"Paddingtonin, Bathin ja Bristolin kautta saavuin eilisiltana
Weston-super-Mareen. Kun oikein aitoenglantilaisella varmuudella
etsin yksinäni Bristolin junaa, olisin toivonut omaisteni näkevän
'pikku Tildansa'. Kyllä Herra on tähän saakka ihmeellisesti auttanut
minua! Junassa oli kuuma mutta minä nautin sanomattomasti ihanista
seuduista joiden läpi kuljimme. Kello puoli seitsemän olin perillä
Westonissa. Rakas Baedecker oli itse minua vastassa ja vei minut
ihastuttavaan pieneen kotiinsa Wart-Eckiin. Täällä on niin kaunista.
Me asumme korkealla vuorella puutarhassa, jossa on etelämaisia puita.
Kaupunki ja ihana Bristol-lahti ovat alapuolellamme. Tässä kodissa
oleskeleminen on kuin keskeymätöntä jumalanpalvelusta. Kaikki on niin
ihanaa, minusta tämä on melkein kuin taivaan esimakua. Toivoisin
vain, että te kotona olevat rakkaani saisitte nähdä, kuulla ja
nauttia kuten minä.
"Tänään tuli eräs vanha herra tänne tervehtimään minua. Hän on ollut
aikaisemmin vankeinhoidon päällikkö ja sittemmin kuvernöörinä
Intiassa. Hän lupasi viedä minut suureen vankilaan Exeterissä sekä
kirjoitti Lontooseen pyytäen, että minulle näytettäisiin vanhat
vankilat kuten Newgate, Tower y.m., mikä ei yleensä ole vieraille
sallittua. Täällä Englannissakin näyttävät kaikki ovet olevan minulle
auki. Ihmeellistä tosiaankin!"
* * * * *
Heinäkuun 15:s päivä.
"Vaelsin yksin Jumalani kanssa tänään erästä korkeata vuorta ylös,
kunnes saavuin sen huipulle. Ja mikä näköala! Ihania, laajoja
seutuja ja rajaton, ylpeä Atlantin valtameri kaukaisuudessa. Nautin
sanomattomasti, kun saan kulkea yksinäni ulkona. Silloin voin antaa
kaikkien tunteitteni vapaasti kuohuta tarvitsematta hävetä. Saan
nauraa ja itkeä, laulaa ja vaieta, aivan kuten haluan. Juuri kun
istuin siellä ja nautin täysin siemauksin, heräsi minussa sellainen
ikävä teidän kaikkien luo ja minusta melkein tuntui rikokselta
rakasta Suomeani kohtaan, että saatoin niin ihailla Englantia."
* * * * *
Heinäkuun 20:s päivä.
"Eilisaamuna matkustimme Baedecker ja minä Bristoliin, jossa kävimme
tutkintovankilassa. Sieltä jatkoimme Cliftonin kaupunkiin ja
katselimme George Müllerin kotia isättömiä ja äidittömiä lapsia
varten. Ensi keskiviikkona palaan takaisin Lontooseen. Sitten
käyn monessa eri paikassa, m.m. Richmondissa tavatakseni vanhan,
yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan mrs. Hanburyn, joka on ollut
nuoruudessaan Elisabeth Fryn parhaita ystäviä, ja jolla oli tapana
hänen kanssaan käydä vankiloissa. Se tulee varmaan olemaan hyvin
mielenkiintoista."
* * * * *
Palattuaan Lontooseen kävi Mathilda eräänä päivänä yhdessä mr.
C:n kanssa suuressa Court-session-Housessa ollakseen siellä läsnä
juryoikeuden istunnossa. Muiden esillä olevien oikeusjuttujen
joukossa oli myös varkaus, jonka oli tehnyt joku belgialainen tyttö.
Ennenkuin tuomio julistettiin, astui eräs vanha herra puheenjohtajan
luokse ja keskusteli hänen kanssaan. Äkkiä suuntasi hän kysyvän ja
terävän katseen Mathilda Wredeen, tuli sitten suoraan hänen luokseen,
esitteli itsensä ja kysyi, osasiko hän ranskaa. Hänen nimensä oli W.
ja hän oli yksi Lontoon tuomioistuinfilantrooppeja. [Filantrooppi
=ihmisystävä. (Suoment, muist.)] Hän oli persoonallisesti tuttu mr.
C:n, Mathildan seuralaisen kanssa, joka taas oli kertonut hänelle
Mathildan elämänharrastuksesta. Kun Mathilda myönsi osaavansa
ranskaa, sanoi hän: "Minä näen, että Jumala on lähettänyt teidät
tänne auttamaan minua selvittäessäni tämän nuoren tytön asiaa.
Tahdotteko seurata minua?" Mathilda nousi hyvin hämmästyneenä. Mr.
W. kulki edeltä ja Mathilda hänen jäljessään läpi suuren oikeussalin
syytettyjen aidattuun osastoon ja kaikkien silmät suuntautuivat
Mathildaan. Se tuntui hänestä hirvittävän epämiellyttävältä, mutta
vieläkin kauheammaksi kävi tilanne, kun mr. W. vei hänet korkeita
pimeitä portaita alas hänen ollenkaan tietämättä, minne mentiin.
"Yksinäni Lontoossa!" Ajatus iski häneen kuin salama ja täytti hänen
sielunsa hetkellisellä vavistuksella, mutta samassa hän ymmärsi,
ettei mikään vaara voinut uhata, hänhän tuli suoraan englantilaisesta
oikeussalista. Lopulta hän huomasi olevansa maakerroksessa olevassa
vankilassa ja kohta tunsi Mathilda olevansa siellä kuin kotona.
Belgialainen tyttö oli jo aikaisemmin viety takaisin selliinsä.
He menivät nyt hänen luokseen ja Mathildan toimiessa tulkkina
ehdotettiin hänelle, että hän saisi mr. W:n kustannuksella palata
kotiinsa Belgiaan sen sijaan, että hänet sijoitettaisiin vankilaan.
Tyttö oli luonnollisesti onnellinen.
Kun Mathilda vihdoin poistui, pyysi mr. W. häntä saapumaan sinne
uudelleen seuraavana aamuna, Mathilda, joka oli iloissaan, kun sai
olla mukana mielenkiintoisessa ja opettavassa oikeudenkäynnissä,
lupasikin tulla, ymmärtämättä, mitä häneltä vaadittiin.
Määrättyyn aikaan Mathilda Wrede astui oikeussaliin, ja hänet
otettiin erittäin kohteliaasti vastaan. Häntä pyydettiin istuutumaan
erityiselle penkille mr. W:n kanssa. Valtavan suureen amfiteatterin
muotoiseen saliin oli kokoontunut tavattoman lukuisa kuulijakunta,
sillä erään hyvin etevän ja kuulun lakimiehen oli määrä johtaa
oikeudenkäyntiä sinä päivänä.
Muut juryoikeuden jäsenet, jotka olivat puettuina omituisiin
keskiaikaisiin pukuihin, olivat asettuneet paikoilleen ja
oikeudenkäynti alkoi. Äkkiä kääntyi oikeuden puheenjohtaja Mathilda
Wredeen ja pyysi häntä astumaan esiin. Ollen äärettömän hämmästynyt
ei hän totellut kutsua, ennenkuin puheenjohtaja oli sen toistanut.
Silloin hän nousi. Hänet osoitettiin pienelle korokkeelle vastapäätä,
syytettyjä. Sitten hänelle ojennettiin uusi testamentti, jota häntä
pyydettiin suutelemaan. Hämillään hän teki sen kaikkien nähden,
ihmetellen mitä sitten seuraisi. Puheenjohtaja sanoi nuorelle
belgialaistytölle, että mr. W. oli luvannut auttaa häntä pääsemään
meren yli Belgiaan ja esitti hänelle muutamia ehtoja. Tämä oli
Mathildan tulkittava koko yleisön läsnäollessa.
Oikeussalista menivät mr. W. ja Mathilda jälleen alas vankilaan
hakemaan tyttöä, allekirjoittivat muutamia papereita, jonka jälkeen
he kaikki kolme lähtivät erääseen mr. W:n laitoksista. Iltajunalla
lähetettiin tyttö kotimaahansa.
Käytyään vankiloissa ja erilaisissa ihmisystävällisissä laitoksissa
niin hyvin Lontoossa kuin muillakin seuduilla lähti Mathilda Waxwell
Farmiin, Pinneriin, jonne hänet oli kutsuttu. Sieltä hän kirjoittaa
kotiin sisarelleen:
"Nyt olen maalla erään hyvin suloisen herrasväki T:n luona. Rouva on
Ruotsin kuningattaren hyvä ystävä, hän tuntee venäläiset kristityt ja
tutustui keväällä Paul Nicolayhin. He toivovat, että viipyisin täällä
pitemmän aikaa, mutta vaikka nautinkin sanomattomasti, niin alan
kuitenkin jo ikävöidä kotiin teidän, rakkaitteni ja vankieni luokse.
"Tunnin kuluttua alkaa täällä kokous työläisille ja he toivovat,
että minä puhuisin siellä. Vähän myöhemmin matkustan mr. T:n kanssa
Lontooseen; pidämme kokouksen 560 ryysyläiselle East-Endissä.
Huomenna saan tutustua erääseen erittäin mielenkiintoiseen mieheen,
sosialistiin, ruhtinas Peter Krapotkiniin.
"Eilen sain sisäministeriöltä kirjeen ja luvan saada käydä Englannin
kaikissa vankiloissa. Keskiviikkona matkustan suureen Wokingissa
olevaan naisvankilaan, torstaina Portsmouthin miesvankilaan ja
maanantaina kenties Edinburghiin, sillä tahtoisin mielelläni tutustua
myös Skotlannin vankilajärjestelmään."
