Kumpikin riensi kotiinsa uutisineen.
SEITSEMÄS LUKU.
ODOTTAMATON TAPAUS.
Kotiluolaansa saavuttuaan pojat kertoivat sydän kurkussa, mikä
kauhistuttava otus oli ottanut valtaansa marskimaan. Heidän
ilmoittamansa tapahtuma ei ollut mikään vähäpätöinen, ja seuraavana
aamuna molemmat isät olivat poikineen puunlatvassa metsäisellä
harjulla, turvallisen välimatkan päässä käärmeestä. Siellä he
vartioivat pelokkain silmin hirviötä, joka oli sijoittunut erääseen
tukevaan puuhun laaksossa. Mitään suurempaa liikettä ei vielä voinut
huomata. Käärme oli kietoutunut löyhästi rungon ympäri juuri alimpien
oksien yläpuolelle; osa hirviötä venyi eräällä paksulla haaralla, pää
ja kymmenen tai viisitoista jalkaa sen ruumiista heilui alaspäin.
Siinä se odotti saalistaan, valmiina syöksymään minkä onnettoman uhrin
kimppuun hyvänsä, joka vain osuisi tulemaan kyllin lähelle.
Nähtävästi se saisikin pian ruokahalunsa tyydytetyksi. Pojat eivät
olleet työtä tehdessään ensinkään koettaneet pysytellä piilossa ja
eläimet käyttivät nyt hyväkseen heidän poissaoloaan; alankomailla
vaelteli jo hevosparvia ja siellä täällä näkyi hirviä ja villihärkiä.
Harjulla väijyvä joukkue käsitti, että sen oli ryhdyttävä toimimaan.
Merikäärme oli kauhistus luolaihmisille ja kun sellainen ilmestyi joen
varsille, niin siitä levitettiin nopeasti sanoma ja he kokoontuivat
koettaakseen tuhota sen. Varoitettuaan poikia, jotka jätettiin jälelle,
miehet riensivät kiiruusti eri suunnille, toinen joen vartta ylös-,
toinen alaspäin, Naarmunaama hakemaan avuksi muutamia muita luolamiehiä
ja Korvapuoli hälyyttämään raakkukansaa, kuten nimitettiin niitä
ihmisiä, jotka asustivat erään puron partaalla jonkun virstan päässä.
Kotvasen kuluttua Korvapuoli saapuikin tuohon pieneen siirtolaan ja
vaati nähdäkseen kalastajakylän päämiestä. Heidän välillään syntyi
keskustelu, joka tosin oli lyhytsanainen, mutta sai viipymättä aikaan
suuren kiihkon. Mäkiasujamille oli merikäärmeen vierailu verrattain
vähäpätöinen seikka, mutta raakkukansalle se oli huolestuttava
tapahtuma. Saattoihan hirviö saapua ylös puroa pitkin ja ilmestyä
minä hetkenä hyvänsä sen keskuuteen, tuottaen tuhoa sikäläiselle
yhteiskunnalle. Raakkukansa oli kiitollinen varoituksesta, mutta
kotosalla oli vain vähän väkeä, joten Korvapuoli sai ainoastaan tusinan
verran lähtemään mukaansa yhtymäpaikalle.
Liian myöhään saapui tuo rohkea joukko ahdistamaan käärmettä, sillä
se ei ollut jäänyt odottamaan sitä. Puunlatvassa piileskellessään
olivat pojat saaneet nähdä jotain, mitä ei ollut hauska katsella. Sillä
he olivat nähneet hirviön äkkiä heittäytyvän alas oksalta, kietovan
vuoden vanhan biisonin syleilyynsä ja nielaisevan tuon muserretun
nelijalkaisen. Mutta tämä ateria, joka varmaankin ravitsi sen viikon
ajaksi, ei yhtäkaikki tehnyt siihen samaa vaikutusta kuin kauriin
nieleminen sen huonontuneisiin, Amazonin ja Intian aarniometsissä
eläviin jälkeläisiin. Käärme ei jäänyt välinpitämättömänä makaamaan
sulattaakseen avuttomana uhrinsa murhenäytelmän tapahtumapaikalla, vaan
ryömi hitaasti tiehensä kaislikon halki ja vaistomaisesti vettä kohti,
johon se liukui melkein ilman loiskausta. Sitten se solui laiskasti
virran mukana merta kohti. Vuosia oli kulunut siitä, kun tuollainen iso
merikäärme oli tunkeutunut jokea pitkin niin kauas sen suusta, eikä
toista tullutkaan enää koskaan niin etäälle. Monet seikat vaikuttivat,
että tämä kauhea eläinlaji kuoli nopeasti sukupuuttoon.
