ja kaatuvan; mutta hän oli arvellut sen olevan jotain vähäpätöistä,
koska taaempana tulijat eivät olleet päästäneet mitään hälyytyshuutoa,
ja niin hän oli jatkanut matkaansa muiden mukana. Lopulta hän oli
kuitenkin huomannut, että Ab oli poissa, oli tiedustellut ja sitten
— pyydettyään ensin lähimpiä tovereitaan jäämään muista jälelle ja
odottamaan häntä — lähtenyt juoksemaan takaisin sitä paikkaa kohti,
missä hän oli viimeksi nähnyt ystävänsä. No, helppoa oli peittää
Abin lamauttava, mutta ohimenevä haava kosteilla lehdillä. Nojautuen
toveriinsa ja pahasti ontuen hänen onnistui vihdoin saavuttaa Tammen
seurue, joka oli jo ruvennut nureksimaan tuota viivyttelyä. Nyt Ab
sai kaksi auttajaa ja loppumatkasta suoriuduttiin helposti. Abin
kotipolulle saavuttua Tammi seurasi ystäväänsä ja molemmat viettivät
yönsä yhdessä.
Kun Ab oli päässyt omaan vuoteeseensa ja näki Tammen lepäävän
vierellään, niin hän tunsi hämmästyksekseen, ettei ainoastaan hänen
ruumiillinen kipunsa ollut poistumassa, vaan että tuo toinenkin,
suurempi, oli hävinnyt. Ahdistus ja poltto olivat kadonneet hänen
rinnastaan eikä hän tuntenut enää kiukkua Tammea kohtaan. Hänen
ajatuksensa kehittyivät sokeasti, mutta suoraa päätä johtopäätöksiin.
Hän oli melkein halunnut surmata Tammen ja ainoastaan siitä syystä,
että kumpikin oli havainnut erään hennon, ihanan olennon sulouden
ja tahtonut hänet omakseen. Sitten hänelle oli tapahtunut jotain
vaarallista ja tämä samainen Tammi, hänen ystävänsä, mies jonka hän oli
halunnut surmata, oli tullut takaisin ja pelastanut hänen henkensä.
Silloin nuoressa luolamiehessämme heräsi se tunne, jota me kutsumme
kiitollisuudeksi ja johon oli sekoittunut vähän sitäkin, mitä me
nimitämme kunniantunnoksi. Kiusaantuneena ja unettomana hän mietti
monellaisia asioita; ja kenties lievä, mutta silti kiihottava
haavakuume teki hänen käsityskykynsä terävämmäksi. Hän muisteli, kuinka
he molemmat, hän ja Tammi, olivat yhdessä rakentaneet suunnitelmia
ja antautuneet alttiiksi vaaroille, muisteli yhteisiä poikamaisia
hullutuksia, tappioita ja voittoja, kuinka usein Tammi oli viime
aikoina auttanut häntä, kuinka hän oli kerran pelastanut Tammen
hukkumasta rämeikön lietteeseen ja kuinka Tammi nyt oli maksanut
tuonkin velan korjaamalla hänet villipetojen kynsistä ja varmasta
kuolemasta. Ei yksikään — ja tunsihan hän monta luolamiestä — ei
yksikään toinen koko tuossa huolettomassa, iloisessa seurueessa ollut
kaivannut häntä, paitsi Tammi. Varmaankaan ei hän olisi kyennyt
selittämään syytä, mutta hän tunsi itsensä iloiseksi voidessaan palkita
kaiken sen niin runsaasti, että hän jäi sittenkin saamamieheksi. Hyvä,
että hän oli pitänyt jousen ja nuolet omana salaisuutenaan! Sen hän
nyt ilmaisisi Tammelle. Ja niinpä tapahtui, että myöhään sinä iltana,
kun nuotio oli palanut pieneksi eikä ollut viisasta puhua kovempaa
kuin kuiskaten, Ab kertoi Tammelle uudesta aseestaan, sen keksinnöstä,
käytöstä ja merkityksestä metsästettäessä ja taisteltaessa. Noutipa hän
vielä oivallisimman jousensakin ja paraimmat nuolensa, kertoi Tammelle,
että ne olivat nyt hänen ja lupasi opastaa häntä seuraavana päivänä.
