jälkeläisiä. Mutta levoton, vaihtelevainen länsimaalainen ei voi
suinkaan polveutua yksinomaan arjalaisesta alkujuuresta. Hän on
syntynyt vain osaksi avaroilla aroilla tai oliivipuiden ja ruusujen
siimeksessä. Koko nykyaikainen tiede, järkevyys ja laajentunut älykkyys
ovat taipuvaiset myöntämään, että hän on syntynyt ja kehittynyt
nykyisillä asuinpaikoillaan, vaikka hän luonnollisesti onkin aikojen
kuluessa sekaantunut eri vieraisiin. Kuoritunkiot — joiksi tiedemiehet
kutsuvat hänen asuntonsa edustalla tavattavia kerrostumia — jo yksin
nykyisen Tanskan kuoritunkiot, puhumattakaan muista tosiasioista,
riittävät kertomaan ihmeellisiä tarinoita. Kuvitelkaahan mielessänne
tunkiota, joka on aikojen kuluessa muodostunut jonkun muinaisen veden
partaalle, tunkiota, joka on virstojen pituinen, ulottuu satojen
kyynärien päähän tuon tuhansia, jopa kymmeniäkin tuhansia vuosia
takaperin virranneen joen rannasta, ja on tämän veden äyräällä
monestikin usean jalan paksuinen. Kuvitelkaapa mielessänne, että
tämä laaja kerrostuma kertoo meille tuhannen, ehkäpä useammankin
vuosisadan historian, alkaen simpukan- ja raakunkuorijätteistä ja
muista sellaisista eläimistä, joita saattoi asustaa tässä Pohjanmereen
virtaavassa joessa. Ajatelkaahan, että tämä kerrostuma kasvaa vuosi
vuodelta ja vuosisadasta toiseen, mutta kohotessaan muuttuu laadultaan
ja luonteeltaan, niin teillä on pohjaa pohtimiselle.
Ensin alussa nuo luontokappaleet, jotka kuljeksivat edestakaisin
tuon muinaisen tanskalaisen joen äyräillä ja söivät raakkuja ynnä
näkinkieriä, eivät saattaneet olla paljoakaan enempää kuin juuri
selvästi antropoideja. [Antropoidea, korkeimpiin nisäkkäisiin kuuluva
alaosasto, johon luetaan ihminen, apinat ja marakatit. — Suom. muist.]
Olisivatko sellaiset voineet saapua Aasian ylätasangoilta?
Tunkiokerrostumat kertovat varhaisimpien aikojen historian paljon
tarkemmin kuin yksikään kirjailija, joka on konsanaan tarttunut
kynään. Siellä kulkivat nuo jokia rakastavat apinamaiset ihmiset
paikasta toiseen ja tyydyttivät ruokahaluansa. Poikia ja tyttäriä
synnytettyään he kuolivat ja nämä pojat sekä tyttäret saivat
kokemuksen ja vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksesta enemmän älyä.
Kuoritunkiot paljastavat meille kuviollisia yksityiskohtia. Pohjakerros
on muodostunut yksinomaan raakunkuorista, kuten jo on mainittukin.
Sen päällä on toinen kerrostuma, joka on syntynyt tuhansien vuosien
kuluessa; siinä tapaamme silloisten eläinten luita ja myöskin jälkiä
hiiltyneestä puusta, joka todistaa alkuperäisen ihmisen oppineen
tuntemaan tulen käytön. Myöhemmin tulee kömpelösti kirjailtuja
mammutin, jättiläishirven ja pitkävillaisen sarvikuonon luita;
sitten karkeatekoisia piikaluja ja myöhemmin hiotun kiven aikakausi
kivettymineen, luineen ja muine todistuskappaleineen. Ja niin käy
kehitys tasaisesti ylöspäin, kunnes lähellä kuoritunkion pintaa
ilmestyy pronssikeihäs, kirveenterä ja kömpelö tikari, kuuluen sille
oliolle, josta tuli druidi ja jonka me tunnustamme esi-isäksemme.
Kuoritunkioista ulottuu aivan nykyisen kehityksen huippukohtaan ketju,
jossa ei ole ainoatakaan heikkoa rengasta.