Kolme tai neljä päivää ennätti vierähtää äsken mainitusta tapahtumasta,
ennenkuin Ab ja Tammi saivat käsitetyksi, että yhteiskunnassa oli
tärkeämpiäkin henkilöitä kuin he ja että heidän oli jälleen ryhdyttävä
työhönsä, jos he halusivat pitkittää mainehikasta uraansa. Kun elämä
alkoi taasen kulkea jokapäiväistä rataansa, niin huomattiin, että
salahauta oli vielä valmistamatta.
Poikien ollessa poissa oli iso joukko eläimiä valinnut laakson
laitumekseen. Siellä näkyi vähäisen matkan päässä toisistaan
biisoneita, alkuhärkiä, noita nykyisen sarvikarjan esi-isiä,
villihevosia, hirviä ja poroja. Yksinpä iso, karvainen sarvikuonokin
vaelteli jälleen ristiin rastiin laakson poikki, piti kemuja sen
ruohikoissa ja rypeili lätäköissä, missä laakso kallistui alaspäin
marskimaan puoleen. Kömpelö mammutti oli tallustanut poikineen
runsasrehuisen alueen halki ja väijyen sen jälessä, vaanien nälkäisenä
ja verenhimoisena mammutin vasikkaa, oli hiipinyt iso luolatiikeri.
Suunnaton luolakarhu oli astua retuutellut korkean heinikon läpi,
etsien suuremman saaliin puutteessa jotain vähäpätöisempää ravintoa.
Siellä täällä oli hiiviskellyt häijynnäköisiä hyeenoja ja ne olivatkin
löytäneet jotain tyydytystä rajattomalle ruokahalulleen.
Kaikki tämä muutos oli johtunut siitä, että nuo molemmat toverukset,
ollen aito poikia ja täynnä itsetietoisuutta, olivat lyöneet
yrityksensä laimin kokonaisen viikon ajan. He olivat vaan soittaneet
kotonaan suutaan, omasta puolestaan hyvinkin mahtipontisen näköisinä,
ja olivat varsin arvokkaina tavanneet toisensa lempipaikallaan
puunlatvassa kukkulan rinteellä. Kun he lopulta havaitsivat, että
heidän oli yhä edelleen tehtävä jotain voidakseen pysyä huomattavina
henkilöinä, niin he ryhtyivät urheasti työhön. Se muutos, mikä heidän
lyhyen poissaolonsa aikana oli tapahtunut laaksossa, oli omiansa
lisäämään heidän luottamustaan. Sillä todistihan se että ihmisolennon
tulo samantekevää nuoren vaiko vanhan, teki niinkin varhaisena aikana
omituisen vaikutuksen koko eläinmaailmaan ja herätti siinä pelkoa;
pojat näkivät sen varsin hyvin. Tosinhan isot petoeläimet ahdistelivat
ihmistäkin, mutta hän oli silloin kuten nytkin, isoille pedoille jotain
peloittavaa, ja heikkoudestaan huolimatta ihminen tiesi olevansa koko
luomakunnan valtias. Mammutti, suunnaton, paksunahkainen sarvikuono,
sapelihammas, tuo hirvittävä tiikeri, karhu, hyeena, kyrmyselkäinen
susi tai lyhytruumiinen, ilkeä ahma, kaikki ne olivat jo silloin hänen
mielestään alempia luontokappaleita. Ihminen tunsi itsensä maailman
herraksi, ja hänen lapsensa perivät tämän käsityksen.
