neljä kuppia kahvia arvellen, että se oli kenties viimeinen
kerta, jolloin hän saisi maistaa sitä juomaa. Hänen palatessaan
oli suuri joukko naisia, herroja, upseereja, lapsia, ukkoja ja
mummoja kerääntynyt asemasillalle ja kaikki tungeksivat ihmetellen
ja uteliaina vankivaunun ulkopuolella töllistelläkseen raskaassa
rautapuvussa olevaa miestä, ja heidän puheensa olivat kaikkea muuta
kuin hienotunteisia. Mieli kiihdyksissä riensi Mathilda väkijoukon
läpi vaunuun ja käski vartijan asettua ikkunan eteen suojaksi
uteliaita katseita vastaan. Pian senjälkeen täytyi hänenkin sanoa
jäähyväiset, sillä hänen oli määrä palata kotiin junalla, joka oli
jo saapunut asemalle. Poistuessaan piti hänen usean kerran kääntyä
taakseen heittääkseen vankiin vielä katseen viime hyvästiksi. Ja
hän näki miehen seisovan ristikon takana tarkastellen pilkallisesti
ja uhkamielisesti joukkoa, joka oli vaistomaisesti vetäytynyt
kauemmaksi, niin kauhealta ja peloittavalta hän näytti. Mutta sitten
sattui hänen katseensa Mathildaan ja samassa muuttui hänen ilmeensä.
"Hyvästi, hyvästi", huusi hän. "Kirjoitan jo huomenna Viipurista!"
Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.
Englantilaisen teologian tohtori Henry Lansdellin -- joka oli tullut
Suomeen ja toivoi saavansa nähdä vankilalaitostamme -- ja Mr.
Allcroftin kanssa Mathilda Wrede kävi Sörnäisten vankilassa elokuun
alussa vuonna 1885 ja senjälkeen Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa.
Ensimmäisenä aamuna Turussa hän riensi jo kello seitsemän
Kakolaan ennättääkseen puhella muutamien ystäviensä kanssa,
ennenkuin englantilaiset tulisivat sinne. Kun hän ajoi Kakolan
mäkeä ylös, kohtasi hän joukon vankeja menossa kivilouhokselle.
Kun he näkivät hänet, unohtivat he kaikki järjestysmääräykset,
kääntyivät ja huusivat: "Ei, mutta katsokaapas meidän omaa
neitiämme! -- Tervetuloa! -- Joko jalka on terve?" j.n.e. Kohtaus
oli niin liikuttava, että ajurikin, joka kyyditsi Mathildaa, sanoi
kyynelsilmin: "Nuo raukat taitavat pitää kovin neidistä!"
Vankilassa kohtasi häntä surullinen viesti, että B. oli tullut
mielenvikaiseksi. Häntä vaivasi päähänpisto, että hänen ruokansa
ja juomansa oli myrkytetty, niin että hän tuskin uskalsi koskea
kumpaankaan. Mathilda meni heti hänen luokseen, ja kun B. näki hänet,
ryntäsi hän ylös ja sanoi ilosta säteillen: "Odotukseni ei ole ollut
turha! Minä tiesin, että neiti tulisi tänään." Hän oli uneksinut
eräänä yönä, että elokuun yhdennentoista päivän aamu toisi hänelle
suuren ilon, ja silloin hän tiesi, että hänen neitinsä tulisi sinä
päivänä, Sillä hänen ainoana ilonaanhan maailmassa oli saada olla
yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan hämmästynytkään Mathildan tulosta
Kakolaan sinä päivänä, vaikkei hän ollut sitä edeltäpäin ilmoittanut,
sillä kaikki olivat uskoneet B:n ennustukseen.