"Kummia tarinoita osaavat nuo raakkuihmiset", Rampa-ukko jatkoi; "he
ovatkin parempia kertojia kuin me luolaihmiset, sillä heitä on enemmän
yhdessä kohdin ja vanhukset kertovat aina tarinansa lapsilleen, niin
etteivät ne joudu koskaan unhoon. Niinpä he sanovat, että muinoin
saapui suurista vesistä ylös jokia myöten niin suunnattomia otuksia,
ettei edes iso luolatiikerikään uskaltanut käydä niiden kimppuun. Ja
vanhukset kertovat isoisiensä kerran nähneen omin silmin käärmeilmiön,
joka oli monta kertaa isompi kuin teidän näkemänne. Se tuli uiden
jokea myöten, hyökkäsi siellä virtahepojen päälle ja ahmasi ne
kitaansa yhtä helposti kuin luolakarhu pienen kauriin. Ja se käärme
karkasi myöskin muutamien luolaihmisten kimppuun, ne kun sattuivat
juuri olemaan joella, ja söi nekin suuhunsa, vaikka heistä sille tuli
vain suupalanen. Tämänkin tarinan uskon todeksi, sillä ne vanhat
raakkumiehet, jotka kertoivat minulle isoisiensä näkemiä, eivät olleet
mitään houkkioita."
"Mutta erääseen toiseen juttuun, jonka he minulle kertoivat, en
pane suurta arvoa. Vanhukset tarinoivat, että kun muutamat ihmiset
ennenmuinoin kulkivat jokea myöten isompaan jokeen ja seurasivat sitä
aina mereen asti, jolla ei näy olevan mitään äärtä, niin he näkivät
jotain, mitä ei kukaan nykyaikainen voi nähdä. Mutta he eivät sano
isoisiensä itse nähneen sitä. He vain sanovat isoisiensä kertoneen,
mitä olivat kuulleet isoisiltään. Se tarina oli niin ammoisilta
ajoilta, että se oli isoja puitakin vanhempi, ja se kertoi hirviöistä,
jotka uivat rannikoilla; eivätkä ne olleet käärmeitä, vaikka niillä
oli pitkä kaula ja käärmeen pää, sillä niillä oli isot ruumiit, joita
ne meloivat räpyläjaloillaan veden halki, niinkuin majavakin tekee.
Ja samaan aikaan, niin tarina kertoo, oli isoja lintuja, paljon
kookkaampia kuin ihminen, ja ne elelivät siellä, missä nyt on trappeja
ja kurppia. Näitä taruja minä en usko, vaikka olenkin nähnyt luita,
joita sade on huuhdellut joen äyräiltä ja kukkulain rinteiltä ja jotka
varmaankin ovat kuuluneet toisellaisille luontokappaleille, kuin mitä
nyt tapaamme metsissä tai vesistöissä. Ihmeellisiä kertojia ne vaan
ovat, nuo raakkukansan vanhukset."
"Kertovat ne muitakin kummia taruja. Ne sanovat, että hyvin kauan
sitten pakkanen ja jää lähtivät vaeltamaan alaspäin ja kaikki ihmiset
sekä eläimet pakenivat niiden tieltä. Kesä oli yhtä kylmä kuin meidän
talvemme ja ihmiset ynnä eläimet pakenivat yhdessä etelään ja viipyivät
siellä pitkän ajan, mutta tulivat jälleen takaisin, kun pakkanen ja jää
poistuivat. Sanovatpa he myöskin, että vielä ammoisempina aikoina oli
tulipaikkoja, joissa liekit kohosivat esiin maanhalkeamista kymmeniä
kertoja tiheämmässä kuin nykyään, ja että liekkejä nousi jääkautenakin
sulattaen jään vedeksi, joka juoksi jokina merta kohti. Mutta näitä
asioita en usko, sillä kuinka ihminen voisi kertoa sellaisesta, mikä on
tapahtunut niin kauan sitten? Ne ovat vain vanhojen kielenpieksijäin
lorupuheita."