Kaivamistyö edistyi nyt nopeasti, ja muutaman päivän kuluttua oli
hauta jo saatu tarpeellisen syväksi. Työssä olevan pojan täytyi ylös
pyrkiessään kiivetä kuivaa oksaa myöten, joka oli nojallaan kuopan
laitaa vastaan, ja tähystäjä noudatti entistä suurempaa varovaisuutta,
koska hänen alhaalla oleva toverinsa ei voinut enää päästä turvaan
yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta työ oli viimeinkin lopussa,
nimittäin kaivaminen, ja nyt oli valmistettava sadin. Se oli sangen
arkaluontoinen tehtävä, vaan ei järin vaikea. Haudan yli pantiin
tiheästi ristiin rastiin hentoja oksia, joita oli kannettu metsästä
sylimääriä; niiden päälle levitettiin kuivaa ruohoa ohuelti, mutta
tasaisesti, sen päälle sitten multaa ja soraa, lisää ruohoa ja oksia.
Yleensä koetettiin hauta saada luonnollisen näköiseksi. Siinä pojat
onnistuivatkin melko hyvin. Älykäs sai olla se eläin, joka voi keksiä
tuon satimen.
Saatuaan päätyönsä suoritetuksi poikien täytyi ruveta odottamaan
maltillisesti. Paikka sai jälleen jäädä autioksi eikä sitä käyty
sen lähemmäksi kuin kukkulan rinteellä sijaitseviin puihin asti.
Siellä pojat saattoi tavata joka päivä innokkaina, levottomina ja
toivorikkaina, kuten pojat yleensä ovat. Heillä ei ollutkaan mitään
syytä lähestyä sadinta, sillä sen pinta näkyi täysin selvästi heidän
etäiseen tähystimöönsä, ja he voivat sieltäkin erottaa, oliko se
murtunut sisään.
Nuo päivät olivat pojille hillityn jännityksen aikoja. He saattoivat
nähdä puhvelien ja villihevosien liikuskelevan sinne ja tänne, mutta
onni oli yhä vielä vastainen, eikä yksikään saapunut satimen lähelle.
Ennen heidän tuloaan näkyi haudan alue olleen suosittu ruokapaikka.
Nyt söivät villihevoset ja muut eläimet varsin itsepäisesti toisaalla,
ja pojat alkoivat pelätä jättäneensä työstä jotain jälkiä, jotka
paljastivat sen noille viekkaille elukoille.
Eräänä päivänä he odottivat tunnin tai parikin sydän kurkussa. Lähtipä
metsästä länttä kohti komea iiriläinen hirvi. [Cervus giganteus,
sukupuuttoon kuollut hirvilaji, jonka suunnattomien sarvien kaarileveys
nousi toisinaan aina 11 jalkaan. Suom. muist.] Se siirtyi laakson
toiselle puolen veden luo ja rupesi janonsa sammutettuaan syöden
vaeltamaan suoraa päätä puuryhmää kohti. Viimein se saapui aivan
salahaudan läheisyyteen ja seisoi puiden alla, kuvastuen selvästi
takana olevaa aukeamaa vastaan. Se oli suuremmoinen näky poikaparille,
joka istui hievahtamatta ja henkeään pidätellen. Komea otus olikin
luolaihmisen aikuinen iso hirvi eli iiriläinen hirvi, joksi menneen
ajan tutkijat ovat sen ristineet, koska sen luita on löydetty niin
runsaasti nykyisen Irlannin rahkasoista. Mutta hirvi kulki pois
vartijain näkyvistä ja niin heidän valoisat toiveensa sammuivat.
Eräänä kirkkaana, kuulakkana syysaamuna Ab ja Tammi kohtasivat taasen
toisensa tapansa mukaan ja tähystivät laaksoon nähdäkseen, oliko
salahaudan lähistöllä tapahtunut mitään erinomaista. Ruohikko oli
paksulti harmaan huurteen peitossa, joten laakso näytti hopeaiselta
järveltä, jossa oli yltäyleensä tummia raitoja ja täpliä. Nämä olivat
niiden eläinten jälkiä, jotka olivat käyneet laaksossa yön kuluessa
ja varhain aamulla. Joka suunnalle johti niitä, mitkä syvempiä, mitkä
keveämpiä, kertoen yön tapahtumista. Mutta pojilla ei ollut malttia
panna huomiota näihin seikkoihin. He olivat kiintyneet liian paljon
omiin asioihinsa. Kun he yhdessä heilauttivat itsensä lempioksalleen
ja katsahtivat laaksoon, niin molemmilta pääsi samalla haavaa
riemunhuudahdus. Salahaudan luona oli tapahtunut jotain.
Ylt'yleensä satimen ympärillä oli maanpinta tummana, ja tuo tumma
alue ulottui aina joen rannalla sijaitsevan suon partaalle asti.
