mutta sitä oli melkein yhtä mahdoton lähestyä kuin nykyäänkin
napaseudun erämaissa. Arka oli myöskin muuan osaksi vuohen, osaksi
antiloopin kaltainen eläin, joka eleli kallionrinteillä ja ylämailla.
Puissa hyppeleviä oravia pyydystettiin aniharvoin ja jokiniityillä
asuvaa hännätöntä jänistä oli perin vaikea lähestyä, se kun oli
nopeakulkuinen kuin merituuli, vikkelämpi eräänlaatuista kettua,
joka oli yhäti sen jälillä. Varmempaa riistaa olivat kaivajat.
Näätä, murmeli, siili ja mäyrä olivat kyllä niiden saatavissa, jotka
taisivat kaivaa näiden jäntevien nuorukaisten tavoin. Riista ajettiin
pesäänsä, raakunkuori ja tulessa karaistu terävä seiväs otettiin
käytäntöön, ja pianpa oli etsityn elävän kohtalo jo ratkaistu. Onhan
totta, että näytöksestä puuttui eräs osakas, joka on nykyaikana varsin
huomattava poikien kaivaessa esiin eläimiä. Meidän nuorukaisillamme
ei ollut tuota välttämätöntä ja tarpeellista koiraa, mutta he olivat
itse teräväsilmäisiä ja nopeakätisiä, joten esiin kaivettu eläin
pääsi harvoin karkuun. Paraimpia saaliita oli mäyrä, eikä vain siksi
että se kelpasi syötäväksi; sen lumivalkoisista hampaista sai näet
kallisarvoisia kaulakoristeita, kun ne lävistettiin ja pujotettiin
jännerihmalle.
Vaarallisten petojen kimppuun eivät pojat juuri käyneet. Silloisen
pienen leopardin tai villikissan kanssa he olisivat kyllä uskaltaneet
ryhtyä otteluun, mutta mieluummin etsivät he sentään ahmaa, koska
sillä oli niin pitkäkarvainen ja omituisen juovikas turkki; lisäksi
se oli urheampi kuin muut samankokoiset eläimet ja saapui rohkeammin
syötin luo, tarjoten siten oivallisia tilaisuuksia keihäänheittoon.
Muuten ansaitsee ahma yhä vieläkin ihailua. Se on pahansisuinen,
verenhimoinen, muuttumaton sekä — ainakin hellätunteisen tiedemiehen
mielestä — miellyttävä eläin. Häijynilkisyys ja verenhimoisuus kuuluvat
sen luonteeseen. Miellyttävä se on siksi, että se on säilynyt samana
kautta sukupolvien. Luolamiehen päivinä se oli aivan samallainen kuin
nykyäänkin. Sen tunsivat germaanitkin siihen aikaan, kuin sotilaan
palkkiona oli niin ja niin monen vuodan mitta maata. Roomalaisillekin
se oli tuttu, kun he tekivät ryöstöretkiä kauas pohjolaan ja saivat
kokea Reinin heimojen sekä brittein kalpojen terävyyttä. Sen tunsivat
gallialaiset, anglit, saksilaiset ja juutit ja se on vielä tänäkin
päivänä tunnettu kaikkialla Europan, Aasian ja Amerikan pohjoisosissa,
vieläpä melkein koko pohjoisen lauhkean vyöhykkeen alalla. Ahma on
kerrassaan ihmeellinen: se nauraa ajan kululle; sen luita on löydetty
luolahyeenan luurangon rinnalta ja ne ovat aivan samallaisia kuin
ne, mitkä nykyäänkin tapaamme sen ruumiissa. Se eläin on sääntöjen
ulkopuolella, se ei kehity eikä taannu.
Nuo molemmat isot pojat kävivät päivä päivältä yhä taitavammiksi
hankkimaan ruokaa, ja samalla kasvoi heidän merkityksensäkin kummankin
perheen keskuudessa. Toisinaan kumpainenkin heistä saattoi metsästää
yksikseen, mutta se ei ollut kuitenkaan tavallista. Kahden oli
turvallisempaa käydä syvälle salon pimentoihin. Koko ikäänsä eivät he
sentään kuluttaneet karttaen tai pyydystäen tapaamiaan otuksia. Heillä
oli kotielämänsäkin ja se oli välistä yhtä hupaisaa kuin konsanaan
oleskelu ulkosalla.
