olivat saaneet sanomattoman arvokkaan saaliin. Eivätpä edes
vanhimmatkaan heistä muistaneet, että yhteinen metsästysretki olisi
milloinkaan tuottanut tyydyttävämpää tulosta. Se oli täysin heidän
suurten ponnistustensa arvoinen; ehkäpä se silloisen arvioimisen mukaan
korvasi myöskin surmattujen erämiesten hengen.
Tuo jättiläiseläin makasi nyt kuolleena kallion juurella. Toinen sen
isoista, kellertävistä, kaarevista torahampaista oli taittunut ja hohti
ruohikossa muutaman jalan päässä tuosta lihavuoresta, jossa oli vielä
äskettäin ollut eloa. Sitä näkyä olisi kyllä kannattanut katsella minä
aikana hyvänsä, sillä vaikka mammutti ei vetänytkään vertoja muutamille
muinaisille matelijahirviöille, niin se oli sentään ulkomuodoltaan niin
suuremmoisen mahtava, ettei sitä ole voittanut yksikään eläin maan
päällä. Kukistuneena ja kuolleenakin se oli valtaavan näköinen.
Mutta nämä erämiehet tunsivat enemmän ihastusta kuin kunnioitusta. He
olivat saaneet runsaat määrät ruokaa: nyt toimitettaisiin koko seudun
väestölle pidot ja senkin jälkeen olisi monessa majassa ja luolassa
lihaa yllin kyllin useaksi päiväksi. Erämiehet elämöivät kiihkoisina.
Muuan joukko karkasi käsiksi tuohon katkenneeseen torahampaaseen —
mammutin torahammasta tai sen palasta pidettiin luolamiesten kesken
suurena saaliina — ja siitä oli jo syntyä kahakka, kun kiukkuiset äänet
keskeyttivät niiden kinastuksen, jotka olivat anastaneet tämän osan
saaliista, ja se asetettiin syrjään myöhemmin jaettavaksi. Nyt oli
ennen kaikkea pohdittava juhlanpitoa.
Jälleen juoksivat nopeat sanansaattajat metsän polkuja, uivat jokia
pitkin ja tunkeutuivat salojen ja viidakkojen halki. Tällä kertaa
ei ollut tarkoituksena kutsua kokoon vain metsästäjiä, vaan kaikki
perhekuntien jäsenet, jotka voivat mukavasti ja turvallisesti saapua
seuraavan päivän kokoukseen, jolloin oli vietettävä mammutinpeijaisia.
Sanansaattajain lähdettyä käytiin tuon ison raadon kimppuun, ja
voimakkaat ja taitavat kädet irroittivat terävillä piiveitsillä
paksun vuodan ruumiista. Se jaettiin seurueen johtomiesten määräysten
mukaisesti ja vanha Vaara sai suurimman palkinnon erityisten
ansioidensa vuoksi. Sitten viillettiin irti pitkiä lihaviipaleita,
laadittiin nuotioita, erämiehet söivät kyllikseen ja nukkuivat viimein
terveen ja ravitun ihmisen unta, jätettyään muutamia valvomaan
vahteina. Nykyaikana ei tuollaista alustavaa syöntiä varmaankaan
pidettäisi viisaimpana juhlavalmistuksena, mutta luola- ja raakkumiehet
eivät tienneet mitään vatsa- ja maksataudeista, he voivat herkutella
päiväkausia mitä ylellisimmin.
Aamu koitti viileänä ja kuulakkana ja sen mukana saapui kaikilta
suunnilta nopeasti miehiä ja vaimoja juhlamielin, nälkäisinä ja
odottavina. Seudun etevimmät ja kaikki muutkin perheet kokoontuivat
silloisen seuraelämän tärkeimpään tilaisuuteen. Eri huonekuntien miehet
olivat jo ryhtyneet toimiin, parikymmentä nuotiota oli palamassa
ja kaikkialla lemusi paistuvan lihan käry. Metsästäjä-isät ottivat
vastaan perheensä ja kemut kasvoivat tunnista toiseen uusien joukkojen
yhä saapuessa. Sekä Abin että Tammen perheet olivat varhaisimpia,
suurin silmin ja uteliaina astuivat Pyökinlehti ja Haukku näyttämölle
jonkinlaisena etuvartiastona ja tervehtivät ylpeinä veljeään.
