ruokaa kuin nuoren sarvikuonon liha. Senvuoksi ryhtyivät molemmat
miehet ensin vaistomaisesti uutteraan työhön piiveitsillään, leikaten
isoja lihapaloja kuopassa makaavasta ruumiista. Mutta tuskin he olivat
aloittaneet hommansa, kun molemmat kapusivat äkisti ylös haudasta,
ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta, ja nyt seurasi lyhyt ja vakava
keskustelu. Luolatiikeri, sen ajan valtias, ei suinkaan heittänyt
surmaamaansa uhria, ennenkuin oli syönyt sen kokonaan. Vaikka se
saattoikin nyt olla kylläinen, niin varmaankin se makasi piilossa
jossain lähistöllä. Epäilemättä se palaisi takaisin. Saattoihan se
nukkua tuolla lähimmässä pensaikossa! Mahdollisesti sen ruokahalu
heräisi ennen pitkää ja se voisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä. Paha
perisi silloin ne ihmisolennot, jotka olivat uskaltaneet tunkeutua sen
ruoka-aittaan! Ainoa järkevä menettelytapa oli peräytyä viipymättä. Nuo
neljä ihmistä pakenivat jälleen kukkulan rinteelle ja metsään, mutta
veivät kuitenkin mukanaan ne lihakimpaleet, jotka olivat jo irroitetut
sarvikuonon ruumiista. Siinä oli kummallekin perheelle ravintoa
pariksikin päiväksi.
Ja niin päättyi näiden rohkeiden poikien ensimäinen metsästysseikkailu.
Päiväkausiin ei kukaan uskaltanut lähestyä laaksoa, koska tiikeri
saattoi yhä vielä hiiviskellä sen lähistöllä. Kun poikaset myöhemmin
käväsivät urhotyönsä näyttämöllä, niin he tapasivat kaivamassaan
salahaudassa vain luita. Tiikeri oli syönyt saaliinsa suuhunsa ja
lähtenyt toisille metsästysmaille. Loppusyksyllä syntyi laaksossa
suuri tulva, joka nousi niin korkealle, että se karkoitti Tammen isän
perheineen heidän luolastaan ja pakoitti heidät siirtymään tilapäisesti
toiseen asumukseen monen virstan päähän. Kesti siis jonkun verran
aikaa, ennenkuin kumppanukset tapasivat jälleen toisensa.
Tätä seikkailua voisi melkein pitää Abin miehuudenajan alkuna. Hänen
taattonsa — tunsivathan isät silloinkin hiukan isällistä ylpeyttä
— oli täytynyt antaa pojalleen jossain määrin tunnustusta hänen
reippautensa ja rohkeutensa tähden. Äiti oli siihen luonnollisesti
vieläkin valmiimpi, vaikkei hän voinutkaan enää kiinnittää esikoiseensa
suurta huomiota, koska Abilla oli nyt luolassa pieni veli ja vieläkin
vähäisempi sisko. Poika tuli tästä alkaen tärkeänpuoleiseksi
henkilöksi. Hän varttui nopeasti, eikä tuo jäntevä nulikka suinkaan
kehittynyt vain voimiltaan, kooltaan ja lihaksiltaan. Ei, hänessä oli
myöskin nerokkuutta ja kestävyyttä, ja ne ominaisuudet tekivät hänet
melkein poikkeukseksi samanikäistensä luolapoikien joukossa.
YHDEKSÄS LUKU.
KOTOSALLA.