Hänen hämmästyneellä ja ihastuneella toverillaan ei ollut paljoa
sanottavaa tuon uutisen johdosta. Hän odotti hartaasti aamunkoittoa,
mutta ojensi silti raajansa lehväpatjalle ja nukkui makeasti. Niin teki
hiukan myöhemmin myöskin Ab, lievästä kuumeestaan huolimatta.
Aamu koitti ja luolaväki nousi askareilleen. Ensin syötiin lyhyt, mutta
vahva ateria ja sitten Ab, Tammi ja Rampa-ukko, jolle Ab oli haastellut
pitkään syrjässä, lähtivät luolasta metsään. Siellä Tammi sai oppia
tuntemaan tuon uuden aseen voiman ja kuinka sillä saattoi turvallisen
välimatkan päästä tuottaa surman. Suuremmoinen oli tuo aamu kaikille
kolmelle, yksinpä ankaralle ja tarkalle opettaja-vanhukselle, kun
he nyt pitivät kokousta metsän kulmassa ja kahden keksimä salaisuus
ilmaistiin kolmannelle. Ja Tammi oli aivan haltioissaan. Hän ei ollut
ensinkään hidasjärkinen, vaan käsitti kohta kuinka äärettömän edullinen
oli tuo uusi tapa surmata ne olennot, joita he söivät tai pahimmin
pelkäsivät. Tuskinpa hän saattoi pidättyä koettamasta sitä itse heti
paikalla. Ennen puoltapäivää hän oli jo matkalla vieden mukanaan jousen
ja oivia nuolia. Kun hän katosi metsään, ei Ab sanonut mitään, mutta
itsekseen hän mietti: "Pitäköön hän vain kaikki jouset ja nuolet, jotka
hän voi valmistaa, mutta Nopsajalan tahdon itselleni!"
Ab ja Rampa palasivat jälleen luolaan, nuorukaisella oli jousi
kädessään ja nuoli valmiina. Heidän viereltään kuului metsästä kevyttä
astuntaa ja lehtien kahinaa. Silloin nuoli sovitettiin jänteeseen
ja Rampa-ukko, joka oli vahvakätinen, vaikkakin heikkojalkainen,
kohotti keihästään. Tänäpäivänä eivät ystävämme etsineet kahakkaa, he
asettuivat vain valmiiksi puolustautumaan. Kovin heitä kummastutti
tuo ääni, jonka heidän terävät korvansa erottivat. Heidän rinnaltaan
kaikui yhtämittaista tassutusta, mutta syvällä metsänsiimeksessä kuului
kulkevan jotain uhkaavia seuralaisia.
Jännittyivät siinä hermot. Tuima Rampa-ukko, joka uskoi tiedottomasti
sallimukseen, osasi pysyä rauhallisempana kuin nuori seuralaisensa,
joka oli asestettu jousella, kivikirveellä ja puukolla. Lopulta
saavuttiin avoimelle paikalle, jonka poikki tuo tuttu polku johti.
No, nyt täytyi vaaran tulla ilmi. Molemmat miehet astuivat esiin
aukeamalle, ja seuraavassa tuokiossa hypähti sille kisaillen ja
ystävällisesti tervehtien nuo kaksi sudenpentua, jotka olivat
leikkineet luolan ympärillä niin kauan; ne elivät nyt erillään
heimolaisistaan ja viihtyivät paremmin ihmisen seurassa. No, siitä
syntyi naurua ja aseet saivat jäädä rauhaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
RAKKAUS JA KUOLEMA.
Kovin oli nuori metsäläisemme Ab muuttunut entisestään. Jotain muuta
oli hänellä nyt mielessään kuin villipedot ja niiden pyydystäminen.