Ylt'ympäriltä kaikui kotkottavaa puhetta, naurua ja hajanaisia'
huudahduksia ja kivien ryskettä, kun hirviön paistuneita luita
murskattiin mehua etsittäessä.
Hilpeys ja ilonpito olivat yleisiä, vaikka seurue jakaantuikin
melkein vaistomaisesti kahteen eri ryhmään. Luola- ja raakkuväki
olivat kyllä siihen aikaan ystävällisissä väleissä, mutta, kuten
jo olemme huomauttaneet, he erosivat toisistaan monessa suhteessa
makunsa ja tapojensa puolesta, vieläpä jossain määrin ulkonäöltäänkin.
Luolaihminen oli tottunut juoksemaan metsäpolkuja kuin hirvi
tai välttämään äkillistä vaaraa kapuamalla nopeasti ylöspäin ja
heilauttelemalla itseään oksalta toiselle; hän oli senvuoksi laihempi
ja jäntevämpi kuin raakkuihminen ja kasvoillaan hänellä oli uskaliaampi
ja varmempi ilme. Raakkuihminen oli lyhyempi ja hidasliikkeisempi,
vaikkakin lihaksinen. Hän oli joka päivä viettänyt useampia tunteja
karkeatekoisessa tukkiveneessään tai astuen verkalleen puron partaita
pitkin keihäs kohotettuna tai kaivaen kumarassa noita herkullisia
simpukoita, jotka kuuluivat hänen ravintoonsa; harvemmin hän
liikuskeli maalla vetäen sieraimiinsa sen tuoksua. Häntä miellytti
veden haju, luolamiestä taasen metsän lemu. Siitäpä seurasi, että
mammutinpeijaisissa nuo liittolaiset järjestyivät luonnollisesti
ja parhaassa sovussa eri ryhmiksi. Kun nälkä oli sammutettu ja oli
aika ryhtyä pakinoimaan, saattoivat ne, joiden tarkoitusperät ja
mielijohteet vetivät yhteen, vaihtaa ajatuksia varsin vilkkaasti.
Juhlivain luku kasvoi kasvamistaan ja puolen päivän aikana oli
koolla suuremmoinen seura. Paljon tarvittiin ruokaa sellaisen joukon
ravitsemiseksi, mutta olihan mammutissa lihaa tonnimääriä, ei siinä
paljoakaan tuntunut tämän perin reippaan seuran hyökkäykset. No niin,
savu nousi nuotioista ja nämä vankat oliot söivät ja tunsivat itsensä
onnellisiksi.
Mutta iltapäivällä rupesivat sentään heidänkin laisensa juhlijat
käymään yltäkylläisiksi. Yksi ja toinen alkoi silmäillä ympärilleen
ja ennen pitkää olivat seuraelämän hauskuudet täydessä vauhdissa.
Vanhat erämiehet keräytyivät yhteen ja muistelivat menneitä aikoja,
jolloin muuan mammutti oli ajettu alas samalta kalliolta. Nuorukaiset
ryhmittyivät eri nuotioiden ympärille, pakinoiden voimannäytteistä ja
rohkeista teoista ja ryhtyivät väliin leikillä käsirysyyn. Solakat,
jäntevät neidot, joilla oli silloin samat tyttöjen tavat kuin
nykyäänkin, söivät yhdessä ja silmäilivät ympärilleen keikaillen ja
rohkeina, sillä jokaisella oli mukanaan luonnollinen suojelijansa.
Tuskinpa tiesi koko luolaihmisten historia suurempaa ja juhlallisempaa
kokousta, missä hyvä ravinto olisi synnyttänyt enemmän toveruutta. Ja
ehkäpä — sillä kaikki asiat ovat suhteellisia — ei ole jälkeenpäinkään
sattunut sen tärkeämpää yhteiskunnallista tapahtumaa. Vaaralliset
ihmisoliot olivat iloisia ja luottivat toisiinsa, ja nuoret vaihtoivat
silmäyksiä.
Ab ja Tammi olivat luonnollisesti aterioineet yhdessä. He olivat
ottaneet uhkarohkeasti osaa äskeiseen taisteluun, olivat suoriutuneet
siitä vahingotta ja esiintyivät nyt juhlassa huomattavina henkilöinä.