Ja nyt B. kertoi kuiskaten, että katto, lattia, seinät ja
vuodevaatteet olivat myrkytetyt. Lopuksi hän otti esille puolen
leipää ja sanoi: "Jos tästä syö pienenkään palasen, niin joutuu
mitä kauneimpiin tuskiin." Vakuuttaakseen hänelle, että leipä oli
hyvää, pyysi Mathilda saada siitä palan, mutta B. vastasi: "Ei neiti,
sillä kuka tulee silloin vankien luo, jos te kuolette?" Lopulta sai
Mathilda hänet houkutelluksi antamaan hänelle palasen leipäänsä ja
rupesi syömään. B. tarkasti häntä hetken terävästi, sitten hän nousi
kiivaasti ja kiskaisi leivän hänen kädestään. "Ei, neiti ei saa syödä
enää ainoatakaan palaa tätä vaarallista leipää! Kyllä minä tiedän,
että neiti tahtoo mielellään kuolla, mutta sitä ette saa tehdä, sillä
vangit tarvitsevat teitä." He alkoivat sitten puhua hengellisistä
asioista ja Mathilda huomasi suureksi ilokseen, että hänen
ajatusjuoksunsa oli aivan selvä, kun keskustelu liikkui sillä alalla.
Erotessa hän itki katkerasti sanoen: "Neiti ei saa enää koskaan tässä
elämässä nähdä Jakob B:ia, sillä pian minä kuolen kaikesta myrkystä,
mitä he ovat minulle syöttäneet."
Kun englantilaiset olivat saapuneet, saatteli Mathilda heitä
kaikkialle vankilassa, jolloin tohtori Lansdell mainitsi, ettei
hän ollut nähnyt missään muualla pantavan vankeja niin raskaisiin
rautakahleisiin kuin Suomessa. Kun he kulkivat työpajojen läpi,
huomasi Mr. Allcroft muutamia miehiä, jotka olivat erikoisen
vastenmielisiä ulkomuodoltaan, ja kääntyen Mathildaan hän sanoi:
"Teidän ystävänne näyttävät aika ilkeiltä, minä en haluaisi olla
heidän kanssaan yksinäni edes viittä minuuttia." -- "Uskokaa minua,
he eivät ole ollenkaan ilkeitä! He rakastavat minua ja minä rakastan
heitä, eikä minun tarvitse peljätä mitään, kun olen yksin heidän
kanssaan", vastasi Mathilda ajattelematta, että vankien joukossa oli
muutamia merimiehiä, jotka ymmärsivät englantia. Nämä kertoivat koko
keskustelun tovereilleen, ja kaikkia oli loukannut vierasten epähieno
arvostelu ja samalla he olivat iloinneet Mathildan vastauksesta.
Keskeymättömässä työssä.
Saman vuoden syyskuun toisesta päivästä joulukuun toiseen päivään
oli Mathilda Wrede keskeymättömässä toiminnassa. Hän kävi silloin
Lappeenrannan, Mikkelin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun vankiloissa.
Lappeenrannassa hän viipyi vain muutamia päiviä, sillä siellä
rajoitettiin hänen työtään yhtä suuresti kuin ennenkin. Jyrkästi
lausutun toivomuksensa johdosta hän sai kuitenkin käydä
yksinään sellivankien luona. Eräs heistä, A. V. suurikasvuinen,
kaksikymmenkuusivuotias mies Pohjanmaalta, jota pidettiin erittäin
taipumattomana, julkeana ja vaarallisena, seisoi ikkunan ääressä
Mathildan astuessa sisään. Vanki mittaili häntä hämmästynein ja
ivallisin katsein. Mathilda aikoi ystävällisesti tervehtien mennä
hänen luokseen, mutta kompastui samassa suureen rautarenkaaseen,
joka oli kiinnitetty lattiaan. Mies seisoi liikkumattomana ja sanoi
halveksivasti virnistäen: "Neiti raukka, joka oli kaatua! Te ette
ole tottunut tällaisiin lattian koristuksiin. Ne ovat kuitenkin
yhteiskunnan turvallisuudelle erittäin hyödyllisiä kapineita.
Noita", lisäsi hän ja viittasi renkaaseen ja siihen kiinnitettyyn
ketjuun, "käytetään estämään minua pakenemasta. Nämä paksut muurit
eivät anna tarpeeksi suojaa sellaista petoa vastaan kuin minä olen,
siksi kytketään minun toinen jalkani joka ilta kahleeseen, joka on
kiinnitetty tuohon renkaaseen."