Oleskeltuaan muutamia päiviä mainitussa kodissa Mathilda Wrede palasi
Lontooseen.
"Olen sanomattoman onnellinen. Maljani on ylitsevuotavainen!"
kirjoittaa hän sieltä ja jatkaa sitten: "Mr. T. ja minä olimme
viime sunnuntaina East End Whitechaplessa, jossa kävimme kahdessa
n.s. lodging-housessa. Molempiin niihin sopi viisisataa Lontoon
kaikkein viheliäisintä miestä. Voi sitä kurjuutta! Ensin he olivat
hyvin meluavia, tupakoivat, juttelivat ja nauroivat, mutta kun mr.
T. viittasi minuun ja sanoi, että olin toiminut kahdeksan vuotta
vankien keskuudessa, kävivät he uteliaiksi, ja kun minä kerroin
heille murteellisella englanninkielelläni muutamia tapahtumia
vankilakäynneistäni, virtasivat ryysyläiset kaikista loukoista esille
puhettani kuuntelemaan, ja minä tunsin viihtyväni hyvin täällä
Lontoon pohjasakan keskellä.
"Tänään käyn Wokingin suuressa vankilassa ja huomenna samoin.
Portsmouthissa. Sieltä menen lordi Radstockin kanssa hänen
maatilalleen Mayfieldiin Southamptonin kaupungin läheisyyteen.
Ajattele miten hauskaa!
"Olen kyllä ottanut täällä selville kaiken, mikä koskee vankiloita, ja
toivon voivani saada avartaa Suomen vankeinhoitomiesten näköaloja.
Olen usein ajatellut Marian alabasteripulloa, jonka sisällön
hän vuodatti Jeesuksen jalkoihin: Nyt kun minut on täytetty,
toivon pääseväni kotiin ja saavani vuodattaa sieluni rakkailleni,
vapaille ja vangituille. Ruumiini on kenties sortuva, mutta mitäpä
se tekee, jos vain muut saavat se kautta siunauksen. Elämäni,
ajatukseni, aikani ja voimani -- kaikki Jumalalle ja sieluille!
Ensi viikon lopulla matkustan Portsmouthiin. Kokoukset pidetään
suuressa sotalaivassa, ja sunnuntain olen lordi Radstockin kanssa
Wight-saarella."
* * * * *
Surrey, Reigate, elokuun 5:ntenä päivänä.
"Nyt olen Surreyn kauniissa seudussa koko maailman tunteman ja
nerokkaan lady Henry Somersetin luona. Mrs. H. Pearsoll Smith,
tunnettu amerikkalainen kirjailijatar, joka on kirjoittanut
'Onnellisen elämän salaisuuden', on myös täällä.
"Kyllä minä saan nähdä enemmän, kuin mitä olin uskaltanut
rohkeimmissakaan ajatuksissani suunnitella.
"Sunnuntaina olin erään neekerin, mr. D:n johtamassa kokouksessa.
Hän on yksi kahdestakymmenestä riemulaulajasta, jotka ovat
matkustaneet ja laulaneet useimmissa Euroopan hoveissa kootakseen
varoja Amerikkaan perustettavaa neekeriyliopistoa varten. Hän on
erittäin lahjakas mies, ja on lähinnä Sankeytä maailman suurin
laulajaevankelista. Hän on monta kertaa laulanut kuningatar
Viktorialle.
"Yöt läpeensä uneksin armaista omaisistani ja rakkaista vangeistani.
Aikani ei ole pitkä täällä alhaalla. Siksi minun onkin tehtävä työtä
eikä nautittava. Lepo ylhäällä on oleva sitä ihanampi."
* * * * *
Kun Mathilda Wrede palasi lady Somersetin luota Lontooseen, jossa hän
asui lordi Radstockin sisaren luona, yllätti hänet joukko Englannin
korkeimpiin piireihin kuuluvia naisia ja herroja, jotka olivat hänen
tietämättään kokoontuneet "five o'clock tealle" ["Five o'clock
tea" tarkoittaa englantilaisten tapaa juoda teensä kello viideltä.
(Suoment. muist.)] kuullakseen hänen kertovan sekä kääntymisestään
että toiminnastaan Suomessa. Hän täytti tietysti mielellään heidän
pyyntönsä.
Sen johdosta hän kirjoittaa: "Englantilaiset tahtovat saada minut
tänne takaisin pitämään 'drawing-room' kokouksia ylimystölle. He
sanovat, että minä olen juuri oikea henkilö puhumaan heille, ja että
täälläoloni on ollut suureksi siunaukseksi. Tiedän vain, että Jumala
on ollut minua lähellä, sekä että minulla on ollut enemmän henkistä
työtä kuin koskaan ennen."
Uupumaton ponnistus kulutti kovin Mathildan heikkoja voimia.
Viimeisessä kirjeessään Lontoosta koskettaa hän ohimennen sitä
seikkaa. "Tänään olen taas terve, mutta olin toissapäivänä niin
sairas, että minun oli maattava lakanoitten välissä. Eilen olin
sisällä, mutta tänään minulla on ollut oikein hauska päivä. Aamiaisen
jälkeen matkustin mrs. T:n kanssa herttuatar B:n luokse, joka
tahtoi välttämättä tavata minua. Hän on kauneimpia ja suloisimpia
naisia, mitä olen nähnyt. Huomenna tulee tuo rakas ihminen hakemaan
minua ihanilla ajoneuvoillaan, ja sitten me ajamme katsomaan
erästä pelastusarmeijan vapautuneille vangeille perustamaa kotia.
Herttuattaren luota me ajoimme mr. M:n luokse, jonka isä on
hovitallimestari, ja hän lupasi näyttää minulle kuningattaren tallin.
Se tulee olemaan erittäin hauskaa.
"Minun täytyy nyt valmistaa teitä rakkahimpani siihen, että kaikki
työ täällä Englannissa on kovasti kuluttanut voimiani. Minä olen
käynyt todellakin hirveän laihaksi. Lepo ja meri-ilma muuttavat
kotimatkalla, niin toivon, täydellisesti ulkomuotoni. Kaipaan
niin saada olla Jumalani kanssa merellä, se on niin suurta ja
opettavaista. Saada kaikkivaltias, ikiaikojen Jumala ystäväkseen,
isäkseen, kas se on jotakin!"
Muutamia päiviä myöhemmin Mathilda jätti Englannin ja suuntasi
kulkunsa kotia kohden.
Kotona jälleen.
Väsyneenä mutta onnellisena Mathilda palasi kotiinsa Rabbelugniin.
Rakkaittensa parissa piti hänen nyt saada nauttia hyvin
tarvitsemaansa lepoa, sitä toivoivat ainakin hänen isänsä ja
Helena-sisarensa. Mutta niin ei käynyt. Jo seuraavana päivänä hän sai
Tampereelta Koposelta kirjeen, jossa tämä pyysi Mathildaa tulemaan
sinne niin pian kuin suinkin. -- Hän ei ollut voinut pakottautua
jättämään synnyinmaataan. -- Kirjeen alla oli "Narrailija", koska hän
oli "aina pyrkinyt eteenpäin valehdellen ja pettäen", kuten hän itse
sanoi.
Oltuaan kotonaan puolitoista päivää Mathilda sanoi taas hyvästi
omaisilleen ja matkusti Tampereelle. Koponen, joka ei ollut
merkinnyt kirjeeseensä minkäänlaista osoitetta, oli ilmoittanut
saaneensa paikan eräässä tehtaassa. Punnittuaan kauan asiaa Mathilda
päätti mennä työläisiä vastaan heidän tullessaan työmaaltaan
päivällistunnille. Hän kulki hitaasti pitkin katua koskelle päin ja
pysähtyi sitten selin putoukseen samalla koko ajan tarkaten väkeä,
joka virtasi tehtaasta ulos. Monet miehistä hän tunsi vankiloista,
mutta ei uskaltanut tervehtiä peljäten jotenkin paljastavansa heidät.
Vihdoin hän näki Koposen tulevan, kahden muun miehen seurassa.
Mathilda rupesi kulkemaan katua pitkin samaan suuntaan kuin hekin.
Mieskin huomasi Mathilda Wreden ja jättäytyi tovereistaan jälkeen.
Kulkiessaan miehen ohitse hän sanoi hiljaa: "Tulkaa illalla", antoi
osoitteensa ja jatkoi kulkuaan.
Koponen tuli päivätyön päätyttyä. Hän oli hyvin onneton ja kertoi
päättäneensä antaa itse itsensä ilmi poliisille. Kun hän ei ollut
tehnyt mitään pahaa -- sillä kukaan ei tiennyt hänen varastaneen
luostarin munkeilta -- toivoi hän, että hänet lähetettäisiin kruunun
kyydillä Siperiaan. Mathilda Wrede myönsi, että se oli parasta, mitä
hän voi tehdä. Sitten Koponen pyysi, että Mathilda tulisi hänen
kanssaan poliisikamariin seuraavana aamuna. Se oli hyvin vaikeaa ja
raskasta, mutta Mathildalla ei ollut sydäntä kieltää, kun hän näki,
kuinka hartaasti hän sitä toivoi.
Miehen mentyä Mathilda soitti poliisimestarille, valmisti häntä
heidän käyntinsä varalta sekä pyysi häntä ottamaan tuon onnettoman
miehen ystävällisesti vastaan. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä
poliisikamariin. -- Siellä heidän oli erottava.