Molempien ruokahalu veti vertoja heidän ruumiinvoimilleen ja he olivat
yhtä valmiita käyttämään kumpaakin. Se määrä, minkä nämä nuoret miehet
olivat jo syöneet, olisi saanut suurimmankin roomalaisen herkkusuun
sairastumaan kateudesta, ja yhä he vaan aterioivat, vaikkakin hieman
laimentunein innoin. Kumpaisellakin oli kädessään höyryävä lihakimpale,
joka oli leikattu jostain valiopaikasta, ja silloin tällöin he
purasivat perin tyytyväisinä siitä suun täyden. Äkkiä Ab taukosi
jauhamasta, hän seisoi liikkumattomana ja tähysteli tarkkaavaisena
erästä miellyttävää näkyä muutaman kyynärän päässä.
Lähellä nuotiota, jonka ympärille oli kerääntynyt tusinan verta
ihmisiä, seisoi kaksi neitoa vieretysten. He söivät parhaillaan, eivät
ahneesti, mutta ilmeisellä mielenkiinnolla, sillä he eivät olleet
saapuneet varhaisimpien joukossa. Näihin kahteen oli Abin harhaileva
katse sattunut, heihin se oli pysähtynyt eikä ollutkaan kummallista,
että hän osoitti sellaista hartautta. Molemmat olivat omiansa
herättämään huomiota, vaikka vaikeata olisi kuvitella sen erilaisempaa
paria. Toinen oli solakka, toinen aivan päinvastaista rakennetta, mutta
kummallakin oli puoleensa vetävät ominaisuutensa.
He seisoivat, kuten tyttöparin on tapana meidänkin päivinämme: toisen
käsi lepäsi puoleksi hyväillen toisen lanteilla. Vantterampi heistä
rupatteli vilkkaasti ja hoikempi kuunteli välinpitämättömänä. Edellinen
keskeytti tuontuostakin puheensa syödä nutustellakseen erästä mehevää
lihapalasta. Oli ilmeistä ettei hän ollut vielä sammuttanut nälkäänsä,
ja näkyipä hänen toverillaankin olevan ruokahalua. Hoikempi tytöistä ei
tuntunut välittävän suuria pakinoimisesta, mutta hänen ystävättärensä
jatkoi yhä rupatustaan. Tämä näytti olevan perin tyytyväinen
ihmislapsi. Sopusuhtaiseksi voi häntä kutsua vain lujarakenteisen
vartalon ihailija. Lanteet olivat varsin leveät, käsivarret lihaksiset
ja koko ruumis jotensakin pyylevä. Käytännölliseltä kannalta katsottuna
tämä tanakka neitonen saattoi kyllä olla puoleensa vetävä tavallisen
luolamiehen mielestä; mutta täytyneepä sentään myöntää, että häneltä
puuttui jotain, mikä tarkkanäköisemmän mielestä kuuluu hienon naisen
ominaisuuksiin. Hän oli tavattoman karvainen, tämä nuori neitonen.
Yllään hänellä oli tavallinen nahkavaatetus, mutta kohtalaisen leudolla
säällä hän olisi ollut hyvin verhottuna ilman sitäkin. Katsoipa
asiaa muodin tahi mukavuuden kannalta, niin perin vähän tarvittiin
vierasta verhoa hänen oman pörröisen ja jossain määrin miellyttävänkin
luonnollisen ruumiinpeitteensä lisäksi. Hän oli oikea naispuolinen
Esau, tuollainen roteva, hyväsydäminen, voimakas ja rehellinen
luolatyttö, tuota palvelevaista ja kuuliaista ihmisrotua, joka alkoi
esiintyä tuhansia vuosia ennen historiaa. Hän tunnusti vierustoverinsa
voimakkaammaksi ja vallitsevaksi luonteeksi ja oli hänelle samalla
haavaa uskollinen ystävä ja aulis auttaja. Sellaista tapaamme
nykyäänkin, vieläpä niidenkin luontokappaleiden keskuudessa, joilla
ei sanota olevan mitään sielua; etenkin koirissa se on yleistä. Mutta
tyttö oli voimakas ja hänellä oli nopea käsityskyky, kuten muutamilla
eläimillä. Hän asui jotenkin lähellä vanhan Vaaran kotia ja nimensä oli
Kuukasvo. Hänen kasvonsa olivat näet niin hymyilevät ja säteilevät,
että nimi oli johtunut aivan itsestään hänen hilpeänä lapsuusaikanaan.
