kuolemaisillaan", ja Mathilda kiiruhti miehen luo. Hän oli mitä
hirveimpien tautien kiusaama mies. Jottei levittäisi muihin
tartuntaa, ei häntä oltu otettu sairasosastolle. Hän makasi yksinään
sellissään olkipatjalla. Houreissaan hän oli usein heittäytynyt
pois sängystä ja ettei se uusiintuisi, oli hänelle laitettu vuode
lattialle. Mies oli hyvin kuuro. Mathilda ryömi polvilleen hänen
vuoteensa ääreen ja alkoi puhua hänelle niin kovaa kuin voi. Mies
koetti liikuttamalla huuliaan osoittaa ymmärtävänsä, sillä hän ei
voinut enää puhua. Hän oli niin likainen siinä maatessaan. Mathilda
kasteli nenäliinansa veteen, pesi hänen otsansa ja antoi hänelle
maitoa juoda.
Tullessaan vihdoin takaisin käytävään Mathilda kuuli hurjaa huutoa
ja kirouksia. "Mikä nyt?" kysyi hän vahtimestarilta. -- "M. on
raivoissaan", tämä vastasi. "Kun hänen piti työnsä lopetettuaan
antaa työkalunsa pois, piti hän suutarinpuukon, vaikka me tahdoimme
ottaa sen. Nyt hän kulkee kopissaan edes takaisin, kiroaa, huitoo
ympärilleen puukolla ja sanoo, että tänä iltana pitää Kakolassa olla
yhtä ihmishenkeä vähemmän, joko hän ottaa jonkun virkamiehen tahi
sitten oman henkensä. Me aiomme nyt juuri mennä hänen luokseen ja
painaa hänet patjan avulla seinää vasten, niin että voimme panna
hänet käsirautoihin ja viedä maakerrokseen." -- "Ei", Mathilda sanoi.
"Se ei saa tapahtua. Nyt on jouluaatto, eikä tänään viedä ketään
maakerrokseen. Minä menen hänen luokseen."
Vahtimestari aukaisi sellin oven Mathildan seisoessa ulkopuolella
ja kuullessa M:n hirveät huudot ja kiroukset. "Hiljaa M.! Olkaa
rauhassa! Minä täällä vain olen", puheli Mathilda. -- "Eikö kukaan
muu tule mukaanne?" huusi mies vastaan. --
"Ei, ei kukaan muu."
"No mikä nyt on, kun M. käyttäytyy tällä tavoin?" kysyi Mathilda.
-- "Minä olen vannonut, että tänään otetaan yksi elämä, joko jonkun
muun tahi minun", vastasi mies. -- "Silloin meillä kahdella on
aivan eri mielipide", sanoi Mathilda. "M. tahtoo ryöstää elämän ja
minä tahtoisin auttaa elämän antamisessa. Täällä ei tänään surmata
ketään, vaan elävä Jumala sytyttää uuden, ihanan ja puhtaan elämän.
Ja muistakaa, että M:llä on sydänvika. Jos M. huutaa ja elämöi noin,
niin voi kuolema tulla silmänräpäyksessä, eikä M. voi nykyisessä
mielentilassaan astua Jumalan eteen. Olkaa nyt hyvä ja antakaa puukko
heti minulle!" -- "En minä anna sitä, minä aion peloitella heitä",
vastasi mies. -- "Ketä M. aikoo peloittaa? Ei ainakaan minua", jatkoi
Mathilda. "On aivan lapsellista luulla voivansa peloitella ihmisiä
mokomalla pikku puukolla. Kas niin, antakaa se nyt minulle!" -- "Ei,
sitä en tee. Neitihän on sanonut, että on aina pidettävä sanansa, ja
minä olen vannonut, etten anna sitä." -- "Vai niin, aikooko M. ruveta
niin oivaksi mieheksi, ettei riko koskaan sanaansa? Sitäpä oli oikein
hauska kuulla. Mutta mitähän jos M. kuitenkin antaisi puukon minulle,
minä tarvitsen kyllä saada joululahjan. Leipurikin antaa vehnäsen, ja
minusta tuntuu, että M. voisi antaa puukon."
Vanki oli jo rauhoittunut huomattavasti. Mutta yhä hän vain väitti
vastaan. "Ei, en anna sitä." -- "Vai niin", Mathilda Wrede sanoi.
"Ellei M. anna sitä, niin minä otan sen. Ojentakaapa kätenne, niin
koetan!" M. rupesi nauramaan ojentaen kätensä, Mathilda tarttui
siihen ja alkoi hitaasti suoristaa sormia, mutta mies painoi ne
samassa taas alas. "Jos olen kerran avannut käden, niin M. ei saa
sulkea sitä uudelleen. Muuten tämä käy liian vaikeaksi ja vie liian
paljon aikaa", sanoi Mathilda. "Kas noin! Sepä oli hyvä, yksi --
kaksi -- kolme -- juuri niin. Nyt koko käsi on auki ja tässä on
puukko!"
Hetkisen he sitten istuivat jutellen. Kun Mathilda jätti hänet, M.
oli aivan rauhallinen ja ystävällinen.
Käytävässä Mathilda tapasi vartijan. "Älkää ilmoittako tätä asiaa!"
pyysi hän. "Luvatkaa se minulle! Nythän on jouluaatto. M. aikoo tästä
lähtien ruveta niin siivoksi mieheksi, että pitää aina sanansa.
Sentähden hän vain ei antanut puukkoa pois, kun oli vannonut, ettei
sitä tee." Mathilda ojensi puukon vartijalle eikä M:n tarvinnut
viettää jouluaan rangaistuskopissa.
Niin Mathilda kulki sellistä selliin käyden joka vangin luona. Hän
toivotti heille rauhallista joulua, antoi kullekin joulukirjeen ja
puristi heidän kättään.
Kun vankilan portit illalla suljettiin, meni hän ulos. Hän oli saanut
katsahtaa tuskan ja avuttoman epätoivon maailmaan ja hänen sielussaan
paloi rakkaus ja osanotto noihin laiminlyötyihin ja elämän kylmyyden
kangistamiin ihmislapsiin. Väsyneenä hän taivalsi edestakaisin
Kakolan ja lääninvankilan väliä. Hänen allaan lepäsi kaupunki
lukemattomine säteilevine valoineen. Hän muisteli kotiaan ja kaikkia
rakkaitaan. Hän ajatteli jouluiloa, joka vallitsi ihmissieluissa.
Mennessään toisaalle hän näki valkean valon tuikkivan lääninvankilan
ikkunoista, ja ajatus kiiti ihmispoloisten luo, jotka istuivat siellä
odottaen tuskaisin mielin tuomiotaan. Hän huusi Jumalalta apua ja
laupeutta itkien osanotosta.
Kääntyessään taas toiselle taholle oli Kakola hänen edessään ja
valot loistivat sellien pienistä ikkunoista. Voi, mikä epätoivo
siellä ristikkojen takana! -- vanki raukkojen itsesyytökset, heidän
kaipuunsa ja kalvavat omantunnontuskansa! Hän kamppaili Jumalan
kanssa rukouksessa heidän puolestaan. Hän anoi ja kerjäsi, että Herra
tunkeutuisi heidän synkkiin selleihinsä vieden sinne rakkautensa ja
hajoittaen niistä pimeyden.
Lopulta hän palasi asuntoonsa. Hän asusti eräässä johtajan
huoneustoon kuuluvassa pienessä kamarissa, siellä olivat hänen
joululahjansa, vankien yhteinen vehnäpulla ja erään vangin valmistama
lipas. Mathilda istuutui kirjoittamaan Helena-sisarelleen:
"Sydän on liian täynnä voidakseni kuvailla sinulle, miten joulua
vietettiin. Olin valmistautunut viettämään vankilan joulua, mutta
todellisuus oli kuvitteluja raskaampi. Käytävän ikkunoista saattoi
nähdä kaupungin tuhannet jouluvalot ja minä kuvittelin mielessäni
onnellisten, lämpöisien kotien helmassa vallitsevan sykähtelevän
ylivuotavan ilon. Kakolassa oli kuin aina ennenkin: Kahleet
kalisivat, kyyneleet kimaltelivat, mutta kärsimys ja kaipuu olivat
liian syvät ja voimakkaat, jotta niitä olisi voinut tuoda sanoin
ja kaikkein vähimmin valituksin ilmi. Minä rakastan, niin, ihailen
Kakolassa olevien ystävieni kykyä hillitä itseään. Tiedän kyllä, että
he tekivät sen minun tähteni -- he ovat ihmeellisen hienotunteisia!
Kaikki vangit olivat niin ystävällisiä. Yksinpä Karppinenkin sanoi:
'Jumala palkitkoon!'
"Olin aivan terve alkaessani joulukirjeitten jakelun, mutta heti
oltuani erään parhaillaan kuolemaa tekevän miehen luona, silitettyäni
hänen otsaansa ja sanottuani hänen korvaansa joitakin sanoja, tunsin
rintaani vihlaisevan kovin ja pian sen jälkeen tuli suuni täyteen
verta, mutta tuntui melkein hyvältä saada ruumiillisestikin niin
sanoakseni antaa sydänvereni ystävieni puolesta. Jaksoin kuitenkin
kello kuuteen saakka.
"Oman Helenani ei pidä olla levoton eikä pahoillaan! Jumala on tuova
minut kotiin luoksesi, kun vain työni täällä päättyy. Helena,
rakkaani, toisaalta vedät _sinä_ puoleesi koko sydämeni ja toisaalta
taas tuntee se kiintymystä maani langenneihin, vangittuihin ja
halveksittuihin lapsiin. Mutta vaikka aikani meneekin enimmäkseen
vankien kanssa työskennellessä, niin he eivät kuitenkaan vei
vallata vähintäkään osaa tunteista, jotka ovat kaikkein syvimpänä
sydämessäni. Ensimmäinen kuva, joka on painettu sydämeeni, on siellä
yhä vieläkin, ja se on Helenani kuva ja muisto hänen rakkaudestaan.
Eivät edes vangit pääse sille alueelle, sillä se oli valloitettu ja
täysi jo kauan ennen kuin he saivat ystävänsä.
"Vaikka olenkin niin kiitollinen Jumalalle saamastani ihanasta
työstä enkä suinkaan haluaisi vaihtaa osaani kenenkään kanssa,
tunnen kuitenkin itseni välistä niin yksinäiseksi, niin rajattoman
yksinäiseksi kylmässä vieraassa maailmassa. 'Vain Jumalassa sieluni
löytää levon'."
* * * * *
Oli yö -- ja vihdoin nukahti "vankien ystävä" yksinään Jumalansa
kanssa ja sydän ylen täynnä.
"Mathilda Wreden malja!" ja muita kertomuksia.
Muutamana paahtavan kuumana kesäpäivänä Mathilda Wrede kulki yksinään
ja uupuneena kivistä katua, joka vie Tähtitorninmäelle Helsingissä.