Paljon muitakin juttuja kertoi tämä vanha aseseppä, mutta eniten
vaikutti Abiin hänen tarinansa tulilaaksosta. Hän toivoi saavansa
joskus nähdä sen.
KOLMASTOISTA LUKU.
ABIN SUURI KEKSINTÖ.
Tuskinpa lienee Ab koko vaiherikkaan elämänsä aikana ollut milloinkaan
onnellisempi kuin noina hilpeinä poikavuosinaan ja varhaisimman
miehuutensa päivinä. Tapasihan hän silloin niin paljon uutta, oli
täynnä toiveita ja itseluottamusta ja ajatteli kunnianhimoisena, mikä
suuri metsänkävijä ja merkkimies hänestä oli ajan mittaan tuleva.
Vuosien vieriessä hän kokeili yhtä väsymättömänä kuin ennenkin, ja
eräänä päivänä seurasi ihmeellinen onni muuatta yritystä, vaikka se
saikin, kuten useimmat keksinnöt, alkunsa perin jokapäiväisestä ja
satunnaisesta seikasta.
Sattuipa eräänä iltapäivänä että Ab, joka nyt oli kahdenkymmenenvuotias
nuori mies, oli palannut varhain metsästä ja makasi laiskana nurmikolla
lähellä luolan suuta. Jonkun matkan päässä kieriskelivät Haukku ja
Pyökinlehti, joka oli yhä vielä aika pyylevä. Poika härnäili tyttöä
toisin ajoin ja koetti sitten huvittaa tai säikytellä häntä jollain
tavoin. Hän oli löytänyt pitkän, jäykän oksan ja taivutteli nyt tyhjän
vuoksi sen päitä toisiaan kohti, antaen niiden sitten napsahtaen lentää
erilleen; samalla hän lähestyi uhkaillen tyttöä, joka oli puoleksi
peloissaan, mutta piti kuitenkin leikkiä varsin huvittavana.
Lopulta Haukku väsyi siihen ja otti ilman erityistä tarkoitusta
nahkanuttunsa pussista esiin jännerihman, jonka hän sitoi tuon vahvan
oksan molempiin päihin, taivutettuaan ne ensin jotensakin lähetysten.
Täten hän sai aivan sattumalta pyöreän pikku jousen. Hän huomasi
jänteen soinnahtelevan somasti ja näpsäytteli sitä Pyökinlehvän iloksi
niin kauan, kuin malttoi jatkaa samaa hommaa. Sitten hän poimi maasta
pitkän, ohuen puupuikon, joka saattoi olla joku keihääntekijöiltä
jäänyt säle, ja alkoi sillä rummuttaa tuota kireätä jännerihmaa.
Tästä syntyi uudellainen ääni ja se kahlehti jälleen pojan ja tytön
mielenkiinnon joksikin aikaa.
Mutta viimein kävi tämäkin uuden leikkikalun käyttö yksitoikkoiseksi.
Haukku herkesi rummuttamasta ja rupesi tekemään kojeellaan kaikellaisia
poikamaisia kokeita. Hän painoi puikon toisen pään jännettä vastaan
ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes toinen pää puserti oksan sisäpuolta
vastaan. Tuloksena oli uusi kuvio puusta ja jänteestä ja se säilytti
muotonsa, vaikka sen laski maahankin. Haukku uudisti kokeensa pariin
kertaan, mutta sittenpä sattuikin suuri onnettomuus. Hän oli juuri
vetänyt puikkonsa, pitäen sitä nuoliasennossa, melkein niin pitkälle
taaksepäin, että sen pää oli joutumaisillaan tuon taivutetun oksan
sisäpuolelle, kun se luiskahtikin hänen kädestään ja lensi tiehensä.
