Uudelleen hän kutsui Tammea, mutta vastausta ei tullut nytkään. Aurinko
oli mennyt mailleen, illan varjot verhosivat hänet yhä tiheämpään
vaippaan. Eloon jääneen valtasi tunne, joka oli yhtä kammottava kuin
uusikin. Hän päästi huudahduksen, joka kuului melkein parahdukselta,
hypähti seisaalleen ja syöksähti kauhistuneena pakoon.
Sen hän vain tiesi, että hänellä oli ruumiissaan jonkinlaista kipua,
mutta se oli toisellaista ja toisessa paikassa kuin sillä kertaa,
kun hän oli syönyt myrkyllisiä marjoja tai liian paljon pikku peuran
paistia. Tämä oli hirveätä ahdistusta, joka ei tuntunut vaikuttavan
hänen ruumiiseensa, vaan sai hänet yhä ajattelemaan kuollutta ja
herätti hänessä halun paeta ja juosta herkeämättä.
Sinä päivänä hän oli jo juossut vahvasti, mutta ei häntä nyt
uuvuttanut. Hänen jaloissaan tuntui olevan hirveän kovat jäntereet,
mutta pääpuolessa oli jotain, mikä niiden oli kuljetettava pois jonkun
luota, niin nopeasti ja niin kauas kuin suinkin. Sankasta metsästä
hän juoksi länteen käsin alas laajalle rämeikölle, jonka takana
kallioseutu sijaitsi. Varemmin hän oli aniharvoin uskaltanut lähteä
sen petolliselle pohjalle, mutta vähätpä hän nyt välitti sellaisista
vaaroista. Hän teki pitkiä loikkauksia ja lihakset ja jäntereet
tottelivat hänen ajatuksiaan. Ken halusi päästä turvallisesti tuon
rämeikön poikki, sen oli astuttava toisinaan melkein jalan koskematta
ja ponnahdettava kyljittäin; se retki vaati paljon voimaa, älyä ja
uhkarohkeutta.
Mutta se kävi ajattelematta, oppaana oli pitkän harjoituksen synnyttämä
vaisto, jota tällä kertaa vielä teroitti kaiken pelon puute. Jokainen
jäntevä varvas osui aivan täsmällisesti kantaville paikoille, ja
huomaamattaan ja vaarasta välittämättä hän pakeni ammottavan kuoleman
yli aivan yhtä helposti, kuin jos olisi juossut kovalla metsäpolulla.
Ei hän ajatellut eikä tiennyt mitä teki, eikä hän välittänyt siitä. Hän
vain juoksi pakoon jotakin, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Minkä vuoksi täytyi hänen nyt juosta? Olihan hän varemminkin surmannut,
ei ollut välittänyt sen enempää, vaan unohtanut. Miksi välittäisi hän
nytkään? Mutta siinähän oli se, mikä pani hänet juoksemaan. Ja missä
oli Tammi? Kohtaisiko hän Tammen jälleen ja saisivatko he metsästää
yhdessä? Eivät, Tammi ei tulisi koskaan ja hän, Ab, oli saanut sen
aikaan! Hänen täytyi juosta. Ei häntä kukaan ajanut takaa — sen hän
kyllä tiesi — mutta juosta hänen täytyi!
Räme jäi taakse, yö oli tullut, mutta hän juoksi edelleen, painaltuen
saloon, joka oli karhujen ja tiikerien tyyssija. Tulkoon mitä hyvänsä,
kunhan se vaan saa hänet unohtamaan tuon oudon tunteen ja sen, mikä
panee hänet juoksemaan! Hän heittäysi eräälle metsäpolulle, peräti
uhkarohkeana, kaivaten lievennystä, etsien mitä vaan tielle sattuisi!
Sillä aikakaudella ja sellaisessa seudussa oli aivan luonnollista että
ihmisolento, joka yöllä juoksi metsäpolkua pitkin, oli kohtaava jonkun
hurjan villipedon, joka halasi häntä ravinnokseen. Mutta Ab oli kuin
sokaistu, hän ei olisi karttanut kamppailua, vaikkapa vastustajaksi
olisi ilmestynyt karhu-hirviö taikka iso tiikerikin. Hänen hurjuutensa
oli aivan mieletöntä. Tietämättään hän oli todellinen itsemurhaaja,
joskin sellainen, joka tahtoi kuolla taistellen. Mitä merkitsi
hänelle tänä yönä paino ja voima? Mitä merkitsi kahakka nälkäisten
nelijalkaisten kanssa? Jos jotkut pedoista koettaisivat riistää
häneltä hengen ja syödä hänen ruumiinsa, niin huojennusta se vaan
toisi. Arvottomalta tuntui hänen elämänsä, ja mitä tulee petoihin —
tässä ilmeni luolaihmisen oivallinen kuoloa uhmaava ominaisuus — niin
kummastipa kävisi, ellei sellainen taistelu maksaisi useamman henkeä!