Vaistomaisesti hänen metsästysretkensä suuntausivat luoteista kohti
ja pian se tapahtui varmoin tarkoituksin. Hänen oli nähtävä jälleen
Nopsajalka! Siitä pitäen hän samoili vuoriston seutuvilla, eikä tämä
erämies ollut koskaan vaaninut riistaa tai varonut villipetoja niin
terävin ja valppain silmin, kuin hän nyt tähysteli muuatta hentoa
luolaneitoa ilmestyväksi. Vaaran kodin tienoilla ei ollut sanottavasti
riistaa eikä vaarallisiakaan eläimiä, sillä tuo väsymätön ja älykäs
erämies oli asustanut siellä vuosikausia ja oppivathan metsän eläjätkin
yhtä ja toista. Senpä vuoksi Nopsajalka saattoikin kuljeskella
etäämmälle kodistaan kuin useimmat silloiset tytöt.
Tämän kaiken Ab tiesi varsin hyvin, sillä vanhan Vaaran taitavuus
ja rohkeus oli laajalti tunnettu luolamiesten keskuudessa. Ab oli
siis selvillä siitä, että hän metsästeli huonoriistaisella seudulla,
ja hävettihän se häntä hiukan. Mutta siellä hän vaan vaelteli ja
vaaniskeli neitoa, joka saattoi ilmestyä jollekin metsäpolulle
verrattain turvassa salon nälkäisten ihmissyöjäin hyökkäyksiltä.
Kaikkea aikaansa ei tämä villi rakastaja kuitenkaan kuluttanut
harhailemalla haluamansa tytön mahdollisilla joutopoluilla. Lempi
oli hänessä herättänyt eloon samoja ajatuksia kuin miljoonissa
vakavissa rakastavaisissa myöhemmin. Miten oli hänen meneteltävä, jos
Nopsajalka suostuisi häneen? Olihan hän, vain tuollainen iso, nuori
soturi ja metsästäjä, joka vielä vietti melkein kaikki yönsä jollakin
lehtivuoteella taattonsa luolassa. Omaa vaimoa varten oli hankittava
myöskin oma luola. Verrattuna hänen ensimäisiin tunteisiinsa tyttöä
kohtaan tämä ajatuksenjuoksu oli jotain uutta ja samalla jalompaa,
kuten me nykyajan ihmiset käsitämme. Hän tahtoi pitää huolta omastaan.
Hän halusi saada luolan, johon kannattaisi viedä sellainen nainen kuin
vanhan Vaaran tytär Nopsajalka, joka hänen mielestään oli suloisin ja
ylhäisin elävistä.
Kun kulki joen vartta ylöspäin kauas Tammen kodin ohi ja tuolle puolen
välkkyvien marskimaiden ja punertavien kanervikkojen, jotka tekivät
mäet niin hauskan näköisiksi, tapasi joen äyräälle ulottuvan jylhän ja
ihanan kallioniemekkeen, joka oli sankan metsän peitossa. Se oli aimo
alue, jonka joku luonnonmullistus oli kohottanut ylöspäin; sinne oli
muodostunut hyvää maaperää aarniometsille ja samalla avaroita luolia
vastaisiksi asuinpaikoiksi ihmiseksi kutsutulle luontokappaleelle.
Mutta puut kantoivat terhoja ynnä hedelmiä ja niin saapui metsään
suuret laumat sellaisia eläimiä, jotka saivat ravintonsa näistä, ja
myöhemmin sellaisia, jotka rakastivat rehevää ruohostoa; lopuksi
seurasivat sitten ne, jotka elivät edellisistä, kaikki lihansyöjät,
jotka kohtelivat ihmistä kuten muitakin eläviä olentoja: hyökkäsivät
hänen kimppuunsa ja söivät suuhunsa. Tuo vuoriniemeke, jolla tapasi
niin runsaasti riistaa, terhoja ja hedelmiä, oli siis vaarallisin koko
seudulla ihmisten asua. Siellä oli syviä, kuivia luolia, mutta eipä
ollut yksikään luolamies vielä uskaltanut laatia sinne kotiansa.