Iltapäivän hiljaisuuden katkaisi läpitunkeva lapsen parahdus, jossa
ei ollut hituistakaan leikillisyyttä. Ab hypähti pystyyn ja oli
silmänräpäyksessä nuorten luona. Hän näki säikähtyneen Pyökinlehden
seisovan kirkuen ja kurottaen paksua käsivarttaan; siinä riippui
pieni puupuikko, joka oli tunkeutunut lihaan juuri siksi syvälle,
että se pysyi siinä kiinni. Haukku katseli häntä hämmästyneenä ja
peloissaan. Ab ei käsittänyt rahtuakaan koko asiasta, vaan luuli
tytön loukkaantuneen siten, että Haukku oli huolimattomasti heitellyt
häntä kepeillä. Hän hyökkäsi veljeänsä kohti antaakseen hänelle yhden
noista läimäyksistä, joita luolalasten kesken jaettiin ja saatiin niin
helposti. Mutta Haukku livahti sopivan puun taakse ja kirkui sieltä
olevansa kerrassaan syytön mihinkään pahaan aikomukseen, aivan kuten
nykyajankin poika on joutuisa puolustautumaan rangaistuksen uhatessa.
Hän kertoi eriskummaisesta leikkikalustaan ja tarjoutui osoittamaan,
miten kaikki oli tapahtunut.
Ab näytti epäilevältä, mutta nauroi sentään; sillä tuo pieni
puikko, joka oli tunkeutunut vain nahan lävitse, oli pudonnut
maahan Pyökinlehden käsivarresta ja nuoren neitosen säikähdys oli
vaihtunut kostonhimoiseen suuttumukseen ja hän vaati, että Haukkua
oli kuritettava. Ab antoi rikollisen tehdä kokeensa. Haukku otti
leikkikalunsa ja ryhtyi näyttämään, miten Pyökinlehti oli tullut
vahingoitetuksi. Mutta häntä seurasi nytkin perin huono onni. Taikka
hän onnistui liian hyvin. Nuoli lennähti jälleen jousesta ja se ääni,
joka nyt kajahti ilmoille, ei ollutkaan mikään lapsen huudahdus.
Sen päästi iso nuorukainen, joka tunsi äkillistä ja pistävää kipua
eikä voinut säilyttää arvokkuuttaan. Vaikka Haukku olisi ollut yhtä
varmakätinen ja tarkkasilmäinen kuin myöhempien, aikojen jousimiehet,
niin ei hän olisi saattanut lähettää nuolta maaliin tarkemmin, kuin
hän nyt oli lennättänyt ihmeellisen säleensä ison veikon rintaan.
Rikoksentekijä seisoi sekunnin ajan tuijottavin silmin, pudotti sitten
leikkikalunsa ja pakeni metsään päästäen ulvonnan, joka ilmaisi hänen
joutuneen melkein kuolemankauhun valtaan.
Abin ensimäisenä ajatuksena oli ajaa takaa pahantekijä-veljeänsä.
Mutta ensimäisen loikkauksen tehtyään hän hillitsi itsensä ja
pysähtyi vetämään ulos tuota esinettä, joka heikon voiman lähettämänä
ei ollutkaan tunkeutunut syvälle. Hän tiesi nyt, että Haukku oli
oikeastaan viaton, ja poimi maasta tuon hyljätyn leikkikalun, ruveten
uteliaana ja miettiväisenä tarkastelemaan sitä.
Nuoren miehemme kokeiluhavainto ilmeni nyt kuten tavallisesti. Hän
asetti säleen jännettä vastaan, veti sen taaksepäin ja antoi lentää,
kuten oli nähnyt Haukunkin tekevän — tuo lupaava vesa muuten tirkisteli
nyt metsänlaidasta ja koetti arvostella, joko hänen sopi palata.
Ab havaitsi, että säle lensi taivutetun oksan voimasta kauemmaksi,
kuin minne hän kykeni heittämään kädellään, ja hän uteli mikä olisi
tuloksena, jos tuo Haukun keksimä leikkikalu tehtäisiin kooltaan
suuremmaksi. "Laadinpa samanlaisen, mutta isomman", hän virkkoi
itsekseen.
Uskalias, mutta enemmän tai vähemmän valtioviisas Haukku oli nyt
astunut esiin metsästä ja luovaili sangen varovaisena sitä paikkaa
kohti, missä Ab seisoi. Vanhempi veli näki hänet ja kutsui häntä
koettamaan kapinettaan uudelleen, ja nyt poikanen tiesi olevansa
turvassa. Sitten molemmat kisailivat leikkikalulla tunnin tai pari ja
Abissa heräsi yhä enemmän mielenkiintoa sen ominaisuuksia kohtaan.