Mutta kaikki tämä kangasti ajatuksissa vain hämärästi ja epämääräisenä.
Toisinaan hän kiljahti juostessaan, ikäänkuin kuolemaa kutsuen. Hän
kiljahti aina, kun näki ajatuksissaan Tammen makaavan hengetönnä. Niin
juoksi ihminen, joka oli surmannut toisen.
Hänen edestään kuului ärjyntää, joku syöksyi äkkiä esiin pensaikosta
ja hän lennähti taaksepäin, huumaantuneena ja verta vuotaen, sillä
iso käpälä oli osunut häneen. Peto, mikä se sitten lieneekään, oli
nälkäinen ja luuli tavanneensa sopivan saaliin. Mutta onnettomuudekseen
ei tämä eläin — se oli epäilemättä karhu — käsittänyt että olento,
jonka se nyt aikoi syödä, erosi melkoisesti niistä elävistä, jotka
kuuluivat sen tavalliseen ruokalistaan. Karhu ei aprikoinut, se vaan
tunkeutui eteenpäin rutistaakseen lopun henkeä juoksijasta, jonka sen
iso kämmen oli iskenyt maahan, ja ryhtyäkseen sitten aterioimaan.
Ihminen ei ollut haavoittunut sanottavasti. Hänen nahkatakkinsa oli
suojellut häntä ja hänen jäntevä ruumiinsa oli siksi sitkeä, ettei
muutaman jalan lennähdys taaksepäin saattanut käydä turmiolliseksi.
Varsin varmasti ja äkillisesti oli hänelle nyt jätetty ratkaistavaksi
kysymys: elää vaiko kuolla, ja se teki tuolle puolihullulle juoksijalle
hyvää, sillä se selvitti hänen järkensä.
Mutta hänen hurjuuttaan ja uhkarohkeuttaan ei se poistanut. Melkein
mielipuolen voimalla hän karkasi kohti sitä, jota hän milloin hyvänsä
muulloin olisi paennut, ja heiluttaen kirvestään salamannopeasti
hän iski hirvittävästi tuohon isoon kumartuneeseen päähän. Jälleen
hän kiljahti tuntiessaan kiven rusahtaen tunkeutuvan luuhun, vaikka
iso kämmen viskasikin hänet sivulyönnillä pensastoon. Hän hypähti
jaloilleen ja näki jonkun suunnattoman, tumman ähkyvän möhkäleen
kieriskelevän polulla. Sen enempää ei hän ajatellut, vaan juoksi
huohottaen edelleen. Kohtalon kummallisesta oikusta oli hullaantunut
mies iskenyt kirveensä melkein vartta myöten rotevan ahdistajansa
kalloon. Tuskinpa lienee siten asestettu luolamies koskaan tehnyt
sellaista urostekoa. Voittaja juoksi edelleen hurjasti ja nyt aseetonna.
Ennen pitkää maisema rupesi muuttumaan hänen ympärillään. Metsä
harveni ja varmoja polkuja oli vähemmän. Edessä kohosi jonkinlainen
ylämäki ja hän kiipesi sen päähän, joskin hiukan vauhtiaan hiljentäen,
sillä pakottavasta voimasta huolimatta luonto alkoi vaatia osaansa ja
lihakset rupesivat väsymään. Yhä harvemmaksi kävi metsä. Hän tiesi
nyt joutuneensa ylävään kallioseutuun ja että vähän matkan päässä oli
Tulimaa, josta Rampa-ukko oli usein hänelle puhellut.
Hän hyökkäsi ulos metsästä, ja tullessaan jälleen tähtien valoon hän
kuuli aivan läheltä pahaa ennustavaa vinkunaa ja takaansa etäistä
ulvontaa. Susilauma oli hänen kintereillään!