Lähestyessään vihreää mäkeä hän näki kaksi ränstyneen näköistä miestä
lojuvan ruohikossa olutpullo välissään. He koettivat innokkaasti
avata korkkia neulalla. "Ihmisparat", Mathilda ajatteli kulkiessaan
tietä eteenpäin, "jospa minä voisin tehdä jotain heidän hyväkseen!"
Juuri kun hänen piti kulkea heidän ohitseen, nykäisi toinen miehistä
toveriaan kylkeen sanoen: "Näitkös silmiä?" -- "Tämä toimitus ei ole
mieleen", vastasi toinen. Sitten hän huusi käheällä ja venyttelevällä
äänellä: "Neiti!" Mathilda kääntyi. Mies oli juuri saanut korkin
auki. "Maljanne, Mathilda Wrede!" Ja hän käänsi pullon samassa
alassuin, niin että sisällys valui maahan.
Samassa silmänräpäyksessä Mathilda Wrede seisoi heidän edessään
kysyen: "Minunko tähteni te todella kaadoitte maahan tuon ilkeän
nesteen, jonka juomisesta tiedän teidän niin iloinneen?" -- "Neitihän
kiivailee niin sen raittiuden puolesta", mies vastasi. "Mutta kyllä
oli vahinko hyvää olutta", lisäsi toinen. -- "Tiedättekös, miehet",
puuttui Mathilda Wrede puheeseen, "että minulla on tänään ollut hyvin
vaikea päivä ja kuljin juuri tuumien, että tarvitsisin jonkun ilon,
ja nyt se tuli teidän kauttanne suurempana ja kauniimpana kuin olin
voinut ajatellakaan. Ymmärrättekö, ystäväni, että äskeinen työnne
on kenties kaunein mitä koko elämässänne olette tehneet? Te olette
luopuneet omasta nautinnostanne ilahduttaaksenne minua. Ja nyt minä
kutsun teidät kahville." Toinen miehistä vastasi: "Me emme ole oikein
siinä kunnossa, että voisimme tulla." -- "Ne kaksi, jotka ovat olleet
siinä kunnossa, että ovat voineet valmistaa minulle suuren ilon,
voivat kyllä tulla kanssani juomaan kahvia", virkkoi Mathilda.
Miehet näyttivät iloisen hämmästyneiltä, nousivat hitaasti ja
seurasivat Mathildaa horjuvin askelin pieneen lähellä olevaan
kahvilaan.
Juodessaan kahvia he aukaisivat sydämensä Mathildalle ja kertoivat
avoimesti suruistaan ja vaikeuksistaan.
* * * * *
Muutamana iltana myöhään syyspuolella, kun Mathilda Wrede oli juuri
aikeissa mennä nukkumaan, soitettiin ovikelloa ja mies astui sisään.
"Hyvä neiti, antakaa vähän rahaa minulle raukalle ja toverilleni,
joka odottelee kadulla", alkoi hän mankuvalla äänellä. "Tänä iltana
on niin kylmä. Meillä ei ole kattoa pään päälle eikä ruokaakaan.
Antakaa, kiltti neiti, meille molemmille kolmekymmentä penniä yösijaa
varten ja kaksikymmentä penniä ruokaan, siitä tulee yhteensä markka."
-- "En minä anna", vastasi Mathilda. "Kyllä minä tunnen teidät,
te ette pyydä rahoja yömajaa ja ruokaa varten, vaan saadaksenne
väkeviä." Mies ei päästänyt häntä niin vähällä. Yhtä surkealla
äänellä hän jatkoi: "Voiko neiti todellakin mennä nukkumaan suloiseen
vuoteeseensa, vaikka neiti tietää, että kaksi miesraukkaa kuljeksii
pakkasessa ja palelee ja näkee nälkää?" -- "Ei, sitä en todellakaan
voi", Mathilda vastasi. "Tästä saatte sitten markan. Hankkikaa
itsellenne yösija ja ruokaa, mutta muistakaa, että minun rahojani
ette saa käyttää viinaan."
Mies kiitti ja meni, mutta hetkisen kuluttua soitettiin taas. Äh,
Mathilda ajatteli, hän on varmasti kertonut, kuinka helposti minua
voi narrata, ja nyt tulee joku toinen. Hän aukaisi ja sama mies tuli
sisään. "No, taasko te olette täällä?" -- "Niin, katsokaas neiti",
mies sopersi ja hypisteli kulunutta lakkiaan, "tuota, minä valehtelin
sittenkin. Meidän piti ostaa punssia eräältä toverilta ja meillä
oli markan verran liian vähän rahaa, ja silloin me keksimme jutun.
Mutta meidän tuli niin paha olla, emmekä me saata ottaa neidin rahoja
punssiin." Hän ojensi rahan takaisin Mathildalle.
* * * * *
Muutamana toisena iltana soitettiin taas ovelle, ja kun Mathilda
Wrede aukaisi, seisoi ulkona äskettäin vapautunut vanki suuri kirves
kainalossaan. "Mikäs tuo on?" osoitti Mathilda kirvestä. -- "Se on
kirves." -- "Mitä F. aikoo sillä tehdä?" -- "Minä olen vuokrannut sen
viidestäkymmenestä pennistä ja aion mennä säikyttelemään ihmisiä,
että he antaisivat minulle rahaa." -- "Vai säikyttelemään ihmisiä! Se
ei saa tapahtua. Antakaa se minulle!" -- "Ei." -- "No, antakaa minun
vuokrata se markalla!" -- "Ei, en minä anna", väitti mies. Mutta
monien houkuttelujen ja vastaväitteiden jälkeen Mathilda sittenkin
sai sen. Ennenkuin poistui, mies pyysi kirveestä vuokraa markan.
Mutta Mathilda Wrede vastasi, ettei hän antanut sinä iltana, sillä
rahat menisivät viinaan. Mies rupesi itkemään ja sanoi nyyhkyttäen:
"Saanko edes nenäliinan!" -- "Sen kyllä saatte."
Sitten F. poistui, mutta pysähtyi vielä ovessa ja rallatti: "Farväl,
min hulda vän, snart råkas vi igen." [Hyvästi, sulo ystäväin, me
tapaamme niin pian ain'.]
Ja aivan oikein. He kohtasivat taas pian Lappeenrannan vankilassa.
Erään toisen kerran F. tuli pyytämään rahaa ostaakseen uuden hatun.
"Olisiko teillä todella tuntoa ottaa niin paljon rahaa, kun tiedätte,
että on niin monta naista ja lasta jotka tarvitsevat ne paljon
paremmin?" Mies väänteli vanhaa kulunutta lakki-reuhkaansa ja sanoi
hitaasti: "Kyllähän minä tiedän, että monet muut tarvitsevat ne
paremmin kuin minä, mutta on minulla kuitenkin tuntoa ottaa ne. Kyllä
olisi hyvä saada hattu." -- "No, lupaatteko olla oikein siivo, niin
että ette peloittele ketään ettekä tee muuta pahaa?" Mies lupasi.
Seuraavana päivänä Mathilda meni hänen mukaansa ja osti hatun. F. oli
onnellinen kuin pieni lapsi.
* * * * *
Kun taas oli kulunut jonkun aikaa, tuli hän jälleen Mathildan luo
kertoen poliisin olevan hänen kintereillään. Oli varastettu kenkäpari
ja häntä epäiltiin varkaudesta, mutta tällä kertaa hän ei ollut
tehnyt mitään pahaa. "Miksi ette sano, ettette ole varastanut niitä?"
kysyi Mathilda. Mies vastasi surkean naurettavan näköisenä: "Kyllä
minä olen sanonut, mutta kukaan ei usko minua, sillä minulla on aina
tapana kieltää. Mutta hattua on sääli, jos joudun kiinni."
Sillä kertaa hän ei kuitenkaan joutunutkaan kiinni.
Vierähti vähän aikaa ja taas F. tuli vieraisille "vankien ystävän"
luokse. Hän jäi oven suuhun ja sanoi itku kurkussa: "Minun pitää aina
tulla kertomaan neidille, kun olen tehnyt jotain pahaa, ja eilen minä
olin taas juovuksissa." -- "Mutta F:hän ei ole selvä vielä nytkään",
vastasi Mathilda. "Niin nähkääs, enhän minä uskalla tulla selvänä
ollessani kertomaan neidille tehneeni pahoja, siksi minun täytyi
ryypätä itseni humalaan tänäänkin."
F. oli istunut useita vuosia vankilassa, mutta hänet vapautettiin
Venäjän vallankumouksen tapahduttua, ja kohta sen jälkeen hän tuli
eräänä iltana tapaamaan vanhaa ystäväänsä. Hän oli juovuksissa ja
itkeskeli, kuten tavallisesti.
"Kuinka voitte olla noin vastenmielinen, sehän on oikein surullista?"
kuului Mathilda Wreden tervehdys. -- "Minun täytyi tulla sanomaan
jäähyväiset", mutisi mies, "ja sitten minun piti kertoa, että
veljeni, jonka neiti näki vankilassa ja joka armahdettiin
toukokuussa, oli yksi niitä miehiä, jotka varastivat ja joivat
patologin ruumisspriitä ja kuolivat." -- "Vai niin, ja nyt F. aikoo
tehdä samoin kuin hänkin ja ryypätä itsensä kuoliaaksi". -- "En,
mutta enkö saa tulla sisään?" -- "No tulkaa sitten ja istukaa, eihän
F. jaksa seisoa." -- "Minä olen tehnyt niin hirveän paljon pahaa ja
huomenna otan itseni hengiltä tahi joudun kiinni."
Rouva E. raoitti keittiön ovea kovaäänisen puhelun säikäyttämänä.
Tehden torjuvan liikkeen F. huudahti: "Sanokaa, että hän menee pois!"
-- "Hyvä rouva E., menkää vain! F:lla on kerrottavana salaisuuksia",
kehoitti Mathilda Wrede.
Heidän jäätyään yksin mies alkoi taas: "Mitä minusta tullee, kun olen
oikein syntynyt roistoksi?" -- "Älkää syyttäkö sitä!" tuumi Mathilda,
"F. voi kyllä olla hyvä kunnon mies, kun vain tahtoo, ja kuitenkin
F. juo ja tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä." -- "Niin, minä olen tehnyt
niin hirveitä tekoja." -- "Eihän F. vain liene varastanut kenenkään
ullakolta?" -- "Monelta", vastasi tämä surkean ruikuttavasti.
Hetkisen kuluttua Mathilda sanoi: "Nyt F. saa mennä. En halua,
että poliisi vangitsee teidät täällä. Kiitos, että tahdoitte tulla
kertomaan veljestänne ja kiitos, että halusitte myös sanoa hyvästi.
Jos F. elää huomenna ja on vapaa ja selvä, niin tulkaa tänne, että
saamme jutella, mutta nyt hyvästi!"
F. meni. Mutta Mathilda kuuli hänen mumisevan oven takana: "Kyllä
Wrede on sentään kiltti ihminen."
Sittemmin Mathilda ei ole kuullut miehestä mitään. Hän joko istuu
vankilassa tahi on kuollut.