Vaarasta välittämättä pojat pudottautuivat maahan ja juoksivat peitset
käsissään kuin peurat moniviikkoiselle työpaikalleen. Rinnatusten he
hypähtivät kaivannon suulle, joka nyt ammotti avoinna taivasta kohti.
He olivat lopultakin voittaneet! Nähdessään mitä salahauta sisälsi,
he kirkuivat yhteen ääneen ja tanssivat poikamaisen voitonriemunsa
yltäkylläisyydessä hurjasti aukon ympärillä.
Ilonpitoon olikin kyllin syytä, sillä salahaudassa seisoi nuori
sarvikuono; se oli vain muutaman kuukauden ikäinen elukka, mutta jo
niin roteva, että täytti melkein koko kuopan. Se oli aivan avuttomassa
tilassa. Eläinparka oli puserruksissa ja voi liikkua vain vähän.
Sen pitkä kärsä itävine sarvineen oli melkein maanpinnan tasalla ja
pienillä kirkkailla silmillään se katseli karsaasti ja hurjasti noita
meluavia vihamiehiään. Heidän lähestyessään se ponnisteli kömpelösti,
mutta ei mikään voinut parantaa sen epätoivoisen surkeaa asemaa.
Salahaudan ympärillä oli joku suunnaton eläin kyntänyt maan jaloillaan
vakoihin ja tallannut sen kovaksi. Vasikka oli nähtävästi ollut emänsä
seurassa, kun se oli joutunut haudankaivajain salajuonen uhriksi.
Saattoi selvään huomata, että emä oli koettanut suurimman osan yötä
turhaan vapauttaa sitä. Luolapojat käsittivät hyvin nämä merkit ja
ensimäisen riemunpuuskauksen jälkeen he rupesivat tajuamaan, että
heidän asemansa oli arkaluontoinen, jopa vaarallinenkin. Sarvikuonon
perheasioihin ei ollut sekaantumista. Minnehän emä oli mennyt? He
tähystelivät ympärilleen, voimatta kuitenkaan havaita mitään pelon
aihetta.
Matta vain hetkisen he saattoivat tuntea olevansa turvassa. Tuskin oli
heidän huutonsa kajahtaen palannut takaisin kukkulan rinteestä, kun
rämeikön pensastosta kuului loiskinaa ja raapintaa ja joku suunnaton
eläin tuntui syöksyvän kohti sitä rinnettä, joka johti varsinaiseen
laaksoon. Poikien ei tarvinnut selittää asiaa toisilleen ainoallakaan
sanalla. Pelästyneinä he ryntäsivät puuta kohti ja olivat tuskin
ruvenneet kiipeämään ylös sen runkoa pitkin, kun näkyviin tuli
sarvikuononpoikasen emä, joka raivosta mielettömänä teki kiukkuisen
hyökkäyksen heitä vastaan.
KAHDEKSAS LUKU.
SAPELIHAMMAS JA SARVIKUONO.
Kivikauden sarvikuono oli suunnaton eläin. Se erosi monessa suhteessa
molemmista nykyään elävistä heimolaisistaan, mutta oli kenties
jotensakin läheistä sukua Etelä-Afrikan isolle, kaksisarviselle,
valkoiselle sarvikuonolle, joka on nyt sukupuuttoon kuolemaisillaan.
Tuo esihistoriallisen ajan eläin oli kuitenkin kookkaampi, eikä sen
nahka ollut paljas, vaan sitä peitti tiheä, likaisen harmaa, kähärä,
melkein villainen karva.
