LUOLAIHMISET
Kertomus ihmissuvun alkuajoilta
Kirj.
STANLEY WATERLOO
Suomentanut
Toivo Wallenius
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.
SISÄLLYS:
Johdanto.
I. Lapsi metsässä.
II. Ihminen ja hyeena.
III. Eräs ateria.
IV. Ab ja Tammi.
V. Muuan rohkea yritys.
VI. Vaarallinen vieras.
VII. Odottamaton tapaus.
VIII. Sapelihammas ja sarvikuono.
IX. Kotosalla.
X. Rampa-ukko, opettaja.
XI. Kotiaskareita.
XII. Rampa-ukon tarinoita.
XIII. Abin suuri keksintö.
XIV. Uimaretki.
XV. Mammutinajo.
XVI. Mammutinpeijaiset.
XVII. Toverukset.
XVIII. Rakkaus ja kuolema.
XIX. Kauhun vallassa.
XX. Tulimaa.
XXI. Kosinta.
XXII. Kuherruskuukausi.
XXIII. Kuherrusajan jatkoa.
XXIV. Jälleen Tulimaassa.
XXV. Aimo edistysaskel.
XXVI. Rosvon kimpussa.
XXVII. Pikku Rampa.
XXVIII. Taistelu vallituksella.
XXIX. Vanhan Vaaran viimeinen kamppailu.
XXX. Esi-isämme.
JOHDANTO.
Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin
kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja
taisteli kunnon tavalla.
Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan
kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten
aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he
ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille
hartaimmat kiitoksensa.
Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen
hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia
todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei
koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet
otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan.
Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua,
voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja
neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja
keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään
tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän
muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta
hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien
alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda.
Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan,
hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen
eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat
muuttumattomia.
Abin, Kevytjalan ja muut luolaihmiset, joiden historia on esitettynä
seuraavassa kertomuksessa, tekijä on pakotettu tunnustamaan omiksi
luomikseen. Hän on kuvannut heidät sellaisiksi kuin he olivat.
Nälissään ja viluissaan he surmasivat villipetoja, jotka tuskin olivat
heitä hurjempia, ja saivat ravintonsa ja verhonsa niiden lihasta ja
nahoista. Maaluolissa luolaihmiset olivat perheineen täydessä turvassa.
Heidän tarpeensa ja intohimonsa olivat alkuperäisiä. Heitä hallitsi
rakkaus, ainakin jossain muodossa, mustasukkaisuus, pelko, kostonhimo
ja hyvien tekojen sekä vääryyksien muisto. He hellivät lapsiaan. He
taistelivat hurjasti aikansa villipetoja ja toisiaan vastaan. Ja kun
heidän lyhyt, myrskyinen elämänsä oli päättynyt, niin he siirtyivät
äänettömyyteen, vaan eivät unhoon. Maa-äiti on huolellisesti
säilyttänyt heidän historiansa, niin että me, heidän lapsensa, saatamme
nyt lukea sen.
S.W.
ENSIMÄINEN LUKU.
LAPSI METSÄSSÄ.
Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen
siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti
virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä
laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo,
josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai
oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa,
oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin
tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään.
Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen
matkan päässä luolasta.
Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä
lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta
päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä
nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin
hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni
vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin.
Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen
yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja
säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin
pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista
tuskin saattaa kuvitellakaan.
Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli
yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu
mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella
ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin
luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi
oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen
suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti,
sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro,
biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja
kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen
sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.
Siitä on nyt jonkun verran aikaa, samantekevää kuinka monta tuhatta
vuotta, kun tuo lapsukainen — sen nimi oli Ab — lepäsi alastomana
pyökinlehtisessä vuoteessaan. Sanottakoon tässä myöskin, että
Ab-pojalla oli edessään elämä, joka saattoi muodostua kaikin puolin
vilkkaaksi ja jännittäväksi. Oli syytä odottaa, että hän tulisi
enimmän osan elämästään juoksemaan jotakin pakoon tai jonkin perään.
Kivikauden aikana eivät ihmisten päivät olleet yksitoikkoisia.
Lapsilla oli silloin yllin kyllin seikkoja mihin kiinnittää huomionsa,
vaikka ne eivät olleetkaan aina vallan huvittavia; samoin oli
miehillä ja naisillakin. Ja tämä on tosi kertomus Ab-pojasta ja hänen
leikkikumppaneistaan sekä siitä, mitä tapahtui hänen varttuessaan
mieheksi.
Nyt on syytä puhua hiukan tuosta joesta. Olemme jo maininneet sen
juoksevan itään päin. Se ei virrannut siihen suuntaan suorasti,
vaan mutkaisena ja kaarrellen; siinä oli lahtia, poukamia ja koskia
jyrkänteiden välissä ja saaria sekä metsäisiä niemekkeitä. Ja sitten
se laski peninkulmien laajuiseen järveen, jonka vedet suppeutuivat
jälleen joeksi. Sen äyräät saattoivat toisin paikoin kohota kukkulaksi
ja toisin paikoin tasaisesti aleta tiheäksi metsäksi tai avaraksi
lakeudeksi. Voipa sattua niinkin, että nämä pintamuodostukset olivat
tavattavissa vastatusten. Niinpä saattoi toisella rannalla olla metsä
tai jyrkänne, toisella taasen lakeus tai avara rämeikkö.
Puhuaksemme lisää tästä joesta voimme ohimennen mainita, että
sen yläjuoksu on olemassa vielä tänäkin päivänä ja että tuota
verrattain pientä virranjäännöstä nimitetään nyt Thamesiksi. Sen
varrella sijaitsee maailman suurin kaupunki, ja se laskee nyt n.s.
Englannin kanaaliin. Siihen aikaan kun Ab-lapsi tuona iltapäivänä
lojui pyökinlehtisessä pesässään, ei sitä nimitetty Thamesiksi, vaan
pelkästään juoksevaksi vedeksi, eroitukseksi merenrannikon vedestä.
Ei se myöskään laskenut Englannin kanaaliin siitä yksinkertaisesta ja
riittävästä syystä, että silloin ei ollut olemassa mitään sellaista
kanaalia. Siellä missä nyt sijaitsee tuo kuuluisa väylä, joka tekee
Suur-Britannian saareksi ja jonka jyrkillä aalloilla keinuessaan
matkustajat potevat meritautia; mistä Howard ja Drake karkoittivat
suuren armadan pohjolan vesille ja missä nykyään eri kansakuntien
aluksia ohjataan yhteiskunnallisen ja liike-elämän keskustaa kohti,
siellä oli silloin hyvää, lujaa, komeiden metsäin peittämää maata.
Tämän halki virtasi se suuri joki, josta on enää jälellä vain pieni
häntäpää, ja se laski Reiniin, joka tosin on vieläkin kuuluisa, mutta
oli tuohon aikaan kokoonsa ja vuolauteensa nähden kerrassaan mahtava.
Silloin Thames, Elbe ja Weser, joihin syöksyi tuhansia pienempiä jokia,
kartuttivat kaikki nykyistä Reiniä, ja tuo suunnaton virta ohjasi
kulkunsa tiheiden metsien ja syvien kuilujen kautta, kunnes saapui
niille laajoille tasangoille, joilla nykyään Pohjanmeri aaltoilee, ja
lopuksi tyhjentyi Pohjoiseen Jäämereen.
