Matilda Wrede.
O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä,
kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät
hänen tiensä. Rom. 11: 33.
Tässä kiitän teitä sen kauniin kirjan erestä jonka sain vastaan
ottaa se 22 päivä, mutta ensinmäisellä sivulla kun alotin
kirjatanne lukemaan niin kyynneleet häämärtivät silmäni, ja mitä
muuten tulepii niin kirjanne oli hyvin kaunis sillä se puhuipi ja
hehkuipi siitää hengestä jota harvat voivat saavuttaa. O kuinka
te Matilda olette onnellinen kukapa voisi olla onnellisenpi kun
te, sillä te olette täytänyt meidän kalliin Herramme saanat
kuin hän saanopii hyvä paimen antaa henkensä lammasten erestä
ja kukapa meistä sitä ei tietäisi teistä, ihminen vaimosta
syntynyt elää täälä vähän aikaa, ja vaikkapa niinkin että Jumala
tahtoisikin kutsua teitiä täältä poikes, niin sittenkin olette
onnellisenpi muita ihmisiä, sillä minä tässä tarkoitan sitä
kukkais seppelettä jota ei ihmis käsi taira koota, jonka noi
taivaan Enkelit kantavat teitin haurallenne ja kukittavat teidän
hautakumpunne noitten kurjaan ihmisraukan kyynneillä. Jos he
saisivat sen sanoman kuulla että heitin hyväntekiänsä on laskettu
hauran pohjaan, o mikä surusanoma se olisi, jotka voisivat
heitin kyynneleet olla toristaja, että hän on heissä saanut
herämään nukkuneet hienommat ihmis tunteet. Vaika sitä minä en
usko että Jumala tahtoisi teitä kutsua täältä vielä poikes sillä
hän tahtoisi teitin valistaa, ja valistaa niitä viheliäisiä ja
onnettomia ihmis raukkoja jotka ovat menetäneet kaiken maallisen
ja jankaikisen toivonsa että he vielä orottavat saavansa kuulla
jonkin lohruttavaisen sanan siitä jalost kirkautesta joka tunkepi
etäisiimpi yksinäisyyteen jota ei estä vallihaurat eikä rauta
salvat. Ja kuinka voisi olla se mahdollista että jumala antaisi
hänen niin pian lakastua, kuin hän on kerran antanut kasvaa
yhten Saronin kukkaisen tänne kylmillen pohjalan Kraniitti
vuorillen, ja joka paneepi Europaan sivistyneemmät ja Jumalan
hengeltä valistuneet kansalaiset luomaa miettiväisen katsannon,
ja arvostelemaa kuinka on voinut kasvaa täällä kyylmän pohjan
lahdenrannoilla niin kaunis kukkainen ja kukoistaapi täällä
Revontulien valosa, (Kork. v. 4: 15, 16.) Ja mitä muuten
tuleepi minun ellämäänni niin se kuluupi aina hiljanlensa.
Jesuksen Kristuksen kautta jolle olkoon kunnia ijankaikkisesta
ijankaikkiseen. Sydämmellisiä terveisiä teille lähettää
ystävänne Psalmi 25.
Matti Haapoja.
* * * * *
Myöhemmin Haapoja vietiin Kakolaan. Kun Mathilda Wrede kerran kävi
hänen luonaan siellä, kertoi mies, että eräs Siperiassa tekemänsä
paha työ vaivasi hänen omaatuntoaan. Hän arveli, että hänet olisi
lähetettävä sinne takaisin, jotta hän olisi voinut antaa tietoja
yhdestä ja toisesta seikasta, mitä siellä oli tapahtunut useita
vuosia sitten. Hän oli puhunut prokuraattorin kanssa ja tunnustanut
olleensa mukana eräissä Siperiassa tehdyissä rikoksissa pyytäen
tulla lähetetyksi sinne kerrottuaan loputkin. Prokuraattori,
joka tahtoi saada tietää lisää, lupasi sen, mutta ei ollenkaan
ajatellutkaan ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin vangin lähettämiseksi.
Se katkeroitti Haapojaa, joka ihmetteli, että vankeja vaadittiin
pysymään totuudessa ja pitämään sanansa, mutta itse ei ajateltukaan
pitää lupauksia. "Minä olen sitä mieltä, että minun on _päästävä_
Siperiaan", hän väitti, "ja ellei minua sinne lähetetä, niin minä
lähden ilman lupaa."
Useita kuukausia kului; silloin Matti Haapoja teki
karkausyrityksensä. Hän hankki suutarinpuukon, pisti sen muurin
rakoihin ja oli jo päässyt niin korkealle pitkin muuria, että
vartijat ylettyivät hänen jalkoihinsa, kun hänet vihdoin huomattiin.
Raivostuneena siitä, että hänet estettiin karkaamasta, hän iski
puukolla vartijaa ja sitten itseään. Sanottiin että useat pistot
olivat sattuneet itse sydämeen ja ihmeteltiin, että hän eli.
Lukuisten haavojen runtelema mies pantiin raskaimpaan rautapukuun ja
heitettiin olkisäkille lattialle.
Eräänä päivänä astui muuan korkea virkamies johtajan, vahtimestarin
ja useitten muitten seuraamana selliin. Herrat katselivat surkeasti
runneltua, raskaisiin rautoihin pantua jättiläistä, ja häneltä
kysyttiin: "Kadutteko?" Ei vastausta. "Ettekö kadu?" Ei nytkään
vastausta. Joku läsnäolevista jatkoi: "Ettekö kuule, mitä teiltä
kysytään?" -- "Mikä lapsellinen kysymys", olivat miehen ainoat sanat.
Hän ei voinut paljastaa sydämensä epätoivoista tuskaa korkeille,
välinpitämättömille herroille, eikä hän tahtonut kuitenkaan vastata
kieltävästikään.
Mathilda Wrede tuli näiden tapahtumien jälkeen Turkuun. Kakolan
johtaja, mies joka oli aina ollut aivan erikoisen hieno ja avulias
Mathildaa kohtaan, ei ollut tällä kertaa oikein tyytyväinen, kun tämä
halusi käydä Haapojaa tapaamassa. Mathilda vakuutti, ettei mikään
vaara uhannut häntä siellä, ja johtaja salli hänen lopulta mennä.
Kun Matti Haapoja näki Mathildan tulevan sisään, hän veti
vaivalloisesti kahlehdituilla käsillään huopapeiton niin, ettei hänen
kaulaansa ympäröivää rengasta näkynyt ja käänsi häneen kalpeat,
sairaat, surulliset ja kauniit kasvonsa. Hänellä oli kerrottavana
merkillisiä asioita. "Muistatteko että annoitte minulle kerran
lupauksen?" hän kysyi. Mathilda myönsi ja mies jatkoi: "Nyt tapahtuu
se, mikä ei tapahtunut vielä muutamia vuosia sitten. Sittemmin on
tullut monta rikosta lisää. Nyt annetaan kuolemanrangaistus. Minä
tiedän, että kuultuanne viimeisen pyyntöni te tulette pitämään
lupauksenne. Mutta minä tiedän myös, että se on teille liian vaikea.
Te ette kestäisi sitä koskaan, te saisitte sydänhalvauksen. Minun
tähteni se ei saa tapahtua. Mieluummin lopetan itse elämäni."
Mathilda pyysi ja rukoili, ettei hän tekisi sitä, mutta hänen
vastauksensa oli vain: "Jumala, joka tietää miksi minä sen teen,
antaa myös anteeksi viimeisenkin verisen työni." Hän kertoi myös,
minä päivänä hän surmaisi itsensä. Sen päivän Mathilda istui hänen
luonaan eikä sitä tapahtunut, mutta kolme viikkoa myöhemmin oli Matti
Haapoja siirtynyt pois ajallisuuden maasta.
Kun Mathilda Wrede tuli seuraavan kerran Kakolaan, kohtasi hän
johtajan. Tätä vaivasi kovasti, että hän oli kieltäytynyt täyttämästä
Matti Haapojan viimeistä pyyntöä. Matti oli nimittäin päivää ennen
hirttäytymistään pyytänyt kaksi kertaa saada kirjoittaa Mathilda
Wredelle.
Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.
Vuonna 1899 Mathilda Wrede muutti suureen ja aurinkoiseen huoneeseen.
Hänen läheisensä, jotka olivat levottomia hänen terveydestään, olivat
hankkineet sen hänelle. Siinä huoneessa oli melkein kaikki vankien
valmistamaa, ja joka esineellä oli oma tarinansa kerrottavana.
Kirjoituspöydällä oli metallinen paperipuristin, vangin valmistama
lahja. Se esitti puuta, jonka kirves oli halkaissut. Terä oli kirkas,
mutta varsi taittunut. "Me olemme tuo puu", oli vanki sanonut. "Neiti
tuli luoksemme Jumalan sana -- kirveen terä -- mukanaan. Se on
tunkeutunut sydämiimme eikä vahingoittunut iskusta, mutta varsi --
neidin ruumis -- se murtui." Uunihyllyllä oli pieni, hiottu harmaa
kivi. Sen hän oli saanut eräältä vangilta Turusta. "Pitäisikö neiti
sellaisesta hautakivestä?" hän oli kysynyt ja Mathildan myönnettyä ja
sanottua, että se oli hänestä erinomaisen kaunis, mies lisäsi: "Jos
neiti pitää tästä muodosta, niin minä teen sen aivan samanlaiseksi.
Tämän palasen minä olen hakannut luvalla eikä se ole ylimääräistä
työtä." Sitäpaitsi oli huoneessa kaikenlaisia esineitä, mitä
kauneimpia puuhun leikattuja kaluja, keitetyistä luista valmistettuja
paperiveitsiä, katkenneesta luudan varresta tehty kynänvarsi,
tauluja ja mitä erilaisimpia koruesineitä. Ei ollut ihmeellistä,
että Mathilda viihtyi kodissa, missä kaikki todisti rakkautta ja
uskollisuutta.
Oli myrskyinen sadepäivä. Mathilda oli yksin kotona ja valmistautui
juuri lähtemään Sörnäisten vankilaan, kun ovikello soi. Hän aukaisi
ja suuri, hyvin puettu mies, jonka silmät pyörivät luonnottomasti,
astui sisään. "Minä tahdon saada rahaa", sanoi hän käskevällä
äänellä. Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Mutta
luulenpa, etten anna." -- "Kyllä on paras, että rouva antaa heti,
sillä minä poden sellaista tautia, että ellen saa mitä haluan,
niin tulen aivan hulluksi ja silloin en vastaa teoistani." --
"Ihmisraukka! Oletteko ollut kauan noin hirveän sairas?" kysyi
Mathilda samassa kuin hän puki kiireesti ylleen päällysvaatteet,
avasi oven astui ulos ja pyysi miestä tulemaan kanssaan. -- "No,
eikös rouva anna minulle rahoja?" jatkoi mies röyhkeästi ja
uhkailevan näköisenä. -- "Niin sairaan ihmisen kuin teidän pitää
saada paljon parempaa kuin mitä rahat ovat", Mathilda vastasi, "enhän
voi sallia teidän kulkevan näin ilman hoitoa. Minä aion heti saattaa
teidät lähimmän lääkärin luo. Jos jaksatte, niin kävelemme yhdessä,
muuten minä pyydän teitä ajamaan kanssani."
Samassa mies huomasi Mathildan rintaneulan "armo ja rauha", sillä
tämä ei ollut vielä ennättänyt napittaa päällystakkiaan. Mies
säpsähti ja kysyi: "Ettehän vain ole neiti Wrede?" -- "Olen kyllä."
