koettaessaan turhaan lähestyä muuatta peuraa keihäänkantaman päähän.
Kun he puron poikki uituaan ennättivät Raakkukylään, he saivatkin
kuulla saapuneensa liian myöhään; retkikunta oli jo lähtenyt
liikkeelle. He arvelivat mahdollisesti saavuttavansa kalastajat ja
lähtivät reippaasti astumaan joen rantaa pitkin. Sinä päivänä ei heidän
kalastuksestaan kuitenkaan ollut tuleva mitään.
Kolme tai neljä virstaa kuljettuaan he saapuivat eräälle suoralle
kohdalle jokea ja sen toisessa päässä, virstan verran kauempana,
näkyivät raakkukansan veneet juuri katoavan seuraavan mutkan taakse.
Mutta olipa siellä jotain muutakin nähtävänä. Eräällä paadella, jonka
kyljet olivat niin äkkijyrkkiä, että vain ihmisolento voi niissä saada
jalansijaa, istui mukavasti muuan nuori raakkukansan neitonen, joka
oli jo varemmin herättänyt Abissa mielenkiintoa, vieläpä hiukkasen
ihailuakin. Hän kalasti uutterasti. Retkikunta oli jättänyt hänet
siihen, noutaakseen hänet palatessaan, sillä virran pyörteessä paaden
juurella oleskeli varsin maukkaita pikkukaloja ja tämä tyttö oli
pienen heimonsa taitavimpia siiman ja koukun käyttäjiä. Kuullessaan
rannalta askelten kopinaa hän kohotti katseensa, vaan ei osoittanut
mitään säikähdystä nähdessään nuoret miehemme. Raakkukansan nainen ei
yleensä pelännyt ollessaan veden likellä. Hän osasi uida kuin saukko ja
sukeltaa kuin kuikka, eikä hänellä ollut mitään vaaraa villipedoista
noin etäällä metsän surmakätköistä. Neitonen istui paadellaan ylevän
rauhallisena.
Nuoret miehet huusivat hänelle saamatta mitään vastausta. Hän vain
onki kainoutta teeskennellen edelleen, vetäen tuon tuostakin ylös
kirkassuomuisen elävän; tyynenä hän paiskasi sen kuoliaaksi kiveä
vastaan ja heitti sitten taakseen hopeahohtoiseen läjään, joka oli jo
karttunut aika sieväksi. Tuota nuorta kalastajaneitosta katsellessaan
Ab rupesi tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan ja pysyi
vaiti, vaikka Tammi huuteli tytölle härnääviä sanoja ja kysyi, eikö hän
osannutkaan puhua. Raakkukansan tytöistä oli eräs toinen miellyttänyt
Tammea eniten.
Rakkautta ei Ab vielä tuntenut, mutta neitonen veti häntä sentään
puoleensa. Hänellä ei ollut mitään varmaa halua viedä häntä mukanaan
johonkin uuteen kotiin, mutta hän tahtoi tutustua tuohon olentoon
paremmin. Saattoihan raakkutyttöjen joukosta kenties saada yhtä hyviä
vaimoja kuin vuorien ketteräjalkaisista tyttäristä.
"Uinpa tuonne paadelle!" hän virkkoi kumppanilleen ja Tammi vastasi
nauramalla ääneen.
Niinä aikoina ryhdyttiin vitkastelematta päätöksestä toimeen ja tuskin
oli Ab saanut sen sanotuksi, kun hän jo heitti Tammelle nahkaverhonsa
ja puettuna vain lanteille sidottuun kaistaleeseen pudottautui
loiskahtaen veteen. Tyttö oli kaiken aikaa seurannut tarkkaavaisesti
jokaista liikettä. Kun pienet laineet löivät hilpeinä miehen yli, niin
hän laskeutui kevyesti alas kohopaikaltaan ja solahti virtaan yhtä
sulavasti ja hiljaa kuin majava. Ja sitten alkoi kilpa-uinti. Tyttö
löysi helposti keskiväylän virtapaikan ja oli toista sataa kyynärää
edellä, kun Ab tuskin oli ennättänyt hänen vanaveteensä.