Kun Mathilda Wrede palasi kotiin, tapasi hän sattumalta veljensä --
lakimiehen -- junassa ja kysyi häneltä, mitä hän voisi tehdä tuon
miesparan hyväksi. Veli neuvoi, että hän lähettäisi ensi tilassa
senaattiin armonanomuksen hänen puolestaan. Mathilda teki niin ja
kirjoitti samalla eräälle tutulle virkamiehelle Helsinkiin pyytäen
hänen heti ilmoittamaan, kun asia oli ollut esillä senaatissa. Jonkun
ajan kuluttua hän sai sähkösanoman. Päätös oli langetettu, mutta se
oli kieltävä.
Ensimmäisellä junalla matkusti Mathilda Wrede Helsinkiin, meni
senaattiin ja pyysi saada nähdä asiakirjat. Niistä kävi ilmi, ettei
suomalaisella taholla voitu tehdä mitään, koska Koponen oli Siperian
siirtolaisia. Ensi tilassa sähkötti Mathilda parooni Nicolaylle
Pietariin ja pyysi häntä kääntymään asiassa Venäjän keisarillisen
senaatin puoleen. Hän teki niin, mutta vastaus oli jälleen kieltävä.
Koposen aika oli ollut Siperiassa liian lyhyt, jotta armahtaminen
olisi voinut tulla kysymykseen. Mathilda sähkötti uudelleen: "Vetoa
keisariin!" Sekin tehtiin.
Keisarin esittelijä, kenraali R., sanoi kuultuaan, millainen asia
oli: "Mikäli minusta riippuu, armahdetaan mies." Mutta seuraavana
päivänä määrättiin hänet tarkastusmatkalle Moskovaan, ja Koposen
asian esitteli sama henkilö, joka oli kaksi päivää aikaisemmin
langettanut senaatissa kielteisen päätöksen. Häntä suututti kovasti,
että jo loppuun käsitelty asia oli otettu jälleen esille. Eräs
vankijoukko oli vähän aikaa sitten lähetetty Siperiaan, ja nyt
pantiin Koponen kiireesti taipaleelle, jotta hän saavuttaisi sen
matkalla. Kun kenraali R. palasi tarkastusmatkaltaan ja sai kuulla,
kuinka asian oli käynyt, puhkesi hän loukkaantuneena sanomaan: "Kyllä
minä määrään tässä asiassa", jonka jälkeen hän lähetti sähköteitse
erääseen vankilaan, minne hän tiesi vankijoukon pysähtyvän lepäämään
matkallaan, määräyksen Koposen kiireellisestä vapauttamisesta, koska
hänet oli armahdettu.
Mathilda ja kaikki hänen omaisensa seurasivat suurella
mielenkiinnolla miehen kohtaloa, ja Mathildan vanhin veli oli
luvannut ottaa Koposen metsänvartijaksi tilalleen niin pian kuin hän
palaisi Suomeen. Mutta turhaan odotettiin kuitenkin hänen paluutaan
-- hänestä ei kuulunut enää milloinkaan mitään, eikä kukaan tiedä,
mikä kohtalo hänen osakseen oli tullut.
Mathilda Wrede säilyttää viimeisen käyntinsä Koposen luona valoisassa
ja kauniissa muistossa. Tämä sanoi silloin muun muassa: "Neiti
on auttanut minua niin paljon ja osoittanut minulle tien Jumalan
luokse, joka antaa syntiselle anteeksi. Maksoi kyllä vaivan tulla
Suomeen. Hetki sitten istuin täällä yksinäni ja ajattelin: Pian tulee
ystäväni. Sitten muistin oman asemani ja teidän ja sanoin ääneen
itselleni: 'Äh, roisto, pysy aisoissa!'"
Työtä ja lepoa.
Heinäkuun 18:ntena päivänä 1892 maaherra, vapaaherra Karl Gustav
Wrede jätti maisen kotinsa muuttaen ylhäisempään ja parempaan
elämään. Omaisten suru oli suuri, mutta ei toivoton.
Hautajaispäivä oli painunut iltaan. Wredein sukuhaudassa Anjalan
kirkkomaalla lepäsi rakas isä. Ruumiillisesti ja sielullisesti
väsyneenä Mathilda meni huoneeseensa kaivaten yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta. Kuten tavallisestikin hän pakeni elävän Jumalansa
turviin, ja hän, "joka antaa väsyneille voiman", tuli hänen luokseen.
Niin Mathilda avasi Raamattunsa ja hänen katseensa kiintyi sanoihin:
"Minun palvelijani Mooses on kuollut, niin nouse nyt ja mene tämän
Jordanin ylitse, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka
minä annan Israelin lapsille." Jos. 1: 2. "Ei siis ensinkään lepoa
eikä hiljaisuutta", tuumi Mathilda itsekseen. "Niin, minä laittaudun
valmiiksi mennäkseni tämän kansan kanssa. Ylihuomenna matkustan
Kakolaan."
Sisarusten pettymys oli suuri, kun Mathilda pysyi päätöksessään
matkustaa Turkuun. Hän olisi kipeästi tarvinnut lepoajan, jonka oli
aikonut suoda itselleen vanhassa kodissaan, se kun kohta ei enää
ollut hänen niin kuin ennen.
Kakolassa ottivat sekä vangit että virkamiehet hänet erittäin
suurella rakkaudella vastaan, ja nähdessään onnettomain ystäviensä
ilon siitä, että hän taas oli heidän joukossaan, hän unohti itsensä
antautuen jälleen kokonaan työhön heidän hyväkseen.
"Rakas, rakas Kakolani", kirjoittaa hän sieltä sisarelleen. "Minun
oikea paikkani täällä maailmassa on surun tyyssijoissa. Niissä minua
tarvitaan ja niissä voin olla hyödyksikin, iloksi ja avuksi. Kiitän
Jumalaa ihanasta tehtävästä, jonka hän on rakkaudessaan antanut
minulle." Ja sitten hän lisää: "Usein kiitävät ajatukseni taaksepäin
siihen aikaan, jolloin rakkaan isämme kärsimykset lähenivät loppuaan
ja hänen väsynyt henkensä seisoi iankaikkisuuden rajamailla.
Ajatus ei pysty tajuamaan, että me ylösnousemisen aamuna saamme
jälleen katsella noihin silmiin, jotka ovat niin usein rakastavina
levänneet meissä ja jotka kuolema on sulkenut. Helena, rakkaani,
isämme otettiin meiltä vähäksi aikaa, jotta me saisimme 'pitää hänet
iankaikkisesti'." -- -- --
Aamusta iltaan Mathilda oli Kakolassa ja hänestä tuntui melkein
kuin olisi "varastanut jotakin vangeilta", jos hän soi itselleen
tunninkaan levon.
Päivää ennen kuin Mathilda Wrede aikoi lähteä Turusta, hän istui
useita tunteja erään elinkautisen vangin kuolinvuoteen ääressä.
Elon kipinän sammuttua, kun häntä ei enää tarvittu siellä, hän meni
jatkamaan työtään toiselle osastolle. Mutta vankilan pihalla rupesi
häntä kovasti pyörryttämään ja sydänkohtaus pakotti hänet istuutumaan
ja levähtämään. Muutamat vangit, jotka olivat pihalla, näkivät sen ja
kuin kulovalkea levisi huhu miehestä mieheen, että "vankien ystävä"
oli sairastunut.
Myöhemmin päivällä, kun vangit ryhmittäin kävelivät pihalla, Mathilda
meni sanomaan heille hyvästit ennenkuin matkustaisi pois. Silloin
eräs leveäharteinen vanhahko mies astui hänen luokseen sanoen ylpeänä
saadessaan puhua tovereittensa puolesta: "Neiti Wrede! Tunnustaako
neiti sanoneensa, että Jumala on kaikkitietävä?" "Tunnustan", kuului
vastaus. "Neitihän on myös sanonut meille, että Jumala on rakkaus?"
"Olen", vastasi Mathilda. "Ja että Jumala on kaikkivoipa?" mies
jatkoi. "Kyllä, sen olen sanonut. Hän voi tehdä kaiken." "No",
jatkoi mies yhä, "jos on totta, että Jumala on kaikkitietävä,
silloinhan myös tietää neidin olevan ainoan ystävämme. Jos hän on
rakkaus, ei hän henno ottaa meiltä ainoaa, mikä meillä on. Jos hän on
kaikkivoipa, ei hänelle maksa mitään, vaikka antaakin meidän pitää
neidin. Tähän saakka emme ole välittäneet paljoakaan Jumalasta, mutta
jos neiti nyt kuolee, silloin me rupeamme oikein vihaamaan häntä."
Mathilda seisoi ääneti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Sitten
vastaus tuli nopeasti ja selvästi: "Saattaa käydä niin, että kuolen,
saattaa sattua, etten saa enää milloinkaan nähdä teitä, mutta -- jos
kuolen, on se teidän syynne."
Vanki hätkähti ja muut näyttivät olevan ihmeissään. "Niin, nähkääs",
Mathilda jatkoi, "totta on, että Jumala on kaikkitietävä. Siksi
hän tietääkin, että te annatte minulle parhaimmat ja lämpimimmät
tunteenne, ja se tekee elämänne kyllä valoisammaksi. Mutta hän
tietää myös, että jos te sen sijaan antaisitte sydämenne rakkauden
_hänelle_, niin kävisi elämänne vielä paljon rikkaammaksi, monin
kerroin valoisammaksi. Jumala on rakkaus, ja jos hän näkee minun
olevan teidän ja hänen välillään, silloin hän ottaa minut pois, hän
ottaa vähemmän antaakseen suuremman, juuri siksi että hän rakastaa
teitä."
Hän vaikeni eikä kellään ollut mitään vastaväitteitä. Sitten hän
lisäsi: "Jos Jumala näkee, etten minä ole teille esteenä, niin hän
varmaan suo minun tulla tänne vielä, mutta se riippuu kokonaan
teistä. Siksi onkin teidän syynne, jos minä kuolen."