Vaikka hän puhui ivallisesti ja katkerasti, oli hänen kasvoillaan
kuitenkin surumielinen ilme. Ensi hetkestä alkaen heräsi Mathildassa
harras mielenkiinto miestä kohtaan. Hän antoi hänelle pienen kirjan
ja raamatunlausekortin ja alkoi puhua hänelle Jumalasta. Mies tuntui
kuitenkin niin hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, että Mathildan
täytyi etsiä keskustelulle joku toinen kiinnekohta. Äkkiä hän vaihtoi
puheenainetta ja alkoi kertoa F:stä. Kun hän lopuksi mainitsi,
että hänestä oli tullut kristitty, elpyi V. ja kuunteli erittäin
huvitettuna. Hän oli itse tuntenut F:n, jota sanottiin "Pohjanmaan
kauhuksi", vieläpä ollut hänen mukanaankin hänen seikkailurikkailla
retkillään. Kun Mathilda sitten toi F:n terveiset kaikille hänen
entisille ystävilleen sekä kehoituksen, että hekin jättäytyisivät
Jumalalle saadakseen saman rauhan ja siunauksen, minkä hän oli
löytänyt -- loppui V:n itsehillintä. Kyyneleet kimaltelivat hänen
silmissään, ja huulet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti sisäisestä
liikutuksesta. Mutta juuri silloin kurkisti vartija ovesta, ja mies,
joka ei tahtonut näyttää, miten liikutettu hän oli, kääntyi nopeasti
ikkunaan päin, ojensi Mathilda Wredelle kätensä ja sanoi lyhyesti:
"Hyvästi, neiti!"
Lappeenrannasta Mathilda jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa hän kävi
lääninvankilassa. Ensin koottiin kaikki vangit vankilan kirkkoon,
jossa hän puhui heille yhteisesti ja sitten hänelle tarjottiin
tilaisuus keskustella yksityisesti jokaisen kanssa.
Mikkelistä saamistaan vaikutelmista hän kirjoittaa muun muassa
seuraavaa:
"Vangit ovat täällä mielestäni vastaanottavampia vaikutelmille kuin
tutkintovankiloissa yleensä. Suomen tutkintovankilat tullaan nyt
järjestämään uudelleen, eikä se olekaan liian aikaista, sillä ne
ovat olleet tähän saakka hyvin huonossa kunnossa eivätkä ollenkaan
tarkoitustaan vastaavia. Sitäpaitsi ovat ne olleet suorastaan
kaikenlaisten rikosten kouluja, kun vankeja on säilytetty yhteisissä
huoneissa. Usein on esim. aivan viattomia asukkaita teljetty samaan
huoneeseen kehittyneiden rikollisten kanssa. Kuluttaakseen aikaa
nämä kertovat kerskuen kaikista kujeistaan ja urotöistään ja tekevät
sen sellaisella tavalla, että he esiintyvät toverien silmissä
oikein urhoina. Muutaman viikon oleskelun jälkeen tuollaisten
taitavien veijarien parissa sattuu, että moni heikko luonne, joka
on viattomasti joutunut vankilaan, lähtee sieltä täysinoppineena
rikollisena.
"Tutkintovankilan yhteydessä tahdon vielä kosketella erästä asiaa,
jota olen paljon ajatellut ja josta olen lukenut. Meidän maassamme
ei ole minkäänlaista lakia, joka suojelee viattomasti vangittua
joutumasta kärsimään loukatusta kunniasta, vankilassa kestämästään
tuskasta, kadotetusta vapaudesta, osasta elämää, joka niin
sanoaksemme on ryöstetty häneltä, ja vaurioista, jotka ovat olleet
seurauksena siitä, että hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta tahi
uskotut vieraitten käsiin, sekä syvästä tuskasta, jota hänen täytyy
kärsiä ollessaan erotettuna vaimosta ja lapsista. Vielä tänäkin
päivänä saattaa syytetty, vaikka olisikin täydellisesti viaton,
joutua useita kuukausia kestävän tutkimuksen alaiseksi. Oikeuden jako
käy hitaasti, eikä vangitun tuska ja levottomuus voi sitä kiiruhtaa."
Helsingissä.