Olemme jo huomauttaneet Abin perheestä, että se kuului paikkakunnan
ylimystöön, ja lisättäköön vielä että Korvapuolen kartano oli
sisustettu hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Se olikin
kerrassaan hieno luola, ja Punatäplä oli oivallinen emäntä. Luut, jotka
aterioitua olivat jääneet tulisijan ympärille, viskattiin yleensä ennen
pitkää ulkopuolelle — ainakaan ei niiden annettu koskaan kasaantua
paria kuukautta kauempaa. Vuoteet olivat erinomaiset: permannolle oli
läjätty lehtiä ja niiden päälle vielä levitetty erilaisten eläinten
nahkoja. Vedensaanti oli helppoa, sillä edustalla virtasi joki ja sitä
käytettiinkin ahkerasti — janon sammuttamiseksi. Siellä ja täällä
ulkoni luolan seinämistä kielekkeitä ja reunamia, joille pantiin aseet
ja talouskapineet. Paikka oli siis todellakin varsin siisti, ellei nyt
ota lukuun jotain multapermannolle jäänyttä luupahasta tai punasia
täpliä joita oli syntynyt lihaviipaleita leikattaessa. Vielä oli tällä
asunnolla eräs etu, joka sen teki yhdeksi seudun hienoimmista: savu
saattoi sopivan tuulen vallitessa kohota helposti katon läpi.
Mutta valon puolesta ei talo ollut hyvin varustettu. Yöllä valaisi
tuli vain vähäistä alaa ja päivällä tunkeutui valoa oviaukosta ja
jossain määrin myöskin kattoreiästä, josta sadekin löysi tiensä; mutta
valaistus oli silti varsin puutteellinen. Ovi-aukko oli luonnollisista
syistä hyvin ahdas, ja sen edessä sijaitsi suunnaton paasi, joka oli
ammoisina aikoina vieritetty siihen suurella vaivalla ja jolla saattoi
tarpeen tullen salvata tuon kapean suun. Se teki oviaukon niin soukaksi
että siitä saattoi töintuskin työntyä sisälle. Luikkivalla, mutta
vaarallisella hyeenalla oli tarkka vainu ja se oli perin utelias.
Sen ajan karhuhirviö oli aina nälissään, ja iso luolatiikeri oli
kummitteleva kauhistus, vaikka tosin harvinaisempi. Sisäänkäytäviin
kiinnitettiinkin silloin suurta huomiota, eihän juuri taiteelliselta
näkökannalta, vaan ainakin luolaihmisten mielestä kyllin tärkeistä
syistä. Mutta luola oli lämmin ja turvallinen paikka, ja koska sen
asujanten terävät silmät olivat tottuneet puolipimeään, niin ei heille
ollut ensinkään vaikeata eroittaa esineitä sen hämärässä. Kaikki
perheenjäsenet olivat varsin tyytyväiset asuntoonsa ja etenkin ylpeili
Punatäplä ympäristöstään, kuten oikean linnanrouvan tuleekin.
Voimme vielä mainita että Korvapuolen perhe oli onnellinen, sillä
aviopuolisot sopivat toisilleen erittäin hyvin. Onhan kyllä totta että
vaatimukset vaihtelevat ajan mukana, ja kohtelivathan he toisiaan
välistä sellaisella tavalla, ettei sitä nykyisenä ulkokultaisuuden ja
keinotekoisuuden aikana juuri katsottaisi kotoisen onnen todistukseksi.
Ei saatu koskaan täysin ratkaistuksi, kumpi heistä oli tarkempi
heittämään kivikirvestä, vaikka mies varmaankin kykeni lennättämään sen
voimakkaammin kuin hänen vaimonsa. Mutta molemmat olivat yhtä taitavia
väistämään tuollaisia vaarallisia heittoaseita, eivätkä äkilliset
vihanpurkaukset ajattelemattomine tekoineen olleet milloinkaan
tuottaneet kumpaisellekaan sanottavaa vauriota.
Eikä tämä perhe myöskään ollut koskaan antanut aihetta
häväistysjuttuihin. Puolisot olivat toisilleen uskollisia. Maa oli
niihin aikoihin varsin harvaanasuttua ja luolapariskunnat pysyivät
yleensä yhtä järkähtämättöminä kuin koiras- ja naarasleijona.
