kymmenellä, kohtaavat toisensa, ensin taistelunhaluisina ja sitten,
voitettuaan vähitellen epäröimisensä, päättävät tehdä lähempää
tuttavuutta ja solmia kestävän ystävyydenliiton? Heidän puheensa on
varsin rohkeata ja he tuntevat merkitsevänsä paljon tässä maailmassa.
Niinpä oli Abin ja Tammenkin laita. Kun heidän keskustelunsa rupesi
sujumaan keveästi, niin molemmissa alkoi vähitellen herätä se ajatus,
että lähinnä häntä itseään tuo toinen luultavasti oli maailman tärkein
henkilö ja sopi erinomaisesti toveriksi ja aseveljeksi pojalle, joka
oli uskomattoman lyhyessä ajassa varttuva mieheksi ja toimittava
suuremmoisia tekoja.
Istuen paadella, joka oli sekä mukava että turvallinen paikka, he
pakinoivat pitkään siitä, mitä kaikkea kaksi poikaa saattaisi tehdä.
Ja pohtiessaan tulevia suurtöitään he kävivät niin innokkaiksi, että
Ab vaati Tammea lähtemään mukanaan hänen kotiinsa. Tämä oli vakava
asia. Silloiseen aikaan ei pojan, jolle oli leikkitanhuaksi määrätty
rajoitettu alue luolakotinsa läheisyydessä, käynyt vaan niinkään
helposti uskaltaminen pitemmän matkan päähän. Mutta tämähän oli
suuri tapahtuma Tammen elämässä. Nyt hän oli ensi kerran kohdannut
ikätoverinsa ja niinpä hän rupesi äkkiä uhkarohkeaksi, suostuen
empimättä Abin ehdotukseen. He juoksivat yhdessä metsäpolkuja pitkin
Abin luolaa kohti, puhua kotkottaen kummallisella kielellään ja
käyttäen tuolla lyhyellä matkalla suurimman osan pientä sanavarastoaan
kertoessaan ennakolta tulevista teoistaan.
Abin vanhemmat olivat varsin suosiollisia Tammea kohtaan. Menivätpä
he niinkin pitkälle, että antoivat Abille luvan käydä seuraavana
päivänä vastavierailulla, vaikka siihen liitettiin sentään — äidin
nimenomaisesta vaatimuksesta — sellainen sopimus, että isä saattaisi
poikaa enimmän osan matkasta. Korvapuoli tunsi varsin hyvin Tammen
isän. Tammen isällä, Naarmunaamalla, oli arvokas asema tuossa laajalle
levinneessä yhteiskunnassa. Naarmunaamaksi nimitettiin häntä sen
johdosta, että hän oli nuorena miehenä joutunut aivan tahtomattaan
kahakkaan luolakarhun kanssa ja siinä tilaisuudessa hänen vastustajansa
oli kyntänyt hänen toiseen poskeensa kynsillään vakoja, joista
sitten jäi jälelle lyijynväriset arvet. Korvapuoli ja Naarmunaama
olivat hyviä ystäviä. Toisinaan he metsästivät yhdessä; he olivat
myöskin taistelleet rinnan, eikä siis ollut ensinkään sopimatonta,
vaan päinvastoin aivan luonnollista, että Abista ja Tammesta tulisi
toverukset.