Puut, joita kasvoi tuon ison joen äyräillä tai etäällä rämeen
tai lakeuden toisella puolen, eivät kaikki olleet samoja kuin
nykyään tavattavat. Siellä oli vielä huomattavissa torninkorkuisia
havupuita, jotensakin samallaisia, kuin ne, joita näkee Kalifornian
punapuumetsissä tai hiukan toisenmuotoisina Austraalian saloissa.
Näkipä myöskin vielä jälkiä kaukaisen menneisyyden sananjalkamaisesta
jättiläiskasvullisuudesta, muistoina niiltä ajoilta, jolloin maanpinta
vielä oli lämmin ja ilma usvainen. Yleensä kaikki kasvit ja puut
olivat erinomaisen reheviä, niin että niiden rinnalla näyttäisi saman
leveysasteen kasvullisuus meidän päivinämme aivan kuin typistetyltä.
Mutta on ihmeellistä, kuinka läheisesti useimmat puut luolaihmisen
aikakaudelta, josta on kulunut niin monta kymmentä tuhatta vuotta,
kuitenkin muistuttavat meidän lauhkean vyöhykkeemme tavallisimpia
puita. Lukemattomissa paikoissa kertovat turvesuot, luolat ja
pohjakerrostumat, mitä puita tuona ammoisena aikana kasvoi. Silloin
jo tammi, pyökki ja erilaiset pähkinäpuut työnsivät solakoita
runkojaan taivasta kohti, ja niiden leveiden oksien alla oli maassa
yltä yleensä terhoja ja pähkinöitä, joista sekä eläimet että ihmiset
saivat ravintoa. Siellä oli joustava saarni sekä sitkeäkuituinen
marjakuusi, joita odotti mainehikas tulevaisuus, koska ne olivat
tarjoavat jousimiehelle aineksia hänen asettaan varten. Siellä
kasvoi sopusuhtainen vaahtera. Oli siellä itsepintainen ja kaunis
jalavakin, joka pysytteleikse niin lujasti kiinni elämässä, rehoittaa
epäterveellisissä kaupunkilaisoloissakin ja tekee tuollaisen
ihmiskeon niin paljon miellyttävämmäksi. Siellä kasvoi mänty ja
kuusi, sykomori, heisi, lehmus, laakeri, poppeli, leppä ja paju,
kirsikkapuu, metsäomenapuu ja muita hedelmäpuulajeja, jotka ovat
sittemmin kehittyneet niin korkealle, että niillä on nyt suuri
merkitys ihmisen taloudessa. Se oli hekumallisen ylellisyyden aikaa.
Myöskin oli huomattavissa jälkiä varhaisemmasta eläinkunnasta.
Omituisia ja vaarallisia otuksia saapuu toisinaan valtamerestä ylös
jokea myöten. Sellaiset tapahtumat olivat olleet Abin esivanhemmille
mieltäkiinnittäviä, jopa huolettaviakin.
Maatessaan siinä pyökinlehtien seassa poikanen väsyi viimein
loruilemiseen ja oksien katkomiseen ja vaipui varhaisen lapsuuden
rauhaisaan uneen. Hän nukkui onnellisena ja hiljaisena, mutta kun hän
viimein heräsi, niin hänen käytöksensä näytti muuttuneelta. Muuta
ajankuluketta ei ollut kuin ruveta jälleen katkomaan oksia. Hänellä
ei ollut mitään leikkikaluja ja nälissään hän rupesi parkumaan.
Lapset ovat aina parkuneet nälissään, sen todistavat varhaisimmatkin
tiedonannot. Ja ennen vanhaan, kuten nykyäänkin, oli todennäköistä,
että lapsen parkuessa sen synnyttäjä ilmestyi heti näyttämölle.
Niinpä saapui nytkin Abin äiti, juosten kepeästi joen rannalta sitä
paikkaa kohti, missä pienokainen makasi. Noin juostessaan hän ansaitsi
huomiota, ja nyt me yritämme kuvata, vaikkakin vain kömpelösti, häntä
ja hänen pukuaan.
Ensin on suurella huolella ja varovaisuudella selitettävä, että
Abin äiti eleli aikansa paraimmissa ja valituimmissa piireissä. Hän
kuului ylimystöön, ja lisättäköön tästä hienosta naisesta vielä
sekin, että hän pani paljon huomiota pukuunsa. Tavallaan häntä
voisi sanoa seuraelämän johtajaksi, vaikka seuraelämä olikin siihen
aikaan jotensakin laimeata, sillä perheet elivät yleensä muutamien
virstojen päässä toisistaan ja monellaiset esteet, etupäässä isot
ihmissyöjäpedot, vaikeuttivat keskinäistä seurustelua. Mitä itse
vierailuihin tulee, niin tehtiin niitä yhtä usein vihamielisessä kuin
ystävällisessä tarkoituksessa — ja toisellaista on tulla kivikirvestä
heiluttaen, kuin jättää nimikorttinsa kumartavan kamaripalvelijan
vietäväksi.
Mutta tämä ei kuulu asiaan. Abin äiti oli luettava aivan ylimpään
kermaan ja hän vaatetti itsensä sen mukaan. Hänen pukunsa oli
miellyttävä, mutta yksinkertainen. Sillä oli ensiksikin se suuri
etu, että sen saattoi pukea ylleen tai riisua kovin helposti. Sitä
piti kiinni vain yksi ainoa solmu, silmukkasolmu — ihmiset olivat jo
kivikaudenaikana oppineet tekemään sekä silmukka- että muita solmuja,
sillä elämä vaati kätevyyttä ja he olivat senvuoksi näppärämpiä
sormiltaan kuin me. Kuvauksemme alainen nainen oli sitonut solmunsa
taitavammin kuin yksikään toinen nainen koko sillä paikkakunnalla.
Itse puku oli omiansa tyydyttämään suurimpiakin -vaatimuksia. Se oli
tehty ahmannahoista ja sidottu rihmalla löyhästi vyötäisten ympäri.
— Varsinaisesti sitä kannatti nahkasuikale, joka kaarsi yli vasemman
olkapään, selän ja rinnan. Täten jäi oikea käsi aivan vapaaksi, mikä
oli varsin tärkeätä, sillä luolaihmiset olivat meikäläisten tavoin
oikeakätisiä. Meidän pitäisi kantaa heitä kohtaan kaunaa tämän
huolimattomuuden tähden ja olisi kenties muodostettava yhdistys
molempien käsien käyttämiseksi, korjataksemme menneen ajan virheet ja
pakoittaaksemme pieniä lapsia työskentelemään kummallakin kädellä yhtä
paljon.