Mathilda Wrede oli tietoinen suuresta etuoikeudestaan, saada olla
ikäänkuin kaikkien surujen "varastohuoneena", mutta häntä vaivasi
usein arka asemansa "rippiäitinä."
Seurustelu ystävien kera.
Kakolassa Mathilda tuli muutamana päivänä erään Pohjanmaan
ruotsalaisen luo. Hän tervehti ystävällisesti, mutta mies vetäytyi
ylpeän näköisenä ja kädet selän takana syrjään tarkastellen Mathildaa
samalla kiireestä kantapäähän ja lausuen lopuksi: "Oletteko te
se, jota sanotaan vankien ystäväksi?" -- "Kyllä jotkut nimittävät
minua siksi." -- "Minä olen kuullut puhuttavan teistä." -- "Mitä te
olette sitten kuullut?" -- "Että te olette kiltti ihminen, mutta
että puhutte ikävistä asioista, Jumalasta ja sen semmoisesta. Kyllä
vankilassa on muutenkin vaikeaa. Jos pitää vielä ruveta ajattelemaan
sieluaan ja syntejään, niin käy täällä olo aivan sietämättömäksi."
Hetkisen perästä mies jatkoi. "Oletteko te tehnyt tätä kauankin?"
-- "Olen, kauan." -- "Onko se hauskaa?" -- "Siihen kysymykseen on
vaikea vastata mitään." -- "Te saatte varmaan hyvän maksun?" -- "Mitä
luulette minun saavan?" -- "Kaikki herrasväet saavat hyvän palkan.
Ehkenpä teillä on sata markkaa kuussa?" -- "Ei ole." -- "Mitäs teillä
sitten on?" -- "Minulla on vapaalippu valtion rautateillä ja paljon
suurta iloa, mutta kyllä minulla on suuria menojakin ja huolia." --
"Minä tahdon tietää, paljonko te saatte rahapalkkaa?" -- "En mitään."
-- "Onko se totta?" -- "On." -- "Voinko uskoa sen?" -- "Voitte
kyllä." Silloin mies ojensi molemmat kätensä sanoen: "No tervetuloa
sitten, jos tulette ystävällisyydestä ja vapaasta halustanne! Kas,
minä luulin, että olitte tuollainen palkattu sielunpaimen."
* * * * *
Eräänä kesäpäivänä Mathilda Wrede seisoi vankijoukon kera Kakolan
pihalla. Silloin eräs vanha mies kysyi: "Neiti, eikös nyt ole
näyttely Tukholmassa?" -- "On", kuului vastaus. Tehden tovereihin
päin suurenmoisen liikkeen mies jatkoi: "Eikö teidänkin mielestänne,
pojat, ole niin, että paras, minkä Suomi voisi lähettää näyttelyyn,
olisi tämä meidän neitimme?" Ja "pojat" vastasivat yhdestä suusta:
"On!"
* * * * *
Sörnäisten kuritushuoneessa oli vanki, joka ei ollut täysijärkinen,
mutta häntä käsiteltiin niin kuin hän olisi ollut vain
ilkeäluontoinen ihminen. Rangaistuskopista, jossa hän istui
kahleissa, hän oli huutanut pihalla oleville vartijoille ja
vahtimestarille rivouksia. Hänelle pantiin kaularaudat ja hänet
kahlehdittiin kiinni seinään; siten hänet estettiin pääsemästä
ikkunaan. Eräänä "hernekeittopäivänä" hän heitti keiton vihoissaan
vartijan kasvoille. Rangaistukseksi jätettiin hänen sellinsä
siivoamatta. Siitä oli tietysti seurauksena hirveä löyhkä ja mitä
innoittavin siivottomuus. Mies kiroili ja huusi.
Mathilda Wrede, joka kuuli tapauksesta, päätti mennä tapaamaan
vankia. Vartija selitti sen olevan mahdotonta sellin ollessa niin
huonossa siivossa. Mathilda ei tapansa mukaan kuitenkaan antanut
peloittaa itseään, mutta oli aivan tukahtua hirvittävästä löyhkästä
astuessaan miehen koppiin. Lattia, jota ei oltu lakaistu kolmeen
päivään, oli ainoastaan pöydän ympäriltä edes jossain määrin siisti.
Nuori mies raukka näytti käyvän hyvin hämilleen, kun ovi aukeni ja
Mathilda tuli sisään. Tämä puhutteli miestä ystävällisesti kysyen,
saisiko hän jäädä hetkeksi hänen luokseen. "Ei, näin hirveässä
huoneessahan on mahdoton olla. Kuinka hän sietäisikään sellaista?"
Jos kerran vanki saattoi olla siellä, niin pitihän hänenkin,
Mathildan, voida viivähtää siellä hetkinen. Mies rupesi heti
kertomaan käyttäytyneensä kovin pahoin ja pyysi anteeksi, että selli
oli sen näköinen. Hän oli katunut monta kertaa ja häpesi itseään,
mutta "koira ei tule paremmaksi kahleissa", ja nyt hän tunsi itsensä
oikein "perkeleeksi".
Hetkisen keskustelun jälkeen mies kysyi, mistä johtui, että Mathilda
Wrede kohteli häntä ihmisenä. "Siitä, että te olette ihminen ja että
minä näen kaikkein syvimmällä sisimmässänne hyvää ja hienoa, kunhan
vain annatte sen päästä esille."
Äkkiä nuorimies nousi. "Onko neidin tapana rukoilla?" kysyi hän. --
"On" kuului vastaus. -- "Uskotteko te siis, että Jumala voi auttaa?"
-- "Uskon varmasti." -- "Tahtoisittekohan te sitten rukoilla minun
puolestani?" -- "Mielelläni, jos te sitä toivotte." -- "Minä tunnen
nyt niin suurta tarvetta, että joku hyvä ihminen rukoilisi puolestani
oikein polvillaan", virkkoi mies. -- "Jumalani kuulee rukoukseni
yhtä hyvin, lausuinpa sen istualta tahi seisoalta, mutta jos
haluatte, että me ulkonaisestikin nöyrrymme Jumalan edessä, niin teen
sen mielelläni."
"Sillä kertaa", kertoo Mathilda Wrede, "lähetin minä ylös taivaaseen
hyvin maallisen sähkösanoman ennenkuin polvistuin, sillä minulla
oli ylläni uusi puku ja häpeän sanoa ensimmäisen ajatukseni olleen:
voi hame parkaani!" Mutta heittämättä enää silmäystäkään hirveälle
lattialle hän polvistui rukoukseen.
Heidän rukoiltuaan mies nousi: "Jumalan avulla on minusta tuleva
parempi ihminen."
He erosivat mitä parhaimpina ystävinä.
Ei ainoatakaan hernettä eikä pienintäkään tahraa ollut tarttunut
Mathildan hameeseen.
* * * * *
Kun Mathilda eräänä päivänä ajoi raitiovaunussa Sörnäisissä, näki hän
juoksevan miehen, joka viittoili hänelle. Mathilda nousi seuraavalla
pysäkillä vaunusta kysyen, mitä mies tahtoi. "Tulkaa, neiti hyvä,
heti meille kotiin. Vaimoni on niin ilkeä. Hän ivailee minua kaikkien
kuullen ja nimittelee minua 'vanhaksi vanki-junkkariksi'. Tulkaa
torumaan häntä, ehkenpä hänet voi saada käännytetyksi."
Mathilda tietysti meni ja löysi kauhukseen vaimon juovuksissa ja
hakkaamassa kirveellä täyttä kyytiä patjaansa. Höyhenet lentelivät
ympäri huonetta, jossa vallitsi hirveä epäjärjestys.
Kun juopunut vaimo näki Mathildan tulevan sisään, huusi hän:
"Miksei neiti ole tullut tänne aikaisemmin, kun täällä oli kaikki
järjestyksessä? Nyt minä olen hävittänyt kaiken enkä tahdo enää elää.
Minä olen niin huono, ja mieheni on ehken vielä pahempi." Mathilda
tunsi onnettoman vanhaksi tutuksi, joka oli ollut useita kertoja
vangittuna irtolaisuudesta ja mennyt sitten naimisiin vapautetun
elinkautisen vangin kanssa.
Sillä aikaa olivat suuren talon muut vuokralaiset nähtyään Mathildan
menevän huoneeseen ja kuultuaan metelin syöksyneet portaita ylös. He
seisoivat nyt ovessa ja katselivat uteliaina kohtausta.
Mathilda, joka tunsi monet kasvot, meni eteiseen ja pyysi heitä
ystävällisesti: "Rakkaat ystävät, ei teidän pidä nauraa eikä härnätä
vanhaa Manda-raukkaa! Eiköhän joku teistä voisi järjestää jotakin
talon huonetta ja keittää suuren pannun kahvia. Minä maksan kestit.
Sitten tuotte Mandalle kupillisen ja minä tulen juomaan kahvia
kanssanne ja puhun teille vähän iankaikkisesta elämästä ja Jumalasta."
Mathilda viipyi kolme tuntia talossa ja palasi hyvin tyytyväisenä
käyntiinsä. Mutta Manda ei kääntynyt, kuten mies toivoi.
* * * * *
Kerran taas kohta junan lähdettyä Peipohjan asemalta ja Mathilda
Wreden istuessa puhelemassa erään herran kanssa tuli junailija hänen
luokseen pyytäen häntä kanssaan kolmannen luokan vaunuun. "Tämä
on kovin surullinen tapaus", hän selitti ja katsoi merkitsevästi
tunnettuun rikkaaseen herraan.
Mathildan tullessa vaunuun syöksähti eräs nainen penkiltä, syleili
häntä itkien ja huudahti: "Onko paras ystäväni mukana junassa?
Jumalalle kiitos siitä onnesta!" Nainen, muuan entinen vanki,
kertoi, että hänen tyttärensä oli matkustanut miehineen pois ja
jättänyt kolme lastaan aivan puille paljaille. Nyt isoäiti oli heidän
kanssaan matkalla Pohjanmaalle, Kälviälle. Hän oli voinut maksaa
ainoastaan oman lippunsa. Yhtä kuukauden vanhaa lasta ja toista
kaksivuotiasta hän saattoi pitää sylissään, mutta seitsenvuotiaan
junailija oli uhannut jättää ensimmäiselle asemalle, ellei
lunastettaisi lippua. Nainen oli epätoivoinen ja Mathilda aika
levoton, sillä hänellä oli edessään pitkä matka ja rahavarat olivat
niukat. Helpotuksekseen hän huomasi, että edellämainittu herrasmies
oli seurannut häntä uteliaisuudesta nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
Mathilda uskoi lujasti, että tämä kuultuaan naisen kertomuksen ja
junailijan uhkauksen menisi ensi asemalla ostamaan lipun, mutta
hänpä ei tehnytkään sitä. Hämmästyneenä moisesta ahneudesta ja
sydämettömyydestä Mathilda silloin osti itse lipun lapselle.