Kuluikin vielä kokonaisia vuosisatoja, ennenkuin ihmisen elämä tuli
niin turmeltuneeksi tai menestykselliseksi tai turvalliseksi, että
luolaväen jälkeläiset rupesivat harjoittamaan moniavioisuutta, ja
mikäli on kysymys Thames-laakson alueesta, vieläpä koko "Pariisin
syvänteestäkin", niin siellä pysyi yksiavioisuus vallalla vanhimpien
kuoritunkioiden raakunkerrostumista alkaen pronssikirveen aikaan ja
nykyisen sivistyksen aamunkoittoon asti.
Kuvaamaamme perheeseen kuului nyt viisi jäsentä, nimittäin Korvapuoli,
Punatäplä, Ab, Haukku ja Pyökinlehti; molemmista viimeksimainituista
oli edellinen Abin nuorempi veli ja jälkimäinen hänen piskuinen
siskonsa. Nimensä he olivat saaneet yhtä satunnaisesti kuin Abkin. Veli
oli pienokaisena matkinut lapsen tavalla jotain haukkuvaa sudensukuista
eläintä, joka oli öisin liikuskellut luolan läheisyydessä, ja siitä
poikanen sai elinijäkseen Haukku-nimen, jonka Ab itse oli sattumalta
hänelle antanut. Pyökinlehti taasen oli saanut nimensä toisella
tapaa. Hän oli pyylevä ja ilakoiva lapsonen eikä juuri suostunut
viettämään päiviään nukkuen, kuten pienokaiset välistä tekevät.
Karhuntalja, jolle äiti oli hänet laskenut, osoittautui varsin usein
liian ahtaaksi alueeksi hänen urhotöilleen; hän kieri siltä isolle
pyökinlehtivuoteelle, jolle talja oli levitetty, ja oli melkein
hukkumaisillaan tuohon ruskeaan läjään. Tämä hilpeä nuori neitonen
saatiin kaivaa niin monesti esiin pyökinlehtien seasta, että hänelle
syntyi nimi aivan luonnollisella tavalla, mielleyhtymän kautta. Abin
ja hänen nuoremman veljensä syntymän välillä oli kulunut viisi vuotta,
sisko oli saapunut kolme, neljä vuotta myöhemmin. Siitäpä seurasi
että Abista tuli isän ja äidin poissa ollessa perheen pää. Hän antoi
nuhteita veljelleen, osasi tarpeen tullen turvautua jonkullaiseen
ruumiilliseenkin kuritukseen ja osoitti pikku siskoaan kohtaan kömpelöä
hellyyttä ja isällisyyttä.
Perheellä oli joka päivä jotensakin samallainen ohjelma, mutta jos
ottaa lukuun mitä ulkopuolella saattoi tapahtua, niin ei voinut sanoa
yksitoikkoisuuden haittaavan sitä. Päivän tehtävänä oli yksinomaan
hankkia jotain syötävää, ja siihen ottivat isä ja äiti osaa yhtä
toimeliaina. Kummallakin oli tässä hiukan erilaiset velvollisuudet.
Korvapuoli piti yleensä huolta lihan hankinnasta, mutta olihan
määrättyinä vuodenaikoina saatavissa myöskin juuria, pähkinöitä ja
hedelmiä, ja niiden kerääminen oli Punatäplän erikoisalana. Ei hän
silti kohdistanut huomiotaan yksinomaan maan ja metsän hedelmiin,
tarpeen tullen hän saattoi auttaa miestään pyydystämään mitä eläimiä
hyvänsä. Hän oli yhtä taitava kuin miehensäkin paloittelemaan
riistaa ja ruoanlaittoon hän oli paljon perehtyneempi. Ja nahkojen
parkitsemisessa, siinä hän vasta oli kätevä.