Tuo jäntevä nuori vuoristolainen oli oiva uimari. Varhaisesta
lapsuudestaan asti hän oli oleskellut vedessä melkein päivittäin ja
vaikkei hän ollutkaan koskaan kilpaillut raakkuväen kanssa, niin
uskoi hän sentään saavuttavansa jokaisen näistä, olkootpa sitten
miten vikkeliä tahansa. Eivätkö hänen käsivartensa ja säärensä olleet
pitemmät ja vahvemmat, hänen rintansa lujempi kuin heidän? Hän tunsi
helposti voivansa uida uuvuksiin heidän reippaimmat kalastajansa ja
tuon tytön — no, hänet hän saavuttaisi varsin pian, vetäisi hänet
ranta-äyräälle ja sitten pidettäisiin pientä pakinaa, joka olisi tuleva
hupaiseksi, ainakin hänelle. Voimakkaasti halkoivat kädet vettä ja
vahvat sääret potkivat nopeasti ruumista eteenpäin kohti tuota ruskeata
esinettä. Joen partaalla juoksi Tammi nauraen ja huutaen.
Kyynärä kyynärältä lähestyi Ab voimakkain vedoin kilpakumppaniansa.
Tyttö ui rinta-uintia kuten mieskin — Ab ei muuta osannutkaan —
meloen koiran tavoin ja usein hän käänsi päätänsä katsahtaakseen
takanaan tulijaan. Ei hän näyttänyt vieläkään säikähtyneeltä ja se
herätti Abissa ihmettelyä, sillä harvoinpa tuollainen takaa-ajo oli
synnyttämättä pelkoa sen ajan naisessa. Ehkäpä hän käsitti, ettei nyt
ollut kysymyksessä todellinen ryöväys, sillä hän oli usein kohdannut
ahdistajansa; mutta olipa sentään kyllin syytä välttää sinä päivänä
lähempää yhteyttä. Hän ui herkeämättä ja yhtä herkeämättä läheni Abkin
häntä.
Alaspäin pitkin vyöryvää virtaa, joka painui itää kohti mäkien
ja rinteiden, tasankojen ja metsien ohitse, eteni ajo. Rannalla
juoksi Tammi huohottaen ja usuttaen, mutta vahvoista sääristään
ja kestävyydestään huolimatta hänen oli vaikeata pysytellä noiden
molempien päiden tasalla, joiden hän näki kelluvan verrattain lähekkäin
kuohujen keskellä. Ab oli jo aikoja sitten unohtanut Tammen. Hän oli
unohtanut senkin, kuinka hän oli noin joutunut uimaan jokea pitkin.
Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet yksinomaan tuohon pakoittavaan
päämäärään: hänen oli tavoitettava edellä uiva neitonen!
Yhä lähemmäksi saapui nuori mies tyttöä, vaikka nopea virta auttoikin
molempia yhtä paljon. Sata kyynärää oli vähentynyt kymmeniksi ja Ab
voi nyt selvästi eroittaa tytön vanaveden ja silloin tällöin vilauksen
hänen ruskeista kantapäistään, kun hän potkaisi liian korkealle. Hän
tunsi nyt olevansa varma saaliistaan ja nauroi itsekseen, kun hän teki
käsivarsillaan entistä tuimemman vedon ja tuli niin lähelle, että
saattoi eroittaa tytön ääriviivat veden läpi. Tässähän on kysymys vain
kestävyydestä, hän hihitti itsekseen. Kuinka voisi nainen uuvuttaa
uinnissa hänen kaltaisensa miehen?
Juuri silloin Ab näki raakkuneidon kohottavan päätään, kääntävän sen
häntä kohti ja nauravan, nauravan huolettomasti, aivan päin silmiä,
niin lähellä olivat he nyt toisiaan. Ja sitten tyttö opetti hänelle
jotain! Hän katosi näkyvistä sukeltaen kuin saukko, kun se pyrkii
syvyyteen. Tämä oli kuitenkin aiottu vain pieneksi näytökseksi ja
hilpeäksi hämäykseksi, sillä ruskea pää pullahti jälleen esiin muutaman
kyynärän päässä, pyörähti taasen taaksepäin ja päästi iloisen naurun.
Sitten tuo sievä vartalo kääntyi kyljelleen, ja nopeilla potkauksilla
sekä sivuvedoilla tyttö syöksyi eteenpäin pienten vaahtoharjalaineiden
halki ja poistui kintereillään olevasta kilpailijastaan yhtä helposti,
kuin huvipursi jättää lotjan. Joen partaalta kajahti hurja ulvahdus,
jonka olisi voinut selittää ilmaisseen hämmästystä, suurta ihastusta
ja veljellistä ilkuntaa. Tammi nautti suunnattomasti! Hän oli ainoana
todistajana kilpauinnissa, jommoista harvoin näki, ja hän sai maksaa
ystävälleen siitä, että tämä oli erinäisissä tilaisuuksissa kohdellut
häntä mahtipontisesti.