Väristys valtasi hänet. Elämisen vaisto oli jälleen elpynyt, kun
kauhu, jota hän oli paennut, jäi yhä kauemmaksi jälelle. Jos hän olisi
kuullut nuo äänet ennen aukealle tuloaan, niin hän olisi etsinyt
turvaa puunlatvasta. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänen oli juostava
umpimähkään poikki suunnattoman lakeuden löytääkseen sen takaa edes
jonkinlaista suojaa. Kaukaa vilkkui pimeyden läpi tulenvaloa. Hän
huohotti uupuneena, mutta takaa kuuluvat äänet palauttivat kuolemaa
tavoittelevan jälleen elämään. Pää kumarassa hän ponnisti eteenpäin
ankarammin kuin koskaan ennen hurjan ja rohkean elämänsä aikana.
Silloiset sudet olivat isompia, nopeampia ja julmempia petoja kuin
pohjoisten seutujen ja historiallisen ajan riutuneet harmaat hukat.
Hyvin ne juoksivat, mutta niin teki myöskin silloinen ihminen ja
ajo kävi ankaraksi. Pelastaakseen henkensä Ab pyyhälsi läähättäen
yli kallioisen maan, uhraten viimeisetkin voimansa suuremmoiseen
loppuponnistukseen. Suoraan valoa kohti hän juoksi ja nopeasti ja
hellittämättä seurasivat häntä sudet, kapsahtaen kerääntyneinä esiin
metsästä. Yhä kirkkaampana loisti valo ihmisen edessä, yhä selvemmäksi
kävi hänen takanaan vainoojien synnyttämä ääni. Mies oli hirmuisessa
asemassa. Ei hän enää ajatellut, mitä äskettäin oli tehnyt. Hän vaan
juoksi.
Valoa lähestyessään hän huomasi sen ulottuvan ikäänkuin jonkinlaisena
liekkiaitana hänen tiensä poikki. Aidassa oli kohtia, joissa tuli
ei kohonnut niin korkealle kuin muualla. Hän ei epäröinyt, vaan
juoksi päin. Sudet kerääntyivät yhä lähemmäksi ja hän kiiti suoraan
liekkejä kohti. Vielä oli yksi mahdollisuus jälellä ja hän turvautui
siihen empimättä. Liekkiseinä hohti nyt aivan hänen edessään, takana
narskuivat kuolaiset leuat saaliin toivossa. Viimeisensä ponnistaen
Ab ryntäsi tulimuurin matalimmalle kohdalle ja heittäytyi pitkällä
loikkauksella keltaisten liekkien kiemurtelevien kielekkeiden läpi.
Ihminen oli turvassa! Hetkinen tuntui polttoa ja sitten hän havaitsi
sätkyttelevänsä vihreällä nurmella. Hänessä oli vielä hiukkanen
epätoivon voimaa ja hän hypähti pystyyn katsellakseen ympärilleen.
Susia ei enää näkynyt. Vieressä oli iso laakea paasi; hän kapusi sille
ja saattoi nyt liekkien yli eroittaa äskeisten vainoojainsa säihkyvät
silmät. Ne juoksivat edestakaisin, raivoisina himoten saalistaan, mutta
tuli, jota ne eivät uskaltaneet lähestyä, piti ne loitolla hänestä.
Huohottaen ja uhmaillen Ab kohosi seisaalleen paadella, näyttäen tulen
loimussa komealta olennolta.
Pian hänet valtasi täydellinen turvallisuuden tunto. Hän huusi
äänekkäästi noille hyppeleville, äriseville pedoille, jotka eivät enää
kyenneet häntä vahingoittamaan. Hän kumartui etsimään teräviä kiviä,
joita hän lennätti vimmastuneena niiden keskelle. Se tuotti hänelle
hurjaa tyydytystä.
Äkkiä mies kaatui maahan, ihan ähkyen väsymyksestä. Luonto oli
suuttunut ja huippukohta saavutettu. Uupunut juoksija makasi raskaasti
hengittäen ja vaipui pian uneen. Suojelevat liekit tuottivat koleassa
yössä myöskin suloista lämpöä, ja tuskin hänen ruumiinsa oli
koskettanut maata, kun hän jo unohti kaiken ympärillään. Ainoastaan
leveän rinnan kohoilu ilmaisi, että tuo ihminen, joka makasi tulen
valossa aivan suojattomana, oli elävä olento. Levoton tuuli painoi
toisinaan liekkejä pitkinä kielekkeinä häntä kohti, niin että kuumuus
mahtoi käydä tavattomaksi; ja toisin ajoin se heitti ne päinvastaiseen
suuntaan, jolloin kylmä viima henkäili yli nukkuvan. Mutta häntä
ei häirinnyt mikään. Ab oli yhtä paljon karaistu kuumuutta kuin
viluakin vastaan ja nukkui tuntikausia niin sikeästi, kuin vaan terve
ihmisolento voi nukkua ankarain ponnistusten jälkeen. Sitten maassa
makaava ruumis alkoi liikahdella levottomasti ja hänen huulensa
mutisivat katkonaisia sanoja. Mies näki unta.