Juuri tähän kallioniemekkeeseen kohdisti nuori rakastunut mies
huomionsa. Pitäisikö hänenkin säikkyä tuota yksinäistä ylänköseutua,
koska muut olivat pelänneet rakentaa sinne kotiansa? Siellähän sai
yllin kyllin ravintoa ja jos oli tarjona runsaasti taistelujakin, niin
sitä parempi! Eikö hän ollut kyllin voimakas ja nopea, eivätkö hänen
keihäänsä ja kirveensä olleet paraimmat? Ja ennen kaikkea, olihan
hänellä tuo uusi ase, joka teki ihmisen niin paljon etevämmäksi kaikkia
petoja! Se juuri oli sopiva paikka kodille, josta oli tuleva paras
koko siinä luola-asutuksessa. Siellä oli oleva ylenmäärin riistaa ja
kaikellaista ravintoa. Sellaiseen asemaan tarvittiin rohkea mies ja
melkein yhtä urhea vaimo, mutta eivätkö hän ja se tyttö, jonka hän
aikoi viedä sinne, täyttäneet kaikkia vaatimuksia? Hän oli tehnyt
päätöksensä.
Ab löysi erään pienen aukeaman varrelta puhtaan ja kuivan luolan ja
sitä hän paranteli, kuten rakastaja ainakin, järjestäen sisustan
sopivaksi kodiksi sille naiselle, jonka hän oli päättänyt tuoda sinne.
Hänellä oli päähänpistoja sellaisia kuin rakastajilla on ollut aina
niistä ajoista alkaen, jolloin plesiosaurus kaivoi lämpimän meren
rannalle onkalopesän eriskummallisille poikasilleen, aina myöhempään
aikaan asti, jolloin miehet ovat tuhlanneet omaisuuksia lemmittyjensä
makuusuojain koristamiseksi.
Monta päivää hän sai työskennellä. Kirveellään hän veisteli pois
terävät särmät luolan seinämistä ja siten saamillaan ja ulkoa tuoduilla
kiviliuskareilla hän teki permannon valkoiseksi, puhtaaksi ja melkein
tasaiseksi. Sitten hän rakensi tulisijan ja kaiversi erääseen isoon
paateen, joka sattui sijaitsemaan luolan sisäpuolella, syvennyksen
juomaveden säilyttämistä tai lihan keittämistä varten. Suulle hän
laati ahtaan käytävän, josta ei juuri häntä leveämpi olento päässyt
tunkeutumaan sisälle. Vielä hän kantoi luolaan ison kasan lehtiä
ja laati niistä erääseen loukkoon tilavan vuoteen; sen hän peitti
pehmeillä nahoilla, sillä hänellä oli jo itselläänkin aimo varasto
sellaisia. Vipunaan paksu, sitkeä oksa hän vieritti lopuksi aikamoisen
paaden lähelle luolan suuta, ja niin hänellä oli koti valmiina. Vaimo
vaan puuttui vielä.
Ab etsiskeli ja odotteli kärsimättömänä, mutta päättäväisenä. Eräänä
päivänä hän oli surmannut ison metson — sen jälkeläisiä tapaamme
vieläkin pohjoismaiden metsissä — tehnyt tulen ja aterioinut ja
sitten vaistomaisesti kiivennyt erään suunnattoman puun alimmalle,
leveälle oksalle, sijoittuen nukkumaan yltäkylläisen sikeää unta.