Se oli omiansa herättämään pelkoa useimmissa luontokappaleissa,
vaikkei siihen aikaan ollutkaan puutetta isoista villipedoista. Se
ei väistänyt mitään; ärtyneenä se oli oikea rohkeuden ja mielettömän
raivon perikuva. Harvoin se etsi taistelua, mutta ei myöskään välttänyt
sitä milloinkaan. Suunnaton mammutti, tuo verrattain rauhallinen
paksunahkainen, ei juuri mielellään sulkenut siltä tietä, ja yksinpä
luolatiikerikin, sen ajan julmin ja peloittavin peto, varoi ehdoin
tahdoin käymästä täysikasvuisen sarvikuonon kimppuun, vaikka se
saattoikin tilaisuuden tullen ahdistaa sen poikasta. Sarvikuonon nahka
muodosti melkein läpitunkemattoman, tuuman tai useammankin paksuisen
panssarin, jota vielä suojeli karvapeite, ja siitä ponnahtivat syrjään
tiikerinkin hirvittävät kynnet, tehden siihen vain vähäpätöisiä
naarmuja. Mutta kun sarvikuono työnsi sarviparilla varustetun ison
kärsänsä ylöspäin, niin se saattoi puhkoa ja repiä minkä eläimen
hyvänsä. Tuon hirvittävän niskan nostovoima oli melkein käsittämättömän
suuri. Se oli todellakin kauhea surmantuoja, kun sille sattui
tilaisuutta siihen. Toiselta puolen tämä vanhan maailman sarvikuono oli
varsin lyhytnäköinen ja yhtä hidasjärkinen ja vaarallisen äkkipikainen,
kuin sen afrikalainen perikuva on nykyään.
Vaikka tuo iso eläin, joka nyt hyökkäsi esiin kummun takaa, olikin
likinäköinen, niin puuhun kiipeävät pojat olivat kuitenkin kyllin
lähellä sitä tullakseen huomatuiksi. Se karkasi suoraa päätä heitä
kohti ja iski puun ohi mennessään olkansa sen kylkeen, niin että koko
runko vapisi. Mutta pojat olivat jo turvassa sen oksilla. Sarvikuono
pysähtyi vähän matkan päähän, palasi sitten takaisin kiukkuisesti
korskuen ja rupesi tallustamaan salahautaan suljetun sikiönsä ympäri.
Pojat käsittivät varsin hyvin, mitä yöllä oli tapahtunut. Poikasen
jouduttua ansaan emä oli koettanut turhaan pelastaa sitä, ja väsyttyään
lopulta ponnistuksiinsa se oli poistunut rinteen taakse rypeäkseen ja
levätäkseen siellä hiukkasen; samalla se sentään vartioitsi vangittua
sikiötään.
Kulkiessaan siinä satimen ympäri se olisi varmaankin näyttänyt nykyajan
ihmisistä säälittävältä. Milloin se laskeutui polvilleen ja kynti
pitkillä sarvillaan multaa poikasensa ympäriltä; milloin se koetti
saada työnnetyksi kärsänsä sen ruumiin alle nostaakseen sitä. Mutta
luonnollisesti olivat molemmat yritykset turhia. Kuopassa ei ollut
lainkaan tilaa vipuamiseen, sillä poikanen täytti sen kokonaan.
Ab ja Tammi pysyttelivät orsillaan turvallisina, mutta hiukan
hämmentyneinä. Tunnit vierivät, eikä emä-sarvikuono osoittautunut
ensinkään taipuvaiseksi lähtemään pois. Kello oli jo kolme
iltapäivällä, kun se lopulta poistui rypemispaikalleen. Kerran tai pari
se vielä palasi poikasensa luo, ennenkuin katosi alas rinnettä myöten,
ja rämeikköönkin saavuttuaan se korskahteli äkeästi jonkun aikaa,
ennenkuin viimein laskeutui lepäämään.
Pojat odottivat, kunnes marskimaalla oli syntynyt täydellinen
hiljaisuus, ja varovaisuuden vuoksi hiukan kauemminkin. He tahtoivat
olla varmoja siitä että hirviö oli nukahtanut, luisuivat sitten hiljaa
alas puun runkoa myöten ja hiipivät kevyin askelin salahaudan ohi
kukkulan rinnettä kohti. Muutaman jalan päässä heidän kulkunsa muuttui
juoksuksi, eivätkä he pysähtyneet, ennenkuin olivat ennättäneet metsän
turviin.
Eivät he viivyskelleet sielläkään pitemmälti. Kumpikin lähti kotiansa
kohti, sillä he olivat jälleen joutuneet sellaiseen seikkailuun, että
siinä tarvittiin vanhempien aivojen ajatuskykyä ja vahvempien käsien
apua. He päättivät kohdata toisensa niin pian kuin mahdollista ja tuoda
isänsä mukanaan. Sattuikin niin onnellisesti, että kumpikin tiesi,
mistä löytäisi taattonsa sinä päivänä. Paria tuntia myöhemmin molemmat
isät saapuivatkin paikalle poikineen ja varustettuina paraimmilla
aseillaan.