-- "Pyydän anteeksi", mies sanoi aivan muuttuneella äänellä. "Olen
erehtynyt. Minä en tiennyt, että te olitte neiti Wrede. Minua ei
vaivaa mikään, olen aivan terve." Ja hän katosi nopeasti portaita
alas.
Mathilda aloitti taivalluksensa taistellen tuulta vastaan, mutta
eteenpäin hänen oli päästävä, sillä eräs hänen ystäviään, nuori
sivistynyt mies, odotti häntä Sörnäisten vankilassa. Oli hänen
syntymäpäivänsä ja kaikki merkkipäivät, jotka herättävät niin paljon
muistoja menneiltä ajoilta ovat kaikkein raskaimmat ja synkimmät
vankilan muurien sisällä.
Hän istui kauan nuoren miehen luona. Oli jo päästy melkein
syntymäpäivätunnelmaan, kun eräs vanginvartija astui selliin. Hän
esitti asiansa Mathilda Wredelle poistuen sitten, mutta nuori mies,
joka oli hetki sitten unohtanut surullisen tilansa, oli jälleen
herännyt todellisuuteen ja näytti kiusaantuneelta ja häiriytyneeltä.
"Ei", Mathilda tuumi, "tätä pientä ilohetkeä ei saa särkeä." Kääntyen
nuorukaiseen hän sanoi leikillisesti: "Pelkäättekö vanhoja tätejä?"
Mies näytti kysyvältä. "Minä vain tässä tuumin, haluaisittekohan
pitää minua tätinänne?" -- "Onko se todellakin totta? Voiko
sellainen tulla kysymykseenkään?" mies huudahti hämmästyneenä ja
säteilevän iloisena. "En ole puhunut kenenkään ihmisen kanssa koko
maailmassa niin avoimesti kuin neidin, ja kun nyt saan vankina ollen
kutsua teitä tädikseni, niin se on kannustava minua koettamaan
elää sivistyneelle ihmiselle sopivaa elämää." Sitten he jatkoivat
keskeytynyttä keskusteluaan unohtaen, että selli oli ahdas ja
että monta pitkää kuukautta oli kuluva, ennenkuin vankilan portti
avautuisi nuorelle miehelle.
Ilma oli edelleen hyvin ikävä, kun Mathilda suuntasi illalla kulkunsa
kotiin päin, ja pimeää myöskin oli. Pitkään sadetakkiin puettuna
ja sateenvarjo kädessä hän kiiruhti tietä eteenpäin. Silloin hän
näki kaksi miestä tulevan hoippuen häntä kohden. "Hei sinä siellä!
Oletko nainen vai mies?" huusi toinen heistä jo pitkän matkan päästä.
"Hiljaa, hiljaa", sanoi toinen nykäisten toveriaan kylkeen, "sehän
on hän, joka käy vankien luona." -- "Vai niin, hänkö se on", jatkoi
mies, joka oli ensin puhunut, "sen ihmisen edessä minä otan hatun
päästäni." Sanomatta enää sanaakaan hän nosti lakkiaan ja sitten he
jatkoivat ääneti kulkuaan.
Sillä matkalla Mathilda vilustui kovasti ja oli pakotettu menemään
vuoteeseen. Eräänä yönä hän houri. Huoneessa oli muutamia kasveja, ne
olivat hänen mielestään vankeja, ja hän oli matkalla Siperiaan erään
vankiryhmän muassa. Mutta mitä merkitsi se, että hän makasi hyvässä
vuoteessa, kun kaikki muut seisoivat. "Siinä taas se huutava vääryys.
Tässä minä makaan ja minulla on hyvä olla samalla kuin muut seisovat.
Vääryyttä, vääryyttä! Kello on kaksi yöllä, kello viisi jatkamme
matkaa. Kaikkien pitää saada levätä vuorotellen. Nyt minä nousen ja
joku muu vuoteeseen!"
Mathilda tuli tajuihinsa tuntiessaan palelevansa hirveästi ja
huomasi makaavansa lattian korkkimatolla. Hän oli houreissaan
noussut, pyörtynyt ja jäänyt makaamaan lattialle. Siitä oli
seurauksena keuhkovika. Mutta hänen sydäntään ilahdutti, että hän oli
houreissaankin ajatellut hankkia vangeille oikeutta.
Hänen sairautensa aikana kävi hänen luonaan usein professori J. W.
Runeberg, joka piti hänen käyttämiään kasvisruokia liian heikkona
ravintona, kun hän kerran eli niin toimeliasta elämää, ja koetti
saada häntä luopumaan niistä. Mutta Mathilda oli järkähtämätön, kuten
tavallista. "Kyllä te olette vähän hullu", professori silloin sanoi
kaikkein ystävällisimmällä äänellään, "mutta maailma tarvitsee juuri
sellaisia ja kuinka pidänkään sellaisista ihmisistä!"
Mathildan ollessa hyvin sairas soitettiin eräänä päivänä ovikelloa,
ja hän kuuli, että ovi avattiin. Sitten kuului ääni: "Minun _pitää_
saada tavata hänet!" -- "Hän on sairas eikä voi ottaa ketään
vastaan." -- "Mutta minun _täytyy_ saada puhutella häntä!" Sen jälkeen
seurasi juopuneen miehen kirouksia ja sadatteluja.
Mathilda huusi palvelijatarta kysyen, mitä asia koski. "Siellä on
juopunut mies, joka tahtoo tavata neitiä." -- "No, antakaa hänen
tulla, mutta vain ovelle!"
Mies -- joku jätkä -- tuli sisään, katsoi Mathildaa ja sanoi: "Kas,
onko neiti noin hirveän sairas?" -- "Miksi te niin kiroilette ja
torutte siivoa palvelijatartani? Hyi!" -- "Vai niin, vai noin sairas.
Saanko luvan kysyä, minne neiti haudataan?" Mathilda Wredestä, jolla
on leikillinen ja iloinen mieli, oli kysymys kovin hassunkurinen
ja hän syventyi heti miehen ajatusjuoksuun. "Sitä en todellakaan
tiedä", hän sanoi, "mutta luultavasti Anjalaan." Mies hieroi lakkia
otsaansa sanoen: "Se on kovin väärin." -- "Miksi niin?" -- "Niin,
tuo Helin on ollut Anjalassa ja kertonut, että siellä kirkkomaalla
on pieni punainen kivikirkko, jonne kaikki Wredet on haudattu. Siinä
on maalatut akkunat ja munalukko ovessa. On aivan väärin, että neiti
suljetaan sinne." -- "Mihin teidän mielestänne olisi sitten paras
haudata minut"? -- "Tänne Helsingin hautausmaahan". -- "Miksi niin?"
-- "Niin, katsokaas, siitä tulisi niin hieno sunnuntaipaikka. Siellä
me istuisimme joka sunnuntai." -- "Kävisittekö te kaikki siellä
sunnuntaisin? Menisitteköhän oikein reilusti ja säädyllisesti;
ettehän vaan ottaisi pulloja mukaan?" Jätkä nipisti otsaansa katsoen
ylöspäin: "Ei ikinä pulloa sille haudalle", hän sanoi. --
Mathilda oli jälleen täydessä työssä ja eräänä sateisena ja pimeänä
lokakuun iltana hän palasi käynniltään Munkkisaaren kadulta. Tiellä
hän tapasi miehen, joka puhutteli häntä: "Anteeksi, neiti Wrede!
Älkää menkö tuolle nurkalle, sillä siellä seisoo useita juopuneita
lurjuksia!" Mathilda ei tuntenut pimeässä puhujaa, mutta kiitti häntä
ystävällisyydestä ja sanoi, että hänen tiensä vei juuri sen nurkan
ohi, mutta ettei hän ollenkaan peljännyt. Tuntematon pyysi silloin
saada saattaa hänet vaarallisen paikan ohi.
Kun he lähestyivät nurkkaa, seisoi lyhtypatsaan ympärillä todellakin
joukko juopuneita räyhääviä miehiä. Mutta Mathilda ei mennyt kadun
yli, vaan kulki suoraan joukkoa kohden. Juuri kun hän meni heidän
ohitseen, sattui lyhdyn valo hänen kasvoihinsa. Miehet tunsivat hänet
ja eräs ääni kuului sopertavan: "Ei, mutta näettekös pojat, tuollahan
tulee itse Mathilda!" He siirtyivät molemmille sivuille. Mathilda
kulki suoraan joukon välitse nyökkäillen oikealle ja vasemmalle.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" ja kaikki koettivat ottaa lakin päästään
ja mutista vastaukseksi "hyvää iltaa".
Mathilda Wrede erosi saattajastaan. Ken hän oli, sitä hän ei saanut
koskaan tietää -- luultavasti joku vapautunut vanki.
"Järp-N." eli Pyypoika.
Hänen nimensä oli Matti N. Ruotsalaiset toverit nimittivät
häntä "Järp-N:ksi", suomalaiset "Pyypojaksi". Hän oli noin
kahdeksan-yhdeksäntoistavuotias poika, kun Mathilda Wrede tutustui
häneen Sörnäisten vankilassa, jossa häntä pidettiin mitä julkeimpana
veitikkana. Virkamiehille ja vartijoille hän vastaili nenäkkäästi,
mutta Mathildaa kohtaan hän oli erittäin siivo.
N. vapautui joulukuun alussa, eikä Mathilda ollut onnistunut saamaan
hänelle minkäänlaista tointa. Ystävällinen leipuri W. oli luvannut
ottaa hänet oppiin helmikuun ensi päivästä, mutta siihen mennessä
piti hänelle hankkia sekä ruokaa että työtä. N:stä tuli Mathildan
apulainen. Hän toimitti hänen asioitaan, vaihtoi rahaa ja käyttäytyi
erinomaisen moitteettomasti.
Tulipa sitten jouluaaton aatto. Seuraavana päivänä Mathildan piti
matkustaa Hämeenlinnaan jakaakseen jouluiloa "linnan" naisvangeille.
Hän oli juuri täyttänyt matkalaukkunsa ja aikoi mennä levolle, kun
joku koputti kiivaasti ovelle. Mathilda huusi, että siihen aikaan
vuorokautta oli tapana antaa ihmisten olla rauhassa, mutta aukaisi
kuitenkin, ja N. astui sisään nippu pyitä kädessään. Mathilda kysyi,
miksi hän tuli niin myöhään ja mistä hän oli saanut pyyt. "Minä olen
ollut kummini luona Hermannissa", kertoi Matti, "ja hän antoi minulle
viisi markkaa joulurahoiksi. Tiellä tapasin erään maalaisen, joka oli
myynyt lintuja ja hänellä oli jäljellä neljä pyytä. Mies lupasi antaa
ne huokealla ja minä arvelin että jos maksan niistä viisi markkaa,
niin saan kaupungissa paljon enemmän. Mutta kukaan ei ole ostanut
niitä". -- "On hyvin tyhmää, että N. tekee sellaisia kauppoja. Minun
kai pitää ottaa ne. Mutta muistakaa, että tämä on viimeinen kerta",
nuhteli Mathilda ojentaen pojalle viidenmarkan paperirahan. "Huomenna
N. saa viedä kaksi pyytä veljelleni ja toiset kaksi serkulleni."
Mathilda matkusti Hämeenlinnaan ja palasi sieltä joulun jälkeen.
Häntä kiitettiin pyistä, ne olivat kyllä olleet hyviä, vaikka hieman
vanhoja.
Matti N. oli edelleen siivo ja hyvä kaikin puolin. Helmikuussa hän
sai paikan leipurin liikkeessä ja käyttäytyi työssään erittäin
moitteettomasti.
Eräänä päivänä hän tuli Mathildan luokse. "Minulla on kova kiire",
kertoi hän, "mutta minäpä ilmoitan neidille, ettei pidä koskaan syödä
tällaisia pieniä, pyöreitä leivoksia!" -- "Mikä niitä sitten vaivaa?"