YHDESTOISTA LUKU.
KOTIASKAREITA.
Elämä luolassa oli hupaisaa eikä Ab, joka oli juuri varttumassa
erinomaisen reippaaksi nuorukaiseksi, pitänyt pitkiä, tulen ääressä
vietettyjä iltapuhteita ensinkään yksitoikkoisina. Olihan siellä
nyt Rampa, hänen opettajansa, ja hänen johdollaan oli tavattoman
mieltäkiinittävää valmistaa limsiömukuloista keihäänkärkiä,
karkeatekoisia veitsiä ja kaapimia, jotka olivat heille niin perin
välttämättömiä. Limsiö- eli piikivimukulan poimivat luolaihmiset aina
halukkaasti talteensa, milloin he vaeltaessaan sattuivat löytämään
sellaisen. Se oli vain pienehkö kivikokkare, usein jotensakin
päärynänmuotoinen. Näköjään se oli kiinteätä massaa, joka oli
muodostunut kovimmasta silloin tunnetusta aineesta. Mutta siinä
olikin ikäänkuin keskustan ympärille rivittyneitä liuskoja, jotka
tottuneet kädet voivat iskeä tai halkoa irralleen taittamatta niitä.
Sellainen liuska oli monesti ulkopuolelta kovero ja toiselta puolen
kupera, mutta kiven sydän oli muodostukseltaan tasasuhtaisempi ja
soveltui huolellisesti siloitettuna oivallisesti keihäänkärjeksi.
Raskaita kirveitä ja nuijia valmistettiin usein toisista kivilajeista,
sellaisista joita nyt kutsutaan graniitiksi, madekiveksi ja
hiekkakiveksi, mutta kaikkia aseita tehtäessä vaadittiin perusteellista
kätevyyttä ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Saadakseen liuskat
tasasuhtaisiksi tekijän täytyi osata laskea iskunsa mitä tarkimmin,
sillä kiven pinta muuttui joka kerralla toisellaiseksi. Tarkoituksena
oli saada sellainen liuska, jossa oli kärki, luja keskiharjake ja
syrjät niin terävät kuin suinkin. Kun nyt oli kysymyksessä tällaisten
liuskojen irroittaminen ja niiden sijoitteleminen, niin muut
luolaihmiset olivat Rampa-ukon rinnalla pelkkiä lapsia.
Ab roikkuili vanhuksen ympärillä tämän työskennellessä ja lopulta
hän sai luvan auttaa ukkoa. Joskaan ei poika alussa voinutkaan tehdä
muuta, niin saattoihan hän ainakin siloitella pitkiä peitsenvarsia
piikaapimellaan. Ja kun hän oli oppinut suorittamaan sen työn
kunnollisesti, niin hänen annettiin lopultakin ryhtyä halkomaan kiveä,
etenkin milloin Rampa-ukon käsiin oli sattunut sellainen limsiöpalanen,
joka ei ollut laadultaan hänen mielensä mukainen ja jonka pilaamisesta
hän ei piitannut paljoa. Poika teki alussa lukemattomia vahinkoja
ja tuhlasi koko joukon huonoa kiveä. Mutta hänellä oli luja tahto
ja tarkka näkö sekä käsi, ja ajan mittaan hän kykeni iskemään
liuskan irti melkein yhtä näppärästi kuin opettajansa; yksinpä
arkaluontoisemmastakin loppuiskennästä asetta viimeisteltäessä hän
suoriutui varsin moitteettomasti.
Hän teki työtänsä suurella harrastuksella ja Rampa-ukko oli tyytyväinen
hänen tuloksiinsa.