Kertoessaan tapauksen hän lisäsi: "Minä häpeän usein niin sanottujen
sivistyneiden käytöstä, häpeän välistä itse kuulua 'herrasväkeen'.
Joka on saanut paljon, häneltä myös paljon vaaditaan!"
Erämaissa.
Pekka K. oli tuomittu Kakolaan "lieventävien asianhaarojen
vallitessa" tapahtuneesta isänmurhasta. Oltuaan vankilassa vain
lyhyen aikaa hän tuli mielenvikaiseksi. Hän lauloi yötä päivää:
"En tyydy päätökseeni!" Perintöruhtinaan syntymän johdosta hänet
vapautettiin ja hän oli silloin vähemmän hermostunut.
Kesällä 1910 Mathilda lähti erään nuoren ylioppilaan kera
tavallisille kesämatkoilleen.
He ottivat kylän kirkonisännältä hevosen lähtiessään tervehtimään
Pekkaa. Tämän kodin sanottiin olevan synkällä paikalla aivan
mustavetisen järven rannalla. Siellä ei kasvanut ainoatakaan koivua,
vaan pelkkää synkkää kuusimetsää, ja tuossa kaameassa paikassa asusti
seitsemän veljestä ja yksi sisar äitineen. Kuusi veljestä oli ollut
enemmän tahi vähemmän sekaisin, Pekka oli heistä tervein. Isä oli
ollut pitäjän häijyin mies, äiti sitävastoin erittäin hyvä ihminen.
Heidän tilatessaan hevosta kirkonisännältä kysyttiin heiltä
ihmetellen aikoivatko he lähteä K----sten luo. "Kyllä, me aiomme
mennä tapaamaan Pekkaa", oli heidän vastauksensa. Kirkonisäntä ja
muut vaikenivat. Niin he jatkoivat matkaansa rantaan, josta heidän
oli soudettava pienen järven yli. Kun kirkonisäntä työnsi veneen
rannasta, kysyi hän vielä: "Lähdettekö te sinne vain kahden?"
Vene, jolla he soutivat, oli kiikkerä ja vuotava ja täyttyi matkan
kuluessa yhä enemmän ja enemmän vedellä. Mutta he pääsivät kuitenkin
onnellisesti toiselle rannalle.
Kulkiessaan mäkeä ylös taloon he näkivät naisen seisovan tuvan
edessä ja ikkunasta näkyi mies, joka kulki edestakaisin tuvassa. "Et
saa katsella taloon päin", Mathilda Wrede sanoi matkatoverilleen.
"Meidän pitää ihailla seutua ja pysähdellä väliin, niin he saavat
aikaa rauhoittua." Vanha nainen seisoi mäellä. Vierasten lähestyessä
hän katosi pirttiin. Kaikesta huokui kaamea tunnelma, joka ei ollut
vaikuttamatta matkamiehiin. He saapuivat kahden pirtin välillä
olevaan kapeaan käytävään. Toisessa pirtissä oli kolme ikkunaa. He
avasivat sinne vievän oven. Suuren pöydän ääressä istui sama nainen,
jonka he olivat nähneet pihalla. Nuori, voimakas ja erinomaisen
kaunis mies hypähti penkiltä heidän astuessaan huoneeseen.
Mathilda meni edeltä, hänen matkatoverinsa seurasi perästä. "Rauha
tälle talolle!" tervehti Mathilda. Nuori jättiläinen tuli heitä
vastaan huutaen: "Mikä teidän nimenne on ja mitä te täällä teette?"
He sanoivat nimensä selittäen miehelle tulleensa tervehtimään Pekkaa.
Mathilda alkoi yhä selvemmin ymmärtää, että mies oli pähkähullu.
Vanha vaimo pyysi heitä istumaan. Hän kertoi Pekan tuvan olevan
hieman kauempana.
"Saammeko jättää päällysvaatteemme tänne siksi kunnes palaamme?"
kysyi Mathilda. Nuori mies otti vaatteet ja he seurasivat häntä
pihalle, jossa hän lukitsi ne valtavalla avaimella aittaan.
Heidän piti kulkea aitan nurkitse mennessään Pekan luokse ja siinä he
tapasivat toisen veljen. Tämä oli kuitenkin säyseä ja saattoi heitä
rauhallisesti.
Niin he saapuivat Pekan torpalle. Pekka oli hyvin tyytyväinen
vierailuun. He tapasivat hänen mielisairaan vaimonsakin ja lapsensa
sekä neljännen mielipuolen veljen. Miehet rupesivat kuiskailemaan
keskenään. Keskustelu päättyi siihen, että Pekka kääntyi Mathildaan
pyytäen rahaa. Tällä oli sata markkaa kukkarossaan, mutta hän
ei uskaltanut aukaista sitä peljäten molempien veljesten käyvän
kimppuunsa. Hän vastasi siksi: "Huomenna, kun Pekka menee kirkkoon,
niin tulkaa majataloon, siellä Pekka saa rahaa." Sitten he sanoivat
hyvästi keksien tekosyyksi sen, että hevonen odotti järven toisella
rannalla.
Talonväet tulivat kaikki saattamaan matkustavaisia. Kävely oli
äärettömän jännittävää. Aitan luona Mathilda tovereineen sai
päällysvaatteensa ja siellä liittyi äitikin joukkoon. Mathilda
pelkäsi, etteivät he ikinä pääsisi sieltä onnellisesti pois.
Pekka tarjoutui soutamaan heidät järven yli paremmalla venheellä.
Mathilda koetti koko ajan rohkaista häntä puhumalla rahoista, jotka
hän saisi seuraavana aamuna, sillä hän pelkäsi taudinkohtauksen
puhkeamista.
Km he olivat kulkeneet jonkun matkaa, lakkasi Pekka soutamasta ja
lepuutti airoja. "Nyt vasta minä olen rauhassa puolestanne", puhkesi
hän puhumaan. "Te näitte Juho-veljeni ja millainen hän on. Hän on
aina sairain heinäkuussa, kuumimpana aikana, ja minä pelkäsin kovin,
että hän saisi raivokohtauksen teidän ollessanne meillä." Sitten
Pekka tarttui taas airoihin ruveten uudelleen soutamaan.
Vihdoin he pääsivät onnellisesti maihin. Mathilda riensi rattaitten
luo, otti käärön, ojensi sen Pekalle ja samalla suurehkon setelin.
Majataloon ajettaessa Mathilda lausui ihmettelevänsä sitä, että
kirkonisäntä oli sallinut heidän lähteä veljesten luo. Kunnallisena
toimihenkilönä hänen olisi pitänyt kyllä ymmärtää asia. Kirkonisäntä
vastasi luulleensa heidän täydelleen tietävän, miten noiden
ihmisten laita oli, ja kertoi että yksi heistä oli aina mätäkuussa
hengenvaarallinen, eikä yksikään ihminen ollut uskaltanut mennä
silloin heidän luokseen.
Paluumatkalla he kävivät muun muassa 86-vuotiaan Sippo P:n luona,
joka asui pienessä töllissä Pankajärven rannalla vaimonsa, poikansa
ja tyttärensä kanssa. Sippo-vanhus oli "Jumalan lapsi", vanhaa
hyvää körttiläisjuurta. Mutta "kyllä hänen taivaallinen Isänsä oli
rakkaudessaan puhdistanut ja koetellut häntä", kertoi hän Mathilda
Wredelle. Kaikki hänen omaisensa olivat mielipuolia. Hyvät ihmiset
auttoivat heitä antaen ruokaa ja vaatteita. Ja päivää jälkeen
Mathildan käynnin tuotiin ukon tupaan kaikenlaista tavaraa.
"Vanha Sippo väikkyy mielessäni melkein kuin pyhimys horjumattomassa
luottamuksessaan Jumalan rakkauteen huolimatta kaikista suruistaan
ja kärsimyksistään", sanoi Mathilda Wrede monta vuotta jälkeenpäin
kertoessaan ystävästään.
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa, sillä Mathildan oli vielä
suoritettava muuan tehtävä.
Hän oli Kakolassa joutunut tekemisiin erään nuoren miehen
kanssa, joka oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankeuteen kälynsä
murhaamisesta.
Heidän välinsä olivat jo kauan olleet kireät. Sitten nuorukainen
sairastui kovaan päänsärkyyn ja kuumeeseen, mutta kukaan ei
käsittänyt, kuinka sairas hän oli. Oli heinänteon aika, eikä hän
jaksanut mennä väen mukana niitylle. "Mikä mies sinä olet, joka jäät
vähäisen päänkivun takia pois heinänteosta?" oli käly virkkanut.
Koko päivän liikkuivat mitä katkerimmat ajatukset väkivaltaisina
nuorukaisen aivoissa ja kuume nousi. Yöllä hän iski kälynsä
kuoliaaksi.
Hän heräsi melkein heti tajuntaan ja ilmoitti syyllisyytensä.
Kirkonkylän vankilassa hän oli ollut hirveän järkytetty ja pyytänyt,
että rovasti kehoittaisi seurakuntaa rukoilemaan hänen puolestaan.
Koko pitäjä oli yhtä mieltä siitä, että sairaus oli aiheuttanut
onnettoman teon, sillä R:n talon väkeä pidettiin koko seudun
parhaimpana.
Tältä mieheltä Mathilda oli saanut tehtäväkseen viedä terveisiä
iäkkäille vanhemmille.
Pastorin hyväntahtoinen rouva ja lapset saattoivat Mathildaa ja hänen
seuralaistaan pienestä pappilasta lähdettäessä. He kulkivat ihanan
metsän läpi ja tulivat pienelle niitylle, jonka toiselta puolen näkyi
talo metsäiseltä mäeltä. Se oli heidän matkansa määränpää.
Niityllä käveli kunnianarvoisa vanha mies niittäen heinää. Hän tuli
heidän luokseen ja oli juuri tuon onnettoman miehen isä. Mathilda,
joka tahtoi kertoa terveisensä kahden kesken vanhukselle, jäi hänen
luokseen muiden lähtiessä taloon. He istuutuivat maahan. Mathilda toi
pojan terveiset kertoen kaiken, minkä tiesi hänestä. Sitten hekin
menivät taloon.
Nämäkin ihmiset kuuluivat vanhoihin kunnon heränneisiin ja heidän
hienot lausuntonsa ja ylevät ajatuksensa elämästä olivat syvästi
vaikuttavia. He puhelivat niin rakkaasti pojastaan ja pitivät
hirmutekoa hänen sairautensa aiheuttamana. Kun vierailijat sanoivat
hyvästi, sai Mathilda viedäkseen vanhusten terveiset heidän
pojalleen. Äiti sanoi: "Kun ennen lähetimme lapset kirkonkylän
kouluun, oli meillä tapana antaa heille evästä mukaan. Nyt saan myös
lähettää neidin mukana evästä pojalleni sydämeni syvimmästä lähtevine
tervehdyksineen" -- ja hän luki muutamia raamatunlauseita, jotka hän
pyysi Mathildan sanomaan pojalle. "Hän on nyt Jumalan koulussa",
jatkoi äiti, "se on raskas ja vaikea, ja minä rukoilen joka päivä,
että hän oppisi ymmärtämään Jumalan tarkoituksen hänen antaessaan
tällaisen läksyn, ja sitten saan hänet jälleen kotiin täysin
oppineena." Samoin isä ja iso-isäkin lähettivät rakkaalle vangille
rohkaisevia sanoja.