Koko syksyn ja seuraavan talven Mathilda tunsi itsensä hyvin
raihnaiseksi. Siitä huolimatta hän oli alituisesti toiminnassa,
milloin vankilamatkoilla, milloin vapautuneitten vankien tahi muiden
tarvitsevien luona.
Eräällä sellaisella matkallaan hän saapui Kuopioon, ja käydessään
sikäläisessä lääninvankilassa hän tapasi muitten muassa miehen,
josta vallesmanni oli sanonut, että hän oli tavattoman kova. Mies
oli pitkä, kapeaharteinen, omituisen ja epämiellyttävän näköinen.
Kun Mathilda Wrede tervehti, ei tämä vastannut, vaan seisoi jäykkänä
ja liikkumattomana tarkastellen häntä ilkein ja arvostelevin
katsein. Mathilda meni lähemmäs, puhutteli häntä ystävällisesti
kertoen tulleensa siksi, että hän itse oli löytänyt Jumalan ja
tullut onnelliseksi ja halusi nyt niin mielellään auttaa häntäkin
saavuttamaan saman onnen.
Silloin mies keskeytti hänet. "Minä tunnustan, ettei kukaan koko
elämässäni ole puhellut minulle niin ystävällisesti kuin te tänään.
Mutta kuinka voi puhua siten ja olla samalla niin ylpeä kuin te
olette. Sopiiko se yhteen? Heti kun tulitte, minä ajattelin:
'Sanokoon tuo ihminen mitä tahansa, minä en välitä siitä, koska
hän on niin ylpeä:'" -- "Olkaa hyvä ja sanokaa mitä tarkoitatte
ylpeydellä, jotta voisin luopua siitä", Mathilda vastasi, "sillä ei
sen, joka kulkee Jumalan asioilla, pidä olla ylpeä." -- "Mitäs ylpeys
on, ellei sitä, että kantaa sukunsa vaakunaa rintaneulana" (Mathilda
Wrede oli monta vuotta käyttänyt kilvenmuotoista rintaneulaa).
-- "Luuletteko, että tämä on vaakunakilpi?" -- "Luulenpa kyllä",
mies vastasi. "Minä olen ollut Helsingissä ritarihuoneessa ja
nähnyt siellä vaakunakilvet, ja minä ymmärsin heti, mikä oli
rintaneulanne tarkoituksena. Siinähän on vielä kunniakkaan sukunne
tunnuslausekin aivan niinkuin vaakunakilvessäkin." -- "Nyt olette
aivan väärillä urilla", Mathilda Wrede arveli. "Ettekö ole koskaan
lukenut Raamatusta, että meidän tulee pukeutua uskon kilpeen.
Tämän rintaneulan tulee olla minulle muistutuksena ylevästä,
ihanasta uskostani, eikä kirjoitus ole suinkaan 'kunniakas', vaan
englantilainen sana, joka merkitsee 'lunastettu'." -- "Onko aivan
totta, että se on englantia?" kysyi mies. -- "On, aivan totta." --
"Voinko luottaa siihen?" -- "Voitte." Mies seisoi hetkisen ääneti
ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin ja sanoi sitten hiljaa: "Kyllä
minäkin tahdon oppia tuntemaan sen herran, jota te palvelette."
Nyt selvisi Mathilda Wredelle, ettei hänen tullut kantaa rintaneulaa
ulkomaalaisine sanoineen, ja hän lupasi miehelle hankkivansa toisen
kilven, jossa olisi sellainen tunnus, että tämä ja jokainen muukin
vanki sen ymmärtäisi. Siitä lähtien hän on käyttänyt suurta kilpeä,
jossa on suomalainen lause, ja moni vanki on kuolinhetkellään
toistanut sanat, jotka siinä ovat: "Armo ja rauha."
Seuraavana kesänä Mathilda soi itselleen ensi kerran pitempiaikaisen
levon. Kun sisarukset olivat kehoittaneet häntä noudattamaan kutsua
ruhtinatar Liewenin kotiin Liivinmaalle, hän matkusti noiden
rakkaitten ystäviensä luokse ja viipyi kaksi kuukautta heidän
kodissaan ihanassa Kremonin linnassa.
"Tänä aamuna minä saavuin Segewoldiin, jossa ruhtinatar itse oli
minua vastassa", hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään kotiin.
"Asemalta kuljimme harmaan hevosparin vetäminä ja pian näimme
edessämme ruhtinas Krapotkinin linnan, Segewoldin, korkealla
vuorella. Vähän kauempana kohosi Treiden ja korkealla sen yläpuolella
Kremon ikivanhoine pakanuuden ajoilta saakka polveutuvine raunioineen
mitä ihanimman metsän ympäröimänä. Kremonin ja Segewoldin välillä
virtaa syvällä laakson pohjalla Aa-virta, jonka yli kuljimme
lautalla. Niin väsynyt kuin olinkin matkan jälkeen, tuntui minusta
kaikki kuin sadulta. Metsän suloiset tuoksut täyttivät ilman ja
satakielet koettivat voittaa toinen toisensa laulussa. -- -- --
Huoneeni on toisessa kerroksessa, mutta en ole milloinkaan ennen
asunut niin korkealla kuin nyt, niin lähellä taivasta kuin täällä.
Jumalan huolenpito minusta ja työstäni on ihmeellinen sekä levon että
työn aikana. Sieluni ylistää häntä!"
Myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa elämästä Kremonissa:
"Tämä on oikein ihannekoti: Täällä ei vain lueta ja puhuta Jumalasta,
vaan täällä _eletään_ koko päivä hänen kanssaan. Rintaneulassani
olevat sanat 'armo ja rauha' kuvaavat parhaiten miltä minusta tuntuu.
Liewenien ja minun välinen ystävyys näyttää käyvän päivä päivältä
syvemmäksi. Minä viihdyn sanomattoman hyvin. Niin hyvin hengellisesti
kuin ruumiillisestikin minä 'syön rasvaisia ruokia ja juon hunajaa'.
Aion palata Suomeen nuorena jalopeurana sekä ruumiiltani että
sielultani ja jatkaa ihanaa työtäni. -- -- --
"Eilen oli hirveän hauskaa. Me kävelimme kolme virstaa mitä
kauneimmassa puistossa suunnattoman suuren hiekkakivivuoren reunalla.
Vuori on täynnä mitä ihmeellisimpiä luolia. Olin juuri alkanut tuumia
mielessäni, kuinka jaksan kävellä takaisin, kun kuului iloista
hirnuntaa, ja mitä ihastuttavimmat ajoneuvot tulivat samassa meitä
vastaan. Kaksi pikimustaa, rajun eloisaa leikkihevosta, paljon
pienempiä kuin ponyt, messingillä ja punaisella koristettuine
valkeine siloineen oli valjastettu neli-istuimisten metsästysvaunujen
eteen. Niiden jäljessä tuli samanlainen pienikokoinen hevonen vetäen
pyörillä kulkevaa korituolia. Nuo kolme pientä hevosta hirnuivat ja
tepastelivat, niin että sitä ilokseen katseli. Tytöt ja minä ajoimme
edeltä ja minä pidin ohjia. Me kuljimme joen vartta pitkin tietöntä
niittyä ja sitten korkeaa mäkeä ylös Kremoniin. -- -- --
"Eilen teimme aivan harvinaisen hauskan huvimatkan. Me ajoimme
harmaalla nelivaljakolla ja oli hullunkurista nähdä, kuinka
haikaroille tuli kiire pois tieltä meidän kiitäessämme eteenpäin. En
milloinkaan ennen kuin täällä ole nähnyt noita lystikkäitä lintuja.
Matkustimme eräälle luolalle, josta lumi ei milloinkaan sula. Ensin
me ajoimme kaksi peninkulmaa ja sitten kävelimme. Mentiin ylös ja
taas alas mitä jyrkimpiä hiekkakivikunnaita. Vuorten väri vaihtelee
kuparinruskeasta vaaleankeltaiseen, vivahduksin joita ei ainoakaan
maallinen maalari kykenisi jäljittelemään. Kun istun noissa syvissä
luolissa, joissa usein näkee pienen lirisevän lähteensilmän, tuntuu
minusta kuin olisin siirtynyt luomisen aamuun, jolloin ikiaikojen
Jumala muovaili maata. -- Kiitos ja ylistys, että hän on minunkin
sydämeeni luonut luolan, huoneen, jossa hän asuu."
Vaikka Mathilda usein kaipasi rakkaitaan ja työtään, kului aika
kuitenkin nopeasti. Loppukesällä hän palasi voimistuneena kotiin
saatuaan kreivitär Heydenin välityksellä tilaisuuden käydä Pietarin
kaikissa vankiloissa. Pian sen jälkeen hän oli taas täydessä työssä
vangittujen ystäviensä hyväksi.
Helsinkiin muutettua.
Seuraavana vuonna Mathilda vuokrasi itselleen pienen huoneen
eräältä Helsingin syrjäkadulta ystäviltään, Suomen pelastusarmeijan
johtajalta Hedvig von Haartmanilta ja hänen adjutantiltaan. Hänen
ylen pienen huoneensa kalustona olivat vuode, pöytä, lipasto, kaappi
ja kaksi tuolia. Siellä hän asui muutamia vuosia.
Hänen tarkoituksenaan ei ollut antautua mihinkään hurskaaseen
ruumiinkidutukseen, hän tahtoi säästää niin paljon kuin mahdollista
voidakseen jakaa muillekin jotakin. Sitäpaitsi hän arveli voivansa
parhaiten vaikuttaa väkeensä, ellei hän elänyt paremmin kuin hekään.