-- "Ne on tehty palaneista leivoksista, ylijääneistä palasista ja
muottien reunoihin tarttuneesta taikinasta." Erään toisen kerran,
kun Mathilda oli juuri palannut matkoilta, N. tuli hänen luokseen
suuri käärö mukanaan ja veti siitä esille Runebergin rintakuvan,
jonka antoi Mathildalle. "Tiedän kyllä, että neiti olisi pitänyt
enemmän Thorvaldsenin 'Kristuksesta', mutta eihän haittaa saada
vähän isänmaallistakin." Maaliskuun 14:ntenä -- Mathildan päivänä --
hän toi kakun, johon oli valkoisesta sokerista muovailtu koristeeksi
"Mathilda".
Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tapasi leipuri W:n vanhan äidin.
Tämä kertoi, että Matti N., "se kiltti poika" on poliisikamarissa.
"Sanotaan hänen varastaneen."
Mathilda ei tahtonut uskoa sitä ja meni heti poliisikamariin. Kun
hän saapui sinne, istui huoneessa joukko poliiseja. Mathildan
kysymykseen, oliko siellä N. niminen poika, vastattiin myöntävästi.
"Mistä häntä syytetään?" -- "Hän on varastanut." Mathilda oli varma
Matistaan. "On onnetonta, että ihmistä heti epäillään siksi että
hän on äskettäin päässyt vankilasta", sanoi hän. Poliisit näyttivät
hyvin huvitetuilta; eräs heistä, joka istui kirjoittamassa, nousi ja
ojentaen Mathildalle paperin sanoi: "Kas tässä on luettelo siitä,
mitä Matti on varastanut! Kaiken tämän hän on tunnustanut." Matti ja
jotkut muut pojat olivat tehneet kaksikymmentäseitsemän varkautta.
Poliisi kysyi, oliko Mathilda Wrede ostanut pyyt. Olihan hän,
mutta N. oli ostanut ne kummiltaan saamillaan rahoilla. -- "N. on
tunnustanut, että pyyt tulivat suoraan tohtori N:n ruokasäiliöstä
neiti Wredelle", huomautti poliisi.
Samassa N. oli tullut saapuville. "Hyvä N., kuinka kauhean ikävää!"
huudahti Mathilda. "Ja kuulkaapas N., miten oli nimipäiväkakkuni
laita?" -- "Kyllä se oli rehellinen kakku." -- "Entä pyyt?" -- "Pyyt
minä olin varastanut."
N. istui vankilassa odottaen tutkintoa ja tuomiota ja Mathilda Wrede
haastettiin oikeuteen, kun hän oli ostanut varastettua tavaraa
huonomaineiseksi tunnetulta henkilöltä.
Mathilda Wrede asui silloin tilapäisesti ulkomaalaisen
ystävättärensä, kreivitär S:n luona, joka joutui aivan suunniltaan
kuultuaan haasteesta. Hänen mielestään se oli ennen kuulumaton
häväistys. Hän arveli myös, ettei Mathildan sopinut mitenkään mennä
yksinään oikeuteen, Hyvää tarkoittava kreivitär aikoi tulla hänen
kanssaan ja "olla hänen puolellaan", vaikkei ymmärtänyt sanaakaan
maan kieltä.
Mathilda kutsuttiin raastuvanoikeuden istuntosaliin, Oven vasemmalla
puolella seisoivat vahdit ja useita hänen "poikiaan." Heistä näytti
tuntuvan pahalta, kun huomasivat ystävänsä joutuneen syytteeseen.
Mathilda seisoi oikealla puolella yhdessä kahden muun henkilön
kanssa, jotka myös olivat ostaneet varastettua tavaraa, toinen
kuparisen kahvipannun kahdeksallakymmenellä pennillä ja toinen kinkun
markalla kuudellakymmenellä pennillä. Ja Mathildan takana seisoi
pieni lihava kreivitär puolustusasennossa. Tilanne oli vastenmielisen
jännittävä ja samalla hyvin lystikäs.
Puheenjohtaja lausui: "Raastuvanoikeus on katsonut olevansa
velvollinen kuulustelemaan tässä asiassa myös neiti Mathilda Wredeä.
Mitä neiti Wrede tietää asiasta?" Mathilda kertoi kaiken, minkä tiesi
kummijutusta, rahoista, pyistä j.n.e. Kertoessaan hän kuuli erään
varkaan solvaavan N:ää. "Sinut pitäisi hirttää, kun olet laittanut
niin, että neiti Wrede on joutunut oikeuteen!" -- "Jos minut on
hirtettävä, on sinut hirtettävä viereeni", vastasi N. Mathildan oli
vaikea pidättää nauruaan. Hänen annettuaan selityksensä puheenjohtaja
sanoi: "N. on kuullut, mitä neiti Wrede on kertonut." -- "Minä
peruutan kaikki. Neiti Wrede on oikeassa. Uskokaa häntä!" virkkoi
poika. Puheenjohtaja kumarsi ja Mathilda Wrede sai mennä. N. ja hänen
toverinsa tuomittiin yli neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Kun N.
tuli Kakolaan ja vangit saivat kuulla Mathildan joutuneen haastetuksi
oikeuteen siksi, että N. oli myynyt hänelle varastettuja tavaroita,
sai N. perinpohjin selkäänsä. Siitä lähtien häntä nimitettiin
"Järp-N:ksi", ja "Pyypojaksi".
Heti kun Matti N. pääsi vankilasta, vei hän Mathildalle myrtin, jonka
hän oli istuttanut ja hoitanut Kakolassa. "Tämä on neidille siitä,
että olin niin hävytön, vaikka neiti oli minulle hyvä", sanoi hän.
Pyypoika rupesi käymään usein Mathildan luona. Ja eräänä päivänä
tultuaan taas hänen kotiinsa hän virkkoi: "Minä tarvitsen sinisen
merimiespuseron, se maksaa yhdeksän markkaa. Onko neidillä yhdeksän
markkaa?" -- "Kyllä minulla on kolmetoista", kuului vastaus,
"mutta yhtä välttämättä kuin N. tarvitsee puseron, tarvitsen minä
päällyskengät, ja ne maksavat kahdeksan markkaa. Mitä meidän nyt
on tehtävä? Koska ne ovat minun rahojani, niin minä olen jäävi
ratkaisemaan asian. Tästä N. saa kukkaroni, mutta muistakaa, että
teidän on jaettava oikeudenmukaisesti."
Puhelin soi samassa toisessa huoneessa ja Mathilda riensi sinne.
Kun hän tuli takaisin eteiseen, seisoi N. siellä avonainen kukkaro
kädessään. "Tässäkö neidin kaikki rahat ovat?" kysyi hän. -- "Siinä."
-- "Milloin neiti saa lisää?" -- "Sitä en tiedä." -- "Kyllä minulla
on kotona rikkinäinen sininen pusero", tuumi poika, "mutta se
voi kyllä vielä kelvata, kun äiti paikkaa sen. Minä luulin, että
neidin raha-asiat olivat hyvällä kannalla, mutta en minä ota neidin
viimeisiä", ja hän ojensi kukkaron takaisin Mathildalle.
Aikaisin eräänä syysaamuna soitettiin Mathilda Wreden ovikelloa
kiihkeästi ja sama nuori mies syöksähti sisään. Hengästyneenä
ja kalpeana hän läähätti: "Poliisi ajaa minua takaa!" Hän oli
kaupitellut kulta- ja hopeaesineitä, joita toverit olivat
varastaneet. Koko yön hän oli pysytellyt piilossa. Lopen väsyneenä
ja nälkäisenä hän pyysi nyt saada levätä hetkisen, ennenkuin jatkoi
pakoaan.
"Kuulkaapas, poikani", sanoi Mathilda Wrede, "ruokaa te tulette
saamaan ja lepoa tulette saamaan ja oikein aika nuhteet tulette
myös saamaan. Te ette voi jatkaa näin! Ja millaisiin ikävyyksiin
saatattekaan minut! Ajatelkaapa, jos poliisi tulisi tänne!" --
"Neitihän on viaton", keskeytti poika nopeasti.
Mathilda soitti erääseen samassa talossa olevaan kahvilaan ja pyysi
lähettämään heti kulhollisen keittoa ja voileipiä. Sitten poika sai
istua syömään. Mathilda puheli hänelle sillä aikaa ankarasti ja
kehoittavasti. "Muistatteko kuinka te vankilassa lupasitte tulla
kunnon mieheksi? Teidänhän piti vapaaksi päästyänne aloittaa elämä
aivan alusta. Te lupasitte sitä ja lupasitte tätä. Oletteko jo
unohtanut kaiken?" Poika söi virkkamatta sanaakaan. Kun hän oli
lopettanut, Mathilda huomautti: "Nyt saatte mennä, en tahdo pitää
teitä täällä kauempaa."
Kului jonkun aikaa. Silloin Mathilda sai kirjeen, joka oli päivätty
Itämerellä. Se oli N:ltä ja alkoi näin: "Neidin pitää saada
tietää se heti. Minä matkustan nyt sisareni vaatteisiin puettuna
Tanskaan." Myöhemmin tuli kirje Italiasta, ja siinä hän kirjoittaa
muun muassa: "Kyllä neiti on paras ihminen, minkä olen koskaan
tavannut." Kapkaupungista N. lähetti kirjeen, jossa oli erittäin
kaunis kirjanmerkki ja lupasi lähettää Mathildalle muiston joka
maasta, minne joutui. Hän makasi parhaillaan hyvin sairaana eräässä
neekerikylässä lähellä kaupunkia ja kaipasi kovasti omaisiaan,
varsinkin uskovaa äitiään ja Mathilda Wredeä. Nyt vaivasivat muistot,
ilkityöt ja monenlaiset rikokset hänen omaatuntoaan. Hänellä ei ollut
ketään, joka olisi voinut auttaa, ja kirje loppui sanoihin: "Minä
onneton, kadotettu poika."
Mathilda sai häneltä tervehdyksen myös Austraaliasta ja jonkun ajan
kuluttua tiedon, että hän oli ostanut ponyn ja aikoi hankkia vielä
farminkin. [Farmi = maatila.]
Sen jälkeen ei Mathilda Wrede ole kuullut "Pyypojasta". Hän on
luultavasti kuollut.
Bobrikovin aikana.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Suomen kenraalikuvernööri kreivi Heyden
oli kuollut, oli Mathilda Wrede Pietarissa ja kuuli siellä Venäjän
entiseltä oikeusministeriltä, kreivi C. von der P:lta, että ruhtinas
Svjatopolk-Mirski, ruhtinas Galitsin ja kenraali Bobrikov olivat
ehdolla kenraalikuvernöörinvirkaan. Kreivi P. lisäsi: "Bobrikov
on leskikeisarinnan ehdokas ja jos hän tulee Suomeen, niin en
onnittele teitä." -- "Millainen hän sitten on?" kysyi Mathilda
Wrede. "Sivistymätön, mahdoton sivistää ja vielä paljon muuta",
kuului vastaus. -- "Kreivi P.", sanoi Mathilda, "Te olette Itämeren
maakunnista. Te ymmärrätte Suomen aseman, teillä on oikeusministerinä
ja kruunajaismarsalkkana suuri vaikutusvalta. Tarjoutukaa Suomen
kenraalikuvernööriksi!" Kreivi P. hymyili ystävällisesti vastaten:
"Mahdotonta, minä tunnen tilanteen ja pelkään, että siellä aiotaan
saada valtaan uusi järjestelmä. Minä en ryhdy sellaiseen."