Varsin erilainen oli tuo solakka neito, joka oli juuri syönyt
lihaviipaleensa ja kaiveli paraillaan puikolla ydintä eräästä
luupalasta, jonka hänen taattonsa oli heittänyt hänelle. Hänen isänsä
oli Vaara, ympäristön vanhin metsämies ja päivän sankari, ja häntä
itseään sanottiin Nopsajalaksi; tämän nimen hän oli saanut jo varhain,
sillä koko seudulla ei ollut ainoatakaan, joka kykeni liikkumaan
sukkelammin kuin hän. Juuri tätä Nopsajalkaa Ab katseli.
Yksinpä elämään kyllästynein ja välinpitämättöminkin meidän aikamme
miehistä olisi sanonut häntä ihanaksi tai ainakin viehättäväksi
olennoksi. Hän seisoi kevyessä ja sulavassa asennossa, käsivarret sekä
osa rintaa olivat paljaina, samoin sääretkin polvien alapuolelta.
Hänen tummanruskea tukkansa oli sidottu yhteen jonkun puun sitkeästä
sisäkuoresta tehdyllä nauhalla ja valui laakealle, sisäänpäin
kaartuvalle selälle. Hän ei ollut aivan toisten sikäläisten tyttöjen
kaltainen. Silmät olivat suuremmat ja pehmeämmät, niistä kuvastui
paljon enemmän ja niiden ilme oli vaihtelevampi. Hänen raajansa
olivat aivan yhtä pitkät kuin hänen toveriensakin, sormet ja varpaat,
vaikkakin hoikemmat, näyttivät olevan yhtä perehtyneitä tarttumaan
esineisiin; mutta kaiken jäntevyyden ja joustavuuden ohessa hänessä oli
jonkun verran tasoittelua. Karvakaistale hänen säärissään oli harva ja
silkkihieno, samoin käsivarsissakin. Hän oli epäilemättä seuraelämän
johtajia, kuten hänen ulkomuotonsakin ilmaisi — puhumattakaan isän
yhteiskunnallisesta asemasta — mutta vaikka hänen kasvoillaan näkyikin
ylhäisyyden ilme, niin niistä kuvastui samalla hupaisuutta, joka
melkein soti olosuhteita vastaan.
Perin rakastettava neitonen hän oli ja sen oli Abkin tuntenut kiireestä
kantapäihin asti jo ensi kerran, kun hän katseli tyttöä. Ab vertasi
häntä metsän sulavimpaan eläjään, leopardinsukuiseen puukissaan, niin
hän oli siro ja joustava; katsoessaan tytön älykkäisiin kasvoihin hän
lisäsi vertaukseensa jotain ylevämpää. Hän tunsi myöskin jonkinlaista
kunnioitusta. Tähän asti hän oli koettanut saada mitä halusi, milloin
hyvänsä se oli näkösällä. Nyt hän oli ymmällään.
Äkkiä Nopsajalka kohotti silmänsä ja kohtasi Abin katseen. Molemmat
nuoret katselivat toisiaan jonkun aikaa kiinteästi ja sitten neito
käänsi silmänsä toisaalle. Mutta nuorukainen oli sillä välin toipunut.
Hän oli hajamielisenä syönyt erästä hyvin paistettua, mammutin
valiopaikasta leikattua palaa. Nyt hän repäsi sen kahtia ja tarkasti
vaistomaisesti tyttöä. Tämä kohotti jälleen katseensa ja silloin Ab
viskasi hänelle tuon höyryävän puolikkaan. Tyttö huomasi liikkeen,
koppasi palasen vikkelästi toisella kädellään, katsahti Abiin ja
nauroi. Ujoudesta ei näkynyt merkkiäkään. Tyytyväisenä hän alkoi
syödä herkkupalaansa ja nuo molemmat olivat nyt tavallaan tehneet
virallisesti tuttavuutta.
Nuorukainen ei käyttänytkään heti hyväkseen ilmeistä voittoansa, joka
oli vaatinut häneltä enemmän rohkeutta ja suurempia ponnistuksia, kuin
moni kahakka metsänpetojen kanssa. Hän ei puhutellut neitosta. Mutta
veren hyrskytessä suonissa hän ajatteli itsekseen, että hän tahtoi
tavata tuon tytön, tavata hänet metsässä! Tämä ei katsahtanut Abiin
sen enempää, sillä hänen omaisensa keräytyivät hänen ympärilleen ja
tämä oli suuri tilaisuus. Ab palasi tajuihinsa käheän huudahduksen
herättämänä. Tammi katsahti häneen tuimana. Muuta ääntä ei kuulunut,
mutta nuorukainen tuijotti tiukasti siihen paikkaan, mihin tyttö oli
vastikään kadonnut omaistensa keskelle. Ja Ab tunsi vaistomaisesti,
kuten ihmiset aina tuntevat sellaisissa tilaisuuksissa, että hänellä
oli kilpailija, että Tammikin oli nähnyt tuon vuorenrinteen solakan
asujamen ja rakastunut häneen.