Mutta roteva ja itsepäinen Ab ei ollut vielä uupunut eikä aikonut
tuon uuden käänteen tähden luopua pitkästä ajostaan. Hän veti syvään
henkeänsä ja pani veden kuohumaan ympärillään. Mutta yhtä mahdotonta
olisi villihanhen ollut saavuttaa lennossa pääskystä kuin hänen tuota
ruskeata juovaa vedessä. Ihmeellistä, miten tuo raakkutyttö ui! Niin
hän oli kuin lintu, joka ui ja sukeltelee eikä tunne mitään pelkoa,
niin kauan kuin se on vedessä kyllin kaukana sellaisista paikoista,
missä on kömmittävä maata pitkin ja kivien yli. Eipä silti, että
raakkutyttö olisi tuntenut itsensä oudoksi maalla. Olihan hän sielläkin
verrattain ketterä, mutta puro ja joki olivat pienestä pitäen olleet
hänen varsinaisia elementtejään, ja sen vuoksi oli vuorelaisen kilpailu
alusta asti sulaa mielettömyyttä.
Ab kohottautui pystyyn vedessä ja tähysteli tuota etäistä tummaa
pilkkua. Suuttuneena ja hullaantuneena hän pani liikkeelle jäntevän
ruumiinsa kaiken uintivoiman. Jonkun aikaa näytti siltä, kuin kykenisi
hän sittenkin saavuttamaan tytön, joka häämöitti veden pinnalla tuskin
pistettä suurempana. Hänen heikot menestyksen toiveensa sammuivat
kuitenkin pian. Tuolla pienellä etäisellä pisteellä tuntui olevan omat
aikeensa. Sen nopeus ei vähentynyt ja hetkisen kuluttua se ennätti
erääseen polvekkeeseen kadoten näkyvistä. Ab ajautui mutkaan ja äkkäsi
tytön alempana kapuavan turviin raakkukalastajien lautoille. Mitä
tämä kertoisi heille, sitä ei hän tietänyt. Sitä asiaa ei kannattanut
ajatella.
Nyt ei ollut muuta jälellä, kuin pyrkiä rannalle ja palata
maallisempaan ja mukavampaan elämään. Ei mikään karkoita nuoren miehen
mielihaluja niin hyvin kuin vesi. Ab ui hiukan väsynein ja veltoin
vedoin rannalle, missä Tammi vuotteli häntä hilpeänä. Melkeinpä
he olivat sinä iltapäivänä joutumaisillaan vaihtamaan iskuja, ja
heidänkaltaistensa kesken iskut saattoivat merkitä äkillistä kuolemaa.
Mutta he eivät olleet vielä kilpakosijoita ja asiassa oli paljon
aihetta sovinnolliseenkin sananvaihtoon. Kun Ab oli hiukan kuohahtanut
pari kertaa, tulivat he jälleen hyviksi ystäviksi.
Päivän lopputuloksena oli, että se oli tuottanut aika lailla
voimistelua ja hauskuutta, ainakin Tammelle. Ab ei ollut saavuttanut
raakkutyttöä, kuinka miehuullisesti hän olikin ponnistellut. Jos hän
olisi tavoittanut hänet ja jutellut hänen kanssaan joen äyräällä, niin
se olisi voinut muuttaa hänen elämänsä juoksun. Niin nuori, roteva ja
elinvoimainen mies olisi kenties kyennyt muuttamaan hetken hilpeän
mielijohteen syvemmäksi tunteeksi ja tuosta uimaritytöstä olisi
saattanut tulla luolakansan nainen, jolla ei olisi ollut yhtä suuria
luontaisia mahdollisuuksia synnyttää hyviä kiipijöitä, juoksijoita ja
taistelijoita kuin muutamilla vuoriston tytöillä.
Samantekevää miten olisi käynyt, jos päivän ponnistukset olisivat
päättyneet toisellaiseen tulokseen. Tämä oli vain kertomus kilpailusta
ja siitä mikä seurasi Abin pitkää, raivoisaa ja oivallista uintia. Se
oli hänen ensimäinen "hakkailunsa". Mutta olipa hänelle vielä käyvä
niinkin, että hän rakastui toden teolla luolaihmisen tapaan.