Puuryhmän ja salahaudan läheisyydessä oli aivan rauhallista, mikäli
he voivat päättää kukkulan rinteeltä tähystellessään. Nyt oli jo
myöhäinen iltapäivä, ja miehet arvelivat, että oli parasta hiipiä alas
laakson poikki, surmata satimeen joutunut poikanen ja paeta sitten
niin nopeasti kuin suinkin. Kun emä löytäisi sikiönsä kuolleena,
se varmaankin heittäisi sen sikseen. Poikanen voitaisiin sitten
perästäpäin ottaa kuopasta, luolaihmiset saisivat tuon harvinaisen
saaliin mureasta lihasta juhla-aterian ja käyttäisivät sen sitkeätä
vuotaa monellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin, sillä niin nuorella
sarvikuonolla se ei ollut vielä liian paksua. Tämän suunnitelman tiellä
oli vain yksi vaikeus: tuuli oli pohjoisessa puhaltaen metsämiehistä
jokea kohti, ja vaikkei sarvikuono pystynytkään näkemään kauas, niin
sillä oli yhtä tarkka vainu kuin harmailla hukilla, jotka toisinaan
harhailivat varjojen tavoin metsän halki, tai hyeenoilla, jotka
haistoivat jo etäältä niin hyvin elävän kuin kuolleenkin. Yhtäkaikki
päätettiin ryhtyä tuohon uhkayritykseen.
Astuen kevyesti kuin tiikerikissat nuo neljä laskeutuivat alas
kukkulalta, pojat perimmäisinä, ja kulkivat varovaisesti laakson
poikki puuryhmää kohti. He eivät saaneet aikaan ainoatakaan ääntä,
joka olisi voinut saapua pengermän alapuolella rypeilevän hirviön
korviin, mutta tuuli kuljetti sen sieraimiin sanoman heidän tulostaan.
Niinpä he eivät olleetkaan vielä ennättäneet edes puoliväliin laaksoa,
kun sarvikuono jo kömpi kuivalle ja hyökkäsi hurjana tuulen tuoman
hajun mukaan. Metsästäjät lähtivät nopeasti pakoon kukkulan rinnettä
kohti; se ei suinkaan tapahtunut liian varhain, mutta he ennättivät
kuitenkin ajoissa turvaan. Tuo iso peto viivyskeli jonkun aikaa heidän
läheisyydessään, kiertäen ympäri ja pärskyen kiukkuisesti. Sitten se
palasi vangitun poikasensa luo, uudisti siellä varhaisemmat yrityksensä
ja vetäytyi viimein takaisin lähelläolevaan salaiseen lepopaikkaansa.
Miehet, jotka olivat poikineen hyvässä turvassa puun oksilla, eivät
tienneet mitä tehdä. He saattoivat kyllä hiipiä idän puolelle ja
lähestyä poikasta toiselta suunnalta herättämättä hajullaan tuota
isoa hirviötä. Mutta päivä pimeni pimenemistään, ja seutu oli varsin
vaarallista. Puuttomassa laaksossa he olivat epäedullisessa asemassa,
ja siellä liikuskeli öisin peloittavia otuksia. No, he päättivät
kuitenkin antautua alttiiksi vaaralle ja nuo neljä alkoivat nyt siirtyä
kukkulan matalaa harjaa pitkin kaakkoa kohti joen äyräälle päin.
Kukin oli varuillaan ja tarkasteli valppain silmin metsän pimentoja
vasemmalla tai laaksoa oikealla puolellaan. Äkisti Korvapuoli hypähti
takaisin varjostoon, heilutti kättään pysähdyttääkseen takana tulevia
ja osoitti sitten äänetönnä laakson poikki puuryhmää kohti.
Noin sadan kyynärän päässä salahaudasta huojuili korkea heinä hieman;
joku eläin kulki sen halki kuoppaa kohti eikä se ollutkaan mikään
pienoinen otus. Kaikkien katseet jännittyivät nähdäkseen, kuka
sieltä tuppautui heidän näyttämölleen. Oli jo melkein pimeä, mutta
luolamiehillä oli kissan silmät, ja niinpä he eroittivatkin kuinka
muuan pitkä, tumma ruumis sukelsi esiin ruohojen seasta, ja kiersi
uteliaana ja varovaisesti salahaudan ympäri. Yhä lähemmäksi saapui
se avutonta vankia, kunnes oli päässyt parinkymmenen jalan päähän
siitä. Nyt se näkyi kyyristyvän kokoon ja pysyvän liikkumattomana,
mutta vain lyhyen hetken. Sitten kajahti laakson halki repäisevä
karjahdus ja se oli niin villi, raaka, murhaava ja kammottava, että
yksinpä karaistuneet erämiehetkin hypähtivät säikähtyneinä taaksepäin.