Mitään varmaa käsitystä ei hänellä vielä ollut sen mahdollisuuksista,
pitihän sitä vain eriskummaisena kapineena, jonka olisi oltava isompi.
Seuraavana päivänä Ab hakkasi eräästä puusta noin sormen paksuisen ja
kolmen jalan pituisen oksan, siloitteli sitä ja taivutti sen sitoen
molempiin päihin vahvan jännenuoran, kuten Haukkukin oli tehnyt. Se ei
ollut ensinkään kelvoton ensimäiseksi jouseksi, vaikka toinen pää oli
toista ohuempi ja koko kaari varsin kankea. Sitten Ab leikkasi suoran,
lähes kaaren pituisen pajunoksan ja rupesi toistamaan edellisen päivän
kokeiluja. Ihminen ei ole koskaan ollut enempää hämmästyksissään kuin
tämä nuorukainen, vedettyään oksan taaksepäin melkein päähän asti ja
laskettuaan sen menemään!
Kun tuo voimakkaan käden vetämä keppi oli päässyt irralleen, se
lensi nopeammin ja etäämmälle, kuin mitä hän oli edes kuvitellutkaan
mahdolliseksi valmistaessaan tuota leikkikalua. Kauan sai hän
etsiskellä kärjetöntä nuoltaan ja löydettyään sen hän lähti aukeammille
paikoille voidakseen aina nähdä, minne se putosi. Kerran se iski
lujasti erään tammen runkoon ja tunkeutui tylppäpäisenäkin syvälle
sen kovaan, ruskeaan kuoreen, jääden siihen vapajamaan. Välähtipä
silloin nuorukaisen mieleen muuan ajatus, jonka vaikutus oli ulottuva
vuosisatoihin: "Mitäpä jos tuo lentävä kappale olisi ollut kärjellinen
ja olisi osunut poroon tai johonkin muuhun riistaeläimeen?"
Hän vetäisi kepin irti puusta, seisoi jonkun aikaa tuumaillen ja läksi
sitten äkkiä juoksemaan luolaa kohti. Tästä oli puhuttava Rampa-ukolle!
Vanhus työskenteli yksinään, ja hiukan kiihkeänä kertoi nuorukainen
hänelle, minkä vuoksi oli niin kiirehtinyt hänen luokseen. Ukko
kuunteli jotensakin kärsivällisesti, mutta irvisteli kuitenkin
sääliväisen näköisenä. Olihan hän ennenkin kuullut nuorten miesten
kertovan suurista aatteista, uudesta ja paremmasta kaivamistavasta,
taitavammasta kalastamisesta tai sukkelammista satimista. Mutta
kuuntelipa ukko sentään ja taipui lopulta Abin hartaista pyynnöistä
ontumaan ulkosalle nähdäkseen omin silmin, miten tuo vahva kaari
lähetti kepin lentoon. Kahden he lähtivät aukeaman luo ja Ab näytteli
näyttelemistään vanhalle ystävälleen, mitä tuo kapine sai aikaan.
Toinen laukaus toi entisen metsästäjämme silmiin uuden ilmeen ja hän
pyysi Abia juoksemaan luolaan ja noutamaan sieltä mielikeihäänsä. Nuori
mies palasi takaisin niin nopeasti, kuin vahvat sääret saattoivat tuoda
hänet, ja paikalle syöksähtäessään hän tapasi Ramman seisomassa pitkän
keihäänheiton päässä suurimmasta aukeaman laidassa olevasta puusta.
"Heitähän keihääsi puuta kohti", virkkoi Rampa. "Heitä niin
voimakkaasti kuin suinkin jaksat."