Niin tuli Bobrikovista Suomen päämies. Voidakseen saada lakeja
loukkaaville toimilleen oikeuden varjon koetti hän todistaa, että
maassa vallitsi kapinallinen mieliala. Niinpä lahjottiin muun muassa
joukko huonoimman kansanaineksen jäseniä rahalla tahi houkuttelevilla
tulevaisuuden lupauksilla järjestämään levottomuuksia suurten
kansanjoukkojen ollessa liikkeellä.
Mathilda Wrede joutui epätoivoon Kuinka hänen "poika"-raukkansa,
jotka olivat niin heikkoja, pystyisivät vastustamaan moisia
houkuttelevia kiusauksia? Jotkut, joista hänellä oli ollut hyviä
toiveita, olivat jo langenneet uusien ansojen yllättäminä.
Niinpä Mathilda sai eräänä päivänä kuulla, että kaksi hänen
miehistään oli saanut kolmekymmentä markkaa kumpikin ehdolla, että
he venäläisten pääsiäisyönä, jolloin oli tavattoman paljon väkeä
liikkeellä, tahrisivat Aleksanterinpatsaan Helsingissä. Iloissaan
helposti saaduista rahoista toinen heistä oli juonut niin, että hän
jo keskellä päivää joutui poliisiputkaan. Kerrottiin myös, etteivät
nuo kaksi olleet ainoita.
"Sinä yönä minä tulen vartioimaan Aleksanterinpatsasta", ajatteli
Mathilda Wrede. Monet tulivat hyvin huvitetuiksi asiasta kuullessaan
hänen päätöksensä ja tarjoutuivat saattamaan häntä yöllisellä
vaelluksellaan. Mutta hän vastasi leikillisesti aikovansa suorittaa
vartiopalveluksen yksinään. Olisi kuitenkin hyvä saada ajuri, arveli
hän, niin voisi välistä levätä tai mahdollisesti lähettää jonkun
miehen kotiin, jos niin tarvittaisiin. Hänen veljensä, joka oli hyvin
huvitettu sisarensa suunnitelmasta, lupasi heti hankkia hevosen,
sillä Mathildalla oli siihen aikaan sangen niukalti rahaa.
Siitä muodostui ihmeellinen yö monine erilaisine elämyksineen. "Miksi
G. kuljeskelee täällä keskellä yötä?" kysyi hän eräältä mieheltä,
joka tuli epävarmoin askelin häntä vastaan. -- "Minusta on niinkuin
neidistäkin hauskaa kulkea pääsiäisyönä ulkosalla", vastasi mies.
-- "Asuuko G. vielä samassa paikassa kuin ennenkin?" -- "Asun." --
"Silloin G. pääsee ajelemaan!" Mathilda huusi ajuria. "Olkaa hyvä ja
ajakaa tämä mies kotiinsa. Hän asuu kaupungin portin tuolla puolen
ensimmäisessä talossa vasemmalla. Tulkaa sitten takaisin, kenties
tarvitsen teitä vielä." He lähtivät ja Mathilda jatkoi kävelyään.
Merkillisten kokemusten ja elämysten jälkeen Mathilda ajoi
aamupuolella kotiin väsyneenä ja vakavana. Hän ajatteli onnetonta
maataan ja ystäväraukkojaan. Milloinkaan ei tulevaisuus ollut
näyttänyt hänestä niin pimeältä ja huolestuttavalta kuin nyt.
Jaksaisiko hänen rakas Suomen kansansa kestää sellaisen koetuksen,
vai vajoaisiko se alennustilaan? Ajatukset kulkivat taaksepäin.
Useita vuosia sitten hänen oleskellessaan Pietarissa pyydettiin
hänet Suomen oikeauskoisen arkkipiispan Antoniuksen luo, joka halusi
keskustella hänen kanssaan Suomessa olevista kreikkalaiskatolisista
vangeista. Pari vuotta myöhemmin Mathilda oli matkalla. Kun hän tuli
Tampereen asemalle, seisoi siellä ylimääräinen juna, joka oli juuri
tullut Pietarista ja kerrottiin, että Suomen arkkipiispa oli saapunut
sillä Tampereelle, jossa aiottiin vihkiä uusi kreikkalaiskatolinen
kirkko. Hän istui parhaillaan ravintolassa syöden aamiaista. Kun
Mathilda kulki huoneen läpi, nousi arkkipiispa ja huudahti erittäin
ystävällisellä äänellä: "Mathilda Wrede!" ja tuli sitten tervehtimään
Mathildaa. Hän sanoi muun muassa: "Jos voin joskus olla teille
avuksi, niin olette sydämellisesti tervetullut luokseni." Nyt tuo
mies oli nimitetty Pietarin metropoliitaksi. Mitähän jos hän tahtoisi
käyttää suurta vaikutusvaltaansa tsaariin Suomen hyväksi, jos hän,
Mathilda, pyytäisi sitä. Nyt hän näki tien selvänä edessään. Hän
matkustaa Pietariin. Metropoliitta kuuntelee varmaan hänen pyyntöään.
Niissä, jotka saivat kuulla asiasta, herätti se suurta mielenkiintoa.
Niinpä esim. Leo Mechelin lähetti hänelle tervehdyksen, että jos
Mathilda haluaa neuvotella hänen kanssaan, niin hän on käytettävissä.
Mathilda Wrede kiitti ja vastasi: "Jumala on neuvonantajani."
Hän matkusti. Hän oli syvässä surupuvussa osoittaakseen omaa ja koko
Suomen surua. Pietarissa hän asui paroonitar Nicolayn kodissa, jossa
kuunneltiin suurella mielenkiinnolla hänen esittämiään suunnitelmia.
Ennenkuin hän seuraavana aamuna lähti metropoliitan luokse,
purettiin hänen päällystakistaan pois ripustin, sillä siihen oli
painettu ompelijattaren nimi ja "Helsinki". Samoin poistettiin
nimet päällyskengistä, sillä metropoliitan luona oli joukoittain
vakoilijoita. Metropoliitta aloitti vastaanottonsa kello yhdeksän,
ja kun matka oli pitkä, seisoivat hevoset, joiden oli määrä viedä
Mathilda Wrede sinne, jo kello kahdeksan aamulla portaitten edessä.
Mathildaa seurasi parooni Paul Nicolay tulkkina metropoliitan luokse.
"Ajakaa pitkin Newskiä!" oli paroonin lyhyt määräys kuskille. Hän ei
tahtonut ilmoittaa osoitetta tarkemmin ovenvartijan kuullen, sillä
useimmat niistä olivat palkattuja vakoilijoita.
He ajoivat Aleksanteri Newskin luostariin. Se oli ihmeellinen
paikka. Oli ajettava useiden hautausmaiden läpi ennenkuin tultiin
metropoliitan palatsiin. Siellä asui Antonius, elämän kovasti
koettelema, lahjakas ja syvästi hengellinen mies. Hän oli korkeasta
asemastaan huolimatta kuitenkin kuin vanki, jonka pienintäkin sanaa
ja tointa vartioitiin.
Heidät vietiin useiden salien läpi, joissa joukko ihmisiä odotti
puheille pääsyä, suureen ja komeaan saliin. Siellä oli vain kaksi
odottelijaa, eräs pappi puettuna pitkäliepeiseen, sinipunervaan
kaapuun ja muuan askeetti, pieni kuihtunut vanha ukko, sanomattoman
laiha, keltainen ja ryppyinen. Salissa vallitsi omituinen tunnelma.
Palvelija näyttäytyi ovessa. Hän tunsi heti parooni Nicolayn, sillä
hän oli ollut Suomen arkkipiispan mukana tämän käydessä kerran
Monrepoossa. Parooni Nicolay otti käyntikorttinsa, kirjoitti siihen
lyijykynällä: "Mathilda Wrede", ja ojensi sen palvelijalle, joka
katosi.
Pian ovi avautui. Metropoliitta itse seisoi siellä juhlallisena
ja kunnioitusta herättävänä. Hänen kauniitten kasvojensa ilme oli
syvästi hengellinen ja surullinen. Puettuna mustaan pitkäliepeiseen
pukuun, suuri valkea päähine päässä ja timanttiristi otsalla hän oli
kuin ilmestys vanhan testamentin ajoilta. Heittäen nopean ilmehikkään
ja ystävällisen silmäyksen ja nyökäten melkein huomaamatta päällään
hän kääntyi Mathilda Wredeen. "Paroonitar", hän sanoi ja katsoen
Mathildan naapuriin: "Nicolay". Tottuneena vakoiluun ja siitä
johtuviin vaaroihin hän ei tahtonut paljastaa Mathilda Wredeä
sanomalla hänen nimeään, jolloin läsnäolijat olisivat saattaneet
aavistaa, että Mathilda tuli hänen luokseen Suomen asioissa.
He nousivat molemmat ja astuivat loisteliaaseen salonkiin, josta
metropoliitta vei heidät sisähuoneisiin. Mathilda esitti asiansa.
Ollen vankien ystävä hän painosti suurta vahinkoa, joka oli Suomessa
toimeenpannun uuden järjestelmän kautta jo nyt aiheutettu hänen
heikoille, onnettomille ystävilleen. Hän kosketti samalla myös
hirvittävää siveellistä vaaraa, joka uhkasi hänen rakasta Suomen,
kansaansa ja pyysi metropoliittaa käyttämään koko vaikutusvoimansa
tsaariin Suomen hyväksi.
Metropoliitta kuunteli vakavasti ja ystävällisesti hänen sanojaan
vastaten, ettei hänen valtansa ollut niin suuri kuin luultiin.
Sitäpaitsi katsoi hän asialla olevan kaksi puolta, venäläisen ja
suomalaisen. Hän lupasi kuitenkin koettaa tehdä, voitavansa. Enemmän
kuin puoli tuntia kestäneen keskustelun jälkeen he poistuivat
samaa tietä kuin olivat tulleetkin läsnäolijoiden uteliaiden ja
hämmästyneiden katseiden seuraamina.
Eteisessä ovenvartija, joka auttoi heidän ylleen päällystakkeja,
kysyi parooni Nicolaylta, mistä he olivat. Ei vastausta. Hän toisti
kysymyksensä hyvin jyrkästi. "Me puhumme ruotsia", vastasi parooni
Nicolay, jonka mielestä oli viisaampaa sanoa jotakin kuin ei mitään.
Kun he istuivat jälleen vaunuissa matkalla kotiin, kertoi ajaja,
että sama ovenvartija oli heidän ollessaan palatsissa tullut ulos ja
kysellyt häneltä, ketä he olivat, mistä tulivat j.n.e.
Metropoliitta Antonius oli todellakin käynyt tsaarin luona aikoen
esittää hänelle Mathilda Wreden epäilykset Suomessa harjoitetusta
myyräntyöstä. Mutta keisari ei ollut antautunut ollenkaan
keskusteluun asiasta, vaan lähettänyt hänet kiivaalla kädenliikkeellä
luotaan.
* * * * *
Yksi niitä vankeja, joita Mathilda Wreden oli vaikea käydä
puhuttelemassa, oli Pekonen. Hän oli ollut suomalainen ylioppilas,
mutta meni Bobrikovin aikana poliisilaitoksen palvelukseen ja kohosi
Helsingin poliisimestariksi. Sitten hän istui joittenkin virassaan
tekemiensä rumien virheitten takia vähän aikaa vankilassa.
Sinä aikana, jolloin monet maamme parhaista miehistä ajettiin
Suomesta maanpakoon, vangittiin myös, kuten tunnettua, lakitieteen
professori R. A. Wrede, vietiin Pietariin ja siellä Plehven eteen
sekä karkoitettiin Tallinnaan. Kotitarkastuksessa, joka toimitettiin
Wredebyssä, otettiin kaikki laatikoissa ja kaapeissa olevat paperit
ja kuljetettiin Helsinkiin.