Alinomaa tuo poika kokeili, yritteli tuon tuostakin uudella
iskukivellä, naputteli varovaisesti kolmannella kivellä saadakseen
syntymään halkeaman tai uteli ääneensä, miksi ei tätä piiveistä
sopisi tehdä hiukan ohuemmaksi tai tuota keihäänkärkeä vähän
vahvemmaksi. Työskennellessään hän kyseli aivan harmiksi asti, mutta
Rampa-ukko pysyi hämmästyttävän kärsivällisenä ja huomautti toisinaan
muristen, että poika osasi ainakin iskeä kiviä paljon paremmin kuin
jotkut aikaihmiset. Ja tällöin tuo iäkäs aseseppä katsoa muljautti
Korvapuoleen, joka oli tunnettu huonoksi limsiösepäksi — vaikka
harva voi käyttää asetta varmemmin ja voimakkaammin, kun se kerran
oli joutunut hänen käteensä — ja samalla ukko nauraa kotkotti. Mutta
Korvapuoli kuunteli varsin rauhallisena. Hän oli hyvillään siitä,
että hänen poikansa pystyi tekemään oivallisia aseita. Sitä parempi
perheelle!
Äitiään kohtaan Ab oli tavallisen kiltti poika. Melkein kaikki nuoret
miespuoliset luolaihmiset olivat kilttejä poikia, kunnes tuli se
aika, jolloin heidän lihaksensa ja jänteensä veivät voiton heidän
synnyttäjiensä voimasta. Tehtäköön kuitenkin tiettäväksi, ettei se
suinkaan tapahtunut vallan varhain, sillä miehensä kera metsästävä ja
työskentelevä vaimo ei ollutkaan mikään heikko äiti, jonka lyönneistä
ei kannattanut välittää. Läimäys luola-emon kädestä oli kylläkin
peloittava ja karttamisen arvoinen. Voiman käyttö oli yleisenä lakina,
ja vaikka luolavaimo olikin valmis heittämään henkensä lapsiensa
puolesta, niin hän vaati kuitenkin että näiden oli toteltava häntä,
kunnes tuli se aika, jolloin äidin määräämisvaiston tukahutti suuri
tunne, nimittäin ylpeydentunne sen olion voimasta, jonka hän oli
synnyttänyt. Abilla oli siis ankaria velvollisuuksia talouteen nähden.
Olemmehan jo maininneet, että Punatäplä oli oiva emäntä, ja hänen
luolassaan tarjottiinkin keitoksia sellaisia, että ne olisivat
ihastuttaneet jokaista nykyajan herkkusuuta, joka osaa panna arvoa
luonnolliselle maulle. Kyökkikalustonsa johdosta Punatäplä tunsi
perheenemännän oikeutettua ylpeyttä. Ensinnäkin on mainittava
roihuvalkea, johon saattoi pitkiin vartaisiin seivästettynä työntää
kaikellaista lihaa paistumaan, joskin se samalla myöskin hieman
savuttui. Ja sitten oli hehkuvaa hiillosta ynnä tuhkaa, jossa kävi
paistaminen simpukoita ja saveen leivottuja kaloja. Mutta ennen kaikkea
on otettava huomioon keittopaikka, jommoinen oli vain varakkaimmilla
luolaperheillä. Tämän kelpo emännän kasvava poika oli auttanut aika
lailla hänen mielitoivettansa toteutettaessa.
Luolaan oli suurilla ponnistuksilla vieritetty suunnaton
hiekkakivilohkare, joka oli laeltaan melkein tasainen; siihen oli
tarvittu kaikki voimat, mitkä luolaperhe voi panna liikkeelle, ja
avuksi oli haettu myöskin Tammen isä ynnä Tammikin, joka piti Abin
kanssa aika iloa tuossa hommassa. Siitä oli tuleva iso pata, jota
toisinaan käytettiin paistamiseenkin ja jommoisen vain vaativaisemmat
luolaperheet voivat kerskua omistavansa. Keskelle tuon ison kiven
ylipintaa Rampa-ukko kalkutteli kirveellään karkeasti piirretyn
ympyrän, joka oli läpimitaten parin jalan suuruinen. Täten tuli
kattilan koko suunnilleen määrätyksi. Hiekkakivi oli ympyrän
sisäpuolelta kaivettava ison kattilan syvyiseksi ja tämä terveellinen,
joskaan ei juuri houkutteleva työ lankesi suurimmaksi osaksi Ab-pojan
suoritettavaksi.