Mathilda Wreden laajan työn yhtenä puolena oli juuri ylläpitää
sydänsuhteita perheen jäsenten välillä, jotka kova elämä oli
erottanut.
Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.
Turun lääninvankilassa Mathilda Wrede joutui kerran erääseen
selliin. Oli päivällisaika ja vanki oli juuri saanut keittonsa.
"Hyvää päivää", tervehti Mathilda. "Anteeksi! Tulen varmaan
sopimattomaan aikaan. Olkaa vain hyvä ja sanokaa, voinhan tulla
myöhemminkin." -- "Jääkää vain! Ette te kuitenkaan viivy täällä
niin kauan, että keittoni jäähtyy", vastasi vanki. "Nimeni on E. S.
Kyllä minä tiedän, kuka te olette, sillä kukaan muu kuin Mathilda
Wrede ei tule tällaiseen paikkaan. Mutta tahdon huomauttaa teille,
että on aivan tarpeetonta saarnata minulle. Minä olen sosialisti
ja olen täysin tyytyväinen ja onnellinen siitä, mitä minulla en."
-- "Sanotteko niin!" Mathilda huudahti. "Silloinpa meitä on kaksi
oikein onnellista ihmistä tässä huoneessa, te sosialisminenne ja
minä kristinuskoineni." He pudistivat toistensa kättä. "Tepä olette
hauska", tuumi mies, "en luullut teitä sellaiseksi."
Mathilda kävi usein hänen luonaan, ja he keskustelivat eri aineista,
niinhyvin sosialismista kuin puhtaasti hengellisistäkin asioista.
Muutamana iltana, kun Mathilda Wrede tuli vankilasta ja oli juuri
asettunut kaikessa rauhassa huoneeseensa hotellissa, koputettiin
ovelle ja eräs herra tuli sisään. "Te, neiti, ymmärrätte surua ja
tuskaa", alkoi hän, "siksi olenkin tullut luoksenne, minä olen S. N."
Hän kertoi sitten kadottaneensa aivan äskettäin rakkaan vaimonsa ja
pienen lapsensa. Mathildan suuri sydän avautui kokonaan yksinäisen
miehen surulle, ja siitä päivästä lähtien he olivat ystäviä.
Kerran kun S. N. oli kovin synkkä ja raskasmielinen, pyysi Mathilda
häntä tulemaan seuraavana aamuna luokseen kahviaamiaiselle. Hän
vastasi: "Ellen tule, niin johtuu se siitä, etten jaksanut enää elää
kauempaa. Antakaa minulle sekin anteeksi. Mutta jos niin kävisi,
saanko silloin vaivata neitiä ottamaan huostaansa muutamia pikku
esineitä, jotka ovat täällä hoteliin huoneessa, ja antamaan ne
Helsingissä oleville sukulaisilleni?"
Seuraavana aamuna Mathilda odotti turhaan kahvivierastaan. Hän
koputti tämän ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään ja näki huoneen
olevan tyhjän. Aavistus sanoi hänelle, että suru ja tuska olivat
ajaneet poloisen rakkaittensa haudoille ja Mathilda otti samassa
ajurin lähtien hautausmaalle.
Hän kulki etsien, kunnes huomasi miehen makaamassa eräällä haudalla.
Saadakseen hienotunteisella tavalla selville, miten hänen laitansa
oli, Mathilda istuutui kappaleen matkan päähän alkaen lukea uutta
testamenttiaan, mutta yskäsi jonkun kerran. Suureksi helpotuksekseen
hän näki miehen nousevan. Tämä läheni kysyen kummastuneena: "Kuinka
neiti on täällä?" Mathilda vastasi: "Voimakas sisäinen ääni ajoi
minut juuri tähän paikkaan." Osanoton ja ymmärtämyksen syvästi
liikuttamana mies seurasi Mathildaa kaupunkiin.
Jonkun ajan kuluttua hänet tuomittiin erään kyhäämänsä
sanomalehtikirjoituksen johdosta muutamiksi kuukausiksi vankeuteen.
Hän asui samassa sellissä erään toisen sivistyneen miehen kanssa,
joka oli vangittu samantapaisesta rikkomuksesta. Mathilda Wrede kävi
usein tervehtimässä näitä kahta.
Vuosipäivänä, jolloin Mathilda tuli olleeksi kaksikymmentäseitsemän
vuotta vankien ystävänä, nämä ilahduttivat häntä antamalla hänelle
muistiinpanokirjan. He olivat itse sitoneet sen, maalanneet ja
kirjoittaneet siihen omia sepittämiään kauniita runoja.
Kun N. rangaistuksen kärsittyään palasi Helsinkiin, meni hän suoraan
Palokunnantalolle, jossa Suomen eduskunta oli koolla ja jossa hän
oli edustaja. Eräänä iltapäivänä soitettiin Mathilda Wredelle
puhelimessa ja N. pyysi häntä heti saapumaan istuntoon, jossa hän
tuli kuvailemaan vankilaoloja sellaisina, miksi hän ne omasta
kokemuksestaan tiesi.
Mathilda lähti tietysti sinne ja useat eri puolueiden edustajat
kävivät puhuttelemassa häntä hänen istuessaan lehterillä. Kun N.
sitten käsitteli vankiloiden epäkohtia ja lopetti sanoilla: "Yhdessä
suhteessa Suomen vangeilla on parempi kuin muissa maissa -- heillä on
Mathilda Wrede", katsoi hän tarkoituksellisesti ylös lehterille ja
sai kaikkien katseet kääntymään sinne päin saattaen Mathilda Wreden
kiusallisen hämilleen.
Muutamia vuosia myöhemmin N. matkusti Amerikkaan eikä Mathilda ole
saanut häneltä enää ainoatakaan elonmerkkiä.
Erään vangin uni.
"Surullisten ajatusten uuvuttamana laskeuduin illalla vuoteeseen
nukkumaan. Nukkuessani näin unta. Uneksuin olevani korkeassa
huoneessa, jossa ei ollut kattoa ensinkään, koska tähtitaivas
selvästi näkyi. Kiviseinät olivat vaalean keltaisiksi maalatut ja
niiden yläreunat piirtelivät pilviä. -- Ympäristöni oli hiljaista,
vain heikkoa kitinää kuului jostain seinän takaa, Aloin tarkata,
mistä se sai alkunsa ja kauhukseni huomasin, että huoneen sivuseinät
verkallensa lähestyivät toinen toistansa. Niitä kuljetti joku
salaperäinen voima ja ääni syntyi toisen kulkevan seinän hankauksesta
paikoillaan olevaa päätyseinää vasten.
"Huone kapeni kapenemistansa ja ponnistukseni seinän pysäyttämiseksi
olivat turhia. Minut valtasi kamala pelko. Kauheaahan olisi tulla
rutistetuksi kahden seinän väliin kuin rotta loukkuun.
"Tähtitaivas tosin kaareili huimaavassa korkeudessaan, mutta vain
lintu olisi sen kautta voinut päästä pois. Pelastuksekseni en mitään
keinoa tiennyt. Ovea ei ollut eikä ikkunoita, joista olisi voinut
paeta. Ei minkäänlaista syvennystä, johon olisi voinut kätkeytyä.
Joka puolella vain sileät kiviseinät, jotka pian olivat sulkevat
minut kamalaan syleilyynsä.
"Kuoleman kauhun valtaamana ponnistin kaikki voimani ja vielä kerran
puskin liikkuvaa seinää. Turha vaiva! Se lähestyi hiljaa ja varmasti.
Lattia oli enää tuskin metrin levyinen. Menin sen toiseen päähän,
käänsin kasvoni seinään päin ja ummistin silmäni. Odotin milloin
rutistus alkaa. Kunpahan tappaisi nopeasti!
"Mutta yhtäkkiä, kun kaiken toivoni olin jo heittänyt, kuulin tutun
äänen takanani: 'Hyvää päivää! Otetaanko vierasta vastaan?'
"Pyörähdin niinkuin remmillä vedettynä ja näin neiti _Mathilda Wreden_
seisovan kujan keskipalkoilla, huulet hymyssä ja silmät säteillen
herttaisen ystävällisesti. Hän oli niin levollinen kuin ei mitään
vaaraa olisi olemassakaan.
"Minä olin aivan suunniltani ihmetyksestä ja huusin: 'Neiti, me
rutistumme täällä!'
"Surullisen säälivästi hän katsahti minuun, samalla kuin sormellaan
sileää seinää koskettaen virkkoi: 'Pökerö, onhan tuossa ovi!'
"Ja siihen kohtaan seinää, johon hänen sormensa koski, avautui leveä
kaksipuolinen ovi. Yhdellä hyppäyksellä seisoin sen kynnyksellä Oven
takana alkoivat kahdet rautarappuset: toiset alas, toiset suoraan
ylöspäin.
"'Kiiruhtakaamme joutuin pois tästä kauheasta paikasta!' kehoitin.
"'Menkää yksinänne', hän sanoi, 'minä tahdon olla siellä, jossa
rakkauden tarjoamaa apua tarvitaan.'
"Hänen äänensä värisi rakkaudesta kaikkia kärsiviä kohtaan. Näin ovien
sulkeutuvan ja neiti Wreden jäävän niiden taakse. Sain kiinni hänen
ranteestansa ja kiskoin siitä häntä mukaani. En onnistunut. Hän jäi
sinne, josta itse juuri pelastuin, mutta kuulin hänen äänensä oven
takaa sanovan:
"'Jos rutistun tänne syvyyksiin, toivon sen saavani tehdä monen
kärsivän puolesta. Ja teiltäkin pyydän, pyrkikää ylöspäin, suoraan
valkeutta kohden.'
"Samassa heräsin vankilan käytävällä kuuluvaan kellonsoittoon ja
nousin vuoteestani. Mutta silloin vasta tunsin uneni tuottaman
rauhattomuuden mielestäni kadonneen, kun neiti Wrede astui terveenä
koppiini ja iloisesti tervehti:
"'Hyvää huomenta! Otetaanko vieraita vastaan?'..."
Nuori suomeapuhuva pohjalainen, Matti R., kirjoitti tämän unensa
muistiin ja antoi paperin Mathilda Wredelle, joka on säilyttänyt sen
aarteittensa joukossa.
Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.
Hämärässä vankikopissa istui vanki katkerasti itkien. Hänet oli
tuomittu neljäskertaisesta varkaudesta elinkautiseen vankeuteen. Kun
hän Vaasan markkinoilla oli myyskennellyt puupyttyjä ja vuolemiaan
puulusikoita, oli hänelle tarjottu viinaa. Hoiperrellen pitkin katuja
hän sitten sattui erääseen kauppapuotiin. Portailla oli kannu täynnä
perunoita ja ajattelematta ollenkaan mitä teki, hän tarttui kannuun,
joka kaikkine sisältöineen oli 1 markan 60 pennin arvoinen. "Ottakaa
varas kiinni!" huusi samassa eräs palvelijatar. Nyt mies istui
Kakolassa ja muisteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat Ylihärmässä.