Seuraavana päivänä Korvapuoli lähti poikineen metsän halki vierailemaan
Naarmunaaman luolaan. Hilpeinä ja valloituksenhaluisina menivät
nuoret penikat yhdessä ulos sillä aikaa, kuin miehet suunnittelivat
jotain omia hommiaan. Pojat sopivat mainiosti yhteen. Oivallisempia
kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaita saattoi tuskin kuvitellakaan kuin nämä
kaksi, jotka lähtivät seikkailemaan tuona iltapäivänä. Lähetetäänhän
tosin nykyäänkin kerrassaan kelpo poikia meidän moniin kouluihimme,
mutta erinomaisempaa paria ei ole koskaan astunut opintielle. Ei
ollut näillä tanakoilla penikoilla aavistustakaan minkäänlaisesta
painetusta kirjatiedosta, mutta heidän silmänsä olivat terävät
kuin kotkan ja kätensä vahvat, heidän kulkunsa oli nopeaa, kun he
juoksivat maassa, ja melkein yhtä joutuisaa, kun he kiipeilivät
puunoksia myöten. Heissä oli mielenmalttia ja valppautta, ja he olivat
kypsyneet suorittamaan pääsytutkinnon mihin senaikuiseen yliopistoon
tahansa. Nimittäin johonkin luonnonyliopistoon, jonka vaatimuksiin
kuului nopea käsitys uhkaavista vaaroista ynnä keinoista, miten niitä
vältetään, sekä kätevyyttä ja kykyä hankkia ravintoa, suojaa ja
turvaa. Niin, kerrassaan komea pari olivat nämä kaksi nuorta herraa,
jotka nyt hyökkäsivät tiehensä, omistaen koko maailman ja uskoen
varmasti pystyvänsä yhdistyneinä valvomaan oikeuksiaan. Ja pian heidän
kunnianhimoiset ajatuksensa tekivät ratkaisevan käänteen. He päättivät,
että heidän oli surmattava hevonen!
Olemme jo maininneet silloisen villihevosen kelpaavan sangen hyvin
syötäväksi, mutta muuten eivät luolaihmiset panneet näihin eläimiin
suurta arvoa. Niitä eleli viljalti laajassa Thames-laaksossa,
jonka ruohotasangoilla ne käyskentelivät laitumella satalukuisina
parvina. Hevonen antoi runsaasti ravintoa niin hyvin ihmisille kuin
petoeläimillekin, kun sen vain sai pyydystetyksi. Sen nahkaa ei
kuitenkaan pidetty suuriarvoisena. Lyhyen karvapeitteensä tähden se
loi ruumiinverhona varsin vähän lämpöä ja parkittu vuota kävi kovaksi
ja kankeaksi, kun se kuivui kastumisen jälkeen. Hevosen nahkaa saattoi
sentään käyttää muihinkin tarkoituksiin. Siitä sai oivallisia nauhoja
ja hihnoja, ja elukan liha oli, kuten mainittiin, ruoka-varaston
pääaineksia. Ab ja Tammi, nuo kaksi urheata seikkailevaa ritaria,
päättivät nyt ensi työkseen saartaa ja surmata, vieläpä yksinään ja
omin voimin, jonkun villihevosen. Siten he hämmästyttäisivät molempia
perheitä, saisivat samalla kertaa varoja, millä täyttää sanottujen
perheiden vatsat aivan yltäkylläisiksi, ja verhoutuisivat kauttaaltaan
kunniaan.
Näiden nuorten sotilaiden ja valtiomiesten suunnitelmat eivät suinkaan
kypsyneet yhdessä päivässä eikä viikossakaan. Villihevonen oli jo
ammoin oppinut käsittämään, että ihmisolento oli sille yhtä vaarallinen
kuin ne julmat nelijalkaiset pedot, jotka ahdistivat sitä; sillä oli
tarkka vainu, se oli nopsajalkainen, kulki laumoissa ja vältteli
epäilyttäviä paikkoja. Abin ja Tammen valitsema tehtävä ei siis
ollutkaan niin helppo, kuin miltä se kenties näytti. Pojat tarvitsivat
jonkun huolellisesti laaditun suunnitelman päästäkseen tarkoituksensa
perille, mutta he luottivat itseensä. He olivat usein ottaneet vaarin
vanhempien metsästäjien hommista ja arvelivat vetävänsä vertoja kenelle
hyvänsä. Pitkään ja vakavasti he suunnittelivat. Jakoivatpa he jo
mielessään saaliinsakin ja päättivät, mitä sen nahalla ja lihalla
tehtäisiin. Tämä tapahtui jo aikoja ennen, kuin he olivat omaksuneet
mitään juonta sen pyydystämiseksi ja surmaamiseksi. He olivat aito
poikia!