Urheasti hän ryhtyikin toimeensa, naputteli uutterasti taltallaan
ja sai parissa päivässä kaiverretuksi aikamoisen syvennyksen. Mutta
hänen intonsa alkoi laimeta, kun suurista ponnistuksista koitui
vain vähäisiä tuloksia. Piitaltta, joka oli kiinnitetty tukevasti
poronsarveen, olisi pitänyt tehdä painavammaksi, ja iskuihin, joita
ei voinut synnyttää voimakkaalla kädenheilahduksella, olisi saatava
enemmän väkeä. Hän tuumaili ankarasti. Sitten hän hankki pitkän seipään
ja sitoi talttansa sen nenään, niin että aseen kanta soveltui erääseen
oksahaarukkaan, joka esti sitä työntymästä ylöspäin. Seipään toiseen
päähän hän kiinnitti muutaman naulan painoisen kiven, tarttui molemmin
käsin varteen, kohotti sen ilmaan ja antoi sitten koko vehkeen pudota
ennen tekemäänsä syvennykseen. Tuon raskaan painon työntämänä piitaltta
purasi nyt syvältä, eikä enää kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Ab
oli kaivertanut hiekkakivipaateen ontelon, johon mahtui koko joukko
lihaa ja vettä.
Tuon ison kattilan valmistuttua syntyi juhla aivankuin itsestään. Se
ajettiin melkein täyteen vettä, johon viskattiin suurehkoja kimpaleita
samana päivänä tapetun poron lihaa. Luolanuotioon oli sillävälin
lisätty kuivia puita ja siten saatiin melkoinen kekälekasa, johon
heitettiin useita kohtalaisen isoja kiviä. Ne kuumentuivat pian
hohtaviksi. Tuoreista pajunoksista laadituilla pihdeillä siirrettiin
kivet yksitellen kekälekasasta veteen. Jonkun ajan kuluttua vesi
rupesikin jo kiehumaan ja pian oli valmiina höyryävä, tuoksuva
jättiläiskeitto.
Eikä se päässytkään jäähtymään liiaksi. Kun nuo viekoittelevat höyryt
levisivät luolan halki, hyökkäsi kukin käsiksi raakunkuoriin, joita
käytettiin liemilautasina tai kuppeina, ja keihästeli teräväpäisellä
puikolla itselleen keittolihan palasia. Kaikki olivat tyytyväisiä,
vaikka Haukku, jonka vuoro tuli viimeiseksi, päästikin ensin kimakoita
valituksia, ja Pyökinlehti-typykkä piti aika melua, hän kun oli liian
lyhyt ylettyäkseen itse kattilalle. Ehkäpä jotkut nykyajan ihmisistä
arvelisivat tuosta lihakeitosta puuttuneen maustimia. Mutta käsitys
höysteistä riippuu suureksi osaksi vatsasta sekä ajasta, ja voihan olla
mahdollista että multa, joka joutui veteen kivien mukana, antoi sille
yhtä hienon maun kuin konsanaan suola ja pippuri.
Rampa-ukko oli äänetönnä seurannut Abin hommia ja huomannut heti, että
hänen keksimällään keinolla saattoi kovertaa hiekkakiveä helpommin
kuin kalkuttelemalla sitä käsitaltalla. Olipa hän melkein taipuisa
tunnustamaan tuon ison pojan vertaisekseen heidän yhteisessä työssään.
Hän kävi keskustelussa sävyisämmäksi ja nuorukaisenkin mielihyvä ja
harrastus kasvoivat samassa määrässä. He koettivat seipään, painon ja
taltan avulla halkoa kivilohkareista sellaisia isompia palasia, joista
oli tehtävä aseita, ja tulivat silloin huomaamaan, että he saattoivat
raskaasti painamalla särkeä paljon tasaisemmin kuin kiveä, kirvestä tai
vasaraa käyttämällä. Samoin he oppivat, että kiviä iskettäessä kaksi
voi työskennellä yhdessä, vieläpä paremmillakin tuloksilla kuin yksin
ollen. Rampa-ukko piti aseainesta toisessa kädessä ja sarvivartista
talttaa toisessa, painaen sen terää sopivassa asennossa kiveä vastaan;
Ab taasen kalkutteli taltan päätä milloin voimakkaammin, milloin
kevyemmin, sikäli kuin toinen häntä ohjaili. Paha peri pojan, jos hän
jolloinkulloin iski harhaan ja nuija osui vanhuksen sormiin! Nämä kaksi
taituria suorittivat työnsä perin huolellisesti, ja oivallisempia
kuin mitkään varemmin valmistetut aseet olivatkin ne kirveet ja
keihäänkärjet, joihin nykyaikana olisi varustettu leima "Rampa-ukko ja
Kump."