Sillä nukkujan maatessa — hän muisti sen herätessään ja ihmetteli
sitä usein jälestä päin — Tammi hyppäsi liekkien läpi, kuten hän oli
itsekin tehnyt, ja lepäsi pian huohottaen hänen rinnallaan. Tulen
tohina, susien murina ja Tammen tuttu ääni sekaantuivat toisiinsa
hänen korvissaan ja sitten hän ja Tammi juoksivat kilpaa pitkin
epätasaista tannerta ja painivat, kamppailivat ja kisailivat, kuten
niin usein ennenkin. Ja hetket kuluivat, tuuli kääntyi ja liekit
melkein kärventivät hänet. Ab havahtui ja katseli ympärilleen Tulimaan
jylhää luontoa. Sillä yö oli kulunut ja aurinko noussut ja jälleen
laskenut sen jälkeen, kuin uupunut mies oli kaatunut maahan ja käynyt
tajuttomaksi.
Ab pyörähti vaistomaisesti hiukan etäämmälle savuavasta liekkiseinästä
ja kapsahti istumaan etsien silmillään Tammea. Häntäpä ei näkynytkään.
Hurjistuneena juoksenteli Ab kallioilla hakien toveriaan ja kutsuen
epätoivoisena häntä nimeltä. Samassa hetkessä kuin hänen äänensä
kajahti käheänä, hänet valtasi äskeinen tapahtumain muisto. Hän näytti
siinä tulen punertavassa valossa seisoessaan epätoivon kuvapatsaalta.
Tammi oli kuollut; hän oli surmannut Tammen ja haudannut hänet omin
käsin, ja kuitenkin hän oli nähnyt ystävänsä hetkinen sitten! Tämä oli
loikannut liekkien läpi, painiskellut ja juossut kilpaa Abin kanssa, he
olivat haastelleet keskenänsä ja kaikesta huolimatta Tammen täytyi olla
maan povessa tuolla salossa pikku kukkulan juurella. Tammi oli kuollut.
Kuinka hän voisi päästä ylös maan povesta.
Pelko kouristi Abin sydäntä, hänen jalkansa vapisivat. Hän vinkui kuin
eksynyt ja orpo koira ja kyyristyi lähelle vieraanvaraista tulta.
Outojen, uusien vaikutelmien paino rutisti hänen aivojaan. Muisti hän
Rampa-ukon joskus mutisseen, että vainajia oli nähty liikkeellä senkin
jälkeen, kuin olivat joutuneet syvälle maahan; mutta hän tiesi, ettei
sellaisia asioita ollut hyvä ajatella tai pohtia.
Jälleen Ab hypähti seisaalleen. Ei käynyt sulkeminen silmiään,
sillä silloin hän näki selvästi Tammen makaavan matalassa kuopassa
mustassa mullassa ja eroitti nuo kasvot, jotka Ab oli kiiruhtanut
ensiksi peittämään haudatessaan ystävänsä. Ja niin kului yö, unen
tullessa säännöttömästi ja vain hetkiseksi kerrallaan. Ab ei voinut
löytää paluutietä oudossa tulenvalossa eikä uskaltanut lähteä uudelle
yöretkelle petojen luvatun maan halki. Häntä alkoi jo nälkäkin vaivata,
raa'an voiman hurja nälkä, jota hirvittävät ponnistukset vielä
kiihoittivat, mutta hänen täytyi odottaa aamuun asti. Loppumattomalta
tuntui yö eikä löytynyt lievennystä raateleville ajatuksille. Viimein
aamu kuitenkin koitti ja toiminta vapautti hänet ahdistuksesta.
KAHDESKYMMENES LUKU.
TULIMAA.