Siksi hän päätti myös elää samalla rahaerällä kuin Kakolan vangitkin,
siis kolmellakymmenelläkahdella pennillä päivän. Mutta hän ei ottanut
huomioon, että ruoka, joka ostetaan sadoille vangeille yht'aikaa,
tulee halvemmaksi kuin yhdelle henkilölle hankittu.
Aikaisesta aamusta Mathilda työskenteli vankiloissa, kulki vankien
asioilla, kävi köyhien sairasten ja muitten luona, joita hän saattoi
auttaa tahi ilahduttaa, ja iltaisin hänellä oli vastaanotto kotonaan.
Eräänä päivänä Mathilda Wreden ollessa ulkona käynneillään hän tapasi
vapautuneen vangin, jätkän, joka näytti tavattoman siivottomalta
ja huolimattomalta. "Rakas ystävä, te olette aina yhtä likainen",
Mathilda tervehti. "Tehkää minulle se ilo, että peseydytte kerran
päivässä!"
Pian sen jälkeen soitti sama mies eräänä iltana hänen ovikelloaan.
Hän oli puhdas ja siisti, ja pää oli kammattu vedellä kiiltäväksi.
"Kas, tuollaiselta pitää näyttää, noin hauskalta ja hienolta!"
Mathilda tervehti hänen astuessaan sisään. Mies otti juhlallisesti
taskustaan käärön ja ojensi sen hänelle sanoen: "Tämä on neidille!"
-- "Minulle! Mitä siinä on?" Hän avasi käärön. Se sisälsi
Duchesse-päärynän täynnä suuria ruskeita tahroja miehen kovista
sormista. "Onko tämä minulle?" -- "Niin, nähkääs, neiti on niin hyvä
ihminen. Minä kuljin Shoshkovin kaupan ohi ja näin tämän päärynän.
Ajattelin silloin heti: Tuo pitää neiti Wreden saada, ja se maksoi
kuusikymmentä penniä. Sitten minä muistin, että hän on niin tarkka
siitä puhtaudesta, ja niin minä menin paperikauppaan, ostin viidellä
pennillä arkin kirjepaperia ja sitten minä palasin takaisin kauppaan
ja sanoin: Käärikääpäs tuo päärynä tähän!"
Ennenkuin Mathilda ennätti kiittää, oli mies taas poissa.
Erään toisen kerran Mathilda Wrede sai kuulla, että eräs äskettäin
vapautunut vanki oli alkanut "löytää" jos jotakin, milloin
hevosvaljaita, milloin loimia ja milloin taas jotakin muuta. Mathilda
lähetti sanan pyytäen häntä luokseen.
Hän tulikin. "Rakas ystävä", Mathilda sanoi miehen istuuduttua
hänen huoneeseensa. "Olen kuullut, että olette alkanut 'löytää'
niin paljon, ja minä pelkään, että jos jatkatte sillä tapaa, löydän
pian teidät Kakolasta." Mies näytti käyvän hämilleen ja rupesi
"selittämään", mutta lopulta johduttiin täydelliseen tunnustukseen,
että hän oli varastanut. Mutta Mathilda huomasi hänen silmissään
välähdyksen, joka todisti miehen keksineen sopivan puolustuksen.
"Eikö neiti ole koskaan kuullut puhuttavan sairaudesta, jota sanotaan
kleptomaniaksi?" kysyi hän. -- "Olenpa kyllä. Vaivaako teitä se
tauti?" -- "Niin tuota, nähkääs, neiti, minä poden juuri sitä."
-- "Ihmisparka! Sehän on hirveää. Ihmisethän voivat luulla, että
te varastatte. Tunnetteko etukäteen, kun tauti alkaa saada teidät
valtoihinsa?" -- "Kyllä, kyllähän sen tuntee jo ennakolta." --
"Kuinka paljon ennen? Puoli tuntia vaiko koko tunnin, vai pitemmänkö
aikaa ennen?" -- "Tuntia ennen." -- "Sepä oli oikein hyvä, silloin
tiedän neuvon. Kun te ensi kerran tunnette sairauden oireita, niin
ottakaa silloin ajuri, olkoonpa sitten yö tahi päivä, tahi juoskaa
suoraan luokseni! Jos olen kotona, niin saatte ottaa täältä mitä
haluatte. Minähän tiedän, että se johtuu sairauskohtauksesta, mutta
jos menette muitten luokse, niin he eivät ymmärrä sitä. Minä näytän
teille, missä avain on, niin että pääsette sisään, vaikken olisi
kotona. Tulkaapa katsomaan!" He menivät porraskäytävään. "Se on
piilossa täällä maton alla kolmannella portaalla. Mutta muistakaa,
ettette saa mennä muihin huoneisiin kuin minun. Kirjoituspöytään ette
myöskään saa koskea, sillä siinä on papereita, joita ei kukaan saa
nähdä, lipastosta ja kaapista saatte ottaa niin paljon kuin haluatte.
Jos sitten palaan kotiin ja näen jotakin olevan poissa, niin tiedän,
että olette sairas ja että tuotte kaiken takaisin tultuanne jälleen
terveeksi." Mies punastui ja kalpeni vuoroon ja oli kovin häpeissään.
"Muistatteko, kuinka Kakolassa lupasitte Jumalalle, minulle ja
itsellenne aloittaa uutta elämää? Oletteko jo unohtanut sen?"
Mathilda kysyi heidän palattuaan hänen huoneeseensa. "Eiköhän
teidän olisi paras alkaa taas alusta ja totella Jumalan ääntä
omassatunnossanne?" He keskustelivat kauan ja vakavasti, ja syvästi
liikutettuna mies lähti vihdoin Mathildan luota.
Siitä on vuosia kulunut, mutta Mathilda ei ole milloinkaan enää
kuullut mitään pahaa siitä miehestä.
Aikaisin eräänä aamuna Mathilda Wreden luokse tuli kaksi
naista, jotka olivat edellisenä päivänä päässeet Hämeenlinnan
kuritushuoneesta. He sanoivat olevansa hirveän nälissään ja pyysivät
rahaa. "Rahaa te ette saa eikä minulla ole ruokaakaan, mutta tulkaa
niin menemme tässä talossa olevaan kauppaan ja ostamme, mitä
tarvitsette." Naiset näyttivät tyytymättömiltä.
Mathilda osti heille juustoa, riisisuurimoita, makkaraa ja leipää,
meni sitten kotiinsa ja valmistautui lähtemään Sörnäisiin. Tultuaan
kadulle hän näki jonkun matkan päässä molemmat hämeenlinnalaiset
ystävänsä keskustelemassa erään kolmannen naisen kanssa, ja toinen
käärö toisensa jälkeen siirrettiin tämän koriin, lähetessään heitä
Mathilda huomasi, että nainen, joka oli saanut kääröt, antoi rahaa
noille kahdelle muulle. "Mitä tämä merkitsee, ja mitä rouva tekee?"
Mathilda huudahti. "Ette te saa ottaa kahden nälkäisen ihmisen
ruokaa, vaan menkää itse ja ostakaa mitä tarvitsette!" -- "Mutta
minähän olen jo maksanut sen", nainen vastasi. -- "Olkaa hyvä ja
antakaa rahat takaisin, ja rouva antaa kyllä ruokakääröt teille
jälleen!" Molemmat naiset olivat myyneet ruoan markkaa huokeammalla
kuin mitä se oli maksanut. He odottivat ilmeisesti, että Mathilda
rupeaisi sättimään heitä, mutta hän sanoi vain: "Te olette niin
hirveän nälkäisiä ja sitten te kuitenkin annatte ruokanne vanhalle
tutulle auttaaksenne häntä. Minä maksan teille matkan raitiovaunussa,
niin ajamme yhdessä. Viivyn hetkisen Kalliossa ja sitten tulen
luoksenne ja saan nähdä, osaatteko keittää hyvää puuroa." -- "Aikooko
neiti häväistä meidät raitiovaunussa?" kuiskasi toinen naisista.
He ajoivat yhdessä Sörnäisiin ja erosivat siellä hetkiseksi. Mathilda
Wredellä ei ollut aikaa syödä heidän puuroaan, mutta kyllä se
kuitenkin keitettiin joka tapauksessa.
Eräs ehdollisesti vapautettu vanki tuli muutamana aamuna hyvin
hädissään Mathildan luokse. "Tehkää tälle mitä parhaaksi näette",
hän sanoi ottaen taskustaan hopeisen teelusikan ja ojentaen sen
hänelle. "Eilen olin muutamien tovereitten seurassa. Me ryypiskelimme
hirveästi, tupakoimme ja haastelimme tyhmyyksiä. Kun heräsin tänä
aamuna, löysin lusikan taskustani. Olen kenties itse pannut sen
sinne, mutta epäilen, että joku noista toisista on tehnyt sen
vahingoittaakseen minua. Puolen tunnin kuluttua alkaa työni. Mitä
minun on tehtävä?"
Miehen luottamus liikutti syvästi Mathildaa, sillä hän käsitti,
kuinka mies nyt jätti kohtalonsa kokonaan hänen käsiinsä. "Tulkaa
illalla takaisin, silloin kerron mitä olen tehnyt", Mathilda sanoi.
Mies meni työhönsä ja Mathilda istuutui lusikka kädessä miettimään,
mitä oli tehtävä. Jos hän istuu siinä kauan, oli hän varastetun
tavaran piilottaja, jos taas asia tulisi ilmi, suljettaisiin mies
telkien taa koko loppuiäkseen. "_Siinä_ talossa, _sillä_ kadulla he
ovat ryypiskelleet -- minä menen sinne", puhui hän itsekseen.
Hän puki nopeasti päällystakin ja hatun ylleen ja taivalsi lusikka
taskussaan taloon, jossa mies oli kertonut heidän olleen edellisen
yön. Pihalla oli matala puutalo, ja hän kuuli avoimesta ikkunasta,
kuinka eräs rouva torui kimeällä äänellä palvelijatartaan.