VIIDESTOISTA LUKU.
MAMMUTINAJO.
Syksy oli loppupuolellaan ja maa ohuen lumen peitossa, kun eräänä
päivänä muuan luolamies juoksi hengästyneenä jokivartta alaspäin ja
pysähtyi Korvapuolen luolalle. Hänellä oli uutisia, suuria uutisia! Hän
kertoi asiansa joutuisasti ja johdettiin sitten luolaan aterioimaan,
mutta Ab tempasi hänen aseensa ja kiiti alaspäin raakkukansan isoa
kuoritunkiota kohti. Aivan kuin lukemattomia vuosisatoja myöhemmin
joku skotlantilainen juoksija kuljetti tulista ristiään [puuristiä,
jonka päät olivat hiiltyneet, käytettiin ennen vanhaan arpakapulana
Skotlannin ylänkömaissa. — Suom. muist.] jotensakin samoilla seuduilla,
niin riensi Abkin riemuiten levittämään kuulemaansa viestiä. Nyt
oli viipymättä saatava kokoon suuri joukko väkeä, eikä ainoastaan
luolamiehiä, vaan myöskin raakkukansaa; suuri voitto kutsui suuriin
yhteisponnistuksiin. Mammutit olivat saapuneet lähelle ylätasangon
reunaa!
Mies, joka oli juosten tullut Korvapuolen luolalle, oli muuan
metsästäjä, joka asui muutaman virstan päässä pohjoiseen käsin erään
lavean metsäisen ylätasangon reunalla. Tämä tasanko kallistui lännen
puolella luisuksi rinteeksi ja päättyi viimein äkkijyrkästi toista
sataa jalkaa syvän laakson reunalla. Välistä sattui mammuttilauma
joutumaan tuohon metsään, mistä se pyrki ylätasangon huipulle,
ja silloin lähetettiin viesti kautta koko seudun, sillä se oli
suuremmoinen tapaus luolaihmisten elämässä. Jos vaan saatiin äkkiä
kokoon kyllin paljon väkeä, niin voipa olla melkein varma runsaasta
ravinnosta. Saalis oli kerrassaan hämmästyttävä, mutta se vaati nopeata
toimintaa ja saattoi aiheuttaa murhenäytelmiäkin.
Juuri kuin mehiläiset keräytyvät suristen yhteen, kun niiden kekoon
saapuu jotain häiritsevää, niin menettelivät raakkulaisetkin Abin
ennätettyä uutisineen heidän joukkoonsa. He syöksyivät sinne tänne,
kokoilivat aseita ja valitsivat miehiä retkeä varten. Mutta aikaa ei
juuri tuhlattu. Jo puolen tunnin kuluttua Ab ponnisteli jokivartta
myöten takaisin kotiansa kohti ja hänen jälessään kaarteli puolisataa
raakkumiestä. He olivat varustetut kylläkin tehokkailla aseilla, mutta
luolamiesten mielestä varsin nurinkurisesti. Raakkukansan keihäät
olivat sekä varteen että kärkeen nähden valmistetut toisellaisista
aineksista kuin luolaihmisten, ja he käyttivät aseitaan aivan eri
tavalla. Tottuneina keihästämään kaloja tai toisinaan joitakin
vesieläimiä, kuten pieniä virtahepoja, joita vielä eleli tämän
niemimaan joissa, he käyttivät keihäitään aina heittoaseina — vaikka
olivathan luolaihmisetkin perin perehtyneitä siihen — eivätkä he viime
tingassa turvautuneet kivikirveeseen tai nuijaan, vaan juoksivat
tiehensä viskatakseen uudelleen jonkun matkan päästä tai jälleen
paetakseen, kuinka asianhaarat vain vaativat. Mutta urhoollisia
olivat hekin — niinä aikoina täytyi jokaisessa, ken halusi elää, olla
jonkunlaista eläimellistä rohkeutta — ja lukunsa puolesta he olivat
välttämättömiä harvinaisessa mammutinajossa.
Abin kotiin saapuessaan seurue tapasi siellä parikymmentä luolamiestä.