Siinä hän makasi iso haara vuoteenaan ja molemmin puolin suojanaan
vihreitä oksia ja nukkui makeasti parisen tuntia. Sitten hän heräsi
velttona ja huolettomana, mutta ateria ja uni olivat tehneet hänelle
varsin hyvää. Iltapäivä ei ollut vielä kulunut kovinkaan pitkälle ja
aurinko valaisi ystävällisesti häntä kuten tuhansia muita elämästään
nauttivia olentoja. Hänen ympärillään alkoi ilmetä ikäänkuin
heijastusta aamuisesta elämästä, kuten aina on laita saloissa ja
kesyttömien eläinten parissa. Metsäelämän ihmeellinen häly rupesi
uudistumaan. Herätessään tuo nuori mies tunsi elinvoiman tykyttävän
jokaisessa suonessaan. Kaikki oli kaunista katsella. Hänen korvissaan
helisi satoja ääniä — lintuset olivat jo aloittaneet iltalaulunsa,
vaikka iltapäivä olikin vielä niin varhainen, että ehtoosta tuskin
oli aavistustakaan. Ja tuhansien kukkien ja yrttien tuoksu tunkeutui
voimakkaana ja huumaten hänen aistimiinsa, kun hän sääriään sätkytellen
lojui ylhäällä turvallisella vuoteellaan.
Miellyttävä olikin se näyttämö, jota Ab katseli. Kesäinen metsä
oli loistavimmillaan ja kaikki pesivät ja hautovat luontokappaleet
olivat onnellisia. Puissa ja kasveissa, linnuissa ja nelijalkaisissa
kuohui elämän yltäkylläisyys. Äänet sekaantuivat pehmeästi toisiinsa
ja tuo täydellinen sulautuminen vaikutti melkein raukaisevasti.
Isot sananjalat huojuivat kuoppien partailla hiljalleen kevyen
tuulenhenkäyksen koskiessa niihin. Ne olivat omituisia, nuo sananjalat.
Ne eivät olleet juuri niin solakoita ja suippenevia kuin nykyaikaiset,
mutta hiukan mehevämpiä ja karkeampia ja latvat toisinaan melkein
pyöreitä.
Mutta Ab kiinnitti varsin vähän huomiota niin sananjalkoihin kuin
lintuihinkin. Hän tajusi vain yleisen kauneuden. Pihkan tuoksu teki
tuon verevän puolittain heränneen miehen virkeämmäksi ja vaikka hän
vielä lojuikin torkkuen kovalla vuoteellaan, niin esti luonto häntä
kuitenkin vaipumasta jälleen perinpohjaiseen, tiedottomaan uneen.
Hänen havaintokykynsä rupesi teroittumaan häiriten hänen rauhallista
nautintoaan. Hän kohosi istumaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hänen
silmänsä välähtivät, jokainen hermo ja lihas jännittyi ja veri virtasi
myrskyisenä hänen suonissaan. Hän oli nähnyt sen, jonka tähden hän oli
saapunut niille seuduille, tytön joka oli niin täysin vallannut hänen
karkean, huolettoman sydämensä. Nopsajalka oli varsin lähellä häntä!
Impi istui mitään aavistamatta erään kaatuneen puun rungolla pienen
puron partaalla. Rannalla oli runsaasti pikku kiviä ja nuori neitimme
leikitteli niillä hajamielisenä; näyttihän tosin siltä kuin olisi hän
kiintynyt tuohon hommaan, mutta epäilemättä hän sentään ajatteli jotain
muuta. Ihana ja oivallinen hän oli siinä istuessaan, todellinen aikansa
kaunotar, joka vain huvitteleikse. Hänen varpaansa olivat hurmaavat:
pitkät, vahvat ja taipuisat, mutta samalla tasaiset ja sopusuhtaiset.
Ne olivat parhaillaan joutavassa hommassa. Nopsajalka poimi näet noilla
ihmeteltävillä jäsenillään kiven toisensa perästä ja heitteli niitä
erästä paatta kohti, joka kohosi puron äyräällä. Heittoon käytettiin
vain varpaita ja ruskeata säärtä, mutta sangen hyvin se luonnistui ja
usein kalahti kivi punertavaan maalitauluun.