Näihin aikoihin tapahtui usein, että isä ja äiti lähtivät aamulla
yhdessä liikkeelle, ja silloin vanhin poika jäi nuorempien asujanten
suojelijaksi. Kun hän toisinaan pääsi vanhempiensa mukaan tai sai
luvan poistua yksikseen, silloin ryhdyttiin erityisiin varokeinoihin
luolan turvaamiseksi. Juuri sisäänkäytävän ulkopuolella oli samallainen
paasi kuin sisäpuolellakin, ja kun molemmat nuoremmat lapset jäivät
kahdenkesken, vieritettiin tämä ulkosulku aukon eteen. Siten pikku väki
joutui vankilaan, mutta olivathan he ainakin vaarallisilta pedoilta
turvassa.
Ohjelmassa oli tietysti pieniä vaihteluitakin. Luolaihmisissä oli
jo näinkin varhaisena aikana sen verran yhteishenkeä, että he
saattoivat tilapäisesti liittyä yhteen joko pannakseen toimeen
metsästys- tai jonkinlaisia taisteluretkiä tai saartaakseen ja
tuhotakseen jonkun isomman eläimen. Sellaisissa tapauksissa saattoi
Korvapuoli viipyä poissa päivämääriä, ja Ab jäi äitineen luolan
ainoaksi vartijaksi. Pojasta nämä tilaisuudet olivat äärettömän
hauskoja. Ne herättivät hänessä vastuunalaisuuden ja arvon tunteen ja
kehittivät osaltaan paljonkin hänessä piilevää miehuutta, sillä ne
varmensivat hänen itseluottamustaan ja tekivät hänet taitavammaksi
hankkimaan jokapäiväistä leipäänsä eli sitä, mikä hänen aikanaan
vastasi jokapäiväistä leipää. Olipa hänessä jotain muutakin, eräitä
erikoispiirteitä, jotka kohottivat hänet tavallisen ruoanhankkijan
yläpuolelle. Hän ei ollut milloinkaan täysin toimetonna, ei taljoilla
ja pyökinlehdillä unia vedellyt, ei edes turvallisessa luolassakaan
päivän seikkailujen jälkeen. Hän aprikoi, mikäli olosuhteet olivat
antaneet hänelle kykyä siihen, ja hän rakenteli vaistomaisesti
suunnitelmia. Suunnittelemiskyky merkitsi sangen paljon luolaihmisten
aikana.
Me tiedämme nykyään varsin hyvin, tai luulemme tietävämme, että
ihmislapsen tulevaisuuteen nähden äidillä on useimmissa tapauksissa
suurempi vaikutus kuin isällä. Kenties tämä johtuu siitä, että varemmat
vuodet eli koko se aika, jolloin kaikki nähty ja opittu painuu lujimmin
lapsen mieleen säilyen siinä kuolemaan asti, vietetään enemmän äidin
seurassa kuin isän, joka työskentelee ulkosalla. Tai kenties on
luonnossa joku nurinkurinen laki, jonka mukaan mies tavallisesti
jättää luonteenominaisuutensa perinnöksi tyttärelleen ja vaimo omansa
pojalleen. Vielä emme tiedä siitä asiasta mitään. Varmaa vaan on, että
Ab muistutti enemmän äitiään kuin isäänsä ja oli nuoruutensa päivinä
suoranaisemmin äitinsä kuin isänsä vaikutuksen alaisena. Ja Punatäplä
taasen oli monessa suhteessa luola-ajan tavallista naista etevämpi.
Pojalle olikin hyödyksi näin pysyä äitinsä holhouksen alaisena. Hän
oli toisinaan avullisena, kun valmistettiin rihmoja jänteistä tai
suolista; usein hän terotti äidin luuneulaa piikaapimellaan tai katseli
mielenkiinnolla, kuinka emo ompeli yhteen nahkoja valmistaen siten
perheelleen pukimia. Neula oli silmätön, oikeastaan jonkinlainen
naskali; sillä pistettiin reikiä, joiden läpi rihma pujotettiin.