Hopealusikka oli kadonnut, ja kukapa muu kuin tyttö oli saattanut
ottaa sen?
Mathilda Wrede aukaisi oven astuen sisään. "Anteeksi, että olen
joutunut keskustelunne todistajaksi", hän sanoi. "Tätäkö rouva
etsii?" ja hän ojensi hänelle lusikan. "Siinähän se juuri on",
kirkaisi rouva. "Sitä hän ei ole löytänyt. Mistä hän on saanut sen?"
Sen sijaan että olisi vastannut, Mathilda kysyi: "Kuinka kauan te
olette kaivannut lusikkaa?" -- "Se oli minulla vielä eilisiltana,
mutta kun minä noin kaksikymmentä minuuttia sitten olisin tarvinnut
sitä, ei sitä enää löytynyt." "Onko lusikkaan tullut jokin kuhmu tahi
naarmu?" Rouva tarkasti sitä huolellisesti ja vastasi: "Ei."
Mathilda Wrede sanoi hyvästi aikoen lähteä, mutta silloin rouva
raivostui ja kysyi uhittelevalla äänellä, kuinka hän oli saanut
lusikan. "Sitä en voi selittää", kuului vastaus. Silloin eukko
rupesi syytämään hänelle kaikenlaisia solvauksia ja uhkasi ilmoittaa
asian poliisille. Hetkisen Mathilda kuunteli hänen puhettaan, mutta
keskeytti hänet lopulta: "Nyt rouva on häijy", hän sanoi. "Rouvan
pitäisi sanoa minulle: Kiitos, hyvä neiti Wrede, joka olette
antanut minulle lusikkani takaisin. Ilmoittakaa asia, jos teitä
haluttaa, mutta minä en tule milloinkaan sanomaan, kuinka olen
saanut lusikan, ja te tiedätte, etten minä ole ottanut sitä. Mutta
muistakaa, että silloin on myös ilmoitettava, että neiti Wrede toi
lusikan kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun olitte huomannut sen
kadonneen ja ettei siihen ollut tullut yhtään kuhmua eikä naarmua
sinä aikana." Hän sanoi hyvästi ja läksi.
Mies tuli illalla. "Vangitaanko minut ja viedäänkö takaisin?" oli
hänen ensimmäinen kysymyksensä. -- "Ei, kaikki on selvää", sai hän
vastaukseksi, "mutta älkää enää menkö sellaisiin seuroihin, sillä
kuka tahansa ystävistänne voi panna taskuihinne mitä hyvänsä tehden
teidät onnettomaksi."
Miehen iloa ja kiitollisuutta ei voi sanoin kuvata.
Siitä on jo monta vuotta kulunut. Hän on nyt kelpo ihminen ja elää
rehellisellä työllään.
Mathilda Wrede kesti aika kauan elämää, joka oli täynnä kieltäymyksiä
ja puutteita. Lopulta kuitenkin ruumiinvoimat pettivät ja yhä
useammin hän joutui vuoteen omaksi.
Kerran, kun hän taas makasi sairaana Helsingissä, hän kirjoitti
omaisilleen maalle:
"Älkää olko minusta levottomia, koetan kyllä olla varovainen! Lääkäri
sanoo, että olen parempi. Minulla ei ole aikaa kuolla, sen Herra
Jumala tietää. Hän tahtoo vain nähdä, ajattelenko minä enemmän omaa
ruumistani kuin muitten sieluja. Kiitos ja ylistys! Hän on auttanut
minua voittamaan ruumiillisen heikkouden ja tuskan. Kun sitten
tulee aika mennä kotiin, tahdon minä, että minut löydettäisiin
vartiopaikaltani, jolla sodin Jumalan ja vankien, noiden
turvattomuuden lasten puolesta."
* * * * *
Hänen sairautensa sai kuitenkin hyvin vakavan käänteen, ja hän makasi
jonkun aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla. Silloin vallitsi hänen
ystäväparkojensa joukossa suru ja levottomuus, ja hän sai joka päivä
mitä liikuttavimpia kirjeitä. Eräs heistä, sivistynyt mies, kirjoitti
parooni Henrik Wredelle, jolta hän oli tiedustellut Mathildan
vointia, seuraavasisältöisen kirjeen:
"Minä kiitän teitä, Herra Parooni, sydämellisesti Herra Paroonin
kirjeestä, jonka sain eilisiltana. Tulin sen saadessani niin
sydämestäni iloiseksi, sillä Herra Paroonin edellisen ystävällisen
ilmoituksen johdosta pidin varmana, ettei ollut enää ollenkaan
toiveita Neiti Wreden paranemisesta. Jumala olkoon hartaasti
kiitetty, että on vielä edes jonkun verran toivoa. Antakoon Hän,
Kaikkivaltias, Neidille takaisin terveytensä ja voimansa, jotta hän
voisi vielä kauan suorittaa Hänen rakkauden töitään onnettomien
vankien keskuudessa. Vain se, joka on itse ollut vankien osaveljenä,
pystyy täysin käsittämään Neidin työn arvon. Sitähän voi kyllä
elävästi kuvitella mielessään, mutta se on ja pysyy sittenkin vain
kuvitteluna. Vain Jumala ja vangit sen todella tuntevat."
Reima.
Reima oli kaunis ja viisas hevonen, Mathildan ylpeys ja ilo.
Ystävällinen ja vilkas eläin oli hänen isänsä antama lahja ja jo
siksikin hänelle erityisen rakas. Se seurasi häntä kuin uskollinen
koira minne ikinä hän meni.
Kun pelastusarmeija aloitti työnsä Suomessa ja vietti ensimmäistä
kieltäytymisviikkoansa, koetti Mathildakin kaikin mahdollisin tavoin
harjoittaa itsensäkieltämistä kootakseen varoja ystäviensä työtä
varten. Mutta ei siinä kyllin, Reimankin piti luopua kauroistaan.
Se sai elää kokonaisen viikon heinillä ja silppuappeella ja rahat,
jotka olisivat menneet kauroihin, siirrettiin pelastusarmeijan
kieltäytymisrahastoon.
Sillä viikolla Reima oli vihainen. Se seisoi korvat humussa ja
sieraimet levällään tömistellen pilttuussaan. Ei edes Mathildaa
otettu ystävällisemmin vastaan.
Eräänä päivänä Mathilda Wrede keskusteli vanki P:n kanssa Sörnäisten
vankilassa. Mies sanoi vakaasti päättäneensä aloittaa uutta
elämää. Hänet aiottiin vapauttaa muutamien päivien kuluttua, ja
hänen mielensä paloi Amerikkaan. Hän arveli näet, että vieraassa
ympäristössä olisi paljon helpompi voittaa kiusaukset. Mutta mistä
hän saisi matkarahat? Voisikohan neiti Wrede auttaa?
Samassa kun Mathilda vastasi, ettei hänellä ollut rahaa, kaikui ääni
hänen sisimmässään: "On kyllä totta, ettei sinulla ole rahaa, mutta
sinullahan on Reima. Myy se, silloin voit auttaa ihmistä, joka ikävöi
saada aloittaa uutta ja parempaa elämää!" -- "Sitä en voi tehdä", hän
vastasi. "Reima on ystäväni, eikä ystäviä myydä." -- "Totta kyllä on
Reima ystäväsi", sanoi taas sisäinen ääni, "mutta sinähän voit saada
Reimalle hyvän kodin. Kuka auttaa tätä ihmissielua, ellet sinä tee
sitä?"
Kokonaisen viikon hän taisteli itsensä kanssa, sitten hän matkusti
maalle myyden Reiman.
Kun hän palasi Helsinkiin, odotti häntä siellä kirje eräältä äidiltä
Porvoosta. Äiti kirjoitti nuoren poikansa joutuneen harhatielle ja
että hän oli mahdollisesti eksynyt Helsinkiin. Nyt hän rukoili, että
Mathilda tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen hänen lapsensa ja
lähettääkseen hänet kotiin, mikäli se oli mahdollista.
Eräs ryysyihin puettu nuori mies tuli samana päivänä Mathilda Wreden
luo. Hän kertoi vieneensä vaatteensa panttilaitokseen ja pyysi rahaa
lunastaakseen ne takaisin. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän
oli sama poika, josta onneton äiti oli kirjoittanut.
Mathilda kertoi saaneensa kirjeen hänen äidiltään, joka oli kovin
levoton ja murheissaan poikansa tähden ja sanoi vielä, että hän,
Mathilda, aikoi saattaa pojan ensimmäiseen Porvooseen menevään
junaan, sillä pojan oli lähdettävä kotiin. Hänen vaatteensa hän kyllä
sitten lunastaisi ja lähettäisi ne perästä Porvooseen, mutta nyt oli
pojan tarvis hävetä ja mennä kotiin juuri niin repaleisena ja kurjana
kuin oli.
Heidän puhellessaan ovikello soi ja P. astui sisään. "Laiva lähtee
tänä iltana ja minä pyytäisin rahaa lipun ostoon", hän sanoi. --
"Ei, minä tulen itse illalla laivalle ja ostan sen teille", Mathilda
vastasi. -- "Ei millään muotoa", mies jatkoi, "sehän olisi aivan
liikaa tällaisessa rankkasateessa. Olen juuri sitä varten tullut,
ettei neiti vaivautuisi rantaan minun tähteni."
Sade valui virtanaan ja Mathildan oli saatettava porvoolainen
nuorukainen asemalle. Yhtä hyvinhän hän saattoi jo nyt sanoa P:lle
hyvästi ja antaa hänelle samalla rahat, koska tämä oli ollut niin
hienotunteinen ja tahtonut säästää häntä lähtemästä rankkasateeseen.