Oli valoista ja aurinko paistoi ihan Abin pakopaikkaan. Nyt, aistimien
toimiessa, hän ei voinut olla ihmettelemättä ympäristöään. Hän oli
metsäaukeamassa, joka oli painunut niin syvään, että se muodosti
laakson. Sen ympärillä, idässä, pohjoisessa ja lännessä, kohosi
liehuvana, aaltoilevana seinänä tulikehä, jonka läpi hän oli hypännyt;
paikoitellen se oli kuitenkin mitättömän korkea. Etelässä ja kaartuen
hiukan itäisellekin sivulle yleni kallioseinä, joka arvattavasti oli
metsäisen niemekkeen loppupää, sillä aivan sen reunalla kasvoi tiheässä
puita, joiden viheriöitsevät oksat riippuivat jyrkänteen ylitse.
Jostain halkeamasta idän puolella syöksyi esiin kuohuisa puro, vieri
laakson halki ja katosi sitten johonkin solaan lännen puolelle.
Tällä tulen ja kallion piirittämällä alueella ei näkynyt ainoatakaan
elävää olentoa, ottamatta lukuun lintuja, jotka visertelivät pensaissa
puron partailla, kukkasilla keinuvia perhosia ja muita hyönteisiä,
jotka hymisivät hiljaista aamulauluaan. Kaikkea tätä Ab katseli
ihastuneena ja kummissaan, mutta tajuamatta. Ei hänellä kuitenkaan
ollut edessään mikään ihme. Se oli tuloksena jostain kohoamisesta
siihen aikaan, jolloin maan jäähtynyt kuori oli jonkun verran ohuempi
kuin nykyään ja jolloin maanjäristykset, vaikkei vielä ollutkaan
kaupunkeja hävitettävinä, tekivät toisinaan jonkun verran tuhoa
muuttamalla maiseman piirteitä.
Maahan oli syntynyt iso puoliympyrän muotoinen rako, jonka molemmat
päät ulottuivat jyrkän vuorenseinämän luo. Luonnonkaasu, tuhansien
vuosisatain kasvullisuuden tuote, oli saanut tilaisuuden purkautua ja
ruvennut tunkeutumaan ulos. Jokin oli sytyttänyt sen, liekö se sitten
ollut salama ja tuleen leimahtanut puu tai joku luolamies, joka oli
tehnyt valkean, joutuen heti onnistuessaan tuhon omaksi. Tuloksena oli
liekkimuuri. Siihen aikaan se oli varsin luonnollista ja tavallista.
Lähistöllä loimusi useampia alati palavia liekkirivejä — kuten
nykyäänkin Pohjois-Aasiassa — mutta Ab tunsi nämä tulet vain Rampa-ukon
kertomuksista. Ihmetyksen valtaamana hän katseli nyt tuota näkyä.
Mutta tämä mies oli nuori ja varsin vahva, hänellä oli soluja
uudistettavina ja ruumis alkoi vaatia hoitoa. Hänen täytyi saada
syötävää. Hän juoksenteli tarkastellen sinne tänne ja havaitsi pian
että laakson länsipäässä, missä puro tyrskyi paasien välitse alempana
sijaitsevalle tasanteelle, oli helppo päästä ulos tulen kiertämältä ja
suojelemalta alueelta. Kiivettyään puron epätasaista äyrästä myöten hän
joutui mukavammalle rinteelle ja -saattoi sieltä kavuta sankkaa metsää
kasvavalle ylätasangolle. Siellä hän arveli löytävänsä jonkinlaista
ravintoa, vaikk'ei hänellä ollutkaan muuta asetta kuin Tammen veitsi.
Mutta olihan edessä metsä ja siis pähkinöitä!
Ennen pitkää hän oli metsässä, harmaarunkoisten, mustankirjavien
pyökkien ja rosoisten ruskeiden tammien keskellä. Maahan varisseiden
lehtien joukosta hän löysikin terhoja ja pähkinöitä, vaikk'ei sato
ollutkaan mainittavan runsas. Niistä luolaihminen sai kuitenkin
kohtuullisen hyvää ravintoa, ja Ab söi ahnaasti sen verran kuin löysi.
Aterioituaan hän kohosi maasta ja alkoi katsella ympärilleen.
Hänellä ei ollut nyt muuta asetta kuin piiveitsi ja sellaistahan
saattoi käyttää vain käsikähmässä. Ollappa hänellä nyt kirves ja keihäs
ja tuo vahva joutsi, jolla voi vahingoittaa niin pitkän matkan päästä.