Ahmannahat, jotka oli ommeltu sievästi yhteen jäntererihmalla, olivat
nuoren äidin ainoana pukuna. Olkapäältä valuen ja ympäröiden kokonaan
hänen yläruumiinsa se ulottui uumenilta alas lanteiden ja polvien
puoliväliin. Tämä vaatetus oli yhtä miellyttävä, kuin jos se olisi
ollut jonkun nykyaikaisen kunnianhimoisen muotiompelijattaren tai
keikarimaisen mallipiirustajan suunnittelema. Se mukautui ruumiiseen
vapaasti ja löyhästi ja sen värit sulautuivat pehmeästi ja sopivasti
kantajan ihonväriin. Ahmannahka oli mustan ja valkoisen sekaista,
mutta musta ja valkoinen eivät silti ole oikein sopivia sanoja. Musta
ei ollut mustaa, se oli vain jotain tummahkoa väriä; eikä valkoinen
ollut valkoista, se oli vain himmeä, vaaleampi vastakohta viereiselle
tummemmalle pinnalle. Yhdistys oli kuitenkin verrattain onnistunut.
Siinä oli kyllin eroitusta kiinnittämään katsetta, eikä se kuitenkaan
ollut siksi räikeä, että se olisi loukannut silmää. Ymmärtäväinen
tarkastelija olisi sanonut, että Abin äidillä oli hyvä maku. Mutta
pukuhan on sentään sivuseikka. Luola-äidistä on kerrottavana jotain
muutakin kuin pelkästään pukuselityksiä.
TOINEN LUKU.
IHMINEN JA HYEENA.
Pelkkä kohteliaisuus ja oikeus vaativat meitä tunnustamaan, että
tuolla luolanaisella oli liikkeissään jonkinlaista joustavuutta, joka
usein puuttuu nykyajan naiselta. Emme ollenkaan tahdo moittia meidän
päiviemme jumaloitua naista, mutta totuudenmukaisesti on sentään
sanottava, ettei hän voisi loikata puron poikki eikä kavuta sellaisien
esteiden kuin jättiläispuun rungon yli likimainkaan yhtä liukkaasti
ja sulavasti kuin tämä äiti, joka saapui hyppien metsän halki. Hänen
liikkeissään ei ollut mitään epätietoista eikä epäröivää. Tilaisuuden
tullen hän juoksi nopeasti ja hyppäsi kevyesti. Hän oli joustava kuin
pantteri ja yhtä huoleton siitä, missä hänen ruskea jalkansa kosketti
maata.
Tuolla naisella oli ruumiillisia suloja. Hän oli jotensakin
samanmittainen kuin keskikokoinen nainen nykyään, mutta hänen
vyötäisensä eivät olleet luonnottomasti puristetut. Ne muistuttivat
paljon Milolaista Venusta, jonka vartalo on tullut oikeaksi
terveellisen sopusuhtaisuuden esikuvaksi. Hänen hiuksensa olivat
ruskeat ja pitkät. Solmu, kerä tai palmikko olivat niille aivan
tuntemattomia eikä niihin oltu kätketty mitään vaarallisia neuloja. Ne
eivät olleet jakauksella, vaan taipuivat suoraan taaksepäin pään yli
ja riippuivat valloillaan alas ruskeiden olkapäiden välissä. Se oli
komea tukka, siinä oli kiiltoa ja väriä. Viisastelevat arvostelijat
saattaisivat, toisen aikakauden katsantokannan mukaan tuomiten, kyllä
arvella, että se olisi sietänyt sukimista, mutta sellainen riippuu vain
mausta. Se oli sotkeutunut lujaksi, pehmeäksi tukuksi eikä siis valunut
vaimon silmille. Tämä oli varsin edullista ja erittäin mukavaa, sillä
noina vilkkaina päivinä olivat kirkkaat silmät ja esteetön näkö tarpeen.
Naisen kasvot ilmaisivat heti ensi silmänluonnilla, ettei hän ollut
koskaan turvautunut ihovoiteisiin hankkiakseen niille tekokauneutta.
Vaikeata olisikin ollut käyttää niihin nykyaikaisia ihovoiteita, sillä
noissa kasvoissa oli havaittavissa jotain vahvempaa kuin haivenia,
ja ulkopiirteet olivat paikoittain niin säännöttömät, että sellaiset
yksityiskohdat kuin hipiä jäivät varsin vähäpätöisiksi. Silmät olivat
syvällä ja pienet, nenä lyhyt ja paksu, ääriviivoiltaan epämääräinen.
Ylähuuli oli ylenpalttisen pitkä ja alahuuli esiintyöntyvä. Leuka oli
lujapiirteinen ja voimakas. Suu oli verrattain suuri, hampaat hyvin
vahvat, tasaiset ja yhtä valkeat kuin norsunluu konsanaan.
Sellaiset olivat kasvot, ja ruumiista lisättäköön muutamia tärkeitä
yksityisseikkoja. Tämän hurmaavan naisen käsivarret olivat täysin
sopusuhtaiset. Ne vastasivat ajan vaatimuksia ja olivat erittäin
kauniit. Olkapäästä kyynärpäähän ulottui kaistale lyhyitä, mustia
karvoja. Kädestä ylös kyynärpäähän ulottui toinen karvakaistale ja
molemmat yhtyivät kyynärpäässä, muodostaen siinä suloisen pikku
töyhdön; se muistutti n.s. "lesken piikkiä" eli tuota pientä
hiusniemekettä, joka jolloinkulloin kasvaa niin hurmaavana naisen
otsalla.
Hänen hauislihaksensa olivat hirvittävät, kuten täytyikin olla
naisella, joka on tottunut keikauttamaan itsensä puunlatvoissa oksalta
oksalle. Peukalo oli melkein muiden sormien pituinen ja kämmenet olivat
sieroittuneet. Sääret olivat yhtä jäntevät kuin käsivarretkin ja
samalla tapaa karvojen kaunistamat. Hänellä oli kauniit jalat. Tosin on
myönnettävä, että kantapäät ulkonivat pitemmälle taaksepäin, kuin mitä
nykyaikana katsotaan ihanteelliseksi, sekä että hänen isovarpaansa,
kuten kaikki muutkin varpaat, olivat erittäin silmiinpistävät. Mutta
nykyään ei kymmenen tuhannen naisen joukossa ole ainoatakaan, joka
voisi varpaillaan poimia esineitä yhtä näppärästi kuin Abin äiti.
Hän oli ruskea kuin pähkinä, puolitroopillisen kesän paahtama, ja
olento niin terve, takkuisesta kiireestä aina ulkoneviin kantapäihin
asti, kuin konsanaan on astunut polkua pitkin maailman historian
aikana. Tämänkaltainen oli se vaimo, joka nyt saapui kiireisesti
ottamaan selkoa sikiönsä tarpeesta. Sen ajan naiset pitivät aina
itse huolta omista lapsistaan. Imettäjä oli tuntematon ilmiö eikä
palvelustyttöäkään oltu ajateltu sen enempää. Tämä oli lapsille eduksi.