* * * * *
Aika kului. Mathilda alkoi odottaa kirjettä Amerikasta. Turha odotus.
Hän oli hyvin ihmeissään. Mikä P:tä vaivasi? Ehkenpä joku onnettomuus
oli sattunut miesparalle.
Eräänä päivänä Mathilda kulki pitkin Unioninkatua Tähtitorninmäkeä
kohden. Hänen edellään hoippui juopunut mies. Mathilda katsoi ja
katsoi, ja mies tuntui hänestä tutulta. Ihmeellistä, kuinka hän
muistutti P:ta, mutta hänhän oli jo kauan sitten Amerikassa. Mies
meni erääseen kapakkaan ja Mathilda kiiruhti perästä. Se oli kauhea
paikka. Ilma oli paksuna savusta ja pienten peltien ääressä istuskeli
juopuneita ryypiskeleviä miehiä, meluten äänekkäästi. Siellä hän näki
useita ystäviään, mutta ei sitä, jota haki.
"Mitä teillä miespoloisilla on täällä tekemistä?" Mathilda kysyi
lähestyessään pöytää, jonka ääressä hänen muutamia "poikiaan" istui
lasit kädessä. Miehet nauroivat ja eräs heistä vastasi: "Minun
mielestäni me voisimme pikemminkin kysyä mitä neidillä on täällä
tekemistä?" -- "Minä etsin P:tä. Oletteko nähneet häntä?" -- "Olemme,
hän istuu tuolla nurkassa."
Mathilda riensi sinne ja aivan oikein, siellä P. istui. Mathildassa
kiehahti. "Reima parkani! Pitikö minun todellakin myydä ystäväni,
jotta P. saisi viinaa!" Sitten hän kääntyi juopuneeseen mieheen
sanoen: "Tämäkö on Amerikka? Ovatko kaikki rahat lopussa?" P.
katsoi maahan vastaten: "Ei, kyllä minulla on vielä taskussani
seitsemäntoista markkaa." "Nyt P. tulee heti täältä, sillä minä
tahdon puhua kanssanne", Mathilda sanoi hyvin päättävästi. P. nousi
toverien ivanaurun kajahdellessa ja seurasi häntä ulos.
Sitten hän hoiperteli Mathildan vierellä, kunnes päästiin hänen
kotiinsa. Mathilda ajatteli Reimaa eikä voinut unohtaa tulleensa
petetyksi. Ollessaan niin kovin kiihtynyt ei hän tahtonut puhua
juopuneen miehen kanssa. Hän sijoitti hänet huoneeseensa istumaan
ja meni itse rauhoittumaan ystäviensä luokse, joiden kodissa asui.
Palatessaan hetken kuluttua hän löysi miehen nukkumasta.
Vilkkaalla humoristisella luonteellaan Mathilda heti tajusi tilanteen
naurettavan puolen. Hän lähti keittiöön. "Roosa hyvä", hän sanoi
palvelijattarelle, "P. ilkiö on juonut Reimasta saamani rahat, ja kun
nyt menin huoneeseeni toruakseni häntä, oli hän nukahtanut tuoliini.
Keittäkää nyt oikein voimakasta kahvia. Siihen minä sekoitan
sinappia, väkevää pippuria ja jos jotakin. Kyllä minä saan hänet
hereille."
"Kas niin, P., juokaapa nyt tämä, niin heräätte!" Mathilda kehoitteli
hetken kuluttua ojentaen nukkuvalle miehelle suuren kupin kahvia. P.
aukaisi silmänsä ja maisteli kahvia. "Se maistuu pahalta", hän sanoi
ja työnsi kupin pois. -- "Ei se tee mitään. Juokaa pois vain!" väitti
Mathilda. P. joi ja irvisteli, mutta Mathilda pysyi järkähtämättömänä.
Kun mies oli lopulta täysin valveilla ja Mathilda nuhteli kiihtyneenä
häntä hänen rumasta menettelystään, sanoi mies nöyrästi: "Niin, kyllä
se oli kauheata. Ei kukaan ole varmaan milloinkaan käyttäytynyt niin
häpeämättömästi. Mutta koettakaa unohtaa!"
P. lähti todella sitten kerran Amerikkaan, mutta kauan hän ei siellä
viipynyt. Muutamia vuosia sen jälkeen, kun hän oli palannut Suomeen,
hän kuoli eräässä sairaalassa keuhkotautiin. Mathilda Wrede oli
mukana maahanpaniaisissa ja laski kauniin kieloista tehdyn ristin
hänen haudalleen.
Matti Haapoja.
Mathilda Wrede seisoi muutamana päivänä erään juuri saapuneen
vangin sellin ovella Katajanokan vankilassa pyytäen päästä sisään.
Hänen molemmat vartijansa epäröivät. He eivät uskaltaneet ottaa
vastatakseen sellaisen käynnin seurauksista, sillä mies oli hillitön,
raju ja vaarallinen. "Jumala, jonka asioilla kuljen, kantaa minusta
edesvastuun, ettekä te", kuului Mathildan vaatimaton vastaus.
Monien vastaväitteiden jälkeen hänet lopulta laskettiin sisään ja ovi
suljettiin hänen jälkeensä. Vuoteella makasi jättiläismäinen olento
harmaajuovainen huopapeitto vedettynä pään yli. Hän ei liikahtanut
vähääkään ovea avattaessa. Mathilda yskäisi, odotti hetken ja kulki
sitten hitain, mutta kuuluvin askelin hänen vuoteelleen -- turhaan,
mies ei näyttänyt kuulevan mitään. Silloin Mathilda laski kätensä
hänen olalleen sanoen: "Nukkuuko Haapoja, vai kuinka on laitanne?"
Kuin nuoli mies syöksähti vuoteesta huolimatta raskaista
vartaloraudoistaan, heitti peiton yltään ja seisoi lattialla
Mathildan edessä. Hän oli oikea jättiläinen, solakka, sorjavartaloinen
ja harvinaisen kaunis. "Kuka te olette ja mitä te teette täällä?"
hän kiljaisi. -- "Minä olen vain ihminen, joka olen kuullut teidän
olleen Siperiassa. Olette varmaan tavannut siellä suomalaisia,
ehkenpä Sandin, Ronkaisen ja Forsbergin?" -- "Kyllä minä sitten
arvaan kuka te olette", vanki jatkoi. "Te olette Mathilda Wrede." Ja
heittäen mitä halveksuvimman ja musertavimman katseen hän lisäsi:
"Te tulette saarnataksenne minulle. Turhaa ajan hukkaa ja turhaa
vaivaa. Menkää muitten luokse. Älkää vaivatko itseänne minun tähteni!"
ja hän istuutui vuoteen reunalle.
Sitten ääni aivan muuttui ja hän jatkoi: "Minä tahdon heti alusta
alkaen sanoa suoraan, että on aivan turhaa yrittää käännyttää minua.
Sydämeni on kova kuin kivi, mutta syntiensä suuruuteen katsoen se
on jo kasvanut vuoren korkuiseksi." -- "Jumalalle olkoon kiitos
siitä!" Mathilda vastasi. "Kivelle ei voi kylvää siemeniä, mutta
vuorissa on aina halkeamia, joihin kerääntyy multaa ja joissa siemen
saattaa itää. Minä olen nähnyt ruohon, puiden ja pensaiden kasvavan
sellaisissa paikoissa. Nyt me etsimme sellaisen kohdan teidän
sydämestänne."
Mies ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen keskustelun saamaan
käänteeseen ja mittaillen Mathildaa vaanivin katsein kiireestä
kantapäähän hän kysyi: "Olettekos te sen Vaasan maaherran tytär?"
-- "Olen, tunsiko Haapoja hänet?" -- "Hän oli komein mies, mitä
olen nähnyt. Kyllä tekin olette pitkä, kuten hän, mutta miltäs te
näytätte? Laihalta ja rumalta, ja millainen nenäkin teillä on!" --
"Eivät kaikki voi olla yhtä kauniita kuin isäni ja te." Mathilda
seisoi hetkisen ääneti, sitten hän jatkoi: "Kyllä te olette minusta
vähän epäystävällinen, kun annatte minun seisoa ja istutte itse."
-- "Täällähän ei ole tuolia. Uskaltaisitteko todella istua Matti
Haapojan vieressä?" hän kysyi hämmästyksen valtaamana. -- "Siirtykää
hieman, niin että minullekin jää tilaa", Mathilda vastasi. Vanki
näytti hyvin kummastuneelta, vetäytyi hiukan kauemmas, ja Mathilda
Wrede istuutui hänen viereensä.
Sen sijaan että olisi "saarnannut", kuten mies oli odottanut,
Mathilda rupesi kyselemään Siperiasta ja kaikista siellä olevista
ystävistään, ja aika kului nopeasti siihen asti, kun hänen oli
lähdettävä.
Tätä käyntiä seurasi useita muita ja eräänä päivänä Mathilda seisoi
hänen sellissään suuri suomalainen raamattu kädessään. Hän tervehti
iloisesti, mutta Haapoja ei vastannut, vaan seisoi hymyillen
halveksivasti ja tuijotti kirjaan. Lopulta he istuutuivat ja Mathilda
alkoi puhua. "Kuulutteko te niihin, jotka luulevat, että jokaisesta
raamatun paikasta voi olla hyötyä sielulle?" Haapoja keskeytti hänet.
-- "Luulen." -- "Teidän täällä istuessanne ja puhuessanne minulle
raamattu on auennut useita kertoja samasta kohdasta. Lukekaa se, niin
saamme nähdä, voitteko saada siitä jotakin minulle!"