Mutta olihan kuitenkin saatavissa muuan ase: nuija. Hän kuljeskeli
tarkastellen kaatuneiden puiden latvoja, väänteli niiden kuivettuneita
oksia ja repäsi lopulta irti sellaisen, josta sai taittamalla karkean,
mutta käyttökelpoisen nuijan. Oli sekin parempi kuin paljas käsi.
Sitten Ab alkoi päättäväisesti astua jälleen kohti tavallista elämää.
Salon halki johti epämääräisiä villieläinten tallaamia polkuja. Niitä
samotessaan mies mietiskeli syvästi.
Hän ajatteli tulimuuria, vaan ei saattanut parhaimmalla
ymmärrykselläänkään päästä selville sen alkuperästä; niinpä hän
hylkäsi koko asian, koska se oli käsittämätön. Se oli tuorein kysymys
ja ensimäiseksi pohdittava. Mutta jälellä oli vielä muitakin ja ne
palautuivat hänen mieleensä toinen toisensa perästä. Kulkiessaan
eteenpäin koiran hölkkää hän ei juuri tuntenut sanottavaa pelkoa,
vaikka olikin melkein aseeton. Hän oli tarkkanäköinen ja liikkui
metsässä päivänvalossa. Nuija kädessä hän kyllä pystyi suojelemaan
itseään pienemmiltä pedoilta, ja jos ilmestyi vaarallisempia, niin
saattoihan silloin kavuta puuhun. Hänellä oli siis tilaisuutta
mietiskellä astellessaan.
Paljon hän mietiskelikin sinä päivänä, tuo kummasteleva mies, meidän
varhainen esi-isämme. Eipä edes oikean suunnan etsiminen kääntänyt
hänen huomiotaan muuanne. Hän ei pannut merkille auringon asemaa, ei
purojen lähdevesien kulkua eikä sammaleen paikkaa puiden rungoilla.
Vaistoansa hän seurasi saloa samotessaan, tuota melkein käsittämätöntä
lahjaa, joka lankeaa metsän olioiden osaksi. Sen omistaa susi ja
intiaani ja joskus myöskin meidän aikamme valkoihoinen mies.
Kulkiessaan Ab vaipui syvempiin ja sitkeämpiin ajatuksiin kuin
milloinkaan ennen elämässään. Olihan hän nyt yksin, uudet ja oudot
seudut olivat laajentaneet hänen tietopiiriään ja nopeat tapahtumat
teroittaneet hänen käsityskykyään. Päivämääriä oli koko hänen olentoaan
hallinnut Nopsajalan tapaaminen mammutinpeijaisissa ja ne tapahtumat,
jotka olivat äkillisesti seuranneet tuota kohtausta. Tammen surkea
kuolema oli tehnyt hänen tuntonsa herkemmäksi. Sitäpaitsi se, mikä
oli häntä viimeksi kohdannut, oli omiansa saattamaan hänet sellaiseen
tilaan, että hän kykeni tajuamaan entistä paremmin. Viisaat miehet
arvelevat nimittäin, että runsas määrä kiihottavaa ainetta tai
suuri puute tekevät aivot kykeneviksi toimimaan hyvin, vaikka puute
tuottaa paremman tuloksen. Marcus Aureliuksen askeettisuus sai aikaan
paljon enemmän kuin yhdenkään nuoren roomalaisen kirjailijakeikarin
juopottelu. Paastoavien ajattelijain luoma kirjallisuus on todellakin
oivallinen.
Ponnistettuaan päiväkausia voimiaan äärimmilleen Ab ei ollut vielä
syönyt lihaa ja ne voimakkaat vaikutelmat, joiden alaiseksi hän oli
joutunut, tapasivat siis paastoavan miehen. Karkea ja kehittymätön
luolan lapsi kohosi hetkeksi tunnelmain ja mielikuvituksen ilmapiiriin.
Ja tämä kokemus vaikutti huomattavassa määrässä koko hänen myöhempään
elämäänsä.
Astuskelevan miehen valtasivat tuon tuostakin tunteet, jotka
ehdottomasti seuraavat hurjaa rakkautta, surmatyötä, epämääräistä
katumusta ja jonkun hämärän pelkoa. Hän näki Nopsajalan kasvot ja
vartalon, näki uudelleen kamppailun, joka oli tuottanut kuoleman hänen
nuoruutensa ystävälle ja kasvinkumppanilleen. Hän muisti hämärästi
puolihullun pakonsa, kulun pelätyn rämeikön poikki ja varsinkin susien
takaa-ajon. Tulimaa ja yleensä kaikki se, mikä oli tapahtunut hänen
herättyään, oli luonnollisesti vielä tuoreena muistissa. Kylläpä
hänellä oli ajateltavaa!
