turvapaikkaan heidän oli syöminen itselleen tie!
Hän syötteli tulta yösydämeen asti, kasasi sitten suuret määrät
polttotarpeita pitkin puolustuslinjaa, herätti nukkuvan vaimonsa ja
käski tätä pitämään liekkejä kirkkaina hänen vuorostaan levätessään.
Nopsajalka oli juuri sellainen vaimo, jota tällaisessa ahdingossa
tarvittiin, nurkumatta hän nousi tekemään osaltaan vahtipalvelusta.
Metsästä kuului äriseviä ääniä ja uhkaavaa ulvontaa, synkässä
pimennossa leimusi ahnaita silmiä. Siellä liikkui nälkäisiä olentoja,
jotka himosivat miestä ja naista; mutta tulta ne kammoivat. Nainen ei
pelännyt.
Jonkun tunnin kuluttua mies heräsi ja asettui vaimon paikalle, päästäen
hänet jälleen nukkumaan. Tuli aamu ja äänet metsässä vaikenivat osaksi,
mutta ihmispari tiesi siellä vielä väijyvän julmia petoja. He tiesivät
mikä heillä oli edessään. Heidän täytyi niin nopeasti kuin suinkin
kaivaa ja syödä itselleen tie luolaan.
Ab raaputteli karhun suunnatonta ruumista pienellä piipalasellaan
ja kaiveli irti runsaat määrät ravintoa, jonka hän kasasi pieneksi
punaseksi röykkiöksi tulen sisäpuolelle. Mutta kontio oli mahtava
elukka ja hännästä oli pitkä matka päähän. Kuherruskuukauden päivät
menivät ahkerassa aherruksessa, sillä ei kulunut hetkeäkään, jolloin ei
toisen heistä tarvinnut valvoa hoidellen suojelevaa tulta tai karhua
kaivaen. Toisena päivänä he söivät vielä hyvällä ruokahalulla, mutta
totuus vaatii tunnustamaan, että kuudentena päivänä karhun liha alkoi
jo hiukan tympäistä onnellista pariskuntaamme. Kumpikaan ei olisi
häikäillyt syödä kolmeakymmentä viiriäistä kolmessakymmenessä päivässä,
tai hädän tullen kahdessakin päivässä, mutta kun täytyi pistää
poskeensa otson lihaa puhkoakseen itselleen tietä, niin kyllä siitä
lopulta katosi miellyttävä maku.