Vaimo sukeltausi pieneen kuoppaan, otti lapsen lehtivuoteelta ja
nosti sen kevyesti ylös. Se lakkasi heti itkemästä, kiersi pienet
ruskeat kätösensä äidin kaulaan ja loruili melkein samaten kuin
meidänkin pienokaisemme. Se tyyntyi tuossa tuokiossa. Jokin melu
lienee herättänyt sen, sillä nyt sattui olemaan varsin tarpeellista,
että juuri tämä lapsi heräsi juuri tällä hetkellä ja huusi ääneen
äitiänsä. Se kävi ilmi heti paikalla. Kun vaimo kohotti pienokaista
käsivarsillaan ja syleili sitä uudelleen, niin hänen korviinsa sattui
muuan ääni, joka sai hänet villipedon tavoin hypähtämään eräälle
pienelle kunnaalle. Hän käänsi päätään ja sitten — olisitpa vaan nähnyt
tuota naista!
Aivan lähellä heidän yläpuolellaan riippui suuren pyökkipuun oksa.
Äiti paiskasi lapsen vasempaan kainaloonsa ja hypähti kyynärän verran
ylöspäin, tarttuakseen oikealla kädellään oksaan. Siinä hän riippui
heiluen. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään lujasti poikasensa
käsivarteen, laski hänet viipymättä jalkojensa väliin ja puristi
säärensä tiukasti hänen ympärilleen. Ja jos sinulla olisi ollut onni
syntyä noina aikoina, niin olisitpa nyt saanut nähdä verratonta
kiipeämistä. Kun tämä reipas vaimo oli saanut molemmat voimakkaat
käsivartensa vapaiksi, niin hän rupesi kapuamaan tuota tukevaa
pyökinoksaa pitkin, joka ojentui alaspäin paksusta puunrungosta.
Tultuaan parinkymmenen jalan korkeuteen maasta hän kohottautui erääseen
mukavaan paikkaan ja istui tuossa tuokiossa turvassa. Jalkansa ja
toisen kätensä hän kietoi ison haaran ja siitä ylöspäin ojentuvan
pienemmän oksan ympäri, toisella kädellään hän likisti ruskeata
pienokaistaan tiukasti rintaansa vasten.
Tämä ihastuttava nainen olikin päässyt hyvissä ajoin orrelleen
pyökkipuun latvaan. Juuri kun hän keikahutti itsensä tuolle paksulle
oksalle, hyökkäsi alla olevan aukeaman poikki muristen, nuuskien
ja etsien eräs villipeto, jota pahempaa ja äidille sekä pojalle
vaarallisempaa ei saattanut löytyä maan päällä. Sen väri oli likaisen
ruskea ja siinä vaaleampia täpliä ja juovia, likaisia nekin. Kuono oli
musta ja kärsämäinen, ja vahvoissa leukapielissä oli torahampaita.
Se muistutti muuten isoa sutta, paitsi kokonsa ja tylpän kuononsa
puolesta. Tuo eläin oli sen ajan hirvittäviä hyeenoja, jotka varmaankin
olivat silloisille ihmisille yhtä vaarallisia kuin mikä peto hyvänsä,
ottamatta lukuun luolatiikeriä ja luolakarhua. Sen huonontuneet
jälkeläiset, joiden näemme levottomina kiertelevän edestakaisin
häkissään, ovat kenties yhtä ilkeän näköisiä, mutta esi-isiinsä
verrattuina pelkkiä kääpiöitä. Peto oli varmaankin vainunnut nukkuvan
lapsen ja voimakkaalla murinallaan herättänyt sen; lapsi oli ruvennut
huutamaan ja tullut pelastetuksi.
Hyeena haistoi heti yläpuolellaan olevan saaliin ja hyppäsi raivoisana
sitä kohti, mutta turhaan. Mahtoikohan tuo vaimo, pysytellessään lapsi
käsivarrellaan piiritettynä ylhäällä korkeudessa, tuntea kaameata
levottomuutta? Tuskinpa! Hän kietoi vain säärensä lujemmin oksan ympäri
ja nauroi ääneensä. Vieläpä hän kurkotti paljasta jalkaansa hyppelevää
petoa kohti ja heilutteli ärsyttävästi säärtänsä. Samalla oli kuitenkin
päivän selvää, että hän oli saarroksissa. Lisäksi hänen oli nälkä, ja
niin hän korotti äänensä ja lähetti metsän halki omituisen kutsunnan,
väräjävän, haikean valituksen, joka saattoi kuulua pitkän matkan
päähän. Vastaus ei viipynyt hetkeäkään, sillä luolaihmisten aikana
oli vitkasteleminen vaarallista. Tuo toinen huuto toistui vaimon
uudistaessa kutsunsa ja ääni saapui kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Äkkiä
vaimon huuto muuttui; se ei ollut enää pyyntöä, se oli keskustelua,
eriskummallista, kotkottavaa, läpitunkevaa puhelua perin lyhyin
lausein. Hän kuvaili asemaansa. Siihen tuli nopea vastaus. Ääni kuului
yhtäkkiä korkeammalta ilmasta, ja sitten saapui puunlatvoja myöten,
heilauttaen itseänsä ketterästi oksalta oksalle, Abin isä, jossa tämä
tapahtuma luonnollisesti oli herättänyt mielenkiintoa ja toimintahalua.
Luolamies lienee paraiten kuvattu sanomalla, että hän oli
naisen kaltainen, mutta lujarakenteisempi, pitkäraajaisempi ja
leveärintaisempi; leuat olivat vahvemmat ja ulkomuoto villimpi. Hän
oli puettu melkein kuten vaimonsakin. Leveiltä harteilta riippui
jonkun villipedon nahasta tehty verho, mutta se oli sidottu kiinni
vahvalla remmillä ja siten muodostuneeseen vyöhön oli pistetty ase
sellainen, jommoista ihmiset ovat harvoin kantaneet sen jälkeen. Se
oli kivikirves, raskaampi kuin yksikään keskiaikainen sotatappara.
Sitkeästä puusta tehty varsi oli tuskin kolmen jalan pituinen ja
sen halkeamaan oli asetettu terä, joka oli sidottu tiukasti kiinni
kovettuneilla ja kyhmyisillä jäntereillä. Se oli hirvittävä ase, mutta
sitä voikin käyttää vain tämällainen mies, jolla oli melkein yhtä
voimakkaat käsivarret kuin gorillalla.
Mies istuutui oksalle vaimonsa ja lapsensa viereen. Molemmat
keskustelivat kotkottavalla kielellään lyhyen hetken, mutta ei siinä
tuhlattu montakaan sanaa. Niinä aikoina ei ollutkaan sanoja niin
viljalti kuin nykyään; toiminta oli pääasiana. Mies oli nälissään
hänkin ja halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin. Hän oli
hankkinut ruokaa, joka oli odottamassa heitä, ja tästä vähäpätöisestä,
harmillisesta välikohtauksesta oli nopeasti tehtävä loppu. Ketterästi
hän kapusi ylemmäksi puuhun ja kiskoi irti vähintäin kahden kyynärän
pituisen kuivuneen oksan. Sitten hän pudottautui jälleen takaisin,
kulki päähaaralla istuvan vaimonsa ja lapsensa ohi ja laskeutui niin
alas, että hyppivä peto melkein voi ylettyä häneen. Tuo raskas nuija
teki hänet voimakkaammaksi heistä kahdesta. Juuri kun hyeena sokeassa
ahneudessaan hyppäsi ylöspäin, lensi nuija suhisten alas ja iski
rusahtaen sen paksuun pääkalloon. Isku oli niin taitava ja voimakas,
että peto kellistyi pyörtyneenä selälleen maahan, ja silloin solahti
mies alas kevyesti kuin apina. Iso kivikirves tunkeutui murhaavana
pedon aivoihin, ja siihen loppui se juttu. Äiti loikkasi lapsineen
maahan ja puolisot lähtivät rupatellen luolaansa kohti. Tämä ei ollut
heille mikään erityisen tapahtumarikas päivä; he olivat tottuneet
sellaisiin seikkoihin.