Näihin aikoihin Ab opetteli myöskin tekemään kaikellaisia esineitä
hirven ja poron sarvista sekä juomakuppeja biisonin ja alkuhärän
sarvista. Menipä Rampa-ukko niinkin pitkälle, että koetti opettaa
nuorukaista leikkaamaan kuvioita torahampaisiin ja lapaluihin,
mutta siinä taidossa ei Ab koskaan edistynyt sanottavasti. Hän oli
liian suuressa määrässä toiminnan mies. Luuneuloja, joita Punatäplä
käytti nahkavaatteita valmistaessaan, hän kyllä osasi tehdä, samoin
vihellyspillejä Haukulle ja Pyökinlehdelle, mutta muuten hänen
taipumuksensa vetivät häntä kokonaan suurempiin seikkoihin. Soturi ja
metsästäjä pysyivät hänen kunnianhimonsa pääpyyteinä.
Tämän paikkakunnan talvet olivat verrattain kylmähköjä; lunta tuli
vähän, mutta ilma oli purevaa. Ennen kylmän vuodenajan saapumista oli
välttämätöntä kerätä muutamia elatustarpeita, joiden avulla ravinto
saatiin vaihtelevammaksi. Sellaisia olivat syötävät sienet, joita
voi kuivata, ja pähkinät, joita kasvoi ylenmäärin, enemmän kuin
tarpeeksi. Syksyllä koottiin pyökin- ja tammenterhoja ja tällöin
lapsetkin ansaitsivat täysin itselleen ruuan ja asunnon; varastot
kasattiin luolan seiniin kaivettuihin aittoihin. Jos nyt olisi sattunut
niin, että ankara lumentulo olisi estänyt metsästämästä — mikä tosin
tapahtui perin harvoin — tai joku muu seikka, esimerkiksi ison
luolatiikerin ilmestyminen seudulle, olisi tehnyt riistan harvinaiseksi
ja pyydystämisen varalliseksi, niin voihan silloin turvautua juuriin
ja pähkinöihin eikä siis ollut mitään vaaraa nälänhädästä. Janoa ei
myöskään tarvinnut pelätä. Ihminen oli varhain oppinut kuljettamaan
vettä nahkaleilissä ja toisinaan tehtiin luolakattilan kaltaisia
kallionsyvennyksiä, joihin saattoi kerätä vettä odottamattomien
tarpeiden varalle. Piirittävistä villipedoista voi luolaperheelle
kyllä olla kiusaa, vaan ei suurempaa pelkoa, sillä puu-, ruoka- ja
vesivarastoihinsa turvaten piiritetty saattoi odottaa rauhassa eikä
lihanhimoisen nelijalkaisen ollut hyvä tulla pitkän peitsen ulottuviin
luolan ahtaan aukon luo.
Talvi, joka seurasi Abin ja Rampa-ukon yhtymistä varsinaiseen
kumppanuuteen, ei sattunut olemaan ankara. Lunta tuli riittävästi
ajojahtia varten, mutta ei niin paksulti, että se olisi tehnyt
metsästämisen hankalaksi. Syksyllä oli saatu oivallinen pähkinäsato
ja tätä ravintoa oli kasattu luolaan semmoiset määrät, ettei voinut
olla kysymystäkään todellisesta puutteesta. Joki oli kirkkaassa
jäässä ja kivikirveillä hakatuista rei’istä vedettiin runsaasti
kaloja karkeatekoisilla luu- ja kivikoukuilla, jotka nyt sopivat
tarkoitukseensa paljon paremmin kuin kesällä, jolloin siima oli pitempi
ja kalat pääsivät niin usein karkuun noista oattomista kojeista.
Niin, vuodenaika oli suuremmoinen kaikkeen siihen nähden, mikä teki
luolaperheen elämän kevyeksi ja mukavaksi, ja se edisti huomattavasti
seuraelämää sekä taiteiden ja kirjallisuuden kehitystä — ei nimittäin
ollut tarvis turvautua äkilliseen ryöstöretkeen hankkiakseen
toimeentulon välineitä ja aikaa oli yllin kyllin leikellä koristuksia
luuhun sekä kertoilla kummia juttuja menneistä ajoista. Vanhemmat
vakuuttivat sen olevan ihanimpia talvia, mitä he olivat milloinkaan
nähneet.