Mammutin liha, vuota ja torahampaat jaettiin kaikkien kesken. Ab
ponnisteli miehuullisesti saadakseen osan hammasta Rampa-ukolle
kaiverrettavaksi ja voittikin sen viimein, sillä vanhemmat miehet
arvelivat hänen ja Tammen taistelleen kalliolla kyllin reippaasti
päästäkseen osallisiksi arvokkaimmasta saaliista eikä Tammi
vastustellut nytkään Abin toimia, vaikka hänen silmänsä paloivatkin.
Auringon kallistuessa länttä kohti kaikki erosivat lähteäkseen
vaaralliselle kotimatkalleen. Ab riemuitsi, vaikka tunsikin vähän
epäilystä, mutta Tammi näytti synkältä. Kumpaisenkin sydän oli hiukan
raskas.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
TOVERUKSET.
Vaihtomaisesti pysyttelivät luola- ja raakkuväki vielä ryhmissä
kulkiessaan eri tahoille kotejaan kohti. Seurustelu päättyi aina ennen
pimeän tuloa ja vieraat saapuivat ja poistuivat yhdessä suojellakseen
toisiaan noina luolakarhun ja muiden vaarallisten petojen aikoina.
Mutta mammutinpeijaisten päivänä ei noudatettu aivan yhtä suurta
varovaisuutta kuin tavallisesti. Olihan saapuvilla kymmenittäin rotevia
ja hyvin asestettuja metsämiehiä ja sellaisessa seurueessa saattoivat
naiset ja lapset pimeänkin tultua kulkea verrattain turvallisina, ellei
iso luolatiikeri, Sapelihammas, sattunut olemaan liikkeellä — mutta
sepä olikin paljon harvinaisempi kuin muut senaikuiset villipedot. Se
iski aina kuin salama ja sen kantapäillä seurasivat surma ja murhe.
Mitä enemmän varjot metsässä tummenivat, sitä varovaisemmaksi kävi
vaellus. Terävästi tähystelivät miehet, ja vaimot pitivät lapsiaan
lujasti kädestä. Silloin tällöin erosi joku perhe pääjoukosta ja hävisi
metsään, kääntyen omaan luolaansa johtavalle polulle.
Niinpä poikkesi Vaarakin perheineen syrjään siitä ryhmästä, missä
Ab ja Tammi kulkivat, ja heitä seurasivat tuliset katseet. Molemmat
neitoset, Nopsajalka ja Kuukasvo, olivat astuneet yhdessä jaaritellen
kuin varikset. He olivat pujotelleet punasia marjoja ruohonkorsiin,
ripustaneet niitä tukkaansa ja kaulaansa ja olivat siten aika koreita
katsella. Nopsajalka nauroi tapansa mukaan oikullisesti mille hyvänsä
ja tuo tukeva toveri säesti uutterasti hänen ilakoimistaan.
Olipa sentään hetkiä, jolloin hillitsemätön Nopsajalka kävi
miettiväiseksi ja niin hiljaiseksi, että se ihmetytti toista tyttöä.
Isompaa neitoa oli kevyesti koskettanut tuo nimetön voima, joka on
kaikkina aikoina saanut miehet ja naiset muuttumaan. Hänellä oli
mielessään Abin vakava muoto eikä se tahtonut millään haihtua sieltä.
Tietysti ei hän voinut eikä koettanutkaan selittää mielialaansa.
Nuorukaista ajatellessaan hän tunsi sisässään omituisen väristyksen,
ikäänkuin pelkoa; mutta toistamistaan hän toisti itsekseen, ettei hän
pelännyt. Koko ajan hän saattoi nähdä Abin kasvot ja hänen kaihoisan
ja valloitushaluisen katseensa; vaan olipa hänen silmissään, kun ne
kohtasivat hänen omansa, jotain muutakin, jota tyttö ei voinut tajuta
eikä tuntea. Itse ei hän saattanut puhua tuosta nuorukaisesta, mutta
Kuukasvo ei ollut joutunut niin valtaavan vaikutuksen alaiseksi.