Mutta viesti oli viety kaikille suunnille ja kun ennätettiin
yhtymäpaikalle, joksi oli määrätty Vaaran luola — tämä mies asui
lähellä ylätasangon harjaa ja oli kuljettanut ensimäisen sanan
jokivartta alaspäin — niin havaittiin, että kaikkiaan oli metsästäjiä
kokoontunut toista sataa, valmiina lähtemään laumaa vastaan
koettaakseen ajaa sen äkkijyrkänteelle. Koko tuossa joukossa ei ollut
yksikään enemmän mielissään kuin Ab ja Tammi; he olivat luonnollisesti
löytäneet toisensa ja käyttäytyivät nyt kuin koirapari, joka vinkuu
vaaran ja metsästyksen halusta.
Mammuttilaumaa vastaan ei käynyt lähteminen kevytmielisesti, ei
edes sadoin hyvin varustetuin miehin. Mammutti oli todellinen
jättiläiseläin, kenties ei juuri yhtä älykäs kuin nykyajan norsu, mutta
ärsytettynä sillä oli pirullinen sisu ja vastustamaton voima. Sen
saattoi voittaa vain sotajuonen avulla. Siksipä luola- ja jokimiehet
vahtivat lakkaamatta tuota kolmikulmaista ylätasankoa yllättääkseen
karjan epäedullisessa asemassa. Mutta vaikka eräs parvi liikuskelikin
lähellä äkkijyrkänteelle viettävää rinnettä, niin olisivat erämiehet
sittenkin olleet varsin saamattomia, elleivät olisi turvautuneet
toisiin keinoihin kuin aseisiin ja huutoihin. Mammutti välitti
luolamiehestä ja hänen keihäästään yhtä vähän kuin noista pienistä
hevosista, jotka toisinaan oleskelivat sen lähellä. Sellainen kääpiö
ei säikyttänyt sitä ja jos se milloin uskalsi tehdä hyökkäyksen, niin
sieppasi jättiläinen sen suurella kärsällään ja paiskasi murskaksi
kiveä tai puuta vastaan tai polki sen kiukkuisena jalkojensa alle. Yhtä
mammutti kuitenkin pakeni, suunnattomasta koostaan huolimatta. Tulta
se ei voinut vastustaa ja luolamiehet olivat tulleet tietämään sen.
Mammutin kimppuun eivät he rohjenneet käydä, mutta he saattoivat ajaa
sitä ja siihen heidän etevämmyytensä perustuikin.
Vaaran johdolla, tuon vanhan tottuneen metsänkävijän, joka oli keksinyt
lauman olinpaikan, ruvettiin valmistautumaan hyökkäykseen. Kaikkein
ensinnä katkottiin kaatuneista pihkahongista kuivia juuria ja sellaisia
kyhmyjä, joissa oli kahvaksi sopivia oksia. Kun näihin juuriin ja
kyhmyihin tuikkasi tulta, niin ne leimusivat tuntikausia ja olivat
siis mitä oivallisimpia soihtuja. Melkein yhtä kauan ja kirkkaasti
roihusi myöskin muutamien muiden puiden kaarna, kun sitä sitoi
pitkissä viipaleissa kimpuksi ja sytytti sen toisesta päästä palamaan.
Jokaisella oli aseidensa ohella myöskin tällainen soihtu valmiina
sytytettäväksi, ja kun nämä varustukset oli saatu valmiiksi, niin
joukko järjestettiin pitkään riviin, joka alkoi hiljaa edetä metsän
halki. Mammuttilaumaan kuului yhdeksäntoista eläintä, joita johti oikea
hirviö, ja miehet, jotka olivat kaiken yötä ja aamupäivän pitäneet
vahtia, ilmoittivat niiden majailevan varsin lähellä metsää, missä se
päättyi äkkijyrkänteelle viettävään rinteeseen. Rinnettä peitti jää,
joten tilaisuus oli otollinen aimo metsästykselle. Mammutit olivat
saatettavat saarroksiin, muodostamalla rivi tuon ylänköniemekkeen
poikki, ja kun se oli ainoastaan viiden sadan kyynärän pituinen ja
metsästäjiä oli toista sataa, niin saartorivi saatiin sangen lujaksi.
Muutamat miehistä kantoivat palavaa taulaa, josta ei lähtenyt mitään
sanottavaa käryä, ja niin alettiin astua eteenpäin.