Vanhemmat eivät olleet ensinkään yritystä vastaan. He tiesivät, että
poikien täytyi oppia metsästämään, ja elleivät nuo molemmat kyenneet
nyt hoitamaan itseänsä, niin he olivat kelvottomia sikiöitä. Saatuaan
luvan pojat toimivat kokonaan omalla edesvastuullaan, ja nyt lienee
tarpeen selittää seudun maantietoa hiukan tarkemmin, tehdäksemme heidän
juonensa selvemmäksi ja ymmärrettävämmäksi.
Abin luola sijaitsi virran pohjoispuolella eräässä kohdassa, missä
kallioiset äyräät lähestyivät toisiaan jättäen molemmille puolin
kapean hiekkarantaman; ja Tammen luola oli noin virstan päässä länteen
samalla puolen jokea ja jotensakin samallaisessa ympäristössä. Virran
eteläisellä rannalla, vastapäätä molempien luolien välisiä korkeita
äyräitä, maa oli muodostunut laajaksi ruohikkolaaksoksi. Myöskin
pohjoispuolella oli eräässä paikassa pieni laakso, mutta se ulottui
vain muutaman sadan kyynärän päähän joesta ja oli metsäisten kukkulain
ympäröimä. Hätätilassa saattoi lähitysten seisovia tammia ja pyökkejä
käyttää kulkutienä, ja niiden oksien seassa olivat pojat verrattain
turvassa. Molemmat pystyivät milloin hyvänsä kapuamaan puuhun ja puiden
latvoissa oleskeli vain aniharvoja vaarallisia petoja; oikeastaan
ansaitsi ainoastaan yksi mainitsemista, nimittäin muuan parkinvärinen,
kissansukuinen eläin, joka muistutti nykyajan ilvestä — mutta sekin oli
verrattain harvinainen.
Pohjoispuolisen laaksotasangon keskivaiheilla kohosi eräs puuryhmä,
ja tästä pojat arvelivat saavansa keinon toiveidensa toteuttamiseksi.
Villihevoset kävivät päivittäin laitumella niin hyvin pohjoisessa kuin
eteläisessäkin laaksossa. Mutta siellä väijyi toisinaan korkeassa
ruohikossa isoja petoeläimiä ja luolaihmiselle oli vaarallista
oleskella tasangolla kaukana puusta. Vikkelä poika saattoi kuitenkin
parissa minuutissa hyökätä metsän reunasta puuryhmän luo, ja juuri tämä
seikka johdatti poikasien mieleen erään juonen hevosen pyydystämiseksi.
Luolaihmisten kodit sijaitsivat, milloin se kävi päinsä, sellaisilla
paikoilla, missä ne olivat suojatussa asemassa juuri joen partaan
yläpuolella ja missä maassa liikkuvien eläinten täytyi kulkea ohitse
niiden alapuolelta. Mutta vaikka siihen aikaan asuikin ihmisiä
vain harvassa ja eläinmaailma oli rikas, niin heikommat eläimet
olivat kuitenkin kehittyneet älykkäiksi ja oppineet karttamaan
eräitä polkuja, jotka olivat osoittautuneet turmiollisiksi niiden
veljille. Tasangoilla niitä liikkui viljalti ja siellä ne olivat
verrattain huolettomia, koska luottivat pelastuvansa nopeutensa avulla
vaarallisten villipetojen kynsistä. Mutta ne kulkivat aniharvoin
kallionkielekkeiden alatse, sillä sieltä saattoi äkisti pudota raskas
kivilohkare, joka tuotti pikaisen kuoleman. Luolaihmisille ei ollut
niinkään helppoa saada lihaa säännöllisesti, vaikka heidän ympärillään
kuhisikin ylellinen elämä. Monesti oli turvauduttava uusiin keinoihin,
ja Abilla ja Tammella oli nyt aikomuksena käyttää erästä, joka onnistui
jotensakin usein.