Muutamia kuukausia myöhemmin soi Mathilda Wreden puhelin.
Poliisimestari Pekonen kysyi, oliko ketään parooni Wreden perheestä
kaupungissa. "Kuinka niin?" -- "Takavarikoidut paperit voitaisiin nyt
hakea poliisikamarista." -- "Minä tulen itse hakemaan ne", vastasi
Mathilda, joka ei suinkaan tahtonut, että joku hänen omaisistaan
joutuisi tekemisiin Pekosen kanssa. -- "Eikö ole ketään läheisempää?"
kysyi Pekonen. -- "Kyllä montakin, mutta kuten sanottu, minä haen
paperit ja te tiedätte, että ne ovat silloin varmoissa käsissä."
Määrättiin aika, ja kun Mathilda Wrede saapui poliisikamariin, koetti
Pekonen saada keskustelua käyntiin. "Saanko kysyä, kuinka parooni
Wrede voi?" Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi hitaasti
ja painolla: "Kunniallinen ja jalo mies voi aina hyvin." Pekonen otti
silloin vähän nolona esille kaksi suurta koria, jotka olivat täynnä
papereita, sanoen: "Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti, että neiti on
saanut kaikki." -- "Mahdotonta. Kuinka minä voin tietää, onko tässä
kaikki, varsinkin kun näen kuinka huolimattomasti te näitä papereita
säilytätte. Te saatte puolestanne antaa minulle todistuksen siitä,
mitä nyt jätetään minulle." -- "Sitä ei kukaan ole vaatinut tähän
saakka." -- "Mutta minä vaadin", kuului vastaus ja hänelle annettiin
todella jonkinlainen todistus.
"En minä selviä yksinäni näitten korien kanssa, en portaita alas
täällä enkä taas niitä ylös kotonani. Mutta täällä on kai teidän
toimettomia urkkijoitanne, jotka voivat kantaa ne", sanoi Mathilda
sitten enemmän suorasukaisesti kuin viisaasti. Ja aivan oikein.
Pekosen käskystä tuli ulommasta huoneesta kaksi miestä, jotka
kantoivat Mathildan puolesta korit kadulle sekä kutsuivat ajurin.
Mathilda Wrede ajoi kallisarvoisine papereineen edeltä ja miehet
seurasivat häntä toisella hevosella.
Kun he olivat saapuneet Mathilda Wreden kotiin Lapinlahdenkadulle,
aikoivat salapoliisit maksaa molemmat hevoset, mutta Mathilda
vastusti sanoen: "Nykyinen poliisikamari ei ikinä maksa lankoni
paperien kuljetusta. Minun suuri etuoikeuteni on saada tehdä se."
Miehet ottivat korit kantaen ne Mathilda Wreden huoneeseen.
* * * * *
Joulun 1905 Mathilda Wrede vietti vankien kanssa, uudenvuodenpäivän
hän oli omaistensa parissa ja venäläiseksi jouluksi hän lähti
ystäviensä, ruhtinasperhe Liewenin luo Kremoniin Liivinmaalle
saadakseen siellä levätä.
Siellä ollessaan hän sai Suomesta kirjeellisen tiedon, että
hänen serkkunsa, kreivi C., joka oli ollut nuoren poikansa
kanssa karkoitettuna maasta, oli saapunut Ruotsista muutamien
muiden suomalaisten kanssa, voidakseen jos mahdollista päästä
edustajapaikalleen Suomen valtiopäiville. Venäläiset santarmit olivat
pidättäneet molemmat kreivi C:t Hyvinkään asemalla ja lähettäneet
heidät takaisin Ruotsiin.
Tuollainen väkivalta koski kovin Mathildaan. Liewenin perheen sekä
heidän vieraansa kreivitär K:n kanssa yhdessä neuvoteltua tehtiin
suunnitelma. Mathilda koettaisi päästä keisarin puheille kreivi C:n
asiassa ja saisi kenties samalla tilaisuuden esittää isänmaansa
suuren hädän. Sisäministeri Svjatopolk-Mirskille lähetettiin
Pietariin kirje luotettavan palvelijan muassa yöjunalla. Mutta
Svjatopolk-Mirski oli kuollut äkkiä edellisenä iltana.
Tämän uuden vaikeuden johdosta päätti tarmokas kreivitär K. saattaa
Mathildan Pietariin ja auttaa häntä pääsemään keisarin puheille. Kun
he saapuivat pääkaupunkiin, oli parooni Paul Nicolay heitä vastassa
ilmoittaen, että koko hanke oli aivan mahdoton, sillä silloin juuri
oli johtavissa venäläisissä piireissä suuri katkeruus kaikkea
suomalaista kohtaan nousukohdassaan, ja keisari itse oli erityisen
kiihtynyt ja vihainen murhayrityksestä korkeassa asemassa olevaa
venäläistä virkamiestä vastaan, joka oli tehty Suomessa edellisenä
päivänä.
Sellaisissa olosuhteissa Mathilda ei voinut ryhtyä mihinkään ja
niin hän palasi Suomeen välittääkseen sähkösanoma- ja kirjevaihtoa
Pietarin ja Ruotsissa oleskelevan kreivi C:n välillä.
Kreivitär K. työskenteli puolestaan Pietarissa ja hänen onnistui
saada palatsin komendantti v. H. ja keisarin yksityisen kanslian
päällikkö, parooni B. suopeiksi kreivi C:n asialle.
Mathildalle alkoi nyt äärimmäisen jännittävä ja väsyttävä aika,
hän kun itse huolehti sähkösanomien lähettämisestä niin hyvin
päivällä kuin yölläkin, sillä hän ei tahtonut saattaa ketään muita
venäläisten vakoilijoiden epäilysten alaiseksi. Kuinka voimaperäistä
työ oli, käy ilmi siitä, että Mathilda Wrede lähetti muutamissa
viikoissa kaksikymmentäkahdeksan kirjettä ja sähkösanomaa sekä otti
vastaan kolmekymmentäkaksi. Tuloksena oli, että hän sai eräänä
huhtikuun päivänä näin kuuluvan sähkösanoman Suomen silloiselta
ministerivaltiosihteeri Linderiltä: "Kreivi C. saa palata."
* * * * *
Oltuaan muutamia viikkoja Turussa Mathilda Wrede lähti jälleen
kotimatkalle Helsinkiin. Karjan asemalla hänen huomionsa kiintyi
erääseen sotamieheen, joka seisoi kolmannen luokan vaunusillalla
puettuna paksuun sinelliin, vaikka oli kuuma kesäpäivä. Mies
oli paljain päin, silmät loistivat kammottavasti punaisissa ja
pöhöttyneissä kasvoissa ja hän huojui edestakaisin.
Mathildaa kiusasi katsella miestä, jonka hän luuli olevan kovasti
humalassa ja hän sanoi suomeksi: "Älkää seisoko siinä, se on
vaarallista teille itsellenne ja kiusallista muille. Menkää sisään!"
Ei vastausta. Mathilda toisti sanansa ruotsiksi ja silloin muuan
nuori mies, joka myös seisoi vaunusillalla, vastasi: "Hän ei ymmärrä,
hän on kasakka ja hirveän sairas. Erään aliupseerin piti saattaa
hänet Turusta Helsingin sotilassairaalaan, mutta niin pian kuin
sairas oli sijoitettu penkille, meni aliupseeri tiehensä saadakseen
ravintolasta lasin viiniä. Ja juna lähti. Nyt juuri lienee tullut
määräys, ettei kasakka saa missään tapauksessa matkustaa Helsinkiin
ilman hoitajaa. Hyvinkään asemalla pitää hänen odottaa saattajaansa,
joka saapuu Toijalan junalla."
Mathilda Wreden valtasi suuttumus ja sääli. Nuoren miehen avulla hän
järjesti sairaalle, orenburgilaiselle kasakalle, niin mukavan tilan
kuin voi ja toi appelsiineja sammuttaakseen kuumetautisen janon.
Junan pysähtyessä Hyvinkäällä hän auttoi hoipertelevan sotilaan
odotushuoneeseen, vuokrasi hänelle pieluksen ja huopapeitteen
asettaen vielä suuren kannullisen teetä hänen viereensä.
Mathilda Wreden asetuttua jälleen paikalleen vaunuun tulivat
epämiellyttävä aseman santarmi ja poliisi tehden hänelle kunniaa,
ja poliisi tulkitsi santarmin kiitoksen "omituiselle suomalaiselle
naiselle, joka tahtoi näinä vihan päivinä hoidella lavantautia
sairastavaa kasakkaa".
Mathilda sai kolme viikkoa myöhemmin lämminsydämisen, liikuttavan
kiitoskirjeen kasakalta, jota hoidettiin silloin Helsingin
venäläisessä sotilassairaalassa.
* * * * *
Kolme vapautunutta vankia tuli muutamana iltapäivänä "ystävänsä" luo.
He sanoivat ensimmäiseksi avatessaan oven: "Me puhuimme tullessamme
vankilaoloista ja teistä ja huomasimme, että eräs virolainen vakooja
seurasi meitä kuunnellen uteliaasti puhettamme. Nyt hän on täällä
ulkopuolella, sillä kun raoitimme alaovea, näimme me hänen tulevan
tännepäin."
Kun he olivat juoneet kahvit, Mathilda vei heidät ulos takatietä.
Hetken kuluttua soitettiin ovikelloa. Vieras mies tuli sisään. Hän
selitti, että vaikka olikin virolainen, hän oli kuullut puhuttavan
paljon Mathilda Wredestä ja toivonut kauan saavansa puhua hänen
kanssaan. Nyt hän oli kovin sairas ja pyysi saada levätä.
Mathilda ymmärsi samassa silmänräpäyksessä, että hänellä oli
mainittu vakooja edessään. "Tietysti saatte levätä", sanoi hän,
"mutta minä tahdon tietää, mikä teitä vaivaa." -- "Koko ruumis on
kipeä ja minua pyörryttää", vastasi mies. -- "Ihmisparka! Istukaa
tuonne keinutuoliini! Minä tiedän teille erinomaisen parannuskeinon.
Sulkekaa silmänne ja levätkää kunnes tuon lääkkeen."
Mathildaa huvitti sanomattomasti, kun hän sekoitti, kuppiin
terveyssuolaa, kiinaa, kamferttitippoja ja valerianaa. "Maistukoon
tämä hirveältä ja kirvelköön hänen viekasta kieltään", ajatteli hän
ojentaessaan kupin vieraalleen. "Ottakaa tämä ilman vettä! Se tekee
hyvää." Miehen kasvot vääntyivät. Hän tahtoi nousta, mutta Mathilda
määräsi: "Teidän täytyy istua muutamia minuutteja silmät ummessa."
Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nousi. "Nyt tunnen voivani paremmin
ja voin mennä", sanoi hän ja lähti tulematta enää milloinkaan
takaisin.
Tavallinen vapautuneille vangeille viritetty ansa oli noina aikoina
se, että venäläiset urkkijat pitivät heitä silmällä värvätäkseen
heidät sitten uhkausten avulla ajamaan suunnitelmiaan.
* * * * *
Mathilda Wrede oli käynyt muutamia kertoja Lennart Hohenthalin luona,
jota pidettiin prokuraattori Soisalon-Soinisen murhasta vangittuna
Katajanokan tutkintovankilassa odottamassa tuomiotaan.
Eräänä päivänä hän huomasi nuoren vangin olevan hermostuneen
vilkkaan ja eloisan ja otaksui hänen tahtovan salata levottomuuttaan
tullessaan mahdollisesti pian siirretyksi kuritushuoneeseen.