Ihaillen katseli tätä leikkiä puussa majaileva kuumaverinen ja
intohimoisesti rakastunut nuorukainen. Kuinka sopusuhtainen oli tuon
tytön vartalo, kuinka kirkas hänen ilmeensä! Ab menetti malttinsa,
huudahti äänekkäästi ja livahti oksaltaan maahan yhtä sukkelasti kuin
käärme. Sitten hän syöksähti tyttöä kohti. Hänen täytyi saada hänet
valtaansa!
Kuullessaan huudon tyttö hypähti pystyyn ja tunsi Abin samassa
tuokiossa, kuin tämä ennätti maahan. Hän tajusi heti, että heissä
oli liikkunut samoja tunteita ja ettei pelkkä sattuma ollut tuonut
nuorukaista hänen lähelleen. Oli hänkin tuntenut tuon toisen tavoin,
mikäli nainen voi tuntea miehen lailla; mutta tytöt ovat tyttöjä:
suloinen hentous pelkää voimaa ja hänkin säikähtyi hiukkasen. Hetkeksi
hän pysähtyi, mutta pyörähti sitten ympäri ja lähti juoksemaan
metsäylänköä kohti.
Puusta kapsahtanut nuorukainen ei joutunut ensinkään ymmälleen tytön
menettelystä. Intohimoinen rakkaus oli saanut hänen verensä kuohumaan
ja hänessä vallitsi nyt mahtava vaisto saada omakseen se, mikä oli
hänelle kalleinta elämässä. Hän juoksi oivallisesti, vaan ei kuitenkaan
paremmin kuin pakeneva ketterä olento.
Yksinpä nykyajan kriitillinen suurkaupunkilainenkin, joka on perehtynyt
kaikellaisiin kilpailuihin, olisi nauttinut nähdessään tämän
kilpajuoksun. Kuin naarashirvi, jonka sorkka tuskin koskettaa maata,
niin kiiti Nopsajalka. Kuin susi tai koira juoksi nuorukainen hänen
takanaan, tosin hitaammin, mutta väsymätönnä. Ja kaikista luolaseudun
miehistä halusi pakeneva tyttö kernaimmin juuri tämän ahdistajansa
ottavan hänet. Ainoastaan naisellinen pakkoa säikkyvä vaisto sai hänet
juoksemaan.
Ab oli itsepintainen ja sitkeä eikä jäänyt ensinkään jälelle
kilpajuoksussa, joka suuntausi nopean pakenijan kotikukkulaa kohti.
Matkaa riitti vielä virstoittain ja siihen hän perustikin toivonsa. He
pysyttelivät polulla, joka johti suoraa päätä Vaaran luolalle, vaikka
olisi ollut käytettävissä melkein yhtä sopivia kierteleviä sivujuntuja,
joita risteili sinne tänne. Mutta pakolaisen ei käynyt poikkeaminen
päätieltä, jos mieli välttää ahdistajaansa. Muuta keinoa ei hänellä
ollut kuin koettaa suoraan juoksemalla ennättää korkeana kohoavalle
metsäiselle kukkulalle, missä hänen isänsä luola sijaitsi.
Rata laskeusi alankoihin, nousi mäkiä ja halkasi ylätasankoja. Yhä
eteenpäin porhalsi vahvarintainen ja lujarakenteinen Ab; paljoa ei
hän vielä ollut voittanut, mutta luotti silti saavuttavansa tytön.
Silloin hän huomasi, että tämä teki äkillisen ponnistuksen ja pyyhälsi
eteenpäin entistä nopeammin, mutta livahti samalla vasemmalle
pääpolulta.
Tätä ei ollut aiheuttanut Ab, tyttö oli säikähtänyt jotain uutta
seikkaa. Hän oli juuri ennättämäisillään erään polun kohdalle, joka
liittyi vasemmalta melkein kohtisuorasti päätiehen. Ab arveli hänen
sivuuttavan sen, mutta eipä käynytkään niin: neito pujahti sille
ilmeisen kauhun valtaamana, ja sitten syöksähti metsästä oikealta käsin
toinen olento, joka heittäytyi kiivaasti pakenijan jäljille. Ab tunsi
hänet hyvin. Tuo uusi ajaja oli Tammi!