Syyskuun 23:nnen ja lokakuun 10:nnen välisenä aikana samana
vuonna Mathilda Wrede kävi Helsingin vankiloissa. Hän kirjoittaa
käynneistään:
"Päiväsellivankeja kävin puhuttelemassa heidän selleissään, muut
olivat eräänä sunnuntai-iltapäivänä kirkossa, jossa puhuin heille
1 Kor. 2: 1-2:n johdolla. Myöhemmin keskustelin yksityisesti
jokaisen heidän kanssaan. Yleensä olen ollut huomaavinani, etteivät
Sörnäisten vangit ole läheskään niin alttiita Jumalan vaikutuksille
kuin Kakolan vangit, vaikka pikemminkin luulisi olevan päinvastoin.
Sillä Sörnäisten vankilassa säilytetään miespuolisia vankeja, jotka
on tuomittu korkeintaan neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen
ja pitäisi heidän siis olla vähemmän rikollisia kuin Kakolan
vankien, jotka ovat tuomitut joko elinkautiseen vankeuteen tahi
yli neljä vuotta kestävään kuritushuonerangaistukseen. Niin ei
kuitenkaan todellisuudessa ole. Edelliset toivovat vielä elämältä
paljon ja odottavat vapauduttuaan saavansa nauttia jälleen maailman
iloja. Jälkimmäiset taas, joilla ei ole minkäänlaista toivoa tässä
maailmassa, ottavat yleensä mielellään vastaan Jumalan sanan. Tosin
oli Sörnäisissäkin muutamia hyvin miellyttäviä kristittyjä vankeja
ja useita, joihin Jumalan Henki oli koskettanut, mutta heitä oli
kuitenkin vain harvoja Kakolaan verrattuna." -- --
Mathilda Wrede mainitsee muistiinpanoissaan Sörnäisten vankilasta
erään epämiellyttävän seikkailun, joka olisi saattanut päättyä
huonostikin.
Kun hän aina pelkää vaivata muita, ei hän tahtonut, että päivystävä
vartija, vanhahko mies, joka näytti kovin väsyneeltä, pitäisi
silmällä ovia hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen. Siksi hän
pyysi, että vartija avaisi, muutamia kerrallaan ja sulkisi ne
suurilla haoilla, jotka hän itse voisi irroittaa ja sulkea. Silloin
sattui, että hän tuli selliin, jossa istui mies sängyssään nyppien
niinikuituja. Suljettuaan oven meni Mathilda hänen luokseen. Mies oli
kietonut joukon niintä päänsä ympäri ja näytti epämiellyttävältä. Hän
oli silmäpuoli ja ainoalla silmällään hän tarkasteli häijyn näköisenä
Mathildaa. Mathildan tervehdittyä mies kysyi heti: "Mitä teillä on
täällä tekemistä?" Hän tahtoi selittää käyntinsä tarkoituksen, mutta
mies keskeytti hänet: "Hukkaan pantua aikaa ja hukkaan menneitä
vaivoja! Minä en voi sietää Jeesusta enkä tahdo hänestä kuulla."
Sitten hän alkoi kertoa pitkää kummallista tarinaa, mutta lopetti
äkkiä, tarttui molemmin käsin kiivaasti päähänsä ja huusi: "Ai, ai,
nyt se putoaa. Antakaa minulle vahva nuora ja sitokaa pääni, sillä
tämä niinikuitu ei kestä!"
Nyt Mathilda ymmärsi, että hänellä oli taas mielipuoli edessään,
ja kun hän tiesi, ettei vartija ollut läheisyydessä, piti hän
viisaimpana poistua niin pian kuin mahdollista. Hän ojensi miehelle
sentähden lehtisen ja aikoi sanoa hyvästi, mutta niin helposti ei
asia käynytkään.
Otettuaan lehtisen katsoi mies nimilehteä ja punastui kovasti.
Heittäen Mathildaan häijyn katseen hän viskasi kirjasen pöydälle
sanoen: "Miksi te olette tuonut tuon kirjan tänne? Mitä oikeutta
teillä on kiusata minua sillä?" Puhuessaan kiihdytti hän itseään
siihen määrin, että häntä oli kauhea nähdä.
Pakottautuen rauhalliseksi Mathilda otti kirjan pöydältä ja kysyi,
mistä mies ei siinä pitänyt. Tämä viittasi erääseen suurilla
kirjaimilla painettuun raamatunlauseeseen: "Tänään, jos te kuulette
Herran äänen, niin älkää paaduttako sydämiänne!"