Sen ajan raakku, etenkin juuri ylisen Thamesin varsilla elävä, oli
kerrassaan ihmeellinen rakenteeltaan. Se oli yhtä iso kuin maukaskin,
sitä tapasi erinomaisen runsaasti ja senaikuisessa ruokavarastossa
sillä oli tärkeä sija. Eikä sillä ollut merkitystä yksinomaan
ravintoaineena, vaan myöskin työkaluna, ja sovittuaan suunnitelmastaan
pojat ryhtyivätkin nyt ensiksi etsimään suuren raakun kuorta. Heille
ei käynyt lainkaan vaikeaksi hankkia mitä halusivat, sillä molempien
luolien ympärillä oli niitä viljalti. Tuollaisesta teräväsyrjäisestä,
lujaselkäisestä kuoresta sai oivallisen pikku lapion, jolla saattoi
viiltää turvetta ja luoda multaa; se olikin erittäin hyödyllinen työase
joen partailla liikkuvan väestön käsissä.
Poikasten juoni oli yksinkertaisesti seuraava: Heidän oli määrä tavata
toisensa metsässä sillä paikalla, joka oli lähinnä pienessä laaksossa
sijaitsevaa yksinäistä puuryhmää. He valitsisivat turvallisimman
hetken vuorokaudesta ja hyökkäisivät sitten äkkiä alamäkeä puuryhmän
luo. Tietysti he olisivat varuillaan ja koettaisivat karttaa sellaisia
eläimiä, joille pienet pojat olivat erinomainen einepala. Saavuttuaan
kerran puuryhmän luo ja piilouduttuaan oksien suojaan he saattaisivat
viisaasti sopia seuraavasta toimenpiteestä seikkailussaan. Nämä nuoret
miehenalut olivat varsin taitavia, sillä he olivat ottaneet vaarin
vanhemmista miehistä. Kaiken tämän hurjapäisyyden loppuna ja päämääränä
oli kaivaa laakson pehmeään maaperään lähelle puuryhmää salahauta, joka
olisi noin kymmenen jalan pituinen, kuuden jalan levyinen ja seitsemän
tai kahdeksan jalan syvyinen. Se oli jättiläistyö. Mutta Ab ja Tammi
olivat luolapoikia ja heidän oli pakko menetellä aivan alkuperäisesti.
Mitä juonen yksityiskohtiin tuli, no, ne olivat vielä varsin hämäriä,
mutta kehittyivät nopeasti yhä selvemmiksi.
Ensiksi oli pojille välttämätöntä päästä puuryhmän luo. Aurinko oli
juuri kohoamaisillaan korkeimmilleen, kun he eräänä päivänä saapuivat
saareketta vastapäätä sijaitsevalle kukkulalle ja kapusivat yhdessä
eräälle oksalle, joka ulottui melkein maahan asti. Tämän ajan he
olivat valinneet ensimäistä hyökkäystään varten. Levottomin silmin
he tarkastelivat jokaista neliöjalkaa tuon pienen laakson pitkästä
ruohikosta. Jonkun matkan päässä vaelteli vähäinen hevoslauma ja
etäämpänä, aivan joen luona, kohosi silloin tällöin esiin jotain,
mikä saattoi olla senaikuisen ison hirven sarvihaarukat. Poikien
ja puuryhmän välillä ei ruohikossa ollut mitään liikettä eikä elon
merkkiä. He eivät voineet eroittaa jälkeäkään väijyvistä pedoista.
"Pelkäätkö?" kysyi Ab.
"En, jos juoksemme yhdessä."
"No, hyvä", virkkoi Ab; "lähdetään sitten aika kyytiä."