Vetelehtiessään tai työskennellessään äitinsä lähellä, vuoroin
auttaen, vuoroin vaivaten, tuo kasvava poika oppi monia asioita, jotka
olivat hänelle hyödyksi tulevaisuudessa, ja samalla hän suunnitteli
urhotekoja, joista hänelle oli koituva suurta mainetta. Olihan hän
vain tuollainen poikanulikka ja muutamissa suhteissa melkein yhtä
ajattelematon kuin metsäneläimet.
Mutta olipa hänelläkin toiveensa ja turhamaisuutensa, kuten on
toimeliaalla majavalla ja tanssivalla kurjellakin. Noista pitkistä
pakinoista kehittyivät hänen kunnianhimoiset pyyteensä jonkun verran
selvemmiksi ääriviivoiltaan. Hänestä oli tuleva koko seudun suurin
metsämies ja sodankävijä!
Luolaäiti tajusi helposti lapsensa kasvavan rohkeuden ja jäntevyyden,
ja vaikka hän olikin tuittupäinen ja kovakourainen, ei hän kuitenkaan
voinut olla tuntematta ylpeyttä tuon vieressään istuvan pojan vuoksi
ja kertomatta hänelle juttujaan. Kun sitten Tammen perhe jonkun ajan
kuluttua palasi luolaansa ja pojat rupesivat jälleen oleilemaan
yhdessä, alkoi äitikin nähdä lastaan harvemmin. Mutta poikaan jäi
kuitenkin niiden päivien vaikutus, jotka hän oli viettänyt äitinsä
rinnalla, ja melkoinen määrä siitä, mitä hän silloin oppi, oli
osoittautuva arvokkaaksi hänen myöhemmän elämänsä puuhissa.
KYMMENES LUKU.
RAMPA-UKKO, OPETTAJA.
Juuri niihin aikoihin, jolloin Ab-poika rupesi kehittymään rotevaksi ja
kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, hänen perheensä lisääntyi kuudennella
jäsenellä. Siihen liittyi näet muuan eriskummallinen olio, Rampa-ukko.
Tämä henkilö oli köyryinen ja näköjään vanha, mutta kuitenkin nuorempi
kuin miltä hän näytti. Kaunis ei hänen muotonsa juuri ollut. Harmaa
tukka oli takkuinen, lyhyt parta törrötti kankeana ja toiselta
jalaltaan hän oli oikein rujorampa. Saattoihan hän tosin onnuskella
sinne tänne, vieläpä tärkeissä tapauksissa laahustaa joltisen
matkankin, mutta metsästämiseen ei hänestä ollut ensinkään. Hänen
kiertyneen jalkansa käyryys johtui, kuten siihen aikaan oli tavallista,
kahakasta jonkun villipedon kanssa. Tuo jäsenparka oli kierteinen kuin
korkkiruuvi ja niin paljon oli se toista jalkaa lyhempi, että mies oli
hyvässä turvassa vain luolan seinien sisäpuolella. Mutta joskin hänen
säärensä olivat heikot, niin eivätpä olleet hänen kätensä ja aivonsa.
Tuossa harmaassa päässä asui paljon älyä, ja käsivarret olivat taitavan
kiipeejän. Hän saattoi varpaillaan tarttua esineisiin ja puunlatvassa
hän oli kuin kotonaan. Mutta hän ei sentään matkustellut paljoa. Siihen
ei ollutkaan pakkoa.
Rampa-ukolla oli erikoiset lahjansa ja ne olivatkin omiansa tekemään
hänet halutuksi ystäväksi luolaihmisten keskuudessa. Nuoruudessaan hän
oli ollut suuri metsänkävijä ja oli niin oppinut, että saattoi ihmeen
tarkasti kertoa eläinten ja vesiolentojen tavoista sekä miten niitä voi
paraiten surmata ja välttää. Parasta oli kuitenkin se että hän oli niin
perin taitava aseseppä, ettei siinä jokilaaksossa oltu koskaan nähty
etevämpää. Tämän tähden hän olikin erittäin haluttu ja tervetullut
vieras melkein kaikkialle, minne hänen mieleensä vaan juolahti lähteä.