Yhtä vaikeata olisi kuvata sitä kamalata vimmaa, mikä nyt leimahti
tuleen Abin sydämessä, kuin kertoa mitä viidakon tiikeri ajattelee.
Hän näki toisen — ja se oli hänen ystävänsä — tavoittelevan sitä, mitä
hän halusi omakseen ja mikä merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu
maailmassa, enemmän kuin runsas ravinto ja lämpöiset nahat, enemmän
kuin mammutin hammas, johon voi leikellä koristeita, enemmän kuin ison
luolatiikerin kunniakas talja, jonka omistaminen ikäänkuin aateloitsi
metsästäjän; niin, enemmän kuin mikään muu!
Ab hypähti polulta syrjään. Hän tunsi hyvin toisen polun, jota myöten
Tammi ja Nopsajalka juoksivat, ja tiesi saattavansa katkaista heiltä
tien, sillä hänellä oli suoritettavanaan paljon lyhyempi matka ja
metsässä Ab juoksi ja hyppäsi yhtä hyvin kuin eläimet. Äärimmilleen
ponnisti hän nyt voimiaan ja syöksähti varjojen tummetessa sivupolulle,
jota myöten hän tiesi pakenevan Nopsajalan ja ahdistavan Tammen
kiitävän. Hän oli arvellut ennättävänsä heidän edelleen, mutta eipä
Ab ollutkaan ainoa nopeajalka luolaseudulla. He livahtivat ohi
melkein samassa hetkessä, kuin hän loikkasi esiin metsästä. Hän näki
heidät aivan lähekkäin muutamaan sylen päässä ja heittäytyi raivosta
karjahtaen heidän jälkeensä.
Kaikki oli Abille nyt päivän selvää, kun hän kiiti eteenpäin toisten
häntä huomaamatta. Hän tiesi, että Tammi oli kuten hänkin päättänyt
saada Nopsajalan omakseen ja oli hänen laillaan etsiskellyt tyttöä.
Vain sattumalta olivat hän ja neitonen joutuneet kilpaillessaan Tammen
tielle; mutta se ei parantanut asiaa. Tässä oli pian tapahtuva hurja
kohtaus. Ab saattoi huomata, ettei tuo ihmeteltävän ketteräjalkainen
nainen vetänyt kestävyydessä vertoja miehelle, joka oli häntä niin
lähellä. Pian tämä hänet saavuttaisi.
Heidän edessään kohosi kukkula, jonka rinne taisi olla virstan
pituinen; sen laella oli tytön kotiluola ja turvapaikka. Mutta Ab
tiesi, ettei tämä kykenisi nousemaan sinne kyllin nopeasti. Juuri
silloin Nopsajalka käänsi päätään ja katsahti säikähtynein silmin
kintereillä olevaa ahdistajaansa; Ab tiesi varsin hyvin että hänetkin
oli huomattu. Tyttö hiljensikin hetkeksi vauhtiaan, ja silloin Ab tunsi
pakolaisen pitävän häntä jossain määrin suojelijanaan.
Vielä kerran neito ponnisti voimiaan ennättääkseen rinteelle, mutta
Tammi oli päässyt yhä lähemmäksi ja nyt hän teki äkillisen hyökkäyksen,
saavutti otuksensa ja sulki hänet syliinsä, tytön hurjasti huutaessa.
Seuraavassa tuokiossa Abkin syöksähti karjaisten heidän kimppuunsa.
Tammi päästi vaistomaisesti tytön irralleen, sillä tuo viimeinen huuto
kajahti uhkaavalta ja vaaralliselta. Kun Nopsajalka tunsi olevansa
vapaa, hän seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen silmät ammollaan
mitä hänen edessään tapahtui. Sitten hän pyyhälti tiehensä, luomatta
ainoatakaan katsetta taakseen.