Nuo hoikat ruskeat ruumiit pudottautuivat kevyesti maahan ja
kumpaisellakin pojalla oli kädessään raakunkuori. Rinnatusten he
pyyhältivät alas rinnettä pitkin ja korkean ruohon läpi, kunnes
saapuivat puuryhmän luo, jolloin he kapusivat kuin kaksi nuorta apinaa
turvaan oksien sekaan.
Puu, johon he olivat kiivenneet, oli ryhmän isoin ja hyvin
tuuhealehväinen. Se oli silloisia jättiläishavupuita, mutta sen oksat
alkoivat jo noin kolmenkymmenen jalan korkeudesta ja vankimmista pisti
ulos sivuhaaroja, jotka kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein
muodostivat jonkullaisen lavan. Pojat olivat tottuneet oleskelemaan
puissa ja tarvitsivat nyt vain puolen tunnin ajan nivoakseen yhteen
lisää oksia ja laatiakseen itselleen siten lujan pesän ja tähystimön.
Siinä he saattoivat levätä rauhassa, sillä se oli niin korkealla ettei
yksikään peto voinut hypätä sinne. Tähän pesään he kyyristyivät ja
kotkottivat kauan väitellen, ennenkuin sopivat toimintatavastaan. Vain
yhden pojan piti kaivaman kerrallaan, toisen täytyi viipyä pesässä
tähystämässä.
Nopeita olivat sen ajan miehet toimimaan, sillä välttämättömyys oli
tehnyt sen heille tavaksi, ja vielä nopeampia olivat luonnollisesti
herkät pojat. Tuskin he olivat saaneet pesänsä valmiiksi, kun jo
päättivät ryhtyä työhön. Ainoa seikka, mikä vielä oli ratkaisematta,
oli haudan asema. Muutaman sadan jalan päässä puusta pohjoiseen ja
itään leveni houkuttelevaa viheriää ruohikkoa; heinä oli sielläkin
rehevää, vaikkei niin korkeata kuin muualla. Vaeltavat hevoset olivat
jo käyneet syömässä sitä ja luultavasti ne saapuisivat uudelleen
tuolle viekoittelevalle alalle. Sinne päätettiin hauta lopullisesti
kaivettavaksi. Se oli melkoisen matkan päässä puusta, mutta haudan
luominen juuri siihen paikkaan teki villihevosen pyydystämisen monin
kerroin mahdollisemmaksi. Viis siitä, vaikka sen vuoksi olikin
juostava pitemmälti, päästäkseen tarpeen tullen turvaan. Jälellä oli
vielä kysymys siitä, kuka kaivaisi ensin ja kuka rupeaisi ensinnä
tähystämään. Tästä asiasta syntyi ankara väittely.
"Minä lähden kaivamaan ja sinä rupeat vahtimaan", sanoi Tammi.
"Eipähän, minä lähden kaivamaan ja sinä jäät vahdiksi", kuului Abin
vastaus. "Minä voin juosta nopeammin kuin sinä."
Tammi epäröi ja osoitti vastenmielisyyttä. Hän oli tukeva, tuo nuori
herra, mutta Abilla oli kuitenkin jossain määrin käskynvaltaa. Lopulta
sovittiin, että Ab kaivaisi ja Tammi vahtisi. Ja niin Ab luisui alas
puuta pitkin, raakunkuori kädessään, ja ryhtyi voimakkaasti työhön
määrätyllä paikalla.
Vahvalle pojalle ei ollut vaikeata leikata sitkeitä ruohonjuuria
poikki raakunkuoren terävällä syrjällä. Ab piirsi karkeasti ja
nopeasti salahaudan rajat ja rupesi sitten viiltämään turpeita
palasiksi, aivan kuten työmies aloittaa työnsä vielä tänäkin päivänä,
ryhtyessään siistimään jotain puistoa tai ruohokenttää. Sillä- välin
Tammi tähysteli valppain silmin joka suunnalle. Hänellä oli erittäin
vastuunalainen toimi ja hän tunsi sen. Poikasille oli tullut hirveän
jännittävä hetki.