Hänen lähtiessään kotoa oli vartaassa ollut vain jokunen leipä --
mitähän jos he kuolisivat nälkään! Sitä ajatusta hän ei jaksanut
kestää. Vankilaan tultuaan hän ei ollut syönyt muruakaan keitettyä
ruokaa. Kaikki yritykset saada hänet ottamaan sitä olivat olleet
turhat.
Eräänä päivänä Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa juuri kun
päivällinen oli jaettu. Miehen kasvot olivat aivan turvonneet itkusta
ja voimakas mielenliikutus puistatti häntä. "Rakas ystäväni", sanoi
Mathilda, "kuulkaapa nyt, mitä sanon! Te voitte ansaita perheellenne
elatuksen joksikin aikaa eteenpäin, jos syötte keiton ja leivän,
jotka on pantu teille, mutta teidän pitää syödä kaikki tyyni." Hän
otti sitten rauhallisesti paperia ja kynän, kirjoitti vangin vaimolle
kirjeen antaen miehen lukea sen. Pani sitten kirjeen kuoreen ja
kaikki rahat mitä hänellä oli mukanaan.
Ja vanki söi.
Kakolassa oli onneton mies, joka oli tuomittu elinkautiseen
vankeuteen. Hän oli hyvin pieni, viallinen mies, joka kärsi siitä,
että kuulohäiriöt aiheuttivat harha-aistimuksia. Hän oli istunut
vuosikausia kopissa, sillä hänet oli pakko pitää muista erillään
epäpuhtaitten mielikuvien ja jos jonkinlaisten huonojen tapojen
tähden. Mutta pohjimmaltaan hän oli oikeastaan hyvänsävyinen ihminen.
Käytävään asti saattoi kuulla, kuinka hän lauloi ja huuteli hirveitä
kuvittelujaan, ja sekä vartijoille että vangeille oli kiusallista
kuunnella sitä päivät pitkät, jonka tähden hänen ei sallittu edes
kävellä ulkona.
Mathilda meni miehen luo toivoen voivansa suunnata hänen ajatuksensa
johonkin muuhun. Heistä tulikin pian hyvät ystävät. Mies ei
puhutellut häntä milloinkaan muuten kuin: "korkeasti kunnioitettu,
arvoisa neiti Wrede" ja itsestään hän sanoi: "minä kurja vanki pikku
kopissani". Mathilda Wrede oli pannut merkille, että mies huuteli
usein tyhmyyksiään runomittaisina ja eräällä ensi käynneistään hän
sanoi miehelle: "Tuntuu kuin F:n olisi kovin helppo kirjoittaa
runoja."
"Luuleeko korkeasti kunnioitettu, arvoisa neiti Wrede niin?"
"Koettakaapa vain! Uskonpa että onnistutte. Miettikää jotain
valmiiksi, kirjoittakaa se kivitaululle ja lähettäkää vartijan muassa
minulle!"
"Pitääkö sen olla ruotsiksi vaiko suomeksi?"
"Toisella puolen ruotsiksi, toisella suomeksi."
Ja F. alkoi kirjoittaa maailman hullunkurisimpia runoja. Niissä
puhuttiin usein Mathilda Wredestä, pitkästä, valkeasta liljasta,
j.n.e.
Mutta F:n mielestä ei Mathilda käynyt kyllin usein katsomassa häntä
ja kerran, kun tämä vähän pitemmän poissaolon jälkeen tuli hänen
luokseen, tervehti F. häntä seuraavilla säkeillä:
"Hur helig bland fångarna här hon månd vandra,
för felen man henne dock litet får klandra."
[Kuinka pyhänä hän kulkeneekaan täällä vankien parissa,
saa häntä kuitenkin moittia hieman virheistä.]
F. kirjoitteli ahkerasti ja Mathildan parannuskeinolla oli
tarkoitettu vaikutuksensa. F. oppi _ajattelemaan_ runomitalla ja se
askartelu johti hänen mielikuvansa toiseen suuntaan.
Kun Mathilda taas pitempiaikaisen poissaolon jälkeen kävi Kakolassa,
pyysi vahtimestari, että hän menisi F:n luo niin pian kuin suinkin,
sillä tämä oli ollut useita viikkoja kuulevinaan joka päivä Mathildan
askeleet "pikku koppinsa" edustalla. Vartijoiden vakuutukset, ettei
Mathilda ollut siellä, eivät hyödyttäneet mitään. F. uskoi vain omaan
mielijohteeseensa.
Mathildan tavalliseen tervehdykseen: "Hyvää päivää taas, F.!"
vastasi vanki juhlallisesti "Hyvää päivää korkeasti kunnioitettu,
arvoisa neiti Wrede! Milloin Te olette tullut taloon?" -- "Minä
tulin eilisiltana kaupunkiin, olen juuri nyt saapunut tänne ja
F. on ensimmäinen, jonka luona käyn". -- "Korkeasti kunnioiteta,
arvoisa neiti Wrede valehtelee! Te olette ollut täällä monta viikkoa
ja minä olen joka päivä kuullut Teidän askeleenne 'pikku koppini'
ulkopuolella." Mathilda koetti turhaan vakuuttaa hänelle, ettei ollut
käynyt Kakolassa. Syntyi pitkä sananvaihto, joka päättyi siten, että
mies epätoivoisena Mathilda Wreden valheellisuudesta pani kätensä
ristiin, katsoi kattoon ja lausui:
Himlafader god och mild,
vad du får arbet' med Mathild'!
Du bruka får båd tukt och ris,
förr'n du får henne sann och vis.
[Hyvä lempeä taivaallinen Isä,
kuinka saatkaan Mathildasta paljon työtä ja vaivaa,
saat käyttää sekä kuritusta että vitsaa,
ennenkuin saat hänestä totuudellisen ja viisaan.]
Ja hetken vaiettuaan F. jatkoi:
"Men fast hon går och narras här,
så är hon oss ändå så kär!"
[Mutta vaikka hän kulkee täällä ja narrailee,
niin on hän meille kuitenkin niin rakas.]
Mathilda puhkesi ihastuneena sanomaan: "Sepä oli hyvä runo, F.! Se
minun pitää saada kirjoittaa muistiin." -- "Ei se ollut mikään runo
vaan rukous", sanoi F. "Minun käy niin sääli Jumalaa, jolla on niin
huono palvelijatar."
Vielä useita vuosia myöhemmin hän toisteli väitettään: "Hän _oli_
täällä, hän _oli_ täällä!"
F. joutui lopulta Pitkäänniemeen. Hän kuului noihin moniin
onnettomiin, sielullisesti aivan vajakykyisiin, jotka asuttavat
vankiloitamme. Kakolassa oli yhteen aikaan noin kuusikymmentä
vajaakykyistä vankia.
* * * * *
Kakolan vieressä olevalla kivilouhoksella työskentelee noin 150
vankia. Päivätyön päätyttyä miehet viedään sieltä leivintuvan
yläpuolella olevalle tavattoman suurelle ullakolle, jossa he saavat
viettää aikansa illalliseen asti. Parturi käy siellä ajelemassa
"komppaniamiesten" hiukset ja parrat. Jotkut heistä kuorivat
perunoita; muuten he puhelevat jonninjoutavia ja pitävät hirveää
meteliä.
Mathilda oli kuullut "pakarinvintillä" vietetystä elämästä ja
päätti eräänä iltapäivänä lähteä sinne. Vartijat, jotka, pitivät
paikkaa vaarallisena, varoittivat häntä, mutta hän seurasi sisäistä
kehoitusta ja meni kuitenkin.
Portaat veivät nelikulmaisen aukon läpi tavattoman suureen
huoneeseen, joka tuntui pimeältä, vaikka siellä täällä paloi pieni
lamppu. Huoneen ilma oli hirvittävä. Oli satanut, vangit olivat
riisuneet päällystakkinsa, ja heikossa valossa saattoi nähdä,
kuinka märät vaatteet höyrysivät. -- Harmaata, harmaata, harmaata
kaikkialla! Harmaita kasvoja, harmaita muureja, harmaita takkeja!
* * * * *
Mathilda huusi tultuaan huoneeseen niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Hyvää iltaa, ystäväni!"
Tuli hiljaista ja harmaat olennot siirtyivät lähemmäksi. "Haluatteko
kuunnella, jos kerron teille vähän?" alkoi hän. "Siitä ei tule
raamatunselitys." -- "Kyllä, kyllä", kuului joka puolelta yhteen
ääneen.
"Minä olen kuullut niin hienon kertomuksen erään kalastajan
huomioista, kun hän seisoi muutamana aamuna rannalla askarrellessaan
verkkonsa kanssa. Siinä seisoessaan hän näki nuoren ylpeän kotkan,
joka oli laskeutunut läheiselle kivirauniolle. Mies keskeytti
työnsä ihaillakseen kaunista, voimakasta lintua. Äkkiä hän näki sen
kiivaasti säpsähtävän ja kohoavan nuolen nopeudella ilmaan. Kalastaja
seurasi katseellaan linnun nopeata lentoa, ja pian näytti kotka vain
pieneltä mustalta pisteeltä kirkkaalla taivaalla. Valmiina työntämään
veneensä rannasta mies näki pilkun siellä ylhäällä käyvän yhä
suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian hän huomasi, ettei lintu voinut
enää pysytellä ylhäällä. Se syöksyi suin päin alas ja putosi veteen.
Kalastaja souti kiireesti paikalle, otti linnun ja näki ihmeekseen,
että ylpeä nuori kotka oli kuollut. Ja tutkittuaan sitä tarkemmin
hän löysi pienen kyykäärmeen, joka oli puristautunut kotkan rintaan.
Linnun levätessä kivirauniolla oli käärmeen poikanen ryöminyt
lämpimien höyhenten alle ja lopettanut myrkyllisillä pistoillaan
ylpeän lennon, nuoren voimakkaan elämän. Lintujen kuningas oli levon
ja ruuan houkuttelemana jättänyt kotipaikkansa puhtaan vapaan ilman
ylhäällä kukkuloilla ja laskeutunut maan kivikoille, joissa käärme
vaanii uhriaan."
"Sallitteko minun kertoa mitä ajattelin kuullessani tämän?" kysyi
Mathilda.
"Kyllä, kertokaa, kertokaa!"