Sinä talvena olivat Rampa-ukko ynnä Ab uutterassa työssä ja
nuorukainen imi niin paljon viisautta, että hänen neuvonsa, joita
hän silloin tällöin jakeli Tammelle heidän ollessaan yhdessä ulkona,
olivat kuulemisen arvoisia itsetietoisuutensa ja mahtipontisuutensa
tähden. Kaapimeen, poraan, keihäänkärkeen, kirveeseen ja luu- tai
puuvarteen nähden ei pojalla omien sanojensa mukaan ollut suoraan
sanoen mitään opittavaa. Sellainen oli hänen mielipiteensä, vaikka
vanhemmaksi varttuessaan hän oppi korjailemaan sitä melkolailla. Hän
oli neuvonantajansa kanssa tehnyt hyviä aseita, vieläpä muutamia
parannuksiakin, mutta se ei vielä merkinnyt mitään. Hän oli määrätty
tekemään sattumalta keksinnön, joka oli muuttava luolaihmisen aseman
luontokappaleiden joukossa. Mutta toistaiseksi tämä nuorukainen oli
varsin tyytyväinen itseensä. Suuren keksintönsä tapahtuessa hän oli jo
vanhempi ja vaatimattomampi.
Iltasin, kun tuli roihusi, kun kaikki olivat ravitut ja lojuivat
uupuneina vuoteillaan unen tuloa odotellen ja kun päivän tapahtumat oli
kerrottu loppuun, silloin irroittui välistä Rampa-ukon kielenkanta,
joka tavallisesti pysyi niin jäykkänä, ja hän rupesi tarinoimaan
poikavuosiensa tapahtumista tai toistamaan kuulemiansa kummia juttuja
niiltä ammoisilta ajoilta, jolloin kuori- ja luolaväki vielä asuivat
yhdessä, ajoilta jolloin maailmassa liikuskeli hirviöitä ja elämä oli
löyhässä. Ihmeissään kuuntelivat toiset näitä taruja ja Ab sekä Tammi
punnitsivat niitä toisinaan yhdessä, epäillen niiden todenmukaisuutta.
KAHDESTOISTA LUKU.
RAMPA-UKON TARINOITA.
Kannattipa kuunnella Rampa-ukkoa, kun hän unohtui muistelemaan ja
kertomaan, mitä oli nähnyt tai kuullut nuoruutensa aikoina. Luolassa
oli eräänä päivänä noussut aikamoinen suuttumus, kun Haukku, joka oli
jäänyt kotimieheksi, ei ollut pitänyt huolta tulesta, vaan oli antanut
sen sammua. Vanhempien palattua oli sieltä kuulunut läjähdyksiä ja
ankaria sanoja, ja kauan oli saatu hieroa kuivia tikkuja toisiinsa,
ennenkuin lopulta uusi liekki tuli loihdituksi esiin. Vasta sitten
kun lihakeiton tuoksu täytti ilman ja lujat leuat olivat uutterassa
toimessa, lauhtui Korvapuolenkin viha ja elämä kävi jälleen mukavaksi.
Ab oli palannut kotiin nälkäisenä ja äskeinen tapahtuma herätti
hänessä voimakkaan käsityksen tulen arvosta. Hän laskeutui luolan
permannolle Rampa-ukon viereen, joka valmisteli jonkinlaista vartta.
Siinä lojuessaan hän kutkutteli varpaillaan Pyökinlehteä, joka nauraa
kihittäen pyöriskeli sinne tänne heittämättä hetkeksikään ohuen
sääriluun palasta, jonka hän oli saanut vasta syödystä peurasta.
Se oli vain lyhyt palanen, mutta täynnä ydinmehua, ja lapsukainen
imeskeli sitä perin autuaallisen näköisenä. Ab tuli miettineeksi kuinka
surkeata olisi ollut syödä keittämätöntä lihaa, ja hän silmäili yhä
vielä punoittavia käsiään — sillä hän se oli tehnyt tulta puikkoja
pyörittämällä. "Tuli on hyvä asia!" hän lausui Rampa-ukolle.