Mathilda huomasi nyt, ettei mies tuntenut raamatunlausetta, vaan
luuli hänen painattaneen sanat varta vasten vangeille. "Rakas
ystäväni", sanoi Mathilda, "ei teidän pidä olla minulle vihoissanne
noista sanoista, sillä ne eivät ole minun kirjoittamiani, ne ovat
iankaikkisuussanoja, jotka suuri Jumalan mies on kirjoittanut
raamattuun."
"Mutta kas nyt te varmasti valehtelette päästäksenne helpommin koko
asiasta", sanoi mies suuttuneena, "ja Jumala armahtakoon teitä, ellei
se ole totta! Te sanotte, että nämä sanat ovat raamatussa. No hyvä,
silloinpa teidän pitää myös tietää, missä ne on kirjoitettuna" -- hän
otti raamatun hyllyltä ja ojensi sen Mathildalle. -- "Sanokaa nyt
minulle, missä sellaista on raamatussa kirjoitettuna!" -- Sitten hän
asettui Mathildan ja oven väliin, johon soittokello oli kiinnitetty.
Hän näytti uhkaavalta seisoessaan siinä käsi kohotettuna, valmiina
lyömään, jos Mathilda olisi "valehdellut".
Mathilda oli mennyt ikkunan ääreen etsiäkseen mainitun paikan uudesta
testamentista ja rukoili samalla koko sydämestään, että Jumala
auttaisi häntä muistamaan sen. Ilokseen löysikin hän heti lainatut
sanat. Mutta asian käänne oli sen sijaan suuri pettymys vangille,
joka puri huultaan tultuaan vakuutetuksi, että Mathilda oli oikeassa,
sitten hän sanoi äkäisesti häijyin katsein: "Te olette puhunut totta."
Mathilda tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä huoneesta, jotta
ei uudelleen herättäisi sairaan miehen vihaa. Hän otti hitaasti
kellonsa, katsoi sitä ja sanoi: "Nyt on aika jo kulunut niin
pitkälle, että minun täytyy mennä, sillä minun on tänä päivänä
käytävä vielä useassa paikassa." -- "Mutta mitenkäs neiti pääsee
täältä? Te paiskasitte oven kiinni tullessanne ja sitä ei saa
sisäpuolelta auki." Ja nauraa hohottaen hän jatkoi: "Ei maksa vaivaa
soittaakaan, sillä kello on rikki. [Asianlaita ei luultavastakaan
ollut niin, sillä vankilassa vallitsi hyvä järjestys, mutta mies
tahtoi peloitella nuorta tyttöä.] Kyllä neidin on jäätävä tänne
siksi, kunnes vartija tulee. Kunpa teidän ei vain tulisi kovin ikävä
täällä minun kanssani sillä aikaa!"
Silmäys oveen, jossa ei ollut kädensijaa sisäpuolella, vakuutti
Mathildalle oven sulkeutuneen niin lujasti, että hänen oli mahdotonta
saada sitä auki omin voimin.
"'Älä pelkää heitä, sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua',
sanoo Herra!" (Jer. 1: 8). Nuo ihanat sanat juolahtivat hänen
mieleensä ja muistuttivat hänelle, että Herra on läsnä. Ja silloin
hän oli täysin rauhallinen.
Mies, joka oli huomannut Mathildan vilkaisseen oveen, sanoi yhä
nauraen: "Kyllä se on kiinni. Ette te täältä pääse ulos."
"Niin, enhän minä voi yksin aukaista ovea", vastasi Mathilda, "mutta
minähän tiedän, että te autatte minua, ja jos me molemmat koetamme,
niin kyllä onnistumme."
"Luuleeko neiti, että minä auttaisin Teitä?" kysyi mies, ja Mathildan
vakuutukseen, että hän oli siitä varma, lisäsi hän: "En minä tee sitä
mielelläni, sillä on paljon hauskempaa, kun te olette täällä, kuin
jos olen aivan yksin." Hän näytti epäröivän mitä tehdä.
Mathilda ei ollut kuulevinaan, mitä mies vastasi, vaan meni ovelle ja
koetti aukaista sitä hiusneulalla. Mutta se ei onnistunut.