Hilpeätä oli ollut luolamiesten ja raakkukansan ensimäinen kohtaus
ja soihtu-ainesten kerääminen. Paikka oli siksi etäällä riistan
seutuvilta, ettei ollut tarpeen noudattaa varovaisuutta, ja niinpä
puhuttiin ja naurettiin vapaasti ja iloittiin ennakolta tuosta
odotetusta saaliista. Hieno lumi, joka tuskin peitti maanpinnan
alleen, hohti päivänpaisteessa, ja erämiehet, jotka eivät olleet
tietääkseenkään pienestä pakkasesta, käyttäytyivät melkein
vallattomasti. Varsinkin olivat Ab ja Tammi reippaalla tuulella.
Tämä oli kummallekin ensimäinen metsästys tuolla omituisella
kallioniemekkeellä, he olivat ihastuneet uuteen ympäristöönsä ja
himosivat kamppailua. Kaikkialta kaikui puhetta ja naurua ja ilonpito
nousi korkeimmilleen, kun jollekin metsämiehistä sattui joku pieni
vahinko hänen kiivetessään puuhun taittamaan houkuttelevaa kuivunutta
oksaa tai pudotessaan johonkin petolliseen kuoppaan kaatuneen petäjän
juuria katkoessaan. Eloisa ja vilkas oli näiden villien miesten
kohtaus, kun he tuona raikkaana syysaamuna kokoontuivat mammutinajoon.
Kaikkialla vallitsi ripeyttä, iloa ja hälinää.
Mutta peräti toisellaiseksi muuttui kaikki samassa silmänräpäyksessä,
kuin erämiehet saapuivat metsään ja rupesivat pitkässä rivissä
kulkemaan etsimiänsä jättiläisiä kohti. Luolamies, joka muutamissa
suhteissa oli itsekin melkein kuin villieläin, astui tarpeen tullen
yhtä kevyesti kuin mikä otus hyvänsä. Tuskinpa risukaan risahti tai
lehti kahahti hänen jalkansa alla, ja tuon pitkän rivin tunkeutuessa
metsään siellä syntyi haudan hiljaisuus, sillä erämiehet eivät
aiheuttaneet yhtään melua ja mitä heikkoja ääniä siellä ennen lienee
kuulunutkin, kuten tikkojen nakutusta, ne nyt vaikenivat heidän
edetessään. Niin liukui tuo tumma rivi hiljaa eteenpäin tiheän
metsän halki, kunnes jostakin kuului äkillinen varoitushuuto. Yhä
varovaisemmaksi kävi astunta, yhä tiheämmäksi rivi, mitä enemmän
niemeke kapeni, ja viimein tuli riista kaikkien nähtäviin.
Rinteen reunan lähellä, jonkun matkan päässä erillään varsinaisesta
metsästä, oli pieni havumetsikkö, jossa mammuttilauma paraillaan
söi. Muiden yli kohosi muuan iso koiras, jolla oli pitkät, ylöspäin
kaartuneet torahampaat; se liikkui kauimpana metsikössä. Äänettöminä ja
liikkumattomina makasivat erämiehet puiden suojassa, kunnes vanhimmat
olivat sopineet hyökkäyssuunnitelmasta, ja sitten lähetettiin miehestä
mieheen sana, että soihdut olivat sytytettävät.
Pitkin metsän laitaa tuikahti esiin pieniä liekkejä. Ne kasvoivat,
kunnes metsän halki loisti tulijuova ja lähimmät mammutit kohottivat
kärsäänsä osoittaen levottomuuden merkkejä. Sitten kajahti merkkihuuto
ja äkkiä syöksyi tuo pitkä rivi kiljuen esiin: jokainen mies heilutteli
leimuavaa soihtuansa ja riensi metsikköä kohti.
Näyttipä hetkisen siltä, kuin olisi koko lauma saatu mielettömän kauhun
valtaan, mutta sellaista oli tapahtunut tuskin miesmuistiin. Mammutti
saattoi tosin säikähtyä, mutta sillä ei puuttunut älyä ja isommassa
joukossa ollessaan se tunsi oman voimansa. Kiljunnan kohotessa nuo
pelästyneet eläimet syöksähtivät ensinnä syvemmälle metsikköön, mutta
kun ne sitten äkkäsivät sen alapuolella olevan rinteen, ne pyörähtivät
ympäri ja kaikki muut hyökkäsivät raivoisasti kohti, paitsi tuota
isoa koirasta, joka söi metsikön ulkolaidalla. Ne saapuivat, nuo
suuret lihavuoret, mutta hypähtivät syrjään kohdatessaan tuon etenevän
tulirivin ja hoippuilivat jonkun aikaa neuvottomina sinne ja tänne.