Yhä uudelleen ja muita painostavampana palautui mieleen sen miehen
muisto, jonka hän oli surmannut ja haudannut, peittäen ensin kasvot,
jott'eivät ne tuijottaisi häneen. Ja jälleen hän kysyi itseltään: oliko
Tammi todellakin kuollut? Olihan hän, Ab, heti uneen vaivuttuaan nähnyt
läheisen ystävänsä elävänä ja reippaana. Hän takertui kiinni tuohon
näkyyn ja mietiskeli sitä niin syvästi kuin saattoi.
Kun hän koetti keksiä jotain valoa, niin mieleen juolahti toisiakin
asioita, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä häntä ja hänenlaisiaan
kummastuttavan kuolema-salaisuuden kanssa. Täytyihän olla olemassa
joku, joka sai joen nousemaan ja vaipumaan tai teki pähkinämetsän
joko hedelmälliseksi tai niukkasatoiseksi. Kuka ja mikähän se mahtoi
olla? Miten oli hänen, miten kaikkien hänen ystäväinsä järjestettävä
suhteensa tähän tuntemattomaan seikkaan?
Tällaisia kysymyksiä, jotka Abille ja hänen aikalaisilleen merkitsivät
yliluonnollisia asioita, oli noussut hänen mieleensä jo varemminkin.
Niinpä hän oli mietiskellyt varjoa ja kaikua. Hän muisti, kuinka hän
oli Tammen kanssa keskustellut kaiusta ja kuinka he olivat koettaneet
päästä erilleen tuosta olennosta, joka useamman kuin yhden kerran oli
rohjennut vastata heille laakson toiselta puolen. Jokaisen heidän
huutamansa sanan tuo lymyilevä olento toisti kiusoitellen, eivätkä he
mahtaneet sille mitään. Kerran he olivat jo tarttuneet aseisiin ja
päättäneet hurjan rohkeuden puuskassa ottaa selville, kuka ja mikä tuon
äänen omistaja oli — voisihan sen kanssa ainakin koettaa tapella. He
olivat kulkeneet laakson poikki ja samoilleet saloa, mistä ääni kuului
lähteneen, vaan eivät löytäneet etsimäänsä.
Varjo, joka seurasi heitä aurinkoisina iltapäivinä, oli sekin saattanut
heidät ymmälleen. Peräti itsepintainen oli tuo litteä, musta, maata
matava ja epäsuhtainen olento, joka kulki kaikkialle heidän mukanaan.
Mikähän se mahtoikaan olla, tuo musta, käsin tuntematon ilmiö, joka
heidän liikkuessaan seurasi mukana niin itsepäisesti kaikkialla, missä
ei ollut siimestä, pitäen aina jalkansa heidän jaloillaan?
Mutta kaiku ja varjo eivät olleet mitään niiden olentojen rinnalla,
jotka saapuivat ihmisen luo öisin, hänen nukkuessaan. Miksi ne
pakenivat päivän koittaessa, ilmestyäkseen uudelleen hänen vaivuttuaan
avuttomuuden tilaan?
Aurinko kohosi korkealle ja painui verkalleen länteen, kohti kaukaista
valtamerta. Varjot pitenivät hieman, mutta vielä oli valoisaa
metsäpoluilla, joita myöten uupumaton mies yhä kiiruhti. Hän oli nyt
lähellä kotiseutuaan ja alkoi käydä huolettomaksi ja rauhalliseksi.
Mutta mielikuvitus oli yhä työssä, hän ei voinut vapautua muististaan.
Uudelleen hän näki ajatuksissaan ystävänsä, jonka hän oli haudannut,
peittäen ensin kasvot. Tiedonhalu valtasi hänet jälleen kiihkeän
voimakkaana. Missä oli Tammi nyt? hän uteli itseltään ja koko
luonnolta. "Missä on Tammi?" hän huusi polun varren tutuille puille.
Mutta puut, joita luolaihminen oli niin lähellä sekä aineellisessa
suhteessa että luonnolliselta olemukseltaan, eivät voineet antaa mitään
vastausta.