"Hyvähän se on, kun et vaan polta itseäsi. Minä olen polttanut itseni";
ja vanhus työnsi esiin käsivartensa, jossa näkyi paloarpi.
Ab kävi uteliaaksi. "Missä sen sait?" hän kysäsi.
"Kaukana täältä, kaukana mustien soiden ja punaisten kukkulain toisella
puolen. Se tapahtui siihen aikaan, kun olin vielä väkevä."
"Kerrohan siitä", virkkoi nuorukainen.
"Rämeiden ja metsien ja korkeiden kallioiden tuolla puolen on tulimaa",
Rampa-ukko vastasi. "Se on ihmeellinen paikka. Tuli kohoaa pitkinä
kielekkeinä esiin maasta ja on aina samallainen. Sade ja lumi eivät
tukahuta sitä. Enkö muka tietäisi sitä? Olen nähnyt sen. Sain tämän
arven käydessäni liian lähelle tulta ja kompastuessani erääseen kuumaan
kiveen aivan sen lähellä. Tulta on toisinaan liiaksikin!"
Vanhus jatkoi: "Tulipaikkoja on paljon. Niitä on idässä ja etelässä.
Muutamat raakkumiehet ovat nähneet niitä kulkiessaan kauas alaspäin
jokea pitkin. Mutta se paikka, missä poltin itseni, ei ole yhtä
etäällä; se on luoteessa joen varrella."
Uteliaana tiedusteli Ab Rampa-ukolta enemmän tuosta kummallisesta
seudusta, missä liekkejä kasvoi maasta pensaiden tavoin ja missä eivät
vesi ja lumikaan voineet niitä sammuttaa. Myöhemmin hän oli iloitseva
siitä, että tuli kuulleeksi tästä asiasta. Mutta sinä iltana hänen
tarkoituksenaan oli vain saada vanhus kertomaan mahdollisimman paljon,
niin kauan kuin hän oli juttutuulella. "Kerrohan raakkuihmisistä",
nuorukainen huudahti. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat? Ne ovat
erilaisia kuin me."
"Niin, ne ovat erilaisia kuin me", virkkoi ukko. "Mutta olen kuullut
kerrottavan, että oli aika, jolloin me olimme heidän kaltaisiaan.
Kaikkein iäkkäimmät ihmiset sanovat isoisiensä kertoneen heille, että
muinoin tässä maassa eli kaikkialla vain raakkukansaa, sellaisia
ihmisiä jotka asuivat rantamilla, eivät koskaan metsästäneet eivätkä
poistuneet kauas pieniltä saariltaan, koska pelkäsivät metsän petoja.
Joskus he uskalsivat lähteä metsään keräämään pähkinöitä ja juuria,
mutta enimmäkseen he sentään elivät kaloilla ja näkinkengillä. Mutta
tuli sitten aika, jolloin heidän keskuudessaan syntyi rohkeita miehiä,
ja nämä sanoivat haluavansa enemmän metsänantimia eivätkä tahtoneet
enää arkoina pysytellä noilla pienillä saarilla. Niin nämä saapuivat
metsään ja siitä sai luolaihminen alkunsa. Ja arvelenpa tämän
kertomuksen oikeaksi."
"Arvelen sen oikeaksi", Rampa-ukko jatkoi, "koska voi vallan hyvin
nähdä, että raakkukansa on asunut sangen kauan siellä, missä se nytkin
elää. Sen joen varsilla, missä he asuvat, ja muidenkin jokien varsilla,
on multapenkereitä, jotka ovat hyvin pitkiä ja ulottuvat kauas
taaksepäin. Eivät ne olekaan oikeata multaa, vaan ovat muodostuneet
kuorista, luista, kivisistä keihäänkärjistä ja muusta sellaisesta,
mitä tapaa raakkuihmisen asunnon ympärillä. Tiedän sen hyvin, sillä
olen itsekin kaivellut noita pitkiä penkereitä ja nähnyt kaikki, mitä
nyt kerron. Kauan, perin kauan on raakkukansan täytynyt elää purojen
varsilla, koska se on voinut laatia niin korkeita penkereitä luista ja
kuorista."