Rammaksi käytyään hän oli ajelehtinut satamasta toiseen, löytämättä
mistään oikein tyydyttävää olinpaikkaa, ja nyt hän sanoi tulleensa
elämään vanhan ystävänsä Korvapuolen luona kuolemaansa asti. Töykeästä
ulkomuodostaan huolimatta tuossa äreässä vanhuksessa oli jotain, mikä
sai Abin suostumaan häneen heti alunpitäen, vaikka sitä ei kumpikaan
heistä kyennyt milloinkaan selittämään. Hänen tuimissa silmissään
saattoi toisinaan huomata omituisen välähdyksen, ja hänen kotkottavassa
puhelussaan kuului välistä jonkinlaista pehmeämpää kaakotusta,
todistaen hellyyttä tuota virkeätä poikasta kohtaan. Nämä molemmat
liittyivätkin pian toisiinsa, kuten nuorukainen ja vanhus usein tekevät.
Vaikka tuo rampa metsästäjä olikin yhdessä suhteessa riippuvaisessa
asemassa, niin pidettiin häntä silti arvossa, ja hän saattoi esittää
mielipiteensä aivan itsenäisesti. Tuhansia vuosia on jo kulunut siitä,
kun hän kulkea onnahteli sinne tänne, mutta koko sillä ajalla ei ole
elänyt ainoatakaan aseseppää, joka olisi ollut suuremmassa maineessa
ystäviensä keskuudessa. Ei yksikään kalvan, peitsen tai rautapaidan
takoja ole ollut hyvien aseidensa tähden paremmassa huudossa kuin
Rampa, joskin hänellä lienee ollut liiketuttavia sata kertaa vähemmän
kuin jollakin myöhemmällä Toledo-säilän valmistajalla. Olkoon että
hän eli osittain riippuvaisessa asemassa, mutta hän saattoi menetellä
melkein miten itse halusi. Ketäpä sitten olisi kunnioitettu, ellei
juuri taitavinta piikiviseppää ja mammutinhampaan kaivertajaa koko
sillä alueella, joka ulottui joen pienistä latvapuroista aina sinne
asti, missä tuo sininen, leveä virta heimolaisiinsa yhtyneenä hävisi
nykyiseen laajaan Pohjanmereen?
Poika ja vanhus voivat liittyä toisiinsa hyvinkin läheisesti ja siitä
on kaikkina aikoina ollut kummallekin suurta hyötyä. Poika saa oppia
yhtä ja toista, vanhus taas tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan
seurata kanssaihmisensä kehitystä. Rampa-ukko auttoi ja ohjaili Abia
sekä välistä Tammeakin eikä suinkaan moittinut heidän hommiaan, vaikka
ne joskus olivatkin koko hurjanrohkeita. Niihin aikoihin pantiin usein
kaikki alttiiksi. Kun siis noiden molempien nuorukaisten mielissä
heräsi joku suuremmoinen suunnitelma, niin Ab kävi heti esittämässä sen
neuvonantajalleen, joka ei koskaan koettanut masentaa hänen rohkeuttaan.
Kerran oli luolassa taas juhlailta, kun Ab toi kotiin kaksi pörröistä
harmaata kääröä, jotka eivät juuri olleet kissanpoikasia suuremmat, ja
kytki ne erääseen loukkoon jännehihnoilla, remmeillä niin sitkeillä,
etteivät niihin iskeytyvät terävät hampaat voineet niille mitään. Nuo
pörröiset kääröt osoittautuivat kahdeksi sudenpennuksi ja Abin mielestä
ne olivat jo koko omaisuus. Ne eivät olleet edes sisaruksia, nämä
penikat, jotka rohkeat metsästäjämme, Ab ja Tammi, olivat urheasti
ottaneet vangiksi.