He kulkivat verkalleen pyökkipuukujanteita pitkin, tuo roteva,
karvainen, vahvaleukainen mies ja hänen jäntevä, mutta
keveämpirakenteinen vaimonsa. Lapsi istui lujasti äidin olkapäällä,
jokeltaen iloisesti, kun he kävelivät tai pikemmin juosta hölköttivät
joen pengermää pitkin luolaa kohti. Heidän askeleensa olivat kevyet ja
niin olivat ajatuksetkin, mutta silti oli heissä aina tuota melkein
tiedotonta valppautta, joka kuului heidän aikansa luonteeseen. Heidän
taipuisat korvansa liikkuivat ja kääntyivät milloin eteen-, milloin
taaksepäin kuullakseen heikoimmankin äänen. Sieraimet olivat avoinna
vainuamaan vaaraa tai jotain sellaista, mikä saattoi kelvata ruoaksi,
olipa se sitten eläin- tai kasvimaailmaan kuuluvaa. Ja mitä silmiin
tulee, niin ne olivat terävimmät mitä ihmisellä milloinkaan on ollut.
Ne näkivät tarkasti niin hyvin pitemmän matkan päästä kuin läheltäkin
ja alituiseen ne olivat liikkeessä, vilkuillen nopeasti sivuille,
tähystellen kauas eteenpäin tai katsoen taaksepäin havaitakseen, oliko
tiellä mitään metsävihollisia. Niin kulkivat Abin isä ja äiti nopeasti
ja alati valppaina pyökkikujanteita pitkin ja mukanaan he kantoivat
voimakasta lastaan.
Mitään uutta hälyytystä ei kuulunut, ja pian he saapuivat luolalle,
vaikka matkalla poikkesivatkin hetkeksi varsinaiselta polulta
kokoamaan pähkinöitä ja marjoja, jotka vaimo oli löytänyt iltapäivällä
pienokaisen nukkuessa. Ne pantiin isolle, taipuisalle lehdelle, jonka
syrjät vedettiin kokoon ja sidottiin sitkeällä ruohonsäikeellä lujasti
yhteen. Siten saatiin mukava pussi ja siihen kannullinen ruokaa,
jonka vaimo oli osaltaan hankkinut illalliseksi. Isä saattoi omasta
puolestaan tarjota enemmän, kuten luolaan saavuttua kävi ilmi.
Mies ja vaimo ryömivät sisään kapeasta aukosta ja nousivat seisaalleen
kallion onkalossa, joka oli vähintäin kahdenkymmenen neliöjalan
laajuinen ja noin viidentoista jalan korkuinen. Ylöspäin katsoessa
saattoi nähdä valonpilkahduksen ulkomaailmasta. Rakonen, josta valo
lankesi, oli savureikä; se oli suurella vaivalla koverrettu yläpuolisen
maankuoren läpi. Aivan aukon alla oli tulisija, sillä ihmiset olivat
varsin perehtyneet tulen käyttöön ja heillä oli jo jonkun verran
käsitystä siitäkin, miten savusta oli päästävä. Liedellä oli kytyä
kovan puun kyljessä, missä kipunat saattoivat säilyä mahdollisimman
kauan; sillä luolaihmisillä ei ollut tuluksia eikä tulitikkuja ja kun
tuli pääsi sammumaan, niin kävi varsin tukalaksi saada uutta liekkiä.
Tällä kerralla ei se tuottanut mitään vaikeutta. Hiillos saatiin
helposti kiihtymään hehkuviksi kekäleiksi, ja risujen ja kuivien oksien
avulla syntyi pian räiskyvä loimu. Luolan käydessä valoisammaksi sen
omistaja osoitti nauraen hankkimaansa runsasta lihavarastoa. Se oli
ruokaa parahinta lajia ja sitä oli niin paljon, että sen kantaminen
luolaan mahtoi panna tämän jäntevänkin miehen voimat kovaan koetukseen.
Se oli jotain silloiselle herkkusuulle sopivaa ja riitti tekemään
luolaperheen elämän huolettomaksi ainakin viikon ajaksi. Se oli
villihevosen takareisi.
KOLMAS LUKU.
ERÄS ATERIA.
Tämä päivä oli hyeenaseikkailusta huolimatta ollut luolaperheelle
varsin tyydyttävä. Ellei vaimo olisi ennättänyt ajoissa kuopalle,
jonne hän oli jättänyt pienokaisensa, niin siellä olisi luonnollisesti
tapahtunut murhenäytelmä, jossa nuoren ja lupaavan luolalapsen elämä
olisi sammunut, ja vanhemmat olisivat silloin murehtineet, niinkuin
villipedotkin surevat menetettyjä pentujaan. Mutta luolaihmiset eivät
olleet taipuisat kiinnittämään huomiotansa menneisiin mahdollisuuksiin,
eikä tämäkään pariskunta kiusannut itseään ajattelemalla, miten
olisi saattanut käydä. Äiti oli löytänyt runsaasti kasviruokaa ja
isällä oli ollut oikein ruhtinaallinen menestys. Hän oli paiskannut
sadan jalan korkuiselta jyrkänteeltä kalliolohkareen alhaalla
vaeltavaan hevoslaumaan ja onnistunut siinä erinomaisesti, sillä yksi
villihevosista oli saanut surmansa. Niinpä vietettiin luolassa nyt
juhlapäivää. Mies ja vaimo saattoivat olla huoleti ja ruokahalua oli
heillä kummallakin.
Vaimon kokoomat pähkinät viskattiin läjään tuhan sekaan ja päälle
kasattiin tulisia hiiliä. Kuuluipa pian paukkinaa, joka osoitti kuinka
hyvin ne tulivat paahdetuiksi. Jykevästä, parin kyynärän pituisesta
ja teräväpäisestä oksasta saatiin sopiva varras, jossa mies paistoi
villihevosen lonkasta leikkaamiaan lihaviipaleita. Luolan täytti
mehuisa tuoksu. Räiskyvät pähkinät lemusivat suloisesti ja paistuvasta
lihasta lähti kutkuttavaa käryä. Varmoja todistuksia ei meillä tosin
ole tästä asiasta eikä nykyaikainen kokkikaan voi antaa siitä mitään
tietoja; mutta on syytä luulla, että silloisen villihevon paisti oli
kerrassaan suuremmoista. Vielä tänäkin päivänä elää maalaisväestön
keskuudessa eräs sananparsi, joka vakuuttaa, että ne nelijalkaiset ovat
hyviä syödä 'jotka ovat "märehtiväisiä tai sorkkajalkaisia". Meidän
hevosellamme on vain yksi varvas jokaisessa jalassaan — sen tiedämme
kaikki — mutta luolaihmisen aikuisella hevosella oli halkinainen kavio
ja se kelpasi siis uudemmankin käsityksen mukaan hyvin ruoaksi.