"Minä ajattelin: Eiköhän jokainen meistä voi tuntea itseään tuossa
kotkassa? Emmeköhän liene itse kukin ajatelleet elämää ihanana ja
suurena, hyvänä ja hienona? Ja kaipuumme on pyrkinyt ylöspäin,
korkeisiin puhtaisiin ilmapiireihin -- -- --. Mutta alhaalla
kivikoissa -- maailman arvottomassa ilohumussa -- oli käärmeitä ja
vaanivia vaaroja. Me uuvuimme ja halusimme levätä ja istuessamme
tulivat käärmeenpoikaset ja pistivät meitä siiven alle sydämeen. Sinä
kenties näitkin sen matelevan esiin, mutta pidit sitä liian pienenä
ja vaarattomana ja sinua ehken huvitti leikitellä sen kanssa. Ja
äkkiä sinua olikin pistetty -- pistetty käteen, jalkaan, päähän tahi
sydämeen! Kertomuksessamme kalastaja näki kotkan kuolevan. Meitä on
purtu ja me olemme sairaita. Jotkut meistä olivat hyvinkin huonossa
kunnossa, mutta meillä on vielä vähän jäljellä. Me voimme vielä
saada lääkettä käärmeenpistoon. Vaikkakin siipi on murtunut, voimme
kuitenkin päästä jotenkin eteenpäin. Emmekö, ystävät, päättäisi,
ettemme viivyttele vaarallisilla paikoilla? Se päätös antaisi meille
voimia uuteen korkeuslentoon ja kantaisi meidät kauemmaksi kuin
ennen."
Ja taas kuului joka puolelta: "Kyllä, kyllä!" Jotta ei turmelisi
vaikutusta, jonka kertomus oli ilmeisesti tehnyt, ei Mathilda
Wrede kajonnut mihinkään muuhun keskustelun aiheeseen, vaan kysyi,
oliko laulukuoron jäseniä läsnä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän
sanoi: "Jos tahdotte oikein ilahduttaa minua, niin laulakaa joku
kansanlaulu!" Vankien oli tavallisesti tapana laulaa hänen mielikseen
hengellisiä lauluja, mutta niissä tuntuu usein hänen mielestään
olevan väärä kaiku. Laulun vaiettua pyydettiin häntä innokkaasti
kertomaan lisää. Hän puheli silloin, kuinka ihania ihmisiä hän oli
kesämatkoillaan tavannut korpiseuduissa, osoittaakseen, että suuret
korvet luovat suuripiirteisempiä persoonallisuuksia kuin kaupungit.
Puhuessaan hän huomasi kauimpana huoneessa omituista liikettä. Joku
huusi: "Älä!" toiset nauroivat ja tunnelma särkyi.
"Mitä siellä on tekeillä?" Mathilda kysäsi.
"B. tahtoo tulla seisomaan neidin viereen." -- "No miksei hän sitten
saa tulla?" -- "Tuo tattari! Senkin musta mies. Ei, ei hän saa."
-- "Jos B. haluaa tulla, niin tulkaa vain! Mehän olemme vanhoja
ystäviä", kehoitteli Mathilda.
"Tuommoinen hevosvaras!" --
"Älkäämme soimatko toisiamme. Tulkaa, B.!"
B. oli heistä kaikkein rumin; tiheä tukka riippui hyvin matalalla
otsalla ja trakomi [Trakomi on eräs silmätauti.] vaivasi silmiä.
Hänen tullessaan esiin kaikki nauroivat hänelle. Mutta hän oli ylpeä
ja säteilevän iloinen saadessaan seisoa Mathilda Wreden vieressä.
"Nyt saatte jo lakata nauramasta", sanoi Mathilda. "Tiedättekö, että
on olemassa maa, jota kutsutaan Intiaksi, ja että siellä on hienoja
ihmisiä. Ja tiedättekö, että 'romaanit' ovat tulleet sieltä? He ovat
kukaties paljon jalompaa ja hienompaa ihmislajia kuin me!"
"Mutta mitenkäs he elävät täällä? Kulkevat ympäri, valehtelevat
ja varastavat", huudahti joku joukosta. -- "Se on meidän syymme",
Mathilda selitti, "ja nyt ei enää sanaakaan romaaneista."
B. pöyhistelihe eikä kukaan nauranut, ja hauskaa heillä oli kaikilla
"pakarinvintillä".
Kun Mathilda kerran myöhemmin meni pakarinvintille, sattui olemaan
hyvin liukasta. Menomatkalla, jolloin oli vielä valoisaa, saattoi
hän kiertää vaarallisimmat paikat, mutta ihmetteli itsekseen, miten
kävisi paluumatkalla iltapimeässä. Hänen varustautuessaan lähtemään,
tuli muuan vanki sanoen: "Minä vien neidin turvallisesti toiselle
puolen. Olen piilottanut hiekkaa taskuuni sirotellakseni tielle, jota
neiti kulkee."
Niin Mathilda Wrede kulkee "tähtikulkuaan kautta Suomen vankiloiden",
kuten tanskalainen kirjailijatar Ingeborg Maria Sick sanoo. Hän on
sepittänyt "Hus og Hjem" aikakauskirjaan kauniin kirjoitelman vankien
ystävästä "Mathildasta." Hän vertaa Mathildaa kimaltelevaan tähteen,
joka vilkkuu vankilan ristikoittenkin läpi sellien, yössä kahleissaan
istuvalle yksinäiselle miehelle. "Sen lempeä loiste on kuin ystävän
tervehdys, kuin hiljainen kosketus. Se tulee jakamaan hänen
yksinäisyytensä ja hajoittamaan pimeyden hänen ajatusmaailmastaan."
Kirjoitelman sepittäjä pitää mahdottomana kuvata Mathilda Wredeä.
"Sillä henkeä ei voi kuvailla, se on tunnettava, valoa ei voi
selittää, se on nähtävä. Hänen persoonallisuutensa on niin elävä,
että se on koettava."
Mutta Mathilda Wreden persoonallisuuden voiman kokee jokainen, joka
joutuu hänen kanssaan kosketuksiin -- se voima annettiin hänelle
silloin, kun hän antoi itsensä.
Vankilan portit suljetaan.
Kesällä 1912, kun Mathilda Wrede kävi Kakolassa, tuli hän
nuoren vangin luo, joka makasi kuumeessa. Hän oli yksi viidestä
lättiläisestä, jotka olivat ryöstäneet Helsingin venäläisen pankin.
Heti kun mies näki Mathildan, hän sanoi: "Minä olen nähnyt hyvin
omituisen unen ja tunnen, että se toteutuu. Minä olin olevinani
saunamies ja me olimme juuri pesemässä lattiaa, kun neiti kulki
siitä ohi ja tuli sisään. Samassa tuli joku ilkiö ja valoi vettä
kuumille kiville, ja voimakas kuuma höyry löyhähti neidin kasvoille.
Minä huusin: 'Menkää pian täältä, se polttaa teidät kuoliaaksi!'
Mutta juuri kun höyrypilvi oli aivan neidin edessä, seisahtui se
ja jokainen vesipisara muuttui mitä kauneimmaksi tähdeksi. Ne
olivat mitä ihmeellisimmän värisiä tähtiä, mutta valkoiset olivat
kuitenkin kauneimpia. Minä huusin miehille: 'Tulkaa katsomaan! Tulkaa
katsomaan! Tulikuuma höyrykään ei voi vahingoittaa häntä!' --
"Minä heräsin ja ymmärsin, että uni toteutuisi jollakin tavoin ja että
se, mikä oli aiottu tuhoamaan neidin, muuttuisi tähdiksi."
Ja uni kävi todella toteen.
* * * * *
Jo siitä lähtien, kun Mathilda Wrede aloitti työnsä Suomen
vankiloissa, pantiin liikkeelle voimia estämään ja, mikäli
mahdollista, kokonaan lopettamaan hänen toimintansa.
Jo vuonna 1897 hän kirjoitti sen johdosta sisarelleen Helenalle:
"Olen saanut selville oikean myyräntyön, joka on pantu eräältä
taholta alulle kaikessa salaisuudessa minua vastaan. Kierot,
alhaiset ja raukkamaiset ihmiset ovat inhoittavia ja sellaista on
työkin, jota he koettavat hiljaisuudessa tehdä. Tähän uuteenkin
salaliittoon näytään sekaannuttavan sellaiselta taholta, jota en
olisi kaksi vuotta sitten voinut pitää ollenkaan mahdollisena. Se
on mitä vastenmielisintä, mutta en minä pelkää ensinkään. Sieluni
on onnellinen. Minä luotan Jumalaan ja vaellan hänen kanssaan niin
hyvin kuin ymmärrän. Hän on minun voimani vaivan ja kärsimyksen
aikoina, kallioni koettelemusten myrskyissä, ystäväni yksinäisyyden
hetkinä. Hän on valkeuteni silloin, kun ihmiset minua ylistävät. Hän
on aurinkoni, kun he minusta valhetta puhuvat. Vapahtajani ymmärtää
minua ja minä lepään hänessä."
Vankiloissa oli ilmennyt useita epäkohtia. Kakolassa, missä Mathilda
työskenteli eniten, olivat sairasosaston olot järkyttäneet häntä
aivan erikoisesti. Ja kun hän kulki kaikkialla vankilassa, näki hän
enemmän kuin oli toivottavaa.
Hän puheli avoimesti sekä johtajan että pastorin kanssa sekä
vankeinhoitohallituksessa Helsingissä. Paljon parannuksia tehtiinkin,
mutta paljon jätettiin myös kokonaan huomioonottamatta. Epätoivoisena
keskusteli Mathilda kerran tohtori Gustav Mattsonin kanssa Kakolassa
vallitsevista ikävistä epäkohdista. Tohtori Mattsson rupesi silloin
heti työskentelemään asian puolesta ja kirjoitti "Argukseen" Kakolan
sairashoidosta. Tuloksena oli suuret muutokset parempaan päin.
Siihen saakka Mathilda Wrede oli saanut käyttää kuin omanaan pientä
johtajan huoneustoon kuuluvaa kamaria ja usein hän asui suorastaan
johtajan kodissakin Kakolassa käydessään. Nuo edut otettiin
vähitellen pois ja hän sai asua jossakin Turun hotellissa ja tuntea,
kuinka tilanne rupesi kärjistymään yhä enemmän.
Syksyllä 1912 Mathilda tuli taas Turkuun. Ensimmäisenä päivänä
Kakolaan mentyään hänellä oli aina tapana mennä johtajan
vastaanottohuoneeseen, ei juuri ilmoittautuakseen, vaan käydäkseen
tervehtimässä häntä. Kun hän tälläkin kertaa meni tapansa mukaan
kansliaan, ei johtaja ollut siellä. Päivän toisensa jälkeen Mathilda
turhaan etsi häntä ja tavattuaan hänet lopulta huudahti: "Vihdoinkin
tapasin johtajan. Olen etsinyt teitä yhdeksän kertaa. Vaikea on saada
käsiinsä Kakolan johtajaa."
Mathilda viipyi Kakolassa kolme viikkoa ja tunnelma kävi päivä
päivältä yhä kiusallisemmaksi. Kesällä hän palasi taas, mutta tunsi
selvästi, ettei hän ollut tervetullut vieras.