Pojat olivat jonkun aikaa huomanneet, kuinka erään rosoisen kukkulan
ympärillä, lähellä jokea ja jonkun matkan päässä Abin luolasta, oli
hiiviskellyt tummia varjoja, ja he olivat päättäneet ottaa asiasta
selvän. Luolaihmisen aikuinen susi oli kyllä perin ilkeä peto, mutta
harvalukuisena se ei sentään uskaltanut käydä kahden hyvin asestetun ja
rotevan nuorukaisen kimppuun, ei ainakaan päivän valossa. Vakoiltuaan
kauan varovaisesti he keksivätkin kaksi pesää; kumpaisessakin makasi
penikoita ja vanhemmat olivat poissa. No, Ab sieppasi toisesta kaksi
ärisevää pentua, Tammi samoin toisesta, ja sitten rosvot pakenivat
minkä ennättivät, kunnes olivat päässeet turvallisen matkan päähän
tuosta vaarallisesta paikasta, missä heidän olisi käynyt huonosti,
jos vanhemmat olisivat palanneet. Päästyään varmaan paikkaan he
vaihtoivat keskenään toisen ryöväämistään penikoista ja lähtivät sitten
voitonriemuisina kotiinsa. Ab varsinkin oli mielissään. Hän päätti
pitää penikkansa hengissä ja hoitaa niitä mitä suurimmalla huolella.
Hän oli täynnä kaikellaisia toiveita ja innoissaan niistä, mutta hän
oli antautunut suureen vastuunalaisuuteen.
Penikat kytkettiin luolan loukkoon ja herättivät Haukussa ja
Pyökinlehdessä heti huomiota ja rajatonta ihailua. Etenkin oli nuori
neitonen mieltynyt noihin pieniin eläimiin; hänet tavattiin useasti
makaamassa niiden luona luolassa, sillä sudenpennut oppivat ajan
mittaan kisailemaan hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi itsekin ollut
suden imettämä sikiö. Melkein samallainen oli Haukunkin suhde pikku
pentuihin, ja Ab hoiteli niitä perin tunnollisesti. Yksinpä isä ja
äitikin rupesivat kiinnittämään huomiota pienten susien ja pikku
lasten ilveilyihin, ja niin pennut pääsivät perheen jäseniksi, joskin
halvemmiksi.
Abin unelma oli kuitenkin liian rohkea toteutuakseen niin nopeasti.
Villipedosta ei voinut yhtäkkiä tulla kesyä eläintä. Kun penikat
varttuivat ja niiden hampaat kävivät pitemmiksi ja terävämmiksi,
niin syntyi silloin tällöin pieniä kahakoita, ja Haukku sekä
Pyökinlehvä saivat naarmuja käsivarsiinsa. Ja niin täytyi Abin luopua
lemmikeistään, vaikka hän vastustikin ankarasti. Ei hän kuitenkaan
saattanut surmata noita puoleksi varttuneita eläimiä, vaan päästi ne
irti. Mutta ne eivät paenneetkaan metsään, kuten hän oli odottanut.
Tuskin niillä oli tietoakaan muusta kuin elämästä luolan seinien
sisäpuolella, siellähän ne olivat saaneet lihansa ja illan tullen ne
saapuivatkin oviaukolle ja kerjäsivät vinkuen ruokaa. Niille viskattiin
muutamia puoleksi jyrsittyjä luita, jotka ne ottivat vastaan iloisin
ulvahduksin. Siitä alkaen ne pysyttelivät luolan lähistöllä ja
säilyttivät todellakin paikkansa perheessä.