Mathildan hyvästellessä vanki pyysi: "Jos neidillä on aikaa, niin
kirjoittakaa rakkaalle äidilleni, joka varmaan tarvitsee ymmärtävän
sielun suomaa lohdutusta surressaan minun tähteni." Kun Mathilda
muutamia tunteja myöhemmin lähti vankilasta, oli juuri vankien
kävelyaika ja Hohenthal, joka käveli yksinään edestakaisin pitkin
vankilan sivua, kumarsi ja heilutti hänelle hattuaan.
Seuraavana aamuna kerrottiin sanomalehdissä, että Hohenthal oli yöllä
sahannut sellinsä ikkunaristikon ja päässyt käsittämättömällä tavalla
pakenemaan.
Mathilda Wrede kertoi myöhemmin, että häntä, kun hän kuuli
Hohenthalin paosta, huimasi ja sydän oli lakata lyömästä. Miten
kävisikään tuolle nuorelle, uhkarohkealle vangille! Mikä edesvastuu
tulisikaan tunnollisen, kunnon vankilanjohtajan ja vartijoiden
kannettavaksi, ja kenties voitaisiin häntä itseäänkin epäillä, kun
hän oli juuri päivää ennen käynyt Hohenthalin luona? Ja aivan oikein.
Salassa hiiviskelevä huhu tiesi myöhemmin kertoa Mathilda Wreden
vieneen mukanaan viilan, jolla ristikko oli sahattu poikki.
Tuollainen hämärä syytös painoi Mathildaa raskaasti, ja, omituista
kyllä, ei kukaan niistä, jotka olisivat voineet sen tehdä,
koettanutkaan nostaa taakkaa pois hänen väsyneiltä, uskollisilta
hartioiltaan. Sillä niin valmis kuin hän olikin auttamaan vankeja, ei
hän milloinkaan tehnyt sitä epäoikeutetulla ja väärällä tavalla.
Immanuel Karppinen.
Kakolassa oli muuan erittäin vaarallinen vanki. Vähään aikaan ei oltu
selvillä, ken hän oli, eikä kukaan saanut häntä sanomaan nimeään. Kun
häntä kehoitettiin ottamaan edes joku nimi, virkkoi hän: "Sanottakoon
minua sitten 'Pilveksi', sillä kenkään ei tiedä, mistä pilvi tulee
tahi minne se menee."
Jonkun ajan kuluttua eräs vartija kuitenkin tunsi hänet. Hän oli
mies, jonka tunnolla oli murha, ja kuritushuoneessakin häntä
yleisesti peljättiin. Hän oli peloittavan näköinen ja usein hän
hyökkäsi sekä vahtimestarin että vartijoiden kimppuun. Siksi hänen
sellinsä olikin aivan typötyhjä, sillä hän käytti aseena jokaista
esinettä, minkä käsiinsä sai. Puhutteluun hän yleensä vastasi vain
kahdella lailla: "En jaksa selittää", tahi "nämä kahleet estävät
minua vastaamasta". Sitäpaitsi hän tahtoi etukäteen määrätä ajan,
jolloin hänen luonaan voitaisiin käydä, mutta kaikki tiesivät, että
se oli vain salajuoni, ja siksi varottiin menemästä hänen selliinsä
hänen määrääminään aikoina. Kun Mathilda Wrede kävi ensi kerran
puhuttelemassa miestä, makasi tämä tyhjän sellin lattialla vankilan
raskaimpaan rautapukuun puettuna. Hän ei sanonut sanaakaan Mathildan
astuessa sisään, vaan jäi makaamaan liikkumattomana lattialle
tuijottaen häneen samalla kertaa jääkylmillä ja palavilla silmillään.
Kun Karppinen ei vastannut mitään Mathildan puheeseen, juolahti
tämän mieleen yht'äkkiä koettaa voittaa hänet toisella tavalla.
Hän kutsui vartijan ja pyysi hänen tuomaan selkänojalla varustetun
puutuolin. Vartija pudisti päätään. "Mahdotonta, sitä hän käyttää
heti aseena." Mathilda toisti pyyntönsä ikäänkuin ei olisi kuullut
vartijan arveluita, ja kun tämä vihdoin toi tuolin, kääntyi Mathilda
vankiin sanoen: "Olkaa hyvä nyt ja nouskaa!" Mies katsoi häneen
vihamielisesti, mutta totteli. "Istuutukaa!" kehoitti Mathilda
sitten rauhallisesti, "se tekee teille hyvää. Teistä tuntuu hyvältä
muuttaa asentoa, ja minä seison täällä kunnes tunnette levänneenne."
Ennenkuulumaton hämmästys kuvastui miehen kovista kasvoista hänen
istuutuessaan Mathildan uudistettua pyyntönsä. Mathilda Wrede ei
ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan suuremmalla nautinnolla
kaikkein mukavimpaankaan tuoliin.
Joka kerran kun hän oli Kakolassa, kävi hän Karppisen luona
ja muutamana päivänä hänen taas astuessaan tämän selliin ja
ystävällisesti kysyessään kuulumisia mies vastasi: "Nämä kahleet
estävät minua puhumasta tänään, ettekö voisi tulla toisen kerran?"
-- "Voin kyllä", Mathilda vastasi, vaikka häntä oli varoitettu
menemästä miehen luokse tämän määräämään aikaan. -- "Voitteko
tulla perjantaina?" -- "Kyllä, sopii erinomaisesti. Aamu- vaiko
iltapäivällä Karppinen toivoo minun tulevan?" -- "Aamupäivällä." --
"Hyvä." -- "Tuletteko varmasti?" -- "Tietysti", Mathilda vastasi,
sanoi hyvästi ja lähti.
Kakolassa oli laulukuoro, johon kuului kahdeksantoista laulajaa.
Nämä olivat pyytäneet johtajalta luvan saada maaliskuun läntenä --
Mathildan päivänä -- ottaa "vankien ystävä" vastaan laululla, kun
hän tuli aamulla vankilaan. Juuri sinä päivänä Mathilda oli luvannut
käydä Karppisen luona.
Mathildan astuessa eteisestä keskihuoneeseen kuoro viritti laulun.
Hän tuli syvästi liikutetuksi ja valmistaakseen niin monelle kuin
mahdollista tilaisuuden nauttia kauniista laulusta hän pyysi
vartijoita, jotka myös olivat läsnä, avaamaan niinhyvin päivä- kuin
yöselliosastojenkin ovet.
Laulun jälkeen hän lähti heti Karppisen luokse. Vahtimestari kielsi
häntä jyrkästi, mutta hän ei sallinut peloittaa itseään. Hän oli
antanut miehelle lupauksensa ja tahtoi pitää sen.
Kun hän tuli päivän valosta Karppisen hämärään selliin, ei hän ensin
nähnyt mitään. Hän meni sentähden pari askelta edemmäksi. Pienen
ikkunan alla olevassa loukossa istui vanki raskaissa raudoissaan
maahan kyyristyneenä ja takki vedettynä pään yli. Se oli kauhea
näky. Huolimatta raudoista mies nousi äänettömästi, läheni hitaasti,
paljasti hirvittävät kasvonsa ja sanoi haudankumealla äänellä: "Nehän
lauloivat jo teidän kuolinlaulunne, ja tässä näette kuolemanne
merkin." Hän oli vetänyt mustan viivan hiusrajasta leukaan ja toisen
viivan silmien yli, niin että viivat muodostivat suuren mustan ristin
yli koko kasvojen. Mies näytti kammottavalta jäykkine, tuijottavine
silmineen, jotka olivat jääkylmät ja samalla polttavat.
Mathilda Wredeä puistatti, kun hän seisoi tuon hirveän olennon
edessä, mutta hän vastasi aivan yksinkertaisesti: "Rakas ystävä,
ovatko korvanne erehtyneet? Luulitteko sitä kuolinvirreksi? Sehän
oli minun, nimipäivälauluni. Ettekö kuullut, kuinka kauniisti he
lauloivat?" Mies tuli askeleen lähemmäksi. "Mutta Karppinen, mistä
te olette saanut tuon hirveän töherryksen?" Ei vastausta. Mies
seisoi ääneti ja tuijotti Mathildaan. "Nytpä minä tiedän", puhkesi
tämä puhumaan. "Te annoitte lampun savuta eilisiltana ja sitten te
sekoititte noen kaljaan. Pitääpä olla nokkela Karppinen keksiäkseen
tuollaista." Mies näytti hämmästyneeltä.
Nyt vasta Mathilda alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi. "Ettekö
te pelkää kuolemaa?" Karppinen kysyi. -- "Enpä juuri!" -- "Eikö
olisi hirveää kuolla Kakolassa?" -- "Eihän merkitse mitään, missä se
tapahtuu, sillä Jumala on sama kaikkialla ja kuolema myöskin. Olen
elänyt suuren osan myöhempää elämääni täällä, miksi en silloin voisi
täällä kuoliakin?" -- "Eikö teillä ole veljiä? Kuinka he antavat
teidän tulla tänne?" -- "Ei kukaan estä minua, sillä he tietävät
Jumalan lähettäneen minut."
Heidän sanoessaan jäähyväiset Karppinen oli tällä kertaa melkein
ystävällinen.
Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tuli jälleen Kakolaan. Kun hän meni
Karppisen luokse, kysyi tämä heti: "Onko neidillä joku englantilainen
kirja?" -- "Osaako Karppinen englantia?" kysyi Mathilda puolestaan.
-- "Osaan." -- "Tällä kertaa minulla on mukanani vain yksi
englantilainen kirja 'Kristityn vaellus'. Olen saanut sen äskettäin
ja pidän sitä suuressa arvossa. Vaikka en ole vielä itsekään lukenut
sitä loppuun, saa Karppinen lainata sen. Tehän pidätte sitä oikein
hyvin, kun tiedätte, kuinka kallisarvoinen se on minulle ja se on
sitäpaitsi sidottu hyvin kauniisti punaisiin kullalla koristettuihin
kansiin."
Mathilda pani paperin kirjan kansiin ja vei sen Karppiselle.
Kun hän taas muutamia päiviä myöhemmin tuli Karppisen luokse ja
kysyi, mitä tämä oli pitänyt kirjasta, vastasi vanki: "En ole
lukenut sitä. Henget ovat turmelleet sen." -- "Millaiset henget?"
-- "Täällä sisällä olevat henget ovat tehneet sen." Hän otti esille
rievun käärien sen auki. Sen sisällä oli osa lehtiä, mutta kannet
olivat muuttuneet punaisen ja kullanhohtaviksi pieniksi hiutaleiksi.
"Tässäkö on kaunis kirjani?" -- "Niin".
Viha kuohahti silmänräpäykseksi Mathildan sisimmässä, mutta
samassa hän jälleen tyyntyi. "Jos siitä on ollut teille hetkiseksi
ajanvietettä ja iloa, niin kaikki on hyvin", sanoi hän.
Mathilda oli jälleen kerran Karppisen luona. Hän tervehti ja ojensi
miehelle kätensä. Sen sijaan että vanki olisi tarttunut siihen, hän
kurotti Mathildalle paperin, jossa oli merkillinen piirustus. Se
esitti omituista ihmisjoukkoa ja kolmea henkilöä, jotka kantoivat
mustaa laatikkoa. Sen kannessa oli tavattoman suuri sulkamainen
viuhka. "Ymmärrättekö, mikä tämä on?" kysyi Karppinen. -- "En, en
ymmärrä ollenkaan!" -- "Se mikä on piirretty tähän paperiin, tapahtuu
heti, kun olen surmannut teidät." Mies viittasi mustaan laatikkoon.