Ab sinkahutti keihäänsä yhtä väkevästi ja taitavasti, kuin myöhempien
aikojen zulu-neekeri lennättää assagainsa. Mutta etäisyys oli liian
pitkä onnistuneeseen keihäänheittoon ja piikärki työntyi puuhun niin
heikosti, ettei se kyennyt kannattamaan pitkää ja raskasta vartta; tämä
painui hitaasti maata kohti ja väänsi kärjen irti puusta. Jos keihäs
olisi sellaisen matkan päästä osunut johonkin eläimeen, niin se olisi
vain haavoittanut sitä, saamatta aikaan tuntuvampaa vahinkoa.
"Otahan nyt leikkikalusi", Rampa-ukko lausui, "ja heitä sillä tuo pieni
keppi puuhun."
Ab teki työtä käskettyä, vaan tottumattomana tähtäämään hän ampui
kerran toisensa perästä harhaan, vaikka maali olikin leveä. Mutta kun
vasama vihdoinkin osui, niin runko kumahti iskun voimasta ja kärjetön
keppi kimmahti useita kyynäriä taaksepäin. Rampa-ukko katseli tuota
kaikkea perin ihastuneena.
"Saattaapa sinun leikkikalustasi tulla jotakin", hän sanoi
nuorukaiselle. "Laadimme paremman. Mutta keppisi ei kelpaa mihinkään.
Tehdäänpä suorempi ja lujempi ja pannaan sen päähän pieni keihäänkärki,
niin saamme nähdä kuinka syvälle se käy puuhun. Ja nyt työhön!"
Päiväkausia he ahersivat uutterasti yhdessä, ja astuessaan jälleen
ulkosalle heillä oli mukanaan vahvempi kaari, joka oli kavennettu
toisestakin päästä, niin että se oli paljon taipuisampi ja
sopusuhtaisempi kuin edellinen. Marjakuusta ja saarnipuuta löytyi
yllin kyllin ja nämä pysyivätkin koko joutsenkäytön ajan paraimpana
kaaripuuna. Vasamakin oli suora ja sen päässä oli pienoinen
keihäänkärki. Tuntui aivan luonnolliselta ja välttämättömältä uurtaa
varteen lovi, jotta se soveltui jänteeseen. Ja niin oli jousi saanut
ensimäisen nuolensa.
Vanha mies ei ole yhtä herkkätunteinen kuin nuori eikä niin
toivehikaskaan. Mutta toisen koetuksen perästä osoitti juuri Rampa-ukko
suurinta ja hillittömintä ihastusta. Käsittihän hän nyt tuon kaiken!
Keihäs ei ollutkaan enää se ase, millä voi tuottaa suurinta tuhoa
turvallisen välimatkan päässä kaikesta vaarasta. Paremmalla kaarella ja
suoremmalla nuolella kävi ampuminenkin tarkemmaksi. Eipä ollut näille
vasta-alkaville jousimiehille vaikeata osata kahden keihäänheiton
päästä sellaiseen puunrunkoon, joka oli ainakin parin kyynärän
levyinen. Ja vasama lensi viuhuen ikäänkuin elävä olento, kuin
saalistaan etsivä haukka, ja piikärki tunkeutui puuhun niin syvälle,
että molemmat tiesivät tavanneensa aseen, joka oli parempi kuin
yksikään luolaihmisen varemmin tuntemista!
Seuraavina päivinä vanhus ja nuorukainen työskentelivät taas
innokkaasti luolassa ja kokeilivat ahkerasti uudella kojeellaan.
Lopulta Ab lähti eräänä aamuna liikkeelle, aseinaan kirves ja veitsi,
vaan ilman keihästä. Sen sijaan hän kantoi jousta, joka oli parahin
ja voimakkain heidän tähän asti valmistamistaan; ja selässä riippui
kimppu nuolia viinessä, joka oli laadittu mammutin ontosta sääriluusta,
jota oli pitkät ajat potkittu ympäri luolaa. Luuhun oli porattu läpiä,
joiden kautta oli pujotettu hihnoja, ja saatuaan vielä puupohjan tuo
esine sopi mainiosti tarkoitukseensa. Jousi oli kankeatekoinen, kuten
nuoletkin, eikä jousimieskään ollut vielä mikään tarkka-ampuja, vaikka
olikin harjoitellut uutterasti. Mutta olihan kaari ainakin jäykkä,
vasamissa oli terävät piikärjet ja erämiehen kädet olivat yhtä lujat
kuin jousikin.