Tammikuun alussa 1913 Mathilda Wrede lähti uudelleen Kakolaan. Hänen
tarkoituksenaan ei ollut silloin viipyä kauempaa, hän halusi vain
tavata muutamia vankeja. Suurella ovella sanottiin hänelle, että
johtaja oli kotonaan. Hän meni suoraan sinne ja otettiin vastaan mitä
ystävällisimmin. Johtaja, joka oli edellisillä käynneillä näyttänyt
ankaralta, oli nyt niin rakastettava kuin olla saattaa. Mathildalle
tarjottiin kahvia ja hän ihmetteli johtajan muuttunutta käytöstä.
"Nytpä täällä istuminen tuntuu aivan samalta kuin ennen aikaan",
sanoi Mathilda, "ja se tekee hyvää, sillä mennyt vuosi on ollut ikävä
ja viime käyntini aivan sietämätön."
Äkkiä johtaja sitten kääntyi Mathildaan sanoen: "Minun on puhuttava
neidin kanssa eräästä asiasta." Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä
luo, otti laatikosta erään paperin ja jatkoi "Olen saanut tämän
kiertokirjeen Vankeinhoitohallitukselta. Se sisältää johtokunnalle
määräyksen, koska vankilat ovat ylen täydet ja Kakolassa on
tapahtunut levottomuuksia, tarkoin valvomaan, ettei kukaan vankilan
ulkopuolella oleva henkilö pääse vankilaan muutoin kuin johtajan tahi
jonkun hänen määräämänsä henkilön läsnäollessa. Niidenkin, joilla on
aikaisemmin ollut siihen lupa, täytyy alistua tähän määräykseen."
Mathilda oli noussut: "Mitä kieroutta tämä on?" huudahti hän.
"Tämä ei tule Vankeinhoitohallitukselta, se on saanut alkunsa
täältä. Kuinka kurjaa, ettei uskalleta mainita Mathilda Wredeä
nimeltä." -- "Käyhän täällä muitakin, pappeja esimerkiksi, joilla on
seurakuntalaisiaan vankilassa!" kuului johtajan vastaus. -- "Saanko
kuulla kiertokirjeen vielä kerran! Minä tunnen selvästi, että te
täällä Kakolassa olette saaneet tämän aikaan", väitti Mathilda Wrede.
-- "Meidän on vain toimittava Vankeinhoitohallituksen määräysten
mukaan." -- "Olen kerran elämässäni ollut läsnä teatterinäytännössä,
tämä on toinen kerta."
Johtaja alkoi käydä hieman epävarmaksi. Mathilda kysyi: "Mitä
aiotte nyt tehdä?" -- "Pääsy on vapaa toisen läsnäollessa." --
"Minä en luonnollisestikaan käy ikinä onnettoman vangin luona,
jotta hän avaisi sydämensä ja paljastaisi surunsa kolmannen
henkilön läsnäollessa", Mathilda vastasi. "Muuten tuskin luulen,
että Kakolassa on montakaan niin alhaista henkilöä, joka saattaisi
ajatellakaan olla läsnä, kun puhuttelen vankeja. Sellaiseen en
suostu. Huomenna tulen uudestaan vankilaan nähdäkseni, kuinka otatte
minut vastaan." Johtaja näytti synkältä vastatessaan: "Ellette alistu
määräykseen, on minulla keinoja kieltää teiltä kokonaan pääsy vankien
luokse."
Niin Mathilda Wrede lähti Kakolasta. Paroonit Karl August Wrede
ja Paul Nicolay pitivät samana iltana hengellistä kokousta Turun
juhlasalissa. Hän lähti sinne kertoen heille, mitä oli tapahtunut. He
olivat molemmat surullisen hämmästyneitä ja parooni Nicolay arveli
hiljaisella tavallaan: "Ja sellaisia vaikeuksia kolmenkymmenen vuoden
työn jälkeen."
Seuraavana aamuna Mathilda ajoi Kakolaan mennen suoraan vankilaan.
Vahtimestari, joka aukaisi oven, tervehti ystävällisesti, ja Mathilda
lähti suoraa tietä kansliaan. "Tässä minä nyt olen", sanoi hän
johtajalle. "Mitenkäs nyt tehdään?" -- "Jokainen vanki, jota neiti
Wrede haluaa puhutella, tuodaan tänne kansliaan ja keskustelu saa
tapahtua minun läsnäollessani", kuului vastaus. -- "Tämä on viekas
ja kavala petos Vankeinhoitohallitusta ja vankeja kohtaan. Kyllä
sanomalehdet saavat tietää tämän ja vangit myös. Silloin teidän
ei ole hyvä olla. Eikä ole sanottu, että asia pysyy tietona vain
Suomessa, sillä saattaa tapahtua, että minä vetoan korkeammalle, aina
keisariin asti."
Johtaja kävi vähän hämilleen ja vastasi: "Siirtykäämme
sisähuoneisiin." Heidän tultuaan sinne pyysi johtaja: "Osoittakaa
kristillistä nöyryyttä!" -- "Älkää puhuko kristinuskosta näin
toimiessanne!" vastasi Mathilda. -- "Minä voin kertoa, että lääkäri
on tyytymätön teihin. Hän on suunnattomasti loukkaantunut, kun te
sekaannuitte hänen työhönsä ja hän vastustaa toimintaanne, samoin
kuin pastori, joka on myös valittanut, että neiti Wrede kohtelee
häntä kuin hän olisi ilmaa vain." -- "Minä en ole ollut hänelle
milloinkaan epäystävällinen", vastasi Mathilda, "mutta meillä ei ole
mitään sanomista toisillemme hengellisissä asioissa. Mutta ei syy ole
yksinomaan sillä taholla, kyllä johtajakin on osaltaan vikapää tähän."
Milloinkaan ennen ei taistelu ollut ollut niin katkera ja kova,
milloinkaan eivät kapinalliset hyökyaallot olleet käyneet niin
korkeina Mathildan sisimmässä, kuin hänen kulkiessaan Kakolan mäkeä
alas.
Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta.
Omituista kyllä kului pitkän aikaa ilman että ainoakaan ääni nousi
annettua kieltoa vastaan. Moni luuli sen syynä olevan venäläiseltä
taholta tulleen määräyksen, mutta niin ei ollut laita. Oli selvää,
että vankilaviranomaiset ja muut, jotka olivat työskennelleet
kukistaakseen Mathilda Wreden vaikutuksen, toivoivat mieluimmin, että
asia voitaisiin sivuuttaa vaitiololla, mutta se, ettei kukaan muukaan
vastustanut kieltoa, voidaan selittää vain siten, että odotettiin sen
tulevan kumotuksi.
Elokuun alussa 1913 tohtori Gustav Mattsson kirjoitti "Dagens
Tidningiin" kirjoituksen, jonka otsikkona oli: "Mathilda Wredelle
annettu kielto." Se kuului seuraavasti:
"Saatamme täten yleisön tietoon vankeinhoitomme alalla sattuneen
tapahtuman, joka on senlaatuinen, ettei sitä sovi vaieten sivuuttaa.
"Tämän vuoden tammikuun 13:ntena päivänä saapui
Vankeinhoitohallitukselle seuraavanlainen kirjelmä":
_Suomen Vankeinhoitohallitukselle._
Kun minä tämän kuun 8:ntena päivänä aioin käydä tapaamassa
Kakolan kuritushuoneessa olevia vankeja, sain minä vankilan
johtajalta mitä suurimmaksi hämmästyksekseni tietää, että minun
sallittaisiin ainoastaan jonkun vankilan virkamiehen läsnäollessa
tavata vankeja, ehto, johon en tietystikään voinut suostua, kun
juuri suurin osa lohtua, jota olen voinut vangeille antaa, on
riippunut siitä, että he ovat olleet tilaisuudessa aukaisemaan
minulle koko sydämensä, antamaan sielunsa sisimpien kielien
soida, tietäen ehdottoman varmasti, että heillä oli minussa
ymmärtävä ystävä, joka säilytti kiitollisesti ja vilpittömästi
heidän uskomansa asiat. Kun sellaisella yrityksellä koettaa
estää minun nyt jo lähes kolmikymmenvuotista toimintaani
täytyy epäilemättä olla aiheena jokin Vankeinhoitohallituksen
toimenpide, saan täten pyytää selontekoa syistä kieltoon, joka
on minulle kaksinverroin loukkaava, kun se minun kauttani kohtaa
niitä onnettomia, joille minä -- kuten Vankeinhoitohallitus
tietänee -- olen omistanut parhaan osan elämääni.
Helsingissä tammikuun 10:ntenä päivänä 1913.
Mathilda Wrede.
"Tähän lähetti Vankeinhoitohallitus seuraavan huomattavan
_Päätöksen_":
Saapuneen kirjelmän johdosta saa Vankeinhoitohallitus tehdä
kysyjälle, Neiti Mathilda Wredelle tiettäväksi, että Hallitus,
katsoen siihen, että Turun Kuritushuone on niin täpötäynnä
väkeä ja että siellä on kuluneena vuonna tapahtunut vakavia
järjestyshäiriöitä, kirjelmässään Turun Kuritushuoneen
johtajalle joulukuun 31 päivältä 1912 on teroittanut, että
vankilan ulkopuolella olevien on päästäkseen tapaamaan vankeja
hankittava siihen joka kerran johtajan erikoinen lupa, ja että
tapaaminen saa tapahtua yleensä vain johtajan tahi hänen siihen
määräämänsä vankilaviranomaisen läsnäollessa, sekä että nämä
määräykset toistaiseksi tarkoittavat niitäkin, joilla tähän asti
on mahdollisesti ollut asianomainen lupa käydä vankien luona;
eikä Vankeinhoitohallitus ole katsonut olevan syytä tehdä Neiti
Wredeen nähden poikkeusta siitä, mitä Hallitus on edellä olevassa
nähnyt tarpeelliseksi säätää.
Helsingissä, Vankeinhoitohallituksessa, tammikuun 14:ntenä
päivänä 1913.
A. B., A. af F.
* * * * *
"Neiti Wreden kirjelmän Vankeinhoitohallitukselle aiheutti tällainen,
hänelle ensin suullisesti ja sitten pyynnöstä kirjallisesti laadittu
kielto":
Kun käsitän Vankeinhoitohallituksen kirjelmän joulukuun
31:seltä päivältä 1912 senkin luvan peruuttamiseksi, jonka
nojalla neiti Mathilda Wreden on sallittu lähes kolmenkymmenen
vuoden ajan liikkua vapaasti maamme vankiloissa jakamassa
hengellistä lohdutusta vangeille ja avustamassa aineellisestikin
vapautuneita, olen tänään selittänyt neiti Wredelle sanotun
kirjelmän sisällön ilmoittaen samalla, ettei hän saa
vastaisuudessa tavata vankeja muutoin kuin minun itseni tahi
jonkun määräämäni vankilaviranomaisen läsnäollessa.
Tämän tulkintani ilmoitan täten kunnioittaen neiti Mathilda
Wredelle pyynnöstä myöskin kirjallisesti. Turussa tammikuun
9:ntenä päivänä 1913.