"He ovat samannäköisiä", hän virkkoi.
Nopsajalka myönsi sen, tietäen toverinsa tarkoittavan Abia ja Tammea.
"Mutta Ab on solakampi ja väkevämpi", jatkoi Kuukasvo ja Nopsajalka
myönsi yhtä välinpitämättömästi, sillä kuinka olikaan, niin muisti
hän noista molemmista selvästi vain toisen. Hänen mietteensä kävivät
rohkeammiksi: "Entäpä jos hän tahtoisi kantaa minut luolaansa?" Ja
sitten hän koetti paeta tuota ajatusta, kaikkea, jokaista, lähti
juoksemaan ja jätti jälelle koko seurueen. Hän ennätti isänsä luolaan
aikoja ennen muita ja seisoi nauraen sen suulla, kun muu perhe ja
Kuukasvo, joka aikoi jäädä yövieraaksi, saapuivat verkalleen perille.
Eikä ollut Abkaan, tuo hilpeä ja voimakas nuorukainen, aivan
entisellään matkatessaan joukkoineen kotia kohti. Muuttunut oli
hänenkin mielensä, hän erosi Tammesta ja jättäytyi tuon pienen
seurueen loppupäähän, kun se kulki kierrellen metsän halki. Ennen
pitkää huomasivat toisetkin hänen mielialansa ja koska kaikki tunsivat
hänet pikaluontoiseksi ja vahvakätiseksi, niin hänen annettiin kulkea
rauhassa äreine mietteineen. Hän tunsi rinnassaan ahdistusta ja
polttoa. Ja Tammelle hän oli kiukuissaan siitä, että tämä oli katsellut
Nopsajalkaa lämpimin silmin. Mokomakin! Kun hänen olisi pitänyt tietää,
että Ab katseli tyttöä! Tämä teki hänen mielensä raivoiseksi, ja siihen
tuli lisäksi alakuloisuutta, sillä tyttö saattoi hänet ymmälleen.
"Kuinka saan hänet omakseni?" hän mutisi itsekseen astuessaan edelleen.
Mutta kulkueen etupäästä kuului hälinää ja ilonpitoa. Noin
mieslukuisina ei luola- ja raakkuihmisten tarvinnut välittää
villipedoista, he olivat voineet hetkeksi vapautua pelosta ja saaneet
yllinkyllin ravintoa: niinpä he tunsivat olevansa nyt kerrassaan
hupaisella tuulella. Varsinkin olivat nuoret miehet haltioissaan
ja huimalla päällä. Mutta vaarallisia ja huimia olivat heidän
huvituksensa. Siinä oteltiin sekä painittiin ja hurjapäisimmät
sinkauttelivat kivikirveitään, vieläpä toisinaan tovereitakin kohti.
Päästettiinhän tosin aina varoitushuutoja, mutta heitto tapahtui niin
hurjalla, tiedottomalla voimalla, että elävään maaliin osaaminen olisi
voinut tuottaa surman.
Ab oli syventynyt mietteisiin, jotka olivat perin erilaisia kuin
tuo karkea kisailu, ja hän tuli hermostuneeksi ja kärsimättömäksi.
Hänkin halusi tytön tavoin paeta aatoksiaan, hän syöksähti eteenpäin
yhtyäkseen aseitaan viskelevään ja heiluttelevaan etujoukkoon ja oli
ennen pitkää heidän tyhmänrohkean leikkinsä nopea ja reipas johtaja,
koko hälinän keskusta. Heittipä joku jäntevä mies kivikirveensä
tai tukevan piikärkisen keihäänsä johonkin vihantaan puuhun ja
toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kunnes koko maali oli aseiden
peitossa; merkin saatuaan kaikki hyökkäsivät paikkaa kohti koettaen
ennättää ensimäisinä perille ja kiskaista aseensa irti, ennenkuin
toiset saapuivat. Se oli hauskaa kilpailua, mutta liian varomatonta:
siinä saattoi helposti tapahtua onnettomuuksia. Seurasi kokonainen
sarja tällaisia hurjia leikkejä, ja vanhukset hymyilivät kuullessaan
tuon ripeän kilpailun hälinän ja juoksivat itsekin minkä jaksoivat,
pysyäkseen voimakkaamman joukon kintereillä.