Kauan sai nuorukainen turhaan etsiä riistaa, mutta myöhään iltapäivällä
hän saapui loivalle, paljaalle rinteelle, jonka juurella virtasi
matala, mutta leveä puro; tämän toisella puolen vaelteli aika lauma
pikku peuroja eräässä pienessä ruohikkoisessa alangossa. Ne kulkivat
puroa kohti ja koska tuuli puhalsi metsästäjään päin, eivät ne saaneet
mitään viestiä uhkaavasta vaarasta. Ab lymysi pienelle kunnaalle
pensaikkoon ja odotti, kuinka kävisi. Lauma siirtyi verkalleen häntä
kohti.
Puroa lähestyessään peurat ryhmittyivät vehreimmille ja runsaimmille
rehupaikoille, ja aivan puron partaalle saavuttuaan niitä oli
kerääntynyt noin puolen sataa yhteen tiheään parveen. Ne olivat juuri
keihäänkantaman ulkopuolella, mutta nythän olikin koetettava jousta
eikä keihästä ja Abin piilopaikasta ampuen olisi tottumattomimmankin
jousimiehen täytynyt osata johonkin elukkaan tuossa isossa laumassa.
Ab hypähti pystyyn ja jännitti jousensa äärimmilleen. Säikähtyneinä
kerääntyivät peurat silmänräpäyksen ajaksi yhteen, ennenkuin
syöksähtivät hurjaan pakoon, ja juuri silloin helähti jänne, viuhahti
nälkäinen nuoli, nopeina kopisi satoja kevyitä kavioita maata vasten
ja sitten vallitsi pienellä aukeamalla melkein täydellinen hiljaisuus.
Aivan äänetöntä ei siellä kuitenkaan ollut, sillä yksi peuroista
kieriskeli kuolon kanssa kamppaillen. Nuoli oli tunkeutunut sen läpi
niin tuimasti, että piikärki pisti esiin vastaiselta puolelta.
Nuorukainen oli aivan hurjana voitonriemusta kantaessaan kotiin nuolen
lävistämää riistaansa, ja vanhus oli vielä enemmän haltioissaan
kuullessaan hänen metsästystarinansa. Sillä hän ymmärsi heti paljon
selvemmin kuin nuorukainen tuon hiljan keksityn aseen laadun, tuon
kapineen, joka oli tuhansien vuosien ajaksi tuleva paraimmaksi
metsästys- ja sota-aseeksi ja joka oli vähitellen kehittyvä,
vieläpä näiden molempienkin käsissä, kunnes se oli tuleva heille
suuriarvoisemmaksi, kuin mitä he vielä saattoivat käsittää.
Mutta molempien jousiseppien huulet pysyivät jonkun aikaa suljettuina.
Ab ja Rampa-ukko pitivät tuon suuren salaisuuden omanaan.
NELJÄSTOISTA LUKU.
UIMARETKI.
Ab ja Tammi harhailivat laajalti metsästysretkillään ja olivat jo
aikoja sitten tutustuneet raakkukansaan, vieläpä nauttineet sen
vieraanvaraisuuttakin, vaikk'eivät purolaisten olinpaikat juuri
vetäneetkään vierasta puoleensa. Asuntoina heillä oli vain pienet
luolat, tuskin syviä maakuoppia suuremmat; niitä oli kaivettu hujan
hajan äyräisiin kohoveden rajan yläpuolelle, ja villipedoilta niitä
suojeltiin tavanmukaisilla kiviröykkiöillä, jotka jättivät suulle vain
ahtaan aukon. Tämä teki ne lämpimiksi ja verrattain turvallisiksi,
mutta näistä kodeista puuttui vuoriluolien ja onkaloiden tilavuus.