"Tuo on teidän ruumisarkkunne." -- "Minun ruumisarkkuniko? Olisipa se
voinut olla hieman sievempi."
Mathildasta tuntui kaamealta ja ilkeältä, mutta hän jatkoi
reippaasti: "Mikäs höyhen minun ruumisarkustani nousee?" -- "Ei se
ole mikään höyhen. Te osoititte eläessänne suurta ystävällisyyttä
vangeille ja ehkenpä muillekin ja saitte paljon rakkautta osaksenne
vastalahjaksi. Se kaikki ei voi mahtua kirstuun, vaan nousee ylöspäin
muistona." -- "Mutta mikä tämä on?" Mathilda osoitti ihmisjoukkoa. --
"Sureva Kakola", vastasi mies.
Sitten hän pyysi paperilapun, johon hän kirjoitti "muistorunon". Sen
viimeinen säkeistö kuului:
"Vaan povesta maan
mä pääni nostan
ja tehdyt vääryydet
kaikki kostan.
Ja silloin vihani kuohuvan
mä ihmisverihin sammutan."
Karppinen oli ollut hyvin väkivaltainen ja vaikea oli ollut häntä
käsitellä. Hänet oli suljettu rangaistuskoppiin raskaimpaan
rauta-asuun puettuna. Mathilda Wrede kävi hänen luonaan siellä.
Mies seisoi synkkänä ja raivoisana rautapuvussaan kiroillen ja
sadatellen. Mathilda tervehti ystävällisesti, mutta Karppinen ei
ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi vain sähisten yhteenpurtujen
hampaittensa välitse: "Iankaikkisesti kirotut olkoot tämän talon
pedot!"
-- "Eikö Karppisella ole minulle mitään muuta sanottavaa tänään?"
kysyi Mathilda. -- "Olkoot ne iankaikkisesti kirotut", toisti mies.
-- "Ei, rakas Karppinen, en minä lähde täältä teidän hirveitten
sadatustenne seuraamana. Kyllä teidän pitää sanoa minulle jotakin
muutakin", pyysi Mathilda. -- "Olkoot kaikki ihmiset iankaikkisesti
kirotut -- paitsi te", kuului ääni.
Joku kieli oli kenties sittenkin ruvennut hänessä väräjämään. Siinä
tilassa missä hän nyt oli, ei Mathilda voinut tehdä enää muuta hänen
hyväkseen, siksi hän sanoi vain hyvästi ja poistui.
Karppinen oli monta vuotta erikoissellissä Kakolassa ja vietiin
sitten Helsingin köyhäintalon mielisairaalaan. Sielläkin Mathilda
kävi muutamia kertoja hänen luonaan vieden pähkinöitä ja muuta hyvää
poloisen sairaan iloksi ja ajankuluksi.
Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.
Useimmat kesät Mathilda Wrede vietti käymällä vapautuneitten
ystäviensä tahi vankien perheitten luona ja niillä matkoillaan hän
oppi yhä enemmän tuntemaan ja rakastamaan omaa Suomen kansaansa.
Hänellä oli ihmeellinen taito löytää ihmissydänten avain ja jokaista
sielua, joka hänelle avautui, hän ohjasi omalla erikoisella
tavallaan. Jos hän tapasi merimiehen, vertasi hän jumalallista
ajatusta puhtaaseen, terveyttä tuovaan ja kirkkaaseen veteen. Jos
hän puheli lappalaisen kanssa, huomasi hän, että tässä herätti
voimakkaimman vastakaiun ajatus valkeista lumiaavikoista ja
revontulista. "Pese minua, että tulisin lunta valkeammaksi!" Mikä voi
tulla vieläkin valkoisemmaksi? Erämaan asukas herätettiin näkemään
Jumalan kaikkivalta ja rakkaus valtavan suuressa hiljaisuudessa,
metsän majesteetillisuudessa ja kesäisen kirkkauden kauneudessa.
Useimpiin nähden hän sai kokea, että äiti oli sydämen avain, monille
myös koti ja lapset. Erämaitten väkeä hän kunnioittaen rakasti,
sillä heidän joukossaan hän tunsi löytävänsä suuripiirteisimmät
ihmiset, ne ihmiset, jotka taistelussaan köyhyyttä ja hätää vastaan
olivat kasvaneet väkeviksi ja oppineet erämaan hiljaisuudessa
kantamaan vaieten elämänsä kuorman. Melkein joka vuosi kului osa
Mathildan kesästä syvissä erämaissa. Kerran, kun hänen oli määrä
levätä muutamia päiviä kotonaan Rabbelugnissa, ennenkuin lähti
Pielisjärvelle, jonne hän oli jo lähettänyt yhden käärön uusia
testamentteja, tunsi hän äkkiä vastustamattomasti kehoitusta
lähteä jo heti, vaikkei tiennyt minne. Tottuneena tottelemaan
mielijohteitaan hän laittautui kuntoon ja lähti iltajunalla
Kouvolaan, jossa hänen oli odotettava yöjunia. Hänen Isänsä
ilmoittaisi hänelle varmaan, kun aika oli tullut, mitä tietä hänen
oli jatkettava.
Kun hän asemalla istui ja odotti, selvisi hänelle, että hänen piti
lähteä Kuopioon.
Hän meni sinne tultuaan suoraan vankilaan. Siellä eräs suuressa
hädässä oleva vanki sai avun, jota hän juuri silloin tarvitsi. Sinne
Mathildan ei kuitenkaan ollut pysähdyttävä. Siksi hän taivalsi
laivarantaan tavaroita kantavan pojan seuraamana. Kuopiossa oli juuri
päättynyt maanviljelysnäyttely. Satamassa oli monta laivaa täynnä
ihmisiä ja eläimiä. Mihinkähän niistä hän menisi? "Tuuli puhaltaa
minne se tahtoo ja sinä kuulet sen humun, mutta et tiedä mistä se
tulee ja minne se menee", Mathilda tuumiskeli. Eräs laiva, jossa
oli enemmän lastia kuin muissa, oli juuri lähtemäisillään rannasta.
"Sillä minä lähden", sanoi hän itsekseen. Hän meni laivaan ja kuuli
sen olevan matkalla Tuovilanlahteen.
Oli ahdasta. Mutta juuri siksi hän tuli saaneeksi puhua niin monen
kanssa. Ihmiset olivat huomanneet hänen rintaneulansa "Armo ja
rauha", ja hän kuuli kuiskailtavan: "Mathilda Wrede." -- "Vankien
ystävä." Heidän jättäessään kaupungin taakseen eräs mies kysyi
viitaten vankilarakennuksiin: "Tunnetteko tuon paikan?" Ja kun
Mathilda myönsi, mies lisäsi: "Sen aavistin heti, kun astuitte
laivaan. Kyllä minä tiedän, kuka te olette."
Yhä useampien kanssa hän joutui keskusteluun, ja moni sielu avautui
hänelle sillä matkalla. Kaikissa pysähdyspaikoissa meni ihmisiä
hevosineen, vasikoineen, kanoineen ja muineen maihin. Sanoessaan
hyvästi pyysivät monet, että Mathilda Wrede kävisi heidän luonaan. Ja
vielä laivan lähdettyä laiturista kuului huuto: "Tulkaa meille!"
Hän jäi yöksi Tuovilanlahden majataloon ja jatkoi sieltä aikaisin
seuraavana aamuna matkaansa Pielavedelle. Kun hän tuli siellä
majataloon, osoitettiin hänelle huone, josta eräs matkustavainen oli
juuri lähtenyt. Oli paahtavan kuuma kesäpäivä. Ikkuna oli tilkitty
kiinni, ja kärpäsparvi surisi pöydän ympärillä maistellen äsken
lopetetun aterian jätteitä. Vuode oli korjaamatta, ja ilma oli
paksuna tupakansavusta. Sinne ei Mathilda Wrede voinut jäädä. Hän
kysyi lyhintä tietä nimismiehen taloon, josta hän toivoi saavansa
tietoja muutamista vapautuneista vangeista, ja hänelle näytettiin
vainioiden ja peltojen poikki kulkeva oikotie.
Hänen edessään oli pian suuri talo ja kaivolla seisoi kaksi hyvin
vanhaa mummoa nostaen vettä. Mathilda tervehti ja kysyi kuinka he,
niin vanhat ihmiset, saattoivat tehdä niin raskasta työtä. "Meitä on
tässä talossa monta vanhaa", vastasivat he. "Tämä on köyhäintalo."
-- "Minun on niin jano", sanoi Mathilda. "Tahdotteko antaa minulle
hiukan vettä?" Hän pyysi mummoja panemaan astian kaivonreunalle,
mutta mummot olivat itsepäisiä ja tahtoivat pidellä sitä. Mathilda
rupesi juomaan, mutta eukotpa eivät olleetkaan niin vahvoja kuin
luulivat, ja kylmä vesi läikähti äkkiä Mathildan kasvoille ja
vaatteille. Eukot säikähtivät hirveästi, mutta rauhoittuivat
Mathildan sanoessa: "Kiitos, rakkaat ystävät! Te olitte oikein
kilttejä, kun virkistitte minua kylmällä vedellä. Huomenna minä
tulen vuorostani luoksenne ja tarjoan kahvia teille kaikille." --
"Onko neiti niin rikas?" mummot ihmettelivät. "Meille ei ole kukaan
tarjonnut kahvia sen jälkeen, kun rovasti kuoli kaksi vuotta sitten."
Mathilda jatkoi kulkuaan ja hänet otettiin nimismiehen talossa
erittäin ystävällisesti vastaan ja pyydettiin jäämään yöksi.
Seuraavana aamuna nimismiehen rouva lainasi kaksi suurta kahvipannua.
Puodista ostettiin kahvia, sokeria ja suuria vehnäsiä vanhuksille ja
niin lähdettiin köyhäintaloon.
Siellä kaikki olivat iloisia ja kiitollisia kestityksestä ja eräs
nyrpeä mies mutisi: "Kuopion maaherra oli kyllä kerran täällä, mutta
ei hän ymmärtänyt tarjota kahvia."
Niin Mathilda Wrede jatkoi matkaansa majatalosta toiseen. Kaikkialla,
missä hän kuuli olevan köyhiä, sairaita ja vapautuneita vankeja tahi
muita onnettomia, hän kävi heidän kodeissaan pelkäämättä pitkiä
vaivalloisia teitä, jotka usein veivät raivaamattomiin seutuihin,
suomaille ja autioihin metsiin.
Mathilda Wredellä oli sillä kertaa runsaasti rahaa. Sukulaisten ja
ystävien, jotka ymmärsivät hänen lähetystyönsä merkityksen, oli
tapana antaa hänelle rahaa sellaisia matkoja varten, ja siten hän
saattoi avustaa köyhiä ja puutteessa olevia ei vain hengellisesti
vaan aineellisestikin.
Niinpä hän sai eräänä päivänä kuulla hyvin köyhästä perheestä, joka
asui suuren metsän toisella puolen. Hän tilasi hevosen ja lähti
sinne. Kuljettiin syvälle metsään. Vihdoin tie loppui. Ajaja riisui
hevosen sanoen, että heidän oli mentävä jalan jäljellä oleva osa
tiestä. Mathildalla oli matkalaukkunsa ja käärö uusia testamentteja
rattailla, ja hän kysyi, uskalsiko tavarat jättää sinne siksi aikaa
kuin he lähtivät mökille. Mies katsahti, kirkkaalle taivaalle. "Ei
tänään sadetta tule", hän vastasi käsittämättä, että mikään muu vaara
voisi uhata.