Abin vanhempien kuherruskuukaudesta oli kulunut vasta kaksi vuotta.
He olivat omalla tavallaan iloisia siitä, että heidän liittonsa oli
tullut siunatuksi ja että luolan multapermannolla kieriskeli, laverteli
ja jokelteli reipas ihmislapsi. Siihen aikaan elettiin kädestä
suuhun ja päivästä toiseen ja tämä päivä oli ollut erityisen hyvä.
Siinä he olivat nyt yhdessä, mies, vaimo ja lapsi. Heillä oli lämpöä
ja ravintoa. Luolan suu oli tukittu, niin ettei yksikään sen ajan
hirviöistä päässyt tunkeutumaan sisälle. He saattoivat syödä ja nukkua
rauhassa, luottaen täydelliseen turvallisuuteensa ja erinomaiseen
ruuansulatukseensa, joka oli tuloksena heidän elämänlaadustaan. Yksinpä
lapsikin purra nutusteli pikku hevon mehuisaa lihaa hartaasti, joskaan
ei vielä varsin vahvasti. Aterian päätyttyä vanhemmat laskeutuivat
lehtikasalle, joka heillä oli vuoteenaan, ja lapsi makasi kokoon
kyyristyneenä ja lämpimänä heidän lähellään. Sen ajan ylimystö oli
käynyt levolle.
Luolassa vallitsi hiljaisuus, mutta sen ympärillä ei maailma ollut
yhtä rauhassa. Yö ei ollutkaan luolaihmisen aikana aina äänetön.
Pimeyden hetkinä ei näet se luontokappale, joka käveli kahdella
jalalla, enää hiipinyt metsän halki nuija ja keihäs valmiina
kädessään, ja ne luontokappaleet, jotka käyttivät neljää jalkaa kahden
asemasta, etenkin aseettomat, tunsivat silloin olevansa paremmassa
turvassa kuin päivän kuluessa. Rehunsyöjät sukeltausivat metsistä
ylätasangoille sekä joen varrella sijaitseville alangoille, ja
lihansyöjät ryhtyivät jälleen metsästämään. Se oli hurjan elämän ja
kuoleman aikaa, sillä yltäkylläisyys houkutteli tuhlaamaan. Öisin
pantiin toimeen murhenäytelmiä ja villipedot olivat yhtä ahnaita kuin
alkuhärkä tai hirvi, jotka ravitsivat itseään makealla ruoholla. Eroa
oli vain ruoassa ja siinä tavassa, millä toiselta riistettiin elämä,
joka oli uhrattava toisen ylläpitämiseksi. Yö oli eloisa, sillä tuo
omituinen ihmisolento oli poissa tieltä; villipedot ja muut eläimet
olivat onnellisempia, kun häntä ei ollut joukossa. Ne eivät voineet
ymmärtää häntä eivätkä pitäneet hänestä, vaikka vahvakyntisillä ja
terävähampaisilla olikin kova halu syödä hänet suuhunsa. Hän oli
häiritsevänä aineksena tasangon ja metsän yhteiskunnassa.
Ulkona käytiin hurjaa kisaa elämästä ja kuolemasta, mutta luolassa
nukkuivat nuo kolme ihmistä, mies, vaimo ja lapsi, yhtä sikeästi kuin
juopuneet tai vanhurskaat. He olivat syöneet kylläkseen ja makasivat
nyt lämpimässä ja turvassa. Ei ainoakaan solakkaa sutta tai jäntevää
villikissaa isompi peto voinut tunkeutua luolaan sen kalliolohkareilla
kavennetusta suusta, eivätkä nämä, yhtä vähän kuin muutkaan vaaralliset
eläimet, uskaltaneet kohdata sitä, mikä sulki tämän ahtaan aukon, sillä
se oli tuli. Juuri luolan suulla oli pahkoista ja mitä kovimmasta
puusta rakennettu nuotio. Se savusi, liekehti, kyti ja välkkyi ja
liekehti uudelleen kaiken yötä, suojaten luolan sisäänkäytävää. Ei
yksikään luontokappale, ihmistä paitsi, ole koskaan rohjennut koskea
tuleen. Se oli luolaihmisen vartija.
NELJÄS LUKU.
AB JA TAMMI.
Niinpä olemme nyt esittäneet Abin vanhemmat ja myöskin pojan
itsensä. Hänen olosuhteitaan ei ole kuvattu niin tarkoin kuin olisi
syytä vaatia, koska meiltä puuttuu jonkun verran tietoja. Mutta
hänen sukuperästään, kasvatuksestaan ja perintötilastaan on tässä
annettu ylimalkainen selonteko. Oli päivänselvää, että tuota nuorta
miehenalkua odotti lupaava tulevaisuus. Olihan hän voimakkaaseen rotuun
kuuluvan etevän perheen esikoinen ja hänen perintönsä oli rajaton. Ei
yksikään lintu, nelijalkainen tai ihmisolento saattanut sanoa, mistä
Abin perheen omistama alue alkoi ja mihin se päättyi. Se ulottui
keskeytymättä Välimerestä Pohjoiseen jäämereen. Luonnollisesti asia
riippui hiukan siitäkin, asuiko jossain joku voimakkaampi luolaperhe,
mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.
No niin, pienokainen varttui rotevaksi nuorukaiseksi, juuri kuin pojat
kehittyvät meidänkin päivinämme, ja hänkin solmi ystävyydenliittoja
ja joutui seikkailuihin. Kansakoulua hän ei käynyt — hänen aikansa
koululaitosta voisi täydellä syyllä kutsua vaillinaiseksi — eikä
myöskään yksityiskoulua, sillä nekin olivat huononpuoleisia. Mutta hän
opiskeli luonnon suuressa koulussa aamusta ani varahin aina siihen
saakka, kun hän iltaisin sulki silmänsä. Tässä nyt kerromme hänen
kouluajoistaan, ystävyydenliitoistaan ja useista muista hommista.
Toivoaksemme lienee käynyt selville, että Abin vanhemmat olivat
voimakkaita, aikansa älykkäimpiä ja kaikin puolin kunnioitettavia
ihmisiä. He kykenivät pitämään hyvin puoliansa villipetoja ja — jos
niin tarvittiin — myöskin jokaista toista luolapariskuntaa vastaan.
Tietysti heillä oli nimensäkin. Abin isän nimi oli Korvapuoli ja
se johtui eräästä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen pienenä
ollessaan. Hän oli näet vahingossa joutunut liian läheisiin tekemisiin
erään niillä tienoin tavallisen villikissan kanssa, jonka kynsistä
pienokainen oli saatu pelastetuksi aivan viime tingassa. Abin äidillä
oli nimenä Punatäplä ja sen hän oli saanut eräästä syntymämerkistä,
joka loisti hänen vasemmassa olkapäässään, kuitenkaan rumentamatta
sitä. Mitä esivanhempiin tuli, niin saattoi Abin isä muistaa aivan
selvästi oman isoisänsä, sellaisena kuin tuo vanha herra oli esiintynyt
vähää ennen, kuin muuan suunnaton karhu söi hänet suuhunsa; ja
Punatäplällä oli jotain hämäriä muistoja isoäidistään.