Ab oli kaikissa leikeissään osoittautunut varsin nopeaksi. Nyt hän
juoksi etummaiseksi ja kiskasi voittajana irti keihäänsä, pyörähti
sitten ympäri ja riensi polun vartta myöten takaisin sekaantuakseen
matkamiesten keskelle, sillä hän tahtoi olla osallisena ja ensimäisenä
niin monessa kilpailussa kuin suinkin. Kuului uusi merkkihuuto,
pääjoukko teki uuden hyökkäyksen, ja hän hypähti muista erilleen ja
lähti juoksemaan saadakseen tilaisuuden heittää jälleen yhtä hyvin.
Polun keskellä kohosi iso tammi ja sitä kohti oli jo lennätetty
muutamia keihäitä, tähdättyinä erääseen valkeaan sienimäiseen
kasvannaiseen, jonka ensimäinen heittäjä oli valinnut maaliksi.
Tällä kertaa vaadittiin tarkkuutta. Ab loikkasi muutaman kyynärän
edelle muista ja sinkahutti keihäänsä menemään. Hän näki valkoisten
sirpaleitten lentävän irti tuosta kääpämaalista, ja keihäänvarren
tutisevan, kun kärki tunkeutui syvälle puuhun, ja sitten hän tunsi
toisessa jalassaan äkillisen pistoksen ja kipua. Hän kaatui polun
syrjään pensaiden sekaan, juuri kun tuo hurja lauma, nuoret ja vanhat,
pyyhälsi ohitse. Hän oli tullut rammaksi eikä voinut kävellä, ja
vaikka hän huusi kovalla äänellä, ei kukaan kuullut häntä huolettoman
kilpailun hälinässä. Hän koetti jälleen ponnistella pystyyn, mutta
toinen jalka petti ja hän kaatui uudestaan pitkälleen.
Siinä hän nyt makasi aivan polun vieressä, melkein aseetonna ja metsän
petojen saaliina. Se, mikä oli satuttanut häntä niin ankarasti, oli
takaapäin heitetty keihäs. Voimakkaasti lennätettynä se oli iskenyt
erääseen pehmeään puunrunkoon ja luiskahtanut siitä syrjään; kärki oli
osunut nuoren miehen pohkeeseen, tunkeutuen hieman itse luuhunkin ja
lamauttaen jokaisen hermon. Piikiven särmät olivat katkaisseet pari
suontakin, joista nyt vuoti runsaasti verta.
Mutta se ei merkinnyt mitään, todellinen vaara johtui hänen
avuttomuudestaan. Ab oli yksin ja sopi mainiosti ravinnoksi niille
metsänolioille, jotka ennen pitkää tulisivat etsimään häntä.
Villipedoilla oli ihmeellinen vainu. Mies koetti kohottautua pystyyn,
mutta painautui taasen äreänä pitkälleen. Kaukaa kaikuivat yhä heikoten
nauravien keihäänheittäjäin huudot.
Tämä voimakas nuori mies, joka oli nyt jäänyt yksikseen melkein varman
kuoleman uhriksi, ei sentään antautunut kokonaan toivottomuuden
valtaan. Olihan hänellä vielä oivallinen kivikirveensä ja pitkä, terävä
kivipuukkonsa. Ainakin voin haavoittaa jotakin tuntuvasti, ennenkuin
minut syödään, hän mietti tuimana itsekseen. Ja sitten hän painoi
lehtiä haavansa päälle, laskeutui selälleen ja odotti.
Kauaa ei hänen tarvinnutkaan odottaa eikä hän ollut muuta
ajatellutkaan. Kukaan ei tietänyt paremmin kuin hän, kuinka täynnä
metsät olivat verta vainuavia ihmissyöjiä. Hänen tarkka ja tottunut
korvansa kuuli etäältä yhä lähenevää sipsutusta. "Susia", hän
virkkoi ensin itsekseen ja sitten, "hyeenoja", sillä askeleet olivat
erehdyttäviä. Hän tuli ymmälleen. Tuo käynti oli säännöllistä eikä
se kuulunut metsästä, vaan itse polulta. Hän joutui kauhun valtaan
ja ryömi syvemmälle varjostoon, kun hän huomasi, että askeleet ensin
taukosivat ja taas lähenivät, etsien ja epävarmoina. Ja sitten kajahti
voimakas ihmisääni huutaen hänen nimeänsä ja se oli Tammen ääni! Hän ei
voinut hetkeen vastata ja huudahti sitten riemuisasti.