Eikä satunnaista luolavierasta miellyttänyt heidän ruokansakaan, jona
oli kalaa, raakkuja ja simpukoita, sitä vastoin ani harvoin lihaa ja
hedelmiä. Ab ja Tammi harjoittivat toisinaan kauppaa raakkukansan
kanssa, vaihtaen jonkun maaeläimen veden tuotteisiin, mutta viipyivät
vain lyhyen aikaa tuolla paikkakunnalla, jonka ravinto ja tuoksu
olivat heille outoja. Tapasipa tässä asutuksessa sentään jotain, mikä
herätti heissä hiukkasen mielenkiintoa. He olivat havainneet muutamat
raakkuneitosista varsin hilpeiksi, ja olihan kumpikin nyt tullut siihen
ikään, jolloin mielihyvällä katsellaan toiseen sukupuoleen kuuluvia
kirkassilmäisiä nuoria olentoja. Mutta mitään rakkausjuttuja ei heillä
vielä ollut. Nuorukaisista ei kumpikaan ollut vielä pihkaantunut niin
pahasti.
Eräänä syysaamuna olivat Ab ja Tammi tavanneet toisensa päivänkoitossa
ja päättäneet pistäytyä raakkumiesten luo lähteäkseen heidän kanssaan
kalastamaan. Raakkukansa kalasti usein veneestä ja nuo purret olivat
oivallisia. Ne oli laadittu neljästä tai viidestä lyhyestä tukista,
jotka olivat kytketyt lujasti yhteen sitkeillä vitsoilla. Silti tämä
laitos oli yksinkertaista lauttaa parempi, sillä se oli keulasta
hakattu suipoksi ja tukit oli valittu niin, että jokainen kaartui
ylöspäin. Oli näet tultu huomaamaan, että siten voitiin helpommin
halkoa aaltoja, joita vastaan välistä saatiin taistella. Nämä veneet
eivät saattaneet ollenkaan upota ja silloinen ihminen liikkui vedessä
kuin kotonaan. Nuorista miehistämme oli hupaista lähteä raakkuväen
kera, auttaakseen keihästämään kaloja tai vetämään niitä joen
syvänteistä karkeatekoisilla koukuilla; eikä raakkuihmisilläkään ollut
mitään sitä vastaan, vuoriylimystön edustajain läsnäolo herätti heissä
päinvastoin ylpeyttäkin.
Oli aamu sellainen, että näitä molempia vanhemmatkin miehet olisivat
tunteneet itsensä uskaliaiksi ja elämänhaluisiksi. Vuodenaika oli
jo kulunut pitkälle, mutta jokivesi ei ollut sentään vielä käynyt
kylmäksi. Terhot olivat jo ruvenneet putoilemaan ja niitä makasi
paksulti lehtien seassa. Joka aamu, paljon säännöllisemmin kuin
nykyään, lepäsi alangoilla, metsä-aukeamilla ja kaikilla puuttomilla
paikoilla kimmeltävä kuuravaippa. Sellaisina aikoina esiintyi luonto
luolaihmisille semmoisen loiston kirkastamana, että me tuskin voimme
sitä käsittääkään. Valtaavimmalta se näytti keväisin ja syksyisin ja
ihmeellistä se oli, kerrassaan ihmeellistä. Kenties eivät luolaihmiset
panneet siihen mitään arvoa. Olivathan he tottuneet siihen, että
se kuului jokaiseen vuosikertomukseen. Mutta epäilemättä valoi
tuon kuura-ajan pureva ilma heihin enemmän virkeyttä, epäilemättä
kävi tuossa oivallisessa säässä jokaisen askeleet joustavammiksi
ja joka miehen urheus paljon varmemmaksi. Nykyisen Thames-laakson
luolaseuduilla vallitsi lauhkea, ihmeellisen raikas ilmanala. Jo
luolaihmisen aikoina kaarsi näet voimakas ja lämminvetinen Golf-virta
päiväntasaajalta pohjoista kohti, huuhdellen silloisen niemimaan
rannikkoa, kuten nykyäänkin Brittein saaria. Ilmasto oli melkein
samallainen kuin nytkin, mutta jääkaudelta siinä oli jälellä jonkun
verran viileyttä. Kelpasipa elää sinä aikana ja ystävykset olivatkin
hilpeällä tuulella vaeltaessaan edelleen tuona hohtoisena aamuna.