Sitten muuan roteva koiras, johon oli osunut keihäs ja joka oli
mielettömänä pelosta, ryntäsi eteenpäin saartolinjan läpi ja toiset
seurasivat sokeina jälessä. Kolme miestä murskautui kuoliaaksi niiden
jalkoihin ja kaikki mammutit olivat tiessään, paitsi tuota isohampaista
koirasta, joka oli lähtenyt liikkeelle yhtyäkseen laumaansa, vaan oli
saapunut liian myöhään. Se syöksyi nyt hämmentyneenä ja kiukkuisesti
toitottaen edestakaisin metsikössä. Viipymättä keräytyivät erämiehet
lähemmäksi toisiaan ja muodostivat yhtämittaisen tulirivin.
Mammutti hyökkäsi esiin puiden seasta ja seisahtui korkeana. Se oli
komea eläin, verraton sekä kooltaan että mahtavuudeltaan. Sen isot
torahampaat hohtivat valkoisina tummaa, takkuista karvapeitettä
vastaan; pienet silmät leimusivat kiukkuisina, kun se kohotti kärsänsä
ja päästi römeän toitotuksen, joko kutsuen laumaansa tai parkuen
pulaansa. Hetken ajan tuntui siltä, kuin se olisi aikonut karata
kiusanhenkiensä tiheän rivin kimppuun, mutta se säikähtyi roihuvia
soihtuja, joita nuo uhkarohkeat ja kiihtyneet erämiehet viskelivät
melkein sen silmille, ja kun sitten muuan keihäs tunkeutui sen kärsään,
niin se kääntyi ympäri melkein kiljuen tuskasta ja syöksyi takaisin
metsikköön.
Aivan sen kintereillä hyppeli satakunta miestä, ulvoen paholaisten
tavoin ja unohtaen kaiken vaaran hurjassa ajossaan. Suoraan metsikön
halki kulki hirviö ryskien ja kääntyi sitten puoleksi, saapuessaan
avoimelle rinteelle. Sen sivulla juoksi eräs uskalias nuorukainen,
koettaen turhaan lävistää sen mahaa piikärkisellä keihäällään. Kun
mammutti nyt pysähtyi hetkiseksi, niin sen terävät silmät äkkäsivät
tuon kääpiön, sen iso kärsä iski alas ja taaksepäin, nosti miehen
maasta ja sinkahutti hänet monen kyynärän päähän erään suuren puun
runkoa vastaan, johon ruumis murskautui aivan mäsäksi pudoten sitten
maahan muodottomana möhkäleenä.
Mutta epätoivoisen mammutin takana ja sivuilla leimusi nyt tuli yhtenä
ainoana loimuna, voimakkaista käsistä lensi lukemattomia keihäitä,
jotka tunkeutuivat sen sitkeän nahkan läpi, ja silloin hirviö
hyökkäsi ulos rinteelle äkkijyrkännettä kohti. Tulta kintereillä ja
ympärillä puolihulluja erämiehiä! Se töytäsi eteenpäin, luiskahti
sileällä jääpinnalla, koetti jälleen kääntyä vastustaakseen
tunkeilevia vihollisiaan ja tulirengasta. Se hoippui, kieriskeli ja
liikkui ihmeteltävän sukkelasti, ollakseen niin suunnaton eläin,
mutta ei voinut saada lujaa jalansijaa ja tuli tungetuksi aivan
kallionkielekkeen reunalle. Turhaan se koetti ryömiä ylöspäin;
kuljettaen yhtenä ainoana vyörynä mukanaan lunta, jäätä ja pensaita se
syöksyi ryskien kuolemaa kohti sadan jalan syvyyteen.
KUUDESTOISTA LUKU.
MAMMUTINPEIJAISET.
Äkkijyrkänteen molemmin puolin vietti rinne laaksoon loivempana ja
riemuhuudoin hyökkäsivät luola- ja raakkumiehet kummallekin suunnalle.
Jotkut uskalsivat lähteä jyrkänteen läheltä ja laskeutuivat alas
kuin apinat, takertuen luisuessaan pensaihin ja köynnöksiin; toiset
juoksivat loivemmille paikoille ja melkein kierivät alas lakeudelle.
Uskomattoman lyhyessä ajassa vallitsi täydellinen hiljaisuus sillä
paikalla, joka juuri äskettäin oli ollut kiihkeän kamppailun
näyttämönä. Mutta alhaalta laaksosta kuului hurjaa hälinää.