KUUDES LUKU.
VAARALLINEN VIERAS.
Abin ja Tammen suunnitelman toteuttamiseen ei riittänyt, että maahan
kaivettiin syvä kuoppa. Oli aivan yhtä välttämätöntä toimittaa siitä
nostettu multa pois näkyvistä. Salahauta sijaitsi, kuten on selitetty,
muutaman sadan jalan päässä koilliseen siitä puusta, johon tähystimö
oli tehty. Jonkun matkan päässä lounaaseen oli loiva rinne ja kostea
notko, sillä siitä paikasta alkoi maa aleta jokea kohti, muuttuen
kaislaa kasvavaksi rämeeksi. Kuopasta nostettu multa päätettiin
heittää tähän rämeeseen, ja kun Ab siis oli vetänyt haudan ääriviivat
ja viiltänyt nurmen turveviipaleiksi, hän kantoi ne yhden kerrallaan
äyräälle ja viskasi kaislojen sekaan, missä vielä välkkyi pieniä
vesilätäkköjä. Vuoksen aikana joki laajentui järveksi ja nousi aina
sinne saakka. Turpeen alta paljastui suorakaiteen muotoinen ala mustaa
multaa; maaperä oli tulvan tuomaa sakkaa, siis helppoa kaivaa. Ab
kantoi haudasta multaa raakunkuorellisen toisensa perästä, tallustaen
kärsivällisesti edestakaisin. Mutta uuvuttavaa oli tuollainen
kuljettaminen ja siihen tuhlautui paljon voimia. Tammi se tällä kertaa
keksi sukkelan keinon.
"Meidän on kannettava enemmän kerrallaan", hän huusi ja heitti
sitten Abille sudentaljan, jonka hän oli saanut taatoltaan suojaksi
yön kylmyyttä vastaan. Hän oli tuonut sen aivan sattumalta mukanaan
vyötäisille sidottuna, sillä tavallisesti eivät nämä pojat käyttäneet
mitään verhoa lämpimän sään vallitessa. Luola-aikana kuului vaatetus
vain täysikasvaneille, paitsi talvisin. Mutta Tammi oli ottanut taljan
mukaansa, koska hän oli yhtymäpaikalle ja sieltä takaisin kulkiessaan
keksinyt ison joukon tammenterhoja ja aikoi kantaa jonkun määrän niistä
luolakotiinsa. Vuota tuli nyt heti hyvään tarpeeseen.
Ab levitti nahan viereensä nurmelle ja kasasi sille multaa niin paljon,
kuin jaksoi kantaa. Sitten hän veti sen nurkista kokoon, raahusti
miehuullisesti taakkansa äyräälle ja kaatoi sen alas rämeikköön.
Kaivaminen edistyi nyt nopeasti, kunnes Ab hengästyneenä ja väsyneenä
heitti vuodan maahan ja rupesi tähystäjäksi sillä välin, kun Tammi
täytti hänen paikkansa. Niin he työskentelivät vuorotellen puunlatvassa
ja maassa, kunnes auringonsäteet lankesivat punertavina ja kaltevina
lännestä käsin. Nämä poikaset olivat liian viisaita viipyäkseen niin
kauaa että hämärä pääsi tummenemaan ylen määrin. Tähystäjä ilmoitti
tien olevan vapaan, luisui sitten maahan ja yhtyi ystäväänsä, jolloin
molemmat kipasivat kukkulaa kohti ja kapusivat sen puunlatvojen
turviin. Pojat erosivat täynnä innostusta ja lähtivät kumpikin
kotimatkalle. He tunsivat olevansa tärkeitä henkilöitä. He eivät
ensinkään epäilleet onnistuvansa aloittamassaan yrityksessä ja varhain
seuraavana aamuna he olivat jälleen yhdessä, ryhtyen innolla kaivamaan
edelleen.