Abin oma nimi ei johtunut mistään erikoisesta merkistä tai
omituisuudesta eikä se myöskään ollut tuloksena mistään erityisestä
tapahtumasta hänen lapsuutensa ajoilta. Se syntyi yksinkertaisesti
siten, että hänen vanhempansa ottivat käytäntöön erään äännähdyksen,
joka oli päässyt hänen huuliltaan, kun hän yritti sanoa jotain. Äiti
oli jäljitellyt lapsukaisen lörpöttelyä, isä oli nauranut tuota
matkimista ja senjälkeen he käyttivät pojastaan puhuessaan melkein
huomaamattaan 'Ab'-sanaa, kunnes siitä tuli hänelle elinkautinen
nimi. Niinä aikoina ei vielä ollut mitään virallisia nimenantajaisia;
nimi syntyi lopulta itsestään eikä siihen sitten muuta tarvittukaan.
Asuipa esimerkiksi jonkun virstan päässä muuan lapsi, josta Abille
oli tuleva leikkikumppani ja liittolainen; tämä ei ollut vielä saanut
mitään nimeä, vaikka olikin melkein Abin ikäinen. Viimein ruvettiin
poikaa sitten kutsumaan Tammeksi. Ei senvuoksi että hän oli suora kuin
tammi, eikä senkään tähden että hänellä oli tammenterhon kaltainen
syntymämerkki. Syy oli seuraava. Hänen syntymäluolansa lähellä
kohosi iso, leveälehtinen tammi, ja kun vanhemmat poistuivat kotoa
eivätkä halunneet lasta taakakseen matkalle, niin tuon puun oksalle
ripustettiin karkeatekoinen kehto, johon pienokainen sidottiin ja jossa
se oli turvassa kaikilta hyökkäyksiltä. Kehtolaulu "Liekutan lastani
oksalla" [erään englantilaisen kehtolaulun alkusanat. — Suom. muist.]
olisi usein sopinut hyvin luolaihmisten oloihin.
Abilla oli onni syntyä verrattain mukavalle paikalle maailman historian
näyttämöllä. Vaatteita ynnä suojaa hänellä oli kohtuullisesti ja
ravintoa löytyi yllin kyllin sille, jolla oli tarpeeksi rohkeutta
tai älyä hankkia sitä. Ilmanala ei suinkaan ollut veltostuttava. Sen
ajan ihmiset saivat kokea kylmääkin ja sellaisen vuodenajan sattuessa
puhalsi alastomien ja koleiden jäätikköjen yli tuimia, hyisiä tuulia,
vaikka ympäröivä maisema olikin puoleksi troopillinen. Niin äkillisesti
oli pureva kylmyys vaihtunut kohtalaiseksi lämmöksi, ett'eivät ne
laajat jääkentät, jotka kerran olivat liikkuneet etelää kohti, olleet
vielä sulaneet pohjiaan myöten, kun nykyisessä Europassa jo oli
puhjennut esiin rehevä kasvullisuus ja kuhiseva elämä. Metsien keskellä
säilyikin yhä vielä toisin paikoin kylmiä, valkeita muistomerkkejä ja
kimmeltäviä ylätasankoja, raviten hyppeleviä vuoripuroja, joista sitten
muodostui merta kohti kiitäviä jokia. Talvella päivät olivat purevan
kylmiä ja kesällä paahtavan kuumia.
Meidän on muistaminen, että tämä Ab-poikanen erosi jonkun verran
nykyajan lapsesta ja oli nopeaan kehitykseensä nähden lähempänä
nelijalkaisia. Vaikka koiranpenikka onkin laiska avaamaan silmänsä,
niin se ryömii sentään verrattain varhain kömpelöillä jaloillaan.
Abin silmät olivat tietenkin alusta pitäen auki, ja jos nykyajan
lapsi kykenisi seisomaan pystyssä yhtä aikaisin kuin Ab, niin sen
äiti olisi ylpein elävien ilmoilla ja isä kävisi seurassa kerrassaan
sietämättömäksi. On kuitenkin myönnettävä, ettei Korvapuoli eikä
Punatäpläkään osoittanut mitään erikoisen suurta innostusta
esikoisensa varhaisen kypsyyden johdosta. Aikaansa nähden hän ei
ollutkaan muita huomattavampi, eivätkä silloiset vanhemmat olleet yhtä
taipuvaisia pilaamaan lapsiansa kuin nykyiset. Ab oli pienokaisena
maannut pyökinlehvillä, poikasena samoin, ja hän oli jo saanut
maistaa joustavaa, purevaa pyökinoksaa, kun hän käyttäytyi huonosti.
Vanhemmaksi vartuttuaan hän oli tutustuva siihen lähemmin. Ankaroita
kuritusmestareita olivat sen ajan vanhemmat, vaikkakin omalla tavallaan
varsin helliä.
Tämän kelpo perheen elämä kului ilman mitään surkeita onnettomuuksia.
Ab oli yhdeksänvuotiaana reima poika, siitä olivat kaikki samaa mieltä.
Hän oli yhtä väkevä kuin nuori apina, ja onpa myönnettävä, että
nykyajan oppineen mielestä hän olisi muutamissa muissakin suhteissa
muistuttanut tuota samaista eläintä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat
ja terävät, hänen suunsa ja nenänsä ansaitsivat huomiota. Nenä oli
näet leveä, sieraimet melkoisesti ulkonevat, ja suuta kutsuttaisiin
nykyään mahdottoman auliiksi hänen kokoiselleen pojalle. Mutta
ilmettä ei siitä puuttunut. Huulet saattoivat toisin ajoin väristä,
toisin ajoin sulkeutua tiiviisti, ja yleensä tuon rotevan pienen
luolapoikasen olennossa oli jotain, jota olisi siihenkin aikaan
nimitetty "miehekkyydeksi". Pienokaisena hän ei ollut milloinkaan
parkunut paljoa — luolalapsilla ei juuri ollut tapana itkeä muuten kuin
nälissään — ja varttuessaan nykyiseen kokoonsa, joka ei vielä ollutkaan
varsin suuri, hän oli kaiken aikaa osoittautunut erittäin terveeksi ja
virkeäksi. Ab oli niin vankka lapsi, ettei parempaa voinut tavata koko
sillä alueella, joka ulottui pitkien matkojen päästä nykyisen Irlannin
läntisen kärjen tuolta puolen aina Keski-Europpaan asti. Hänessä oli
myöskin ruvennut heräämään tunteita, toiveita ja pyyteitä. Hän oli
jo saanut käsityksen ympäristöstään. Ainakin yhdessä asiassa hän oli
onnistunut. Hän oli lähennellyt menestyksellä erästä ystävää; ja
ystävä on pojalle suuriarvoinen, kun hän on toinen poika ja jotensakin
samanikäinen. Tämä ystävyys ei ollut aivan tavallista laatua.
Ab, joka osasi kiivetä kuin nuori apina, aloitti aivan sattumalta
tämän toveruuden, jolla oli oleva suuri merkitys hänen tulevassa
elämässään. Hän oli kerran kavunnut luolan lähellä erääseen puuhun ja
oli muuatta yläoksaa myöten kiivetessään löytänyt mukavan lepopaikan.