Molemmat miehet seisoivat toisiinsa tuijottaen, Tammi hiukan ylempänä,
pienellä penkereellä. Siinä he seisoivat vastatusten, nuo kaksi jotka
olivat lapsuudestaan asti olleet toisiaan niin lähellä, kuin kaikki
mielen ja ruumiin ominaisuudet suinkin saattoivat sallia; nyt he olivat
toisistaan niin erillään kuin ihmisolennot konsanaan. Tavallaan he
olivat kauniita, seistessään noin valmiina murhaavaan hyppäykseen.
Aurinko sattui Tammen siniseen kirveeseen saaden sen näyttämään
harmaalta. Abin kohotettu kirves, joka oli vaaleampaa kiveä, oli
varjossa ja sen kellertävä väri tummentui ruskeaksi.
Tätä näkyä kesti vain sekunnin aika. Tammen hypähtäessä Ab kapsahti
syrjään ja nyt alkoi tasaisella maalla hurja kaksintaistelu. Sen
säännöistä ei saanut selvää; eipä edes teräväsilmäinen ahmakaan, joka
maata kyyrötti läheisellä jättiläisoksalla, olisi voinut seurata näiden
kivikirveiden nopeita liikkeitä.
Lyhyt oli tuo hirveä kisa. Kivien kalahdukset toisiaan vastaan
taukosivat, kun kuului kumeampi ääni, joka kertoi kiven osuneen
luuhun. Tammi, joka oli hieman vastustajaansa pitempi, kumartui
äkisti eteenpäin käsivarret kohollaan, ja sininen kirves putosi
hänen kourastaan. Hän kupsahti kömpelösti maahan, raapasi käsillään
pyökinlehtiä ja makasi sitten hiljaa.
Ab seisoi aseetonna, mieli sekavana. Hänen keltainen kirveensä oli
lennähtänyt hänen kädestään ja tunkeutunut syvälle Tammen pääkalloon.
Kummissaan ja hajamielisenä hän katseli sitä, järki hämärtyneenä. Hän
astui esiin, kiskasi kirveen irti ja kohotti sen silmiensä tasalle;
sitten hän siirtyi päivänpaisteeseen. Kirves ei ollut enää keltainen.
Sillä välin muuan neito riensi kotiaan kohti, ja häipyvän päivän varjot
kävivät yhä tummemmiksi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
KAUHUN VALLASSA.
Ab katsahti metsään, minne Nopsajalka oli paennut, ja sitten siihen
mikä makasi hänen jalkainsa juuressa. Se oli Tammi — sillä oli hänen
ystävänsä vartalo ja piirteet — mutta se ei ollut sittenkään Tammi. Se
oli liian hiljaa ja lehdille vuotanut veri näytti liian kirkkaalta.
Hänen raivonsa haihtui, hän halusi kuulla Tammen äänen ja kutsui häntä,
mutta Tammi ei vastannut. Sitten hän rupesi verkalleen käsittämään,
että Tammi oli kuollut ja että pedot söisivät sinä yönä vainajan, jos
tämä jäisi siihen.
Se ajatus kannusti häntä epätoivoiseen, nopeaan toimintaan. Hän hypähti
esiin, kietoi kätensä ruumiin ympärille ja kantoi sen erääseen kuoppaan
tuolla metsäisellä rinteellä. Hän raatoi hurjasti, menetellen osittain
samaten kuin oli nähnyt luolalaisten tehneen muita haudatessaan. Tammen
aseet hän laski tämän viereen. Hän otti vyöltään oman veitsensä, koska
se oli parempi kuin Tammen, ja pisti sen vainajan käteen. Peitettyään
sitten ruumiin pyökinlehdillä hän väänsi teräväkärkisellä oksalla
kuopan laidoilta multaa päälle ja viskeli katteeksi niin raskaita
kiviä, kuin jaksoi nostaa. Niin kohosi iso kiviröykkiö yli eränkävijän,
joka ei ollut koskaan enää metsästävä.