Monta multataakkaa kannettiin toisena päivänä haudasta rämeen reunalle
ja vain kerran sai tähystäjä aihetta huomauttaa työskentelevälle
toverilleen, että tämän oli parasta kiivetä puuhun. Muutaman sadan
kyynärän päässä oli ruohikossa näkynyt epäilyttävää liikettä. Siellä
oli kulkenut joku villipeto. Mutta mikä hyvänsä se lienee ollut,
puuryhmää se ei lähestynyt ja niin ryhdyttiin heti uudelleen työhön.
Hämärän tullessa oli kostea musta multa saatu kokonaan kannetuksi pois
haudasta ja pojat olivat suunnattomaksi mieliharmikseen kohdanneet
kerroksen kovaan sullottua soraa. Se oli tekevä heidän työnsä
äärettömän paljon vaikeammaksi ja vaati jotain uusia tarvekaluja.
Tuo uusi pulma ei sentään säikähdyttänyt heitä. Sekä Ab että
Tammi tiesivät vallan hyvin, mistä saisivat työaseen kiinteää
soraa kaivaakseen. Eläessään kautta vuosisatojen joen partaalla
luola-asujamet olivat oppineet, miten soraa oli käsiteltävä, ja
palatessaan seuraavana päivänä näyttämölle Ab toi mukanaan noin kuuden
jalan pituisen, tukevan ja teräväkärkisen tammikangen, joka oli tulessa
karaistu melkein raudankovaksi. Se työnnettiin maahan niin syvälle,
kuin sen sai yhdellä iskulla tunkeutumaan, ja painettiin vipuvoimalla
alaspäin; siten sora irroittui ja kohoutui ylöspäin lohkareittain,
jotka voi nostaa pois kokonaisina, tai murentui niin, että sen saattoi
helposti kaapia ulos raakunkuorella. Työ sujui tosin hitaammin, mutta
edistyi kuitenkin toivehikkaasti. Sitä ei pitkään aikaan häirinnyt
mikään huomattava tapaus. Pojat rupesivat jo käymään hilpeiksi ja
tekivät sen johtopäätöksen, että tuo ruohoinen laakso oli melkein
kokonaan rauhassa vaarallisilta eläimiltä. Tulivatpa he toisinaan
huolimattomiksikin ja työskentelivät salahaudassa yhteisvoimin.
Ylipäänsä noudatettiin sentään varovaisuutta — tämä oli luolaihmisen
synnynnäinen ja välttämätön ominaisuus — ja se olikin heille parasta,
sillä kun sitten tuli äkkiyllätys, niin oli vaan toinen heistä
haudassa, kun toinen taasen istui valppaana korkealla tähystämässä.
Se tapahtui eräänä iltapäivänä kello kolmen aikaan, kun Ab, jolla
silloin sattui olemaan työvuoro, uurasti urheasti haudassa, Tammen
kiikkuessa korkealla silmät terävinä. Äkkiä kuului puunlatvasta
kirahdus, joka ei ollut mikään poikamainen ylikuohuvan innostuksen
ilmaus. Siinä oli jotain, joka sai Abin hypähtämään ylös haudasta ja
ennättämään parahiksi Tammen rinnalle, juuri kun tämä syöksyi suinpäin
alas tähystimöpuun runkoa myöten.
"Juokse!" virkkoi Tammi ja molemmat kiitivät nuolen nopeudella laakson
poikki, saapuivat metsään ja kiipesivät piiloon toisiinsa takertuneiden
oksien sekaan. Siellä sai Tammi huohotuksensa välissä jälleen
äännetyksi sanan:
"Katsohan!" hän lausui.