Kun hän sitten kiikkuili hauskasti tuolla huojuvalla oksalla, niin
hänen terävät silmänsä äkkäsivät jotain eräässä toisessa puussa
etäämpänä joen rannalla. Se oli tumma läjä — saattoi olla jotain
puunlatvaan tarttunutta — mutta eriskummallista siinä oli se, että
se keinui kuten hänkin. Pitkän aikaa tarkasteli Ab uteliaana tuota
esinettä ja päätti lopulta, että tuossa etäisessä puussa kiikkui
varmaankin joku toinen poika tai kenties tyttö. Hänessä heräsi voimakas
ajatus. Hän päätti tutustua paremmin. Päätös oli hämärä, sillä hänen
nuoressa mielessään syntyi nyt ensi kerran ajatus ryhtyä lähempään
seurusteluun jonkun kanssa. Silti ei tietenkään ole otaksuttava, että
hän oli viettänyt lyhyen, mutta verrattain vaiherikkaan elämänsä
täydellisessä yksinäisyydessä. Korvapuolen ja Punatäplän luolassa
oli kyllä käynyt vierailemassa toisia luolamiehiä ja -naisia, tuoden
välistä lapsensakin mukanaan, niin että Ab oli jo jossain määrin
tottunut toisiin ihmisolentoihin ja hienoimman nälkäisen seurapiirin
silloisiin tapoihin. Lähemmin ei hän kuitenkaan ollut tutustunut muihin
kuin vanhempiinsa ja niihin lapsiin, poikaan ja tyttöön, jotka hänen
äitinsä oli synnyttänyt hänen jälkeensä. Mutta juuri tänä mainittuna
iltapäivänä hänet valtasi äkillinen, poikamainen kaipaus. Hän tahtoi
tietää, kuka se nuori olento oli, joka kiikkui tuolla etäisessä puussa.
Ollen lujatahtoinen penikka hän ryhtyi päätöksestä toimeen.
Harvinaista oli, varsinkin luolaihmisten metsäisillä alueilla, että
yhdeksänvuotias poika poistui yksinään virstan päähän kotoaan. Vaaroja
väijyskeli jokaisen pensaan ja kiven takana, eikä sellaisella pojalla
tietenkään ollut täyttä metsänkävijän tottumusta eikä kyllin voimaa
käsivarsissaan matkatakseen pitemmälti puuteitse, keikauttamalla
itseään eteenpäin lähekkäisten puiden toisiinsa takertuneita oksia
myöten. Tämä lähtö oli siis Abille tavallista rohkeampi yritys. Mutta
hän oli vahva ikäisekseen ja kulki nopeasti melkoisen matkan näkemäänsä
esinettä kohti. Parisen kertaa hän olisi sentään ollut pakotettu
tekemään hyppäyksiä, joihin hän tunsi itsensä liian heikoksi, ja
silloin hän, uskalias poika kun oli, luisui alas puunrunkoa pitkin,
tähysteli varovasti ympärilleen ja hyökkäsi, jonkun pienen aukeaman
poikki, ruveten sitten kiipeämään uudelleen.
Ab oli juuri kulkenut hiukan yli puolimatkan etsimäänsä esinettä kohti,
kun hänen herkkä korvansa kuuli lehtien kahisevan yläpuolella. Hän
livahti sen puun rungon taaksi, jonka latvaan hän oli kapuamassa, ja
tirkisteli sitten kaulaansa kurkottaen varovasti eteenpäin. Kun hän
näin pistihe piiloon, niin äsken kuulemansa ääni taukosi äkkiä. Sepä
oli kummaa! Poika kävi ymmälleen ja hieman levottomaksi. Muuta hän ei
voinut tehdä kuin kurkistaa kurkistamistaan ja pysyä aivan hiljaa.
Lopulta hänen varovainen etsintänsä tulikin palkituksi. Noin
parinkymmenen kyynärän päässä hän näki erään ison puun kyljessä
oksien lomassa ruskean kyhmyn ja se liikkui hiukkasen. Aivan selvästi
tuo kyhmy vaani häntä, kuten hänkin sitä. Hän käsitti, mitä se
merkitsi. Siellähän oli eräs toinen poika! No, hän ei pelännyt ketään
toista poikaa, vaan astui heti esiin piilostaan. Naapurikin tuli
levollisena näkyviin. Ja sitten he istuivat kumpikin rauhassa isolle
oksalleen katsellen toisiaan. He pitivät kiinni toisella kädellään,
heiluttelivat huolimattomasti pieniä ruskeita sääriään ja tuijottivat
toisiinsa kirkkain silmin, jotka ilmaisivat yhdellä haavaa valppautta,
uteliaisuutta ja hieman epäluuloa. Siinä he istuivat mukavasti
orrellaan, nuo oivalliset, nuoret, apinankaltaiset aikansa lapset; ja
kumpikin odotti toisen alkavan keskustelun, juuri kuin kaksi poikaa
tekee vielä tänäkin päivänä kohdatessaan toinen toisensa. Mahdollisesti
ei yksikään nykyisen maailman kielitieteen professoreista käsittäisi
heidän puhettaan, mutta vaikka sanavarasto olikin varsin vaillinainen,
niin se kieli riitti hyvin luola-ajan miesten, naisten ja lasten
tarpeisiin. Ab katkaisi ensinnä äänettömyyden.
"Kuka sinä olet?" hän kysäsi.
"Minä olen Tammi", vastasi toinen poika. "Kuka sinä olet?"
"Minäkö? Oh, minä olen Ab."
"Mistä sinä tulet?"
"Luolasta, joka on pyökkien luona. Ja mistä sinä tulet?"
"Tulen luolasta, joka on joen käänteessä, enkä minä pelkää sinua."
"Enpä minäkään pelkää sinua", virkkoi Ab.
"Kiivetäänpä alas ja lähdetään tuolle korkealle paadelle heittelemään
kivillä vesieläimiä", ehdotti Tammi.
"Sama se", virkkoi Ab.
Ja molemmat luisuivat alas paksua puunrunkoa pitkin ja juoksivat
nopeasti erään suunnattoman paaden luo, joka kohosi joen rannalla. Sen
kyljet olivat melkein kohtisuorat, mutta niissä oli halkeamia, särmiä
ja kielekkeitä, joita myöten nuo tottuneet poikaset nousivat helposti
sen laelle. Siellä oli muutaman kyynärän laajuinen tasanne ja sinne
päästyään pojat olivat täysin turvassa ryöstönhimoisilta pedoilta.
Tällainen oli noiden kahden ihmislapsen ensimäinen kohtaus. Kohtalo
oli määrännyt heidät varttumaan yhdessä miehiksi ja pysymään hyvinä
toveruksina, viettämään vilkasta, ajoittain jotensakin jännittävääkin
elämää ja vaikuttamaan toisiinsa sekä ilossa että surussa, niin hyvässä
kuin pahassakin ja kaikessa, mikä kuuluu olemassa-oloon.
VIIDES LUKU.
MUUAN ROHKEA YRITYS.