Samassa silmänräpäyksessä syöksyi ilman halki muuan tumma esine pudoten
matalassa haudassa seisovan elukan selkään. Tiikeri oli liikkeellä!
Kuului hurja pelon ja tuskan parahdus, kauheampi ja lyhyempi kuin
tiikerin ensimäinen käheä huuto, ja sitten seurasi hiljaisuus, mutta
vain hetkiseksi. Rämeikön reunalta kaikui röhähdyksiä, jotka puhuivat
melkein yhtä peloittavaa kieltä kuin tiikerin karjunta. Matalan
pengermän ylitse kohosi mahtava ruumis ja maa tömisi raskaiden jalkojen
polkemana. Emäsarvikuono karkasi tiikerin kimppuun!
Uudistuivat hurjat korskahdukset, raivoisana hyökkäsi sarvikuono,
kajahti jälleen karjahdus, jonka ääni kiiriskeli pitkin laaksoa, ja
sitten näkyi hämärästi, kuinka ilman halki lensi jotakin mustaa pudoten
hyökkäävän hirviön selkään. Molempien muodot hämmentyivät toisiinsa ja
kuului hirvittävien äänien sekamelskaa, ison tiikerin kumeata karjuntaa
ja tuon rotevan paksunahkaisen puolittain viheltävää mylvinää; mutta
mitään ei voinut eroittaa täysin selvästi. Luolamiehet tiesivät, että
siellä suoritettiin jättiläismäistä kaksintaistelua, ja he tiesivät
myöskin, ettei heidän ollut uskaltamista sen näyttämölle. Melske ei
ollut vielä päättynyt, kun tuli täysi pimeä, ja silloin kumpikin isä
pakeni poikineen kiiruusti kotiaan kohti.
Varhain seuraavana aamuna nuo neljä olivat taasen yhdessä turvallisella
tähystyspaikallaan. Huurteen peittämä laakso väikkyi jälleen hopeisena
järvenä, mutta tällä kertaa eivät eläinten risteilevät jäljet olleet
särkeneet sen pintaa. Ei näkynyt ainoatakaan elon merkkiä, sillä ei
yksikään metsän tai tasangon eläjistä ollut kyllin rohkea uskaltaakseen
saapua niin pian sarvikuonon ja luolatiikerin taistelutantereelle.
Varovaisesti kulkivat luolamiehetkin poikineen laakson poikki
ja lähestyivät salahautaa. Sinne saavuttuaan he käsittivät
silmänräpäyksessä koko tapahtuman. Kuopassa oli sarvikuononpoikasen
puoleksi syöty ruumis. Se oli epäilemättä saanut surmansa tiikerin
ensimäisestä hyökkäyksestä; pedon iso etukäpälä oli ensi iskulla
taittanut sen selän tai lujat leuat olivat heti ensi puraisulla
repäisseet irralleen sen selkänikamat.
Kaikkialla oli kamppailun merkkejä, mutta ilmeisesti se ei ollut
päättynyt kuolettavaan tulokseen. Sarvikuono olisi voinut vain
tapaturmassa saada sarvensa tuohon vikkelään kissahirviöön, ja vieläkin
harvinaisempaa olisi ollut se, että tiikeri olisi päässyt käsiksi
suunnattoman vihollisensa arempiin osiin. Ottelu oli ollut pitkällinen
ja uuvuttava — emä taistelemassa poikasensa puolesta ja iso lihansyöjä
saalistaan. Mutta tappelijat olivat aivan varmasti eronneet kummankaan
kaatumatta, ja koska sarvikuono tiesi poikasensa kuolleeksi, se
oli murheissaan jättänyt laakson; tiikeri sitävastoin oli palannut
saaliinsa luo ja syönyt kyllältään. Jälellä oli kuitenkin vielä paljon
lihaa.