Omituista oli että ne osoittivat erityistä äkeyttä omia heimolaisiaan
kohtaan, milloin sellaiset rohkenivat lähestyä paikkaa. Tavattiinpa
sitten eräänä päivänä luolan perällä naaras, vieressään neljä
pikkuruista sikiötä, ja se ratkaisi asian! Perhe helli noita nuoria
eläviä, ja ne kasvoivat puolestaan kesymmiksi kuin vanhemmat olivat
olleet. Eikä ollut luultavaa, että ne olisivat ihmisten hoidokkaina
palanneet villiin tilaan. Ajan mittaan jaettiin niiden jälkeläisiä
arvokkaina lahjoina sen seudun luolaperheille ja siitä seurasi hyviä
tuloksia. Rosvotessaan joen varrella löytämissään pesissä nuorukaisemme
tekivät paremman päivätyön, kuin saattoivat aavistaakaan.
Mutta olihan paljon muutakin kuin sudenpentujen pyydystäminen, mikä
veti puoleensa poikien huomiota. He pitivät itseään koko seudun
parhaimpina linnustajina ja heillä olikin jossain määrin oikeutta
tuohon ylpeään väitteeseen. Ei yksikään nuorukainen pystynyt asettamaan
ansaansa ovelammin tai heittämään kiveä osuvammin, ja lintuja oli
yllinkyllin heidän surmatakseen. Avaroissa pähkinämetsissä majaili
trappi, kurppa ylpeili soilla, niillä teirikin keikaroiden tepasteli,
ja riekko sekä pyy pysyttelivät älykkäinä viidakoissa välttääkseen
ahnasta huuhkajaa. Joella, kankailla ja puroissa pitivät joutsenet,
villihanhet ja lukemattomat sorsat lakkaamatonta melua, ja matalikoilla
kahlaili kurppia sekä rantakanoja. Munia tapasi varsin runsaasti ja
tuhassa paistettu muna olikin aika herkkua.
Pojat onnistuivat paraiten vesilintujen pyydystämisessä. Ruokaa
etsiessään sorsat saapuivat aivan lähelle joen äyräitä tai pienten
saarien rantamia ja keräytyivät isoihin laumoihin niin likelle
poikien piilopaikkaa, että nuo nuoret erämiehet saivat melkein
aina vähintäinkin yhden uhrin, kun he äkisti hypähtivät pystyyn ja
sinkauttivat kivensä samalla haavaa. Äyräillä liikuskeli myskirottia
ja isoja majaviakin; majava oli verrattain harvinainen, mutta komea
eläin. Myskirottia pojat saivat keihästetyiksi paljonkin — ja se on
niin maukas eläin, että sitä syövät vielä nykyaikanakin intiaanit ja
muutamat Kanadan valkoihoisistakin metsästäjistä — vaan isoa majavaa
ei heidän vielä silloin onnistunut pyydystää. Kerran he näkivät
hylkeenkin, joka oli saapunut merestä ylöspäin jokea myöten; he ajoivat
sitä takaa virstamääriä, juosten joen parrasta pitkin, mutta se
osoittautui yhtä petolliseksi kuin majavakin.
Mutta luonnollisesti oli hauskinta metsästää maaeläimiä, esim.
villisikoja. Ne olivat kuitenkin varsin varovaisia, ja isot karjut
vaarallisiakin, joten piikivikärkiset keihäät tulivat käytäntöön
vain silloin, kun päästiin poikueen kimppuun. Tällaisissa
tapauksissa harjoitettiin hupaisaa sianseivästystä ja luolissa
tuoksui porsaanpaistin miellyttävä käry. Muuan kuuluisa kirjailija
on meille kertonut, kuinka eräs kiinalainen ensinnä tuli huomaamaan
porsaanpaistin erinomaiseksi. Juttu on oivallinen ja onpa hyvä asia
että se tuli kirjoitetuksi; mutta tuhansia vuosia ennen kuin Kiinaa
vielä oli olemassakaan, oli luolaihminen ihastunut porsaaseen ja
ruvennut hyvin halukkaasti pyydystämään sitä.