He palasivat kurjasta metsäpirtistä iloisen ja kiitollisen väen
seuraamana. Vaimo kertoi sairaasta lehmästään, ja Mathilda, joka
aina oli ollut suuri eläinten ystävä ja ymmärsi niiden hoitoa,
antoi vaimolle neuvoja, kuinka tämä hoitaisi sitä. Mathildan
heittäessä heille lavasti sanoi eukko: "Kuulkaapas, olettekos te
oikeata herrasväkeä?" -- "Vähän sinnepäin", vastasi Mathilda nousten
kärryihin.
Oltiin elokuun lopulla ja yöt olivat jo pimeät. Taivas oli pilvessä
ja oli alkanut sataa tihuuttaa. Mathilda Wrede istui eräässä
majatalossa tuumien, olisiko viisaampaa odottaa seuraavaan aamuun
vai pitäisikö hänen lähteä heti tuolle kaksikymmentäkaksi kilometriä
pitkälle taipaleelle seuraavaan majataloon, jonne palaava kyytipoika
oli juuri menossa. Taivas oli tasaisessa pilvessä. Aamulla saattaisi
rankka sade tehdä kulun mahdottomaksi.
Oli jo pimeä, kun Mathilda lähti taipaleelle pienen Otto-nimisen
kyytipojan kera. Sumu laskeutui yhä tiheämpänä ja metsä kävi aina
synkemmäksi ja syvemmäksi. Maantien varressa asui muuan vapautunut
vanki; häntäkin tahtoi Mathilda käydä tapaamassa saman tien.
"Kuules, poikaseni", Mathilda Wrede sanoi kääntyen Ottoon, "kun
joudumme Kuopion ja Vaasan läänien rajapylväille, niin pysähdytä
hevonen. Sitten sytytämme tulitikun, niin että saan nähdä rakkaan
Vaasan läänin. Siellä minä olen syntynyt ja siellä olen kauan
asunut." Hevonen mennä hölkytteli hiljakseen tihusateessa. "Tässä
raja on", sanoi poika lopulta pysäyttäen hevosen. He raapasivat
tulitikkuun tulta ja lapsuudenmuistojen lämmin laine tulvahti
Mathildan mieleen. Ajopoika maiskautti hevoselle, ja se jatkoi taas
väsyneenä keskeytynyttä taivalta.
Jonkun tunnin kuluttua poika pysäytti jälleen. "R. asuu tässä."
Mathilda, joka luuli, että miehen tupa oli aivan maantien vieressä,
pyysi Ottoa menemään ja ilmoittamaan, että hän istui rattailla ja
halusi puhella R:n kanssa.
Poika meni. Mathilda odotti ja odotti. Tuntui niin autiolta ja
kolkolta hänen istuessaan siinä yksin metsässä. Hevonen kävi
levottomaksi ja työnsi rattaita edes takaisin, eikä Mathilda saanut
sitä rauhoittumaan. Hänestä tuntui, että oli kulunut kokonainen
iankaikkisuus siitä, kun kyytipoika oli hänet jättänyt.
Vihdoin kuului kaukaa juoksua. "Onko siellä Otto?" huusi Mathilda. Ei
vastausta; juoksu taukosi. Pimeässä lähestyi joku rattaita, joissa
hän istui. Se oli onneksi R. Mikä ilo, kun he tunsivat toisensa
jälleen! R. oli jo mennyt levolle ja nukahtanut, kun poika koputti
hänen mökkinsä ovelle. Mökki oli metsässä jonkun matkan päässä.
Avatessaan hän sai kuulla, että muuan maantiellä odottava matkustaja
tahtoi puhua hänen kanssaan. R. oli ehdollisesti vapaa vanki ja
ihmetteli pelästyneenä, oliko nimismiehellä kenties jotakin asioita
selvitettävänä hänen kanssaan. Hän pukeutui kuitenkin heti ja juoksi
osoitetulle paikalla perässään poika, joka tallusteli kaikessa
rauhassa. Mathildan ja miehen erotessa hetkisen kuluttua Mathilda
pyysi häntä seuraavana aamuna luokseen aamiaiselle majataloon. Yö oli
kulunut pitkälle, ennenkuin he saapuivat perille. Mathilda vietiin
huoneeseen. Äkkiä hän kuuli, kuinka emäntä torui eteisessä poikaa,
kun tämä oli viipynyt niin kauan ja kuinka poika kertoi käynnistä
metsässä R:n luona j.n.e. Pian sen jälkeen tuli emäntä Mathildan
huoneeseen, katsoi häneen kunnioittavasti, otti kaikki vaatteet
vuoteesta ja vei ne pois. Hetken kuluttua hän palasi kantaen uusia
makuuvaatteita ja rupesi laittamaan vuodetta mitä huolellisimmin.
Seinään vuoteen yläpuolelle hän kiinnitti valkean vaatteen, johon oli
kirjailtu suurin kirjaimin "Hyvää yötä." Sen tehtyään hän kääntyi
Mathildaan sanoen: "Minä tiedän, että te olette entisen maaherramme
tytär ja että olette 'vankien ystävä'. Siksi tahdoin laittaa teille
vuoteen parhaista makuuvaatteistani ja vaikka onkin yö, niin
valmistan teille hyvän illallisen, sillä te olette varmaan sekä
nälkäinen että kylmissänne sellaisen matkan jälkeen."
Sitten emäntä tuli taas sisään tuoden leipää, voita, maitoa ja
lämpimiä perunoita tarjottimella.
Seuraavana aamuna Mathilda söi aamiaisen R:n kanssa ja sanottuaan
hyvästit ystävälliselle isäntäväelleen jatkoi matkaansa.
Pian hän tuli taloon, jossa nuori isäntä, kakolanaikuinen ystävä,
parhaillaan tervasi kärrinpyöriä. Samassa silmänräpäyksessä kuin mies
näki Mathildan ajavan pihaan, hän heitti pyörän luotaan rientäen
avoimin sylin häntä vastaan, nosti hänet kärryistä ja kantoi juosten
tupaan, missä hänen vaimonsa ja pieni lapsensa olivat. "Nyt saan
vihdoinkin näyttää hänet teille!" huudahti hän laskien Mathildan
heidän eteensä lattialle.
Mathildan käynnistä riemuittiin kovasti ja isäntäväen kiitollisuus ja
hyväntahtoisuus ilmenivät jos jollakin tavoin. Kaikki oli näytettävä
hänelle. Hänen piti kiipeillä aitojen ja hypätä ojien yli, sillä
varsa oli syömässä niityllä. Ja lehmä ja vasikat ja kanat ja porsaat,
kaikki oli katseltava. Oli oikein vaikea erota rakkaista ystävistä,
mutta Mathildalla oli vielä pitkä matka edessään.
Kaikissa köyhäintaloissa, joitten ohi hän kulki, hän pani toimeen
kahvikestit. Kaikkialla hän tapasi surujen raskauttamia ja
haparoivan, epämääräisen kaipuun täyttämiä ihmisiä. He aukaisivat
luottavasti sydämensä vieraalle, joka aina keksi jonkun pääsytien
heidän vaikeuksissaan ja otti niin lämpimästi osaa heidän
koettelemuksiinsa.
Hän oli juuri käynyt eräässä mökissä ja kun hän aikoi sieltä lähteä
kysyi muuan nainen: "Mikä teidän nimenne on?" -- "Mathilda", kuului
vastaus. -- "Lieneehän teillä joku muukin nimi", vaimo jatkoi
kuulusteluaan. -- "On kyllä, mutta sitä on niin vaikea lausua
suomeksi." -- "Sanokaa se kuitenkin", tiukkasi vaimo. -- "Nimeni
on Wrede." -- "Wrede!" vaimo huudahti, "tunnettu nimi ja tunnettu
henkilö. Se oli maaherrammekin nimi. Te olette varmaan hänen
tyttärensä ja 'vankien ystävä'!"
Eräässä toisessa paikassa muuan ruotiukko tuli sanomaan hyvästi.
"Hyvästi nyt, neiti!" hän sanoi ja viitaten merkitsevästi ylöspäin
jatkoi: "Minä olen vanha ja saan pian muuttaa tuonne ylös ja silloin
minä vien terveisiä neidiltä." Syvästi liikutettuna ja samalla
uteliaana Mathilda kysyi, mitä ukko aikoi sanoa häneltä terveisiksi
sinne ylös tultuaan. "Minä sanon", ukko vastasi kynsäisten
korvallistaan, "että kyllä hän tietysti tulee perästä, kunhan hän
vain joutuu joukkoineen."
Mathildan joukko lisääntyy päivä päivältä ja kerran hän on vievä
lyhteensä ja laskeva ne Vapahtajan jalkojen juureen -- silloin, "kun
ymmärtäväiset loistavat kuten taivaan avaruus ja ne, jotka ovat
johtaneet monta vanhurskauteen, kuten tähdet, aina ja iankaikkisesti."
Joulu Kakolassa.
Erään joulun Mathilda vietti jälleen Kakolassa. Hän kaipasi kovin
rakkaitaan ja tiesi heidänkin ikävöivän häntä, ja kuitenkin hänen
täytyi jäädä sinne surun asunnoihin. Jouluaaton aattona hän kirjoitti
Helena-sisarelleen:
"Olen melkein kateellinen itselleni kaikista niistä monista eduista,
joita minulla on elämässäni -- elämässä, joka hyväilee minua ja lyö
heitä. Se synnyttää polttavan tunteen, että olen velkaa. -- Ja velka
olisi suoritettava niin, että koettaisin opettaa heitä tuntemaan
oikein elävästi ja lämpimästi olemassaolon suuren, valtavan ja
häikäisevän ihanuuden, alituisen tietoisen seurustelun ikiaikojen
Jumalan kanssa. -- -- Vaikeaa täällä on ollut, mutta minä _tiedän_,
että oikea paikkani on sittekin täällä. Olen vähän väsynyt ja sydäntä
pakottaa ja kirvelee, mutta kalpeat, kärsivät kasvot kirkastuvat
minne ikinä käännyn. Minua odottaa jättiläistyö, mutta tunnen, että
'Herran Henki on päälläni ja Hän on voidellut minut saarnaamaan
vangeille vapautta, sokeille näkönsä saamista, särjetyille lunastusta
ja saarnaamaan Herran otollista vuotta'. Niin kiitollinen kuin
olenkin saadessani olla täällä, en kuitenkaan toivoisi tänne ketään
muuta, sillä jouluilo ja joulutunnelma eivät viihdy Kakolassa."
Seuraavana aamuna Mathilda oli aikaisin vankilassa. Hän oli juuri
aloittanut joulukirjeitten jakelun, kun tuli sana, että häntä
odotettiin leivintupaan, sillä siellä ei voitu aloittaa leipomista,
ennenkuin neiti oli maistanut taikinaa. Ei auttanut vastustella.
Vaippa heitettynä hartioille hän kiiruhti sinne.
Leipomossa seisoi useita miehiä valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin
puettuina odottaen häntä. He näyttivät oikein hauskoilta. B., itse
leipurimestari, näytti taikinaa kysyen, oliko se Mathildan mielestä
sellaista kuin taikinan piti olla "vapaalla jalalla" oltaessa.
"Melkein", Mathilda vastasi. "Mutta kaapisitteko sitten lopuksi
reunoista vähän taikinaa ja leipoisitte minullekin joulupullan? Olisi
niin hauska saada joululahja." -- "Sitä ei neidin olisi pitänyt
sanoa", vastasi B. "Mekö kaapisimme neidille laidoista! Ei ikinä.
Me olemme yhteisesti sopineet, että neidin on saatava ensimmäinen
vehnänen, joka leivotaan, ja siihen me olemme saaneet vahtimestarin
rouvalta muutamia sokeripaloja ja munan."
Mathilda Wrede saikin heiltä myöhemmin päivällä oikein kauniin
vehnäpullan.