Ab loi katseensa sinne ja käsitti silmänräpäyksessä, kuinka viisaasti
Tammi oli tehnyt päästäessään hälyytyshuudon ja kuinka hyvä heidän oli
olla kaukana tuosta puuryhmästä, joka sijaitsi niin lähellä jokea. Hän
näki jotain, mikä olisi pannut poikien isät pakenemaan yhtä nopeasti,
jos he olisivat olleet näiden sijassa. Eikä Ab kuitenkaan huomannut
muuta kuin kaislojen aaltoilevan säännöllisessä koukerossa joen ja
saarekkeen välillä ja erään pään kohoavan noin kymmenen tai viisitoista
jalkaa kaislikon yläpuolelle. Se, mikä oli niin säikähdyttänyt poikia,
olisi saattanut kokonaisen lauman heidän hengenheimolaisiaan hämmingin
valtaan, vaikkapa he olisivat sattuneet olemaan koossa ja asestettuja
hampaisiin asti. He eivät nähneetkään mitään tavallista. Hyvin harvoin
olikin Thamesin varsi joutunut sellaisen hyökkäyksen alaiseksi. Tammen
isä ei ollut nähnyt sellaista ilmiötä milloinkaan ja Abin isä oli
nähnyt sen vai kerran, jo monta vuotta takaperin. Se oli näet suuri
merikäärme!
Pojat olivat nyt varmassa piilossa erään puun oksien seassa, josta näki
tuon pienen laakson yli, ja siellä he pääsivät pian hengästyksestään
ja kykenivät jälleen keskustelemaan. Korkeintaan oli kulunut kaksi
minuuttia siitä, kun he olivat lähteneet työpaikaltaan. Eläin, joka oli
niin säikähdyttänyt heitä, liukui yhä vielä nopeasti alangon ja joen
välillä sijaitsevaa rämeikköä pitkin. Se saapui suoraa päätä puuryhmää
kohti ja korkeat kaislat huojuivat sen kulkiessa, mutta muuten ei
mikään ääni tai muu häiritsevä merkki osoittanut sen lähestyvän.
Pieneltä äyräältä kohosi esiin suuri käärmeenpää ja sitten hirviö
pyyhälti empimättä puiden luo ja riippui pian isoimman oksilla. Ruumis
kiertyi suurin kiemuroin löyhästi rungon ja oksien ympäri ja pää heilui
alimmalta oksalta hiljalleen edestakaisin.
Se käärme oli ainakin kuudenkymmenen jalan pituinen ja keskikohdaltaan
kahden tai useammankin jalan levyinen. Nahka oli eriskummaisen
täplikäs, vaan ei loistavan värinen, ja pää melkein samallainen kuin
nykyisen jättiläiskäärmeen. Merikäärme oli jo kehittynyt matelijaksi.
Se oli jo tehnyt sen havainnon, jonka se sitten on jättänyt perinnöksi
jättiläiskäärmeelle, että se nimittäin saattoi poistua joesta ja
voi joltain kohopaikalta rannalla löytää itselleen uhrin paljon
varmemmin kuin meren tai joen vesistä. Tämä käärmehirviö odotti vain
jotain maaeläintä saapuvaksi, vaikkei kenties sentään mammutin,
kuningashirven, luolakarhun ja luolatiikerin suuruista. Mammutti oli
luonnollisesti mahdoton itse merikäärmeellekin. Hirvi taasen oli
suuruutensa ja isojen sarviensa tähden lievimmin sanoen hämmästyttävä
otus niellä. Sarvikuono oli vaarallinen ja mitä luolakarhuun ja
luolatiikeriin tuli, niin ne olivat kaikille eläville olennoille varsin
epämukavia tuttavia. Mutta olihan vielä jälellä nautakarja, alkuhärkä
ja biisoni, pikku hevoset ja peurat, villisiat ja parikymmentä muuta
elukkaa, jotka merikäärmeen mielestä kelpasivat erinomaisen hyvin
syötäviksi. Käärmeen herkkupalana oli ihminen, mutta sellaista se ei
saanut yhtä puoleen vuosisataan.