"Mitenkähän tässä oikein käy?" Mathilda ihmetteli itsekseen.
Ääneen hän sanoi tuntevansa vielä niin vähän raamattua, ettei hän
mahdollisesti osannut selittää sitä paikkaa. Hän otti raamatun, jonka
ensi sivu oli avautunut ja luki: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan.
Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan
henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: Tulkoon valkeus. Ja
valkeus tuli." -- "Kuinka nuo sanat ilahduttavatkaan minua!" Mathilda
huudahti. "Alussa oli autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki liikkui
suuren tyhjyyden yllä. Juuri niin on jokaisen ihmisenkin laita,
ennen kuin hänen sielussaan syntyy selvyys ja kirkkaus. Siellä on
autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki leijailee pimeitten syvyyksien
yllä. Katsokaapa omaan sydämeenne juuri nyt! Tehkää se rehellisesti,
rohkeasti ja syvästi ja te olette huomaava, että siellä on aika
surullista, täysi sekamelska, autiota, tyhjää, pimeää ja kylmää
siellä on. Mutta sallikaapa Jumalan sanoa: Tulkoon valkeus! Silloin
tulee valoisaa. Niin kaikki selvenee. Syntyy maailma."
Kauan hän puheli siten vakuuttavasti ja hellytellen, kuten se,
joka tietää tuovansa sanomaa elävältä Jumalalta. Yht'äkkiä Haapoja
syöksähti pystyyn ja heittäytyi suinpäin lattialle kahleitten
kalistessa hirvittävästi.
Vahtimestari kurkisti ovessa olevasta tarkastusreiästä. Hän oli
kuullut melun ja pelkäsi jotain tapahtuneen. Mathilda antoi hänelle
merkin kadota ja nähdessään, ettei vaaraa ollut, hän vetäytyikin pois.
Nyt alkoi sieluntaistelu, epätoivoinen ja valtava. Tuo jättiläinen
vääntelehti, nyyhkytti ja ähki mitä suurimmassa tuskassa. Mitä
oli tehtävä? Puhua Mathilda ei uskaltanut miehen suuren taistelun
aikana, ei koskea pyhimpään, ihmisen syvään hengelliseen hätään.
Jos mies äkkiä heräisi jännityksestään ja huomaisi, että hänet on
siinä tilassa nähty, hän saattaisi tuntea tulleensa loukatuksi koko
elämäkseen. -- Mathilda istui siinä hiljaa, itkien osanotosta ja
tuskasta ja huusi Jumalalta apua.
Lopulta mies nousi ja istuutui vuoteelle. "Miltä tuntuu, Haapoja?"
Mathilda kysyi. -- "En tunne kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Sen
mukaan kuin te olette puhunut, minä olen tehnyt, mitä minulle kuuluu,
nyt on Jumalan asia auttaa minua, jos se on mahdollista. Minulla
on teille suuri pyyntö. Tahdotteko jäädä tänne siksi, kunnes ovet
illalla suljetaan? Sillä kun vartijat ovat kuulleet minun itkevän,
hyökkäisivät sekä pappi että virkamiehet tänne, enkä minä halua
nähdä ketään heistä. Ainoa turvani olisi, että te viipyisitte täällä
luonani. Istukaa hiljaa! Täällä on leipää ja maitoa ja kirja, jota
voitte lukea."
Mathilda jäi, kuten mies pyysi. Koko aikana kello kahdestatoista
päivällä kello kuuteen illalla ei sanottu ainoatakaan sanaa.
Eräänä uudenvuoden aamuna Mathilda Wrede matkusti Hämeenlinnaan
mennäkseen tapaamaan ystäväänsä Matti Haapojaa, joka oli siirretty
sinne tutkittavaksi ja odotti Mathildaa juuri mainittuna päivänä.
Heidän istuessa ja puhellessa keskustelu siirtyi huomaamatta
menneisyyteen. "Elämässäni on tapauksia, joita en ole milloinkaan
kertonut kellekään", hän sanoi, "mutta nyt tunnen suurta halua vetää
ne esiin piiloistaan. Voitteko kuulla hirveitä asioita?" -- "Kyllä,
jos se on teille avuksi."
Haapoja alkoi kuvailla mitä kauheimpia tapauksia. Hän paljasti
Siperian elämän kauhuja, joita hän oli itse kokenut ja elänyt.
Mathilda istui jäykkänä kauhusta ja kuunteli.
Lopetettuaan hän istui hetken hiljaa ikäänkuin olisi miettinyt
jotakin. "Eikö olekin tapana, että kuolemaan tuomitun viimeinen
pyyntö täytetään?" hän kysyi. -- "Kyllä, sen kyllä uskon." -- "Jos
minut mestataan, niin en millään ehdolla tahdo joutua tekemisiin
papin kanssa", jatkoi Haapoja. "En ole sietänyt heitä milloinkaan
eikä minulla ole koskaan ollut heistä mitään apua. Minulla on eräs
toive. Saanko lausua sen? Viimeinen, jonka haluaisin nähdä, ennenkuin
menen tekemään tilin elämäni toimista, olette te. Voitteko olla
saapuvilla?" -- "Voin kyllä, jos se on avuksi toiseen maailmaan
lähtevälle." -- "Kiitos!"
Kello oli noin kolme, kun Haapoja nousi, soitti vartijaa ja kuiskasi
hänelle muutamia sanoja hänen raottaessaan ovea. Hetken kuluttua
vartija palasi kantaen paikattua posliinituoppia kuorittuine
maitoineen ja sanomalehteä, jossa oli erittäin vastenmielisen
näköinen keltainen voipala.
"Aion tarjota teille päivällistä", sanoi Haapoja. "Te ette ole syönyt
mitään vielä tänään ja palaatte pian Helsinkiin. Minulla oli kymmenen
penniä omaa rahaa ja pyysin vartijan tuomaan maitoa viidellä pennillä
ja voita viidellä pennillä. Leivän sain aamiaiseksi." Hän meni hyllyn
luo ottaen raamattunsa -- leipä oli sen kannella. "Kun vartija jakoi
meille tänään leipää", hän jatkoi tullen Mathildan luokse, "ojensin
minä raamattuni -- teidän lahjanne -- ja sen kannelle hän sen pani,
sillä minä en tahtonut koskea verisillä käsilläni leipään, jonka
te tulisitte syömään." Mathildan koettaessa syödä vanki jatkoi
kertomustaan.
Pyhäiltoina oli Siperiassa Verhne Suetukin siirtolassa oleskelevilla
suomalaisilla tapana kokoontua kapakkaan. Puheltiin kodista,
urotöistä ja rikoksista, toinen toisistaan kauheammista; juotiin,
pelattiin ja kiroiltiin. Itse hän ei koskaan juonut itseään humalaan,
sillä se on häpeällistä. Hän arveli, ettei eläinkään käyttäydy
milloinkaan niinkuin juopunut ihminen.
Tovereitten maatessa tukkihumalassa oli hänen tapana mennä
suomalaiselle kirkkomaalle, joka oli vähän matkaa kaupungin
ulkopuolella. Se oli ihmeellinen paikka. Siellä oli riippakoivuja
valkeine runkoineen aivan kuin Suomessakin ja saman muotoisia kuin
sielläkin. Ne olivat imeneet voimaa Suomen parmailta ja siksi ne
Siperiassakin olivat suomalaisia.
Eräänä lauantai-iltana hän oli jälleen ollut kapakassa. Hän
kuljeskeli kirkkomaalle vievää tietä rinnassaan jäytävä tunne siitä,
että oli auttanut maamiehiään juomaan itsensä juovuksiin. Oli
satanut. Hänen katseensa kiintyi risteihin, vanhoihin risteihin,
uusiin risteihin ja kaikenlaatuisiin risteihin -- yhdessä puumerkki,
toisessa kirjain tahi nimi. -- Siellä lepäsi yksinomaan hänen
maamiehiään, suomalaisia, mutta vain halveksittuja vankeja!
Kaikilla heillä oli kuitenkin ollut äiti, ja he olivat kenties
olleet vanhempainsa toivo. Mutta sitten elämä tuli kiusauksineen,
lankeemuksilleen ja rikoksineen ja sitten vankila -- Siperia. Täällä
heidän elämänsä päättyi; he katosivat maine tahrattuna, unohdettuina,
halveksittuina suureen tuntemattomaan. Täällä hänet itsensäkin
kenties kerran lasketaan maan poveen. -- Oli hiljainen kesäyö. Tuulen
leyhkä suhahti koivussa, jonka juurella hän istui ja joka oli kaunein
kaikista. Pieniä vesipisaroita putoili lehdiltä, ainoat kyyneleet,
jotka on vuodatettu täällä lepäävien tähden, mutta ne olivatkin
puhtaita, suloisia kyyneleitä! Tuntui kuin hänessä olisi särkynyt
jotakin hänen maatessaan siinä maassa. Hän ei ollut itkenyt sitten
kuin nuorena, nyt oli kuin kaikki patoutuneet sulut olisivat auenneet
ja hän itki, itki hillittömästi nyyhkyttäen aamuun saakka.
Hän pelkäsi, että joku suomalaisista saattaisi tulla kirkkomaalle
sunnuntaiaamuna ja näkisi hänet heikkouden hetkenään. Turha pelko, he
nukkuivat vielä kaikki yöllisen mässäyksen uuvuttamina.
Niin hän vuodatti sielunsa tuskan ja syvän epätoivonsa hukatun
elämänsä tähden.
* * * * *
Keväällä Mathilda Wrede sai kirjeen Hämeenlinnasta Matti Haapojalta.
Sitä hän säilyttää yhä kalleimpien aarteittensa joukossa. Se on
alkuperäisessä muodossaan seuraavanlainen: