tuota ikuista kysymystä: onko ihminen kuoltuaan elävä uudelleen? Sitä
pohtii ihmismieli yhä vieläkin, tuhansien vuosisatojen kehityksen
jälkeen. Meidän ja niiden välillä, jotka eivät enää ole elossa, kohoaa
yhä muuri, jonka läpi on vaikeampi tunkeutua kuin Abin äskettäin
näkemän liekkimuurin. Me tavoittelemme jotain tietoa niistä, jotka
ovat kuolleet, ja käymme melkein mielettömiksi, kun tapaamme vain
tyhjyyttä. Katkeamaton äänettömyys, läpäisemätön pimeys vartioivat
ainiaan kuoleman salaisuutta. Niinä pitkinä aikakausina, jotka ovat
kuluneet noista päivistä, ovat rakkaus ja toivo uskossa rakentaneet
synkkyyden ja epätoivon rajamuurien ulkopuolelle kauniita lupauksen ja
lohdun tupia; mutta todellisuuden ja aineellisten seikkojen ankaralle
tutkijalle ei äänettömyyden seinien sisäpuolelta ole saapunut mitään
tietoja. Kyynelsilmin me anomme jotain sanaa kuolleilta, mutta
vastausta ei kuulu. Niin haparoi ja harhaili Ab yksinään metsässä,
ollen vielä nuori ja tietämätön, kuten koko meidän rotumme niinä
aikoina.
Viimeinkin Ab sukeltausi joen vartta noudattavalle polulle. Nyt hän
oli tutussa ympäristössä. Tuolla alangossa puuryhmän luona oli paikka,
minne hän ja Tammi olivat kaivaneet salahautansa silloin, kun he vielä
olivat vain poikasia ja astuivat ensimäisiä askeleitaan eränkävijän
opintiellä.
Pian tuli näkyviin hänen oman luolansa suu. Hän oli jälleen kotona. Ei
kuitenkaan samana kuin sieltä lähtiessään kolme päivää takaperin. Hän
oli poistunut nuorukaisena; hän palasi miehenä, sillä noina päivinä hän
oli kärsinyt ja mietiskellyt paljon.
YHDESKOLMATTA LUKU.
KOSINTA.
Abin karatessa Tammen kimppuun Nopsajalka lähti jäniksen lailla pakoon
tuon raivostuneen parin luota ja livahti metsään. Häntä kannusti nyt
uusi pelko ja se sai neidon juoksemaan nimensä mukaisesti. Kertaakaan
taakseen katsomatta tai kulkuaan hiljentämättä hän saapui viimein
läähättäen ja lopen uupuneena leikkikumppaninsa Kuukasvon luolalle,
jonne oli vain tunnin juoksumatka hänen kotoaan.
Tyttö kohtasi ystävättärensä heti astuessaan luolaa ympäröivälle
aukeamalle. Kuukasvo oli heittäytynyt sinä iltapäivänä joutilaaksi.
Hän lojui velttona köynnöskiikussa, johon hän oli punonut taipuisan
selkänojan, ja räpytteli unisena silmiään, kun vieras syöksähti esiin
metsästä. Kuukasvo tunsi ystävänsä, päästi väräjävän ihastuksen
huudon ja pudottautui huolimattomasti liukuen ja kierien maahan häntä
vastaan. Nopsajalka ei virkkanut sanaakaan. Hän seisoi hengästyneenä ja
antoi Kuukasvon melkein kantaen johtaa hänet mukavalle sammaleiselle
istuimelle, joka oli tuon nuoren neidin tavallinen lepopaikka. Sille
molemmat nyt vaipuivat, toinen äskeisen pelon ja perinpohjaisen
uupumuksen, toinen äärimmäisen uteliaisuuden valtaamana. Kuukasvon
oli mahdoton hillitä itseään ja odottaa tyynenä, kunnes Nopsajalka
pääsi hengästyksestään ja saavutti puhekykynsä. Hän nipisteli ja
pudisteli ystävätärtään ja vaati kärsimättömänä, melkein itkien, jotain
selitystä. Tämä oli Kuukasvolle suuri hetki, suurin hänen elämässään.
Hänen ystävättärensä ja käskijänsä huohottamassa ja säikähdyksissään
kuin mikäkin heikko, vainottu metsän eläin! Se oli ihmeellistä. Lopulta
Nopsajalka puhkesi puhumaan:
"Ne tappelevat kukkulan juurella!" hän sanoi ja heti Kuukasvo arvasi
koko jutun, sillä tämä leveäsuinen luontokappale ei ollut suinkaan
sokea.
"Miksi juoksit tiehesi?" hän uteli.
"Juoksin, kun pelästyin. Toinen heistä on varmaankin nyt hengetönnä.
Hyvä että olen itsekään elossa", huohotti Nopsajalka. Sitten tyttö
kätki kasvonsa käsiinsä muistaessaan Abin intohimosta ja kuolettavasta
vihasta vääntyneet piirteet ja Tammen yhtä raivoisan muodon, kun tämä
oli tarttunut häneen niin lujasti, että sormien jäljet näkyivät vielä
sinisinä hänen käsivarsissaan, kaulassaan ja hennoilla vyötäisillään.
Sitten Nopsajalka, jonka mielenkuohu asettui vain verkalleen,
kertoi vavisten koko tapahtuman. Huolettoman, hilpeän ja uskollisen
ystävättären levolliset piirteet ja tyynnyttävä pakina tuottivat
hänelle kuitenkin lohdutusta ja hän jäi luolaan yövieraaksi. Kun hän
seuraavana aamuna lähti kotia kohti, niin Kuukasvo tuli saattajaksi.
Vähitellen Nopsajalkakin saavutti tavallisen mielialansa ja hiukan
entistä huoletonta hilpeyttään. Mutta kun he olivat saapuneet kotiin
ja Kuukasvo alkoi tyttöjen levättyä ja syötyä kertoa uudelleen hänen
paostaan, isän ja molempien rotevien veljien kuunnellessa tarkkaavasti,
vaikkakin ilman kiihtymystä, niin hän tunsi jälleen tuota hurjaa
säikähdystä, kammoa ja epävarmuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän
ensin pakeni sitä, mikä tuntui hänestä niin hirvittävältä.
Hän hiipi tiehensä luolan suulta, jonka luona toiset istuivat
nauttien keskikesän iltapäivä-tuoksua. Toisen veljistään hän viittasi
mukaansa ja tämä tottelikin empimättä, sillä Nopsajalka oli melkein
lapsuudestaan asti ollut perheessä käskijän asemassa — yksinpä voimakas
isäkin ihaili ainoata tytärtään ja taipui helposti hänen tahtoonsa,
vaikk'ei se ollutkaan ajan hengen mukaista. Tuo iso pojan-köntys
liittyi halusta hänen seuraansa hyvin asestettuna ja valmiina mihin
seikkailuun tahansa, ja molemmat katosivat varjojen tavoin metsän
kohtuun.
Nopsajalka hoiti Vaaran taloutta, seudun suurimman erämiehen,
joka vuosien taakasta huolimatta pysyi yhä vielä nuorena. Samassa
luolassa asustivat myöskin tämän molemmat pojat, nekin sen ajan
oivallisinta lajia. Tuo hento olento, jota he olivat hoivailleet
hänen varttuessaan, piti heidät helposti vallassaan, vaikk'ei siihen
aikaan vielä vallinnutkaan sanottavaa perherakkautta ja ritarillisuus
oli luonnollisesti kokonaan tuntematonta. Vaaran vaimo oli kuollut
kaksi vuotta sitten ja Nopsajalka oli tiedottomalla voimalla ottanut
haltuunsa äidin paikan. Eihän tuolla tuulisella kukkulalla ollut
toistakaan naista miehiä auttamassa.
Vaara ei ollut antanut aivojensa aivan levätä koko tätä aikaa. Monesti
hän oli katsellut tyttärensä toveria, tuota hilpeätä, tummaveristä
ja pulleata Kuukasvoa, ja havainnut tämän varsin miellyttäväksi.
Tänään, kuunnellessaan tytön kertomusta, ei hän osoittanut sellaista
tarkkaavaisuutta, kuin aiheen olisi luullut vaativan. Kuolemantapaus
ei ollut mikään äärettömän tärkeä seikka, eipä edes miestappokaan.
Ei hänkään kiihoittunut siitä vähääkään, vaan tuota sievää kertojaa
katsellessa hänen aivoissaan heräsi verkalleen, kenties myöskin
jonkinlaisen lemmen ja kotoisen vaiston jouduttamana, ajatus että
tuostapa hän saisi puolison, joka vetäisi vertoja läheisimmän
ympäristön parhaimmille. Hän ajatteli asioita suoraan, tämä
metsämiehistä ensimäinen ja yleiseen kunnioitettu salon eläjä. Kun
ajatus kerran oli herännyt, niin se kasvoi kasvamistaan ja kelpo
Vaara oli tottunut käymään tuumasta toimeen. Viisikuudetta ikävuotta
ei suinkaan ollut kokonaan jäähdyttänyt verta hänen pullistuvissa
suonissaan. Hänellä oli edessään kosinta ja se oli suoritettava
viipymättä. Saadakseen olla rauhassa hän käski toisen poikansa,
Kivikäden, joka istui läheisellä paadella kuunnellen avosuin Kuukasvon
kertomusta, lähtemään Nopsajalan ja veljensä luo metsään. Siellä
saattoi liikuskella petoja, ja kaksi miestä tuli aina toimeen paremmin
kuin yksi, lausui tämä viekas taatto-erämies-rakastaja.
Poika oli yhtä taitava vainuaja kuin joku punanahka tai
austraalialainen metsästäjä; hän löysi pian veljensä ja Nopsajalan
valitseman polun ja saavutti heidät. Kuunnellessaan heidän pakinaansa
hän iloitsi siitä, että oli päässyt heidän seuraansa. Kolmisin
riennettiin nyt laaksoa kohti. Puut alkoivat jo luoda pitkiä varjoja,
kun he saapuivat kohdalle, missä jyrkempi vaaran rinne vaihtui
loivemmaksi ja missä kaavittu maa, katkenneet oksat ja syvät jalan
jäljet selvästi kertoivat eilispäivän kamppailusta.
Mutta olipa sen ohessa jotain muutakin. Taistopiirin reunassa oli
kellertävän ruskea lehtimatto, jolle joku oli kaatunut. Sateen
tasaisesti sullomalla puhtaalla lehtivaipalla näkyi täpliä, joiden
purppura vasta äskettäin oli vaalentunut karmosiiniksi. Ja tuossa oli
pinta röyheltynyt ja hiukan kuopalla. Kaikki kolme tiesivät, että
siinä oli ihminen heittänyt henkensä. Sisarukset seisoivat rinnan
lausumatta sanaakaan. Nuorukaiset olivat kummissaan; neitonen käsitti
puoleksi asian laidan. Hän ei empinyt hetkeäkään. Varman vaiston
ohjaamana Nopsajalka kulki, ajattelematta tai tietoisesti etsimättä,
paikalle mihin ihminen oli haudattu tuoreen mullan ja kivien alle. Tuo
hiljattain tasattu röykkiö puhui selvää kieltä.
Joku lepäsi siinä haudattuna, mutta ken? Oliko se Tammi, vaiko Ab?
"Kaivanko?" kysäsi Kivikäsi, valmistautuen työhön, ja samoin teki
myöskin vanhempi veli, Oksa.
"Älä! älä!" huusi Nopsajalka. "Hän on haudattu syvälle ja yllä
on kiviä. Yö lähestyy ja sudet ja hyeenat saapuvat, ennenkuin
ennättäisimme tiehemme. Anna sen olla. Siellä on joku, mutta se,
joka on hänet surmannut, on haudannut hänet. Hän tulee takaisin!"
Nuorukaiset vaikenivat ja lähtivät seuraamaan Nopsajalkaa kotia kohti.
Aurinko oli jo laskemaisillaan mailleen, kun he saapuivat Vaaran
luolalle. Siellä oli tapahtunut jotain, mutta tarpeetonta on ruveta
kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti. Kelpo Vaara ei ollut mikään nahjus
kosijaksi eikä Kuukasvokaan hermostunut neitonen. Perheen toisten
jäsenten joutuessa luolalle hän keikkui jo sen emäntänä.
Tässä ei tullut kysymykseenkään, että "loukattu" perhe ryhtyisi
kostohankkeisiin. Tyttö oli elellyt ijäkkään isänsä kanssa, jonka
toimeentulosta hän oli puoleksi pitänyt huolta; kenties tämäkin
siirtyisi nyt Vaaran luolaan, viettääkseen loppupäivänsä siellä
saviastioita valmistellen ja kaikellaisissa muissa pikku hommissa. Näin
alkoi uusi hallitusjärjestelmä.
Nopsajalalla ei ollut mitään sitä vastaan. Tämä omituinen emintimä
oli ollut hänen nöyrä, mutta uskollinen ystävättärensä. Nopsajalka
pysyi kaikkialla vallitsevana naisolentona ja hän tiesi sen, vaikka
alistuikin aina voiman alle, muuta lakia kun ei ollutkaan. Siitä
huolimatta hän osasi päästä tahtonsa perille. Kuukasvon kanssa hän
tuli helposti toimeen, ja oikeastaan hänestä tuntui hauskalta, että
ystävättärestä oli yht'äkkiä tullut pysyväinen asukas siihen luolaan,
missä hän oli syntynyt ja viettänyt kaiken elämänsä. Kun molemmat
tytöt kohtasivat toisensa ja Vaara ilmoitti lyhyesti asian laidan,
niin kannattipa nähdä heidän muotoansa. Kuukasvon piirteet kuvastivat
levottomuutta ja toivoa, Nopsajalan ensin äkillistä hämmästystä ja
harmia, sitten ajattelua. Hetkisen mietiskeltyään kumpikin pyrskähti
hilpeään nauruun.
Uutinen äsken keksitystä haudasta ei tehnyt sanottavaa vaikutusta tähän
ryhmään; ainoastaan Nopsajalassa se herätti paljon mietteitä, mutta
hän ajatteli äänetönnä. Häntä vaivasi kysymys: "kuka lepäsi siinä?"
Miestappo ei tuntunut perheen muista jäsenistä lainkaan kummalliselta
eikä kukaan moittinut murhaajaa tai ehdottanut häntä rangaistavaksi.
Saattoihan toisinaan tapahtua sellaistakin, että luolamies, joka oli
surmannut toisen, joutui arvaamatta vuorelta vierivän paaden alle tai
kaatui viidakkoa kulkiessaan piikärkisen keihään lävistämänä. Mutta se
oli vain vihastuneen isän tai veljen työtä, oikeuden kädellä ei ollut
siinä asiassa mitään tekemistä, eivätkä sellaiset rangaistusyritykset
olleetkaan erittäin tavallisia.
Nopsajalan rinnassa oli jotain, joka painoi kiven tavoin. Se oli yhtä
raskas, niin hän ajatteli, kuin kivi tuon miehen yllä, joka nyt makasi
mustassa mullassa siitä syystä, että oli juossut hänen peräänsä.
Kukahan se oli? Saattoi olla Ab! Ja kaiken yötä tyttö heittelehti
levottomana lehtivuoteellaan eikä saanut rauhaa seuraavinakaan öinä.
Mitä Kuukasvoon tulee, niin vaikeata on sanoa, mitä tuo pullea ja
pörröinen nuori olento ajatteli, kun perhe oli perehtynyt uuteen
järjestykseen ja hän itse antautunut emännän tehtäviinsä. Yhtä leveä
oli hänen hymynsä, yhtä hilpeä hänen mielensä, mutta kukapa tietää,
mitä hän tuumi nähdessään Nopsajalan palavan katseen ja mietiskelevän
ilmeen. Ehkäpä hän muisteli toisinaan noita kahta nuorta miestä,
joiden hän oli aivan äskettäin nähnyt osoittavan sellaista voimaa ja
väkevyyttä ja joita niin kernaasti katseli. Nyt hän oli vaimo, mutta
kuului toisellaiselle miehelle. No, oli miten hyvänsä; Vaara oli hyvä
turva ja oivallinen riistan hankkija — sitäpaitsi komea mies.
Nopsajalka ei oleskellut nykyisin paljoa luolassa. Hän pysytteli sen
edessä olevalla aukeamalla tai vaelteli läheisessä metsässä. Naisen
vaisto neuvoi häntä liikuskelemaan ulkosalla, milloin hän vain saattoi.
Muuan mies tulisi etsimään häntä. Mutta se ajatus herätti myöskin
kauheata pelkoa. Kuka se olisi? Eräänä iltapäivänä hän näki sitten
jotain.
Metsä-aukeaman poikki, lähellä luolaa, livahti kaksi harmaata
olentoa ja tuossa tuokiossa istui tyttö puussa. Nyt seurasi jotain
odottamatonta. Aivan noiden harmaiden otusten kintereillä saapui
mies täysissä aseissa, innokkaana, valppaana ja äänetönnä, antaen
katseittensa etsien harhailla yli aukeaman. Se oli Ab.
Tyttö huudahti riemusta, mutta kyyristyi sitten säikähtyneenä lehvien
suojaan. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen.
Ratkaistu oli kysymys, joka oli niin kiusannut hänen mieltään! Mies,
joka makasi maan povessa Vaaran rinteellä, oli Tammi eikä Ab.
Silloin kuului joku kapuavan nopeasti ylöspäin ja nuori luolamies
ilmestyi hänen rinnalleen oksalle. Tällä kertaa ei ollut puhettakaan
pakenemisesta. Tytön kasvot puhuivat kyllin selvää kieltä, niin
selvää että Ab, joka oli vielä hiljattain päätöksestään huolimatta
tuntenut epäilystä, tiesi valittunsa kuuluvan hänelle. Heidät valtasi
onnellisuus, joka aina lankeaa lempivien osalle, olkootpa sitten
ihmisiä, lintuja tai nelijalkaisia. Ja sitten tehtiin nopea päätös.
Ab vaati neitoa lähtemään viipymättä kerallaan ja kertoi hänelle
uudesta luolastaan ja kaikista hommistaan. Mutta tämä säikähtyi peräti
kuullessaan tulevan kodin sijaitsevan petojen suosimassa vaarallisessa
seudussa. Silloin Ab otti puheeksi nuo pienet lentävät keihäät, jotka
Rampa-ukko oli hänelle valmistanut, ja ihmeellisen jousensa, joka
lennätti ne kohti. Se rauhoitti tyttöä, hän rupesi pian tuntemaan
verratonta urheutta ja ylpeilemään uljaasta miehestään.
Ei ollut tällä kertaa lainkaan tarpeen viedä tyttöä väkivalloin tai
viekkaudella, sillä Vaara antoi täyden tunnustuksen Abin voimalle
ja kunnolle. Molemmat kävivät yhdessä luolalle, missä rakennettiin
juhla-ateria, ja myöhemmällä lähti kaksi nahkapukuista ihmistä, mies
ja vaimo, yhdessä samoamaan salon halki. Pitkä oli matka ja tarkkaan
oli tähystettävä vieraan seudun polkuja riennettäessä. Mutta lopulta
ennätettiin luolalle, juuri kun aurinko laskeutui punaisena, valaen
kaikkialle ruusunkarvaista hehkuaan.
Äänettöminä astui pari aukeamalle, jonka laidassa sijaitsi heidän
asumuksensa ja linnansa. Suunnaton paasi suojeli luolan suuta, jättäen
siihen vain ahtaan aukon. Taivasta kohti kohosi somasti kiemurrellen
savua hiiltyvästä nuotiosta, jonka Ab oli edellisenä päivänä laatinut.
Kaikkea tätä katsellessaan Nopsajalka nauroi iloisesti, joskin
väristen, sillä hän oli nyt antautunut miehelle ja tämä oli johtanut
hänet asuntoonsa.
Mutta mies katseli neitoaan ihastuneena. Hänen suonensa tykkivät
kiivaasti. Kätensä hän kietoi naisensa ympärille ja yhdessä he astuivat
luolaan. Heillä oli häät, mutta ilman juhlamenoja. Niinkuin satakielet
yhtyvät toisensa tavattuaan, tai kuten koirashirvi ottaa itselleen
puolison, niin tuli näistäkin kahdesta uskollinen aviopari.
Pimeys verhosi maan, luolan suulle rakennettu tuli leimahti ilmi
liekkiin ja Ab ja Nopsajalka alkoivat yhdyselämänsä.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
KUHERRUSKUUKAUSI.
Aurinko säteili kirkkaana, linnut livertelivät ja pihkakuuset
tuoksuivat aamusuitsutustaan, kun Ab ja Nopsajalka lähtivät liikkeelle
luolastaan. He olivat syöneet vahvasti ja astuivat nyt ulos
hilpeämielisinä ja maailmaansa tyytyväisinä. Joelta kuului heikosti
vesilintujen rupatusta, vieno tuuli leyhytteli lehtiä, ilma oli
täynnänsä hyönteisten surinaa — saattoi tuntea itse elämän valtimon
tykkivän.
Ab kantoi ylpeänä uutta asettaan, janoten naisensa lempeä ja ihailua
ja halaten näytellä hänelle sen mahtia sekä omaa taitavuuttaan. Hänen
selässään riippui mammutin luusta valmistettu viini ja kädessä hänellä
oli jänteestään päästetty jousi.
Luolan edustalla levisi usean sylen laajuinen aukeama, jota reunusti
puu siellä toinen täällä; mutta varsinainen metsä alkoi vasta noin
kuuden sadan kyynärän päässä. Aukeaman poikki oli kaatunut muuan sen
ajan havupuu-jättiläisistä, jonka suunnattomat oksat ja runko olivat
jo lahoamassa ja muodostivat siis kelpo varaston kuivaa ja helposti
noudettavaa polttoainetta; Ab olikin pannut tämän seikan erityisesti
merkille uutta kotia valitessaan. Nyt hän istahti pölkylle pienen
metsäahon laitaan, veti Nopsajalan vierelleen ja alkoi innokkaasti
tehdä selkoa tuosta ihmeellisestä aseesta, jonka hän oli keksinyt
ja sitten yhdessä Rampa-ukon kanssa kehittänyt aivan hämmästyttävän
tehokkaaksi.
On varsin luultavaa, ettei Nopsajalka käsittänyt jokaista
yksityiskohtaa nuoren erämiehen vakavasta selonteosta. Hän katseli
häntä ylpeillen ja hypisteli uteliaana piikärkisiä vasamia, mutta
näytti yleensä kiintyneen enemmän mieheen kuin puuhun ja kiveen. Mutta
kun tämä viittasi isoon pahkaan läheisessä puussa, jännitti jousen ja
lennätti nuolen pilkkaan, josta ei Nopsajalka kyennyt sitä millään
keinoin irroittamaan, niin jopa valtasi hänetkin hurja ihastus ja
kiihko. Hän tahtoi oppia itsekin käyttämään tuota ihmeellistä uutta
asetta, sillä hän tajusi heti, kuinka hyödyllinen se oli heikolle
olennolle.
Ab halusi varmaankin yhtä hartaasti tehdä vaimostaan taitavan
aseenkäyttäjän. Hän ojensi hänelle jousen, mutta piti kaikeksi onneksi,
kuten myöhemmin tuli näkyviin, selässään luuviinen, joka oli täynnä
Rampa-ukon parhaita vasamia. Ensin hän opetti toveriaan taivuttamaan
jousta ja sitomaan jänteen kiinni. Huonostihan siinä alussa kävi, mutta
viimein onnistuttiin, ja Nopsajalka nauroi kaiken aikaa sydämensä
pohjasta. Nyt Ab valitsi nuolen Nopsajalkaa varten, mutta huomasi
sen hiukan sopimattomaksi, sen lovi ei oikein tyydyttänyt häntä.
Otettuaan nahkapukunsa taskusta ohuen, kovan kivikaapimen hän rupesi
nirhaamaan lovea, saadakseen sen soveltumaan paremmin jänteeseen.
Nopsajalka seisoi hänen rinnallaan, jousi yhä käyttövalmiina. Viimein
hän väsyi pitämään sitä kädessään, ripusti sen selkäänsä ja seisoi
nyt huolettomassa asennossa, molemmat kädet vapaina, katsellen kuinka
miehensä raapi pienellä piiliuskallaan ja pysähtyi tuon tuostakin
tarkastelemaan, miten lovi kovan vasamanvarren päässä kävi yhä
pyöreämmäksi.
Hän piti juuri silmiensä tasalla nuolta, joka hänen mielestään oli jo
melkein ihanteellinen, kun heidän korviinsa kajahti selvästi turmaa
ja hengenvaaraa ennustava ääni, ääni sellainen että, vaikka hermot
puhuivat ja lihakset toimivat, heidät oli vallata tuo hetkellinen
herpoutuminen, jonka hirveä äkkipeljästys toisinaan synnyttää.
Kuuluihan aivan läheltä ison luolakarhun puolittain röhkivä, puolittain
karjuva huuto!
Perinnäisen vaiston ohjaamana molemmat hyökkäsivät erikseen lähimmän
puun luo, ja sanaakaan lausumatta kumpikin kiipesi oksille, osoittaen
samallaista tiedotonta voimaa ja nopeutta kuin villieläimet kuoleman
uhatessa. Tuskin he olivat koholla maasta, kun aukeamalle syöksähti
suunnaton ruskeakarvainen otus, jota heti seurasi toinen samallainen.
Kavutessaan oksien välitse ylemmäksi ja luodessaan katseen alas, Ab ja
Nopsajalka näkivät kohollaan kumpaakin runkoa vastaan hirviön, jonka
nälkäisen karjunnan he tunsivat niin hyvin.
Kovin huolimattomia olivat nämä lempivät olleet, etenkin mies. Olihan
hän varsin hyvin tietänyt, kuinka viljalti hänen uuden kotinsa
lähimmässä ympäristössä vilisi petoja; mutta hän oli unohtanut sen
hetkeksi ja siinä nyt oli seuraus hänen ajattelemattomuudestaan.
Hän kykki vaimoineen vankina puunlatvassa muutaman sylen päässä
kotiliedestä, ja aseet olivat jääneet luolaan!
Asetuttuaan vankalle istuimelle korkealla maasta kumpikin katsahti
säikähtyneenä ja huohottaen, miten toisen oli käynyt. Molemmat
rauhoittuivat heti nykyhetkeen nähden, mutta tulevaisuus saattoi
heidät ymmälleen. Perin itsepäinen otus oli luolakarhu, kuten nykyajan
harmaa kontiokin [Pohjois-Amerikan länsi-osissa tavattava harmaa
karhu, meikäläistä mesikämmentä isompi. Suom. muist.], sen heikompi ja
suvustaan huonontunut jälkeläinen, ja niin hyvin Nopsajalka kuin Abkin
tiesivät, etteivät heidän vihollisensa luopuisi piirityksestään ensi
hetkessä.
Puut, joissa he kykkivät, olivat aivan lähellä metsää, mutta ei sinne
kuitenkaan voinut päästä oksateitse. Eivätkä ne myöskään olleet niin
likitysten, että oksat olisivat sekaantuneet; välillä oli selvä
sola. Nopsajalka oli joutunut isoon mäntyyn, joka kohosi melkoista
korkeammalle kuin se roteva pyökki, jonka latvasta Ab oli hakenut
turvaa. Männyn oksat taipuivat tosin niin alas, että niiden päästä oli
vain muutaman jalan matka Abin matalampaan suojapaikkaan. Mutta aukko
oli kuitenkin kiusallisen leveä sille, joka koetti päästä pyökkiin
korkeasta männystä.
Molemmat olivat aseettomia. Abilla oli vielä mukanaan viinentäysi
ihmeteltäviä nuoliaan ja Nopsajalan selässä riippui tuo väkevä jousi,
jonka hän oli niin hilpeämielisenä ripustanut sinne. Pian alkoi
perin vakava keskustelu. Ab halasi jälleen tuon ihanan olennon luo,
joka nyt kuului hänelle; hän oli melkein mielettömänä raivosta,
eikä Nopsajalkakaan ollut voinut säilyttää tavallista huoletonta
iloisuuttaan. Niin he puhelivat ja pohtivat, pääsemättä sanottaviin
tuloksiin, ja lopulta saapui väsyttävien tuntien jälkeen yö.
Asema oli tukala, sama vaara uhkasi sekä miestä että vaimoa. Otsot
olivat nälissään ja luolakarhu tunsi saaliinsa. Ne eivät olleet
ensinkään halukkaita luopumaan riistasta, jonka olivat saartaneet
puun latvaan. Yö kului, mutta katsoessaan alas joko Ab tai Nopsajalka
saattoi nähdä' pienten nälkäisten silmien kiiluvan sieltä vastaan. He
antautuivat hellään keskusteluun, sillä he olivat ankarassa ahdingossa
ja sellaisessa asemassa ovat sielut aina, tapahtuipa se sitten
esihistoriallisena, historiallisena tai nykyaikana, joutuneet toisiaan
lähemmäksi. Paljon lämpimämmäksi kuin koskaan ennen kasvoi heidän
rakkautensa tuona yönä, jonka he viettivät puunlatvassa. Heille tuotti
todellista huojennusta kutsua toisiaan nimeltä läpi pimeyden.
Jonkun ajan kuluttua rupesivat yhtenäisen jännityksen uuvuttamat
lihakset kuitenkin herpoutumaan. Väsymys samensi heidän mielensä ja
löi heidät melkein kokonaan lamaan; heitä piti yllä ainoastaan yksi
seikka, joka on ahdingossa aina antanut tarmoa enemmän kuin mikään muu
maailmassa: miehen ja naisen keskinäinen rakkaus.
Tämän koetuksen he kestivät varsin hyvin. Puussa nukkuminen oli heille
perin helppoa, kunhan vaan turvautuivat silloisiin yksinkertaisiin ja
luonnollisiin varokeinoihin. Kumpikin palmikoi oksista vitsaköyden,
jolla saattoivat sitoa itsensä puuhun, ja valittuaan makuupaikakseen
sellaisen kohdan, missä useita vahvoja oksia liittyi runkoon, he
nukkuivat väsyneiden lasten lailla, kunnes luonnon havahtuminen herätti
heidätkin, jotka olivat osa siitä.