Mies seisoi vieressä ja katseli hänen turhia yrityksiään. "Rakas
ystävä", sanoi Mathilda silloin, "olette aivan oikeassa siinä,
ettei yksi henkilö voi aukaista ovea, mutta kuinkahan olisi, jos
te auttaisitte minua? Olkaa hyvä ja ottakaa tuo pieni tikku, joka
on tuossa lattialla ja koettakaa pistää sillä ovenrakoon alhaalla
samalla kuin minä koetan täältä ylhäältä."
Monien vastaväitteiden jälkeen mies vihdoin tuli auttamaan Mathildaa,
ja helpotuksesta huoahtaen näki Mathilda oven avautuvan. Hän oli
vapaa.
Erään toisen kerran Mathilda tuli suuren virkamiesjoukon saattamana
vankien luokse, juuri kun he söivät päivällistään. [Tämä ei
tapahtunut kuitenkaan Helsingissä, vaan Lappeenrannan työvankilassa.]
He istuivat pitkien pöytien ääressä, mutta kaikki nousivat herrojen
tullessa huoneeseen. Mathilda tervehti ja alkoi sitten jakaa
lehtisiä. Kun hän oli juuri lopettanut jakelun erään pöydän ääressä
ja aikoi mennä toisen luo, sanoi joku vangeista: "Anteeksi, neiti,
mutta ei maksa vaivaa ottaa noita lehtisiä." "Kuinka niin?" kysyi
Mathilda. "Me saamme ne pitää mahdollisesti vain siihen asti, kun te
matkustatte kaupungista. Niin pian kuin virkamiehet saavat tietää,
että olette mennyt, ottavat he ne varmaan takaisin, kuten ennenkin.
Sellaisia he ovat!" Vaikka Mathildasta tuntui kovin pahalta, koetti
hän kuitenkin vastata rauhallisesti: "Se on kovin ikävää kuulla,
mutta otaksun, että siihen on ollut jotain syytä." Ja kääntyen
johtajaan hän kysyi: "Herra johtaja, onko totta, että lehtiset
otettiin heiltä pois viime kerralla?"
Johtaja ja pastori alkoivat nyt yht'aikaa selittää asiaa. Oli
peljätty, että lehtiset aiheuttaisivat vallattomuutta, ja että vangit
polttaisivat ne joko tupakan kanssa tahi ilmankin sitä.
Vangin ja virkamiesten välillä syntyi sananvaihtoa ja tilanne kävi
yhä epämiellyttävämmäksi.
"Kuulkaa nyt, kaikki ystävät!" huudahti Mathilda. "Jos johtaja
suostuu siihen, että te saatte tästä päivästä lähtien pitää lehtiset,
tahdotteko silloin myös luvata, ettei kukaan teistä polta niitä?"
Ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt vastata, kääntyi? hän johtajan
puoleen sanoen: "Herra johtaja, pyydän, sallikaa heidän pitää ne."
Johtaja lupasi, ja vangit vastasivat kuorossa: "Me emme polta
lehtisiä."
Tämä oli ensimmäinen vankien ja virkamiesten välinen kahnaus, jonka
todistajana Mathilda Wrede sai olla, mutta valitettavasti se ei ollut
viimeinen.
Hämeenlinnassa.
Hämeenlinnassa Mathilda Wrede työskenteli vankiloissa kello
kahdeksasta aamusta kello seitsemään illalla pitäen vain
kolmenneljännestunnin päivällislevon.
Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat hänen naisten
kuritushuoneesta saamansa kokemukset erittäin masentavia. Useimmat
väittivät olevansa "aivan viattomia" eivätkä olleet rehellisiä
suhteessaan Jumalaan. Kun hän kirjoittaa veljelleen Hämeenlinnan
kuritushuoneesta saamistaan kokemuksista, sanoo hän muun muassa;
"En tahdo kirjoittaa pitemmälti näistä vangeista, sillä silloin
saisin kertoa melkein yksinomaan ikäviä asioita ja sellaiset on
varmaan paras sivuuttaa vaikenemalla." Ja sitten hän lisää: "Mutta
Hämeenlinnassa oli kuitenkin muutamia oikein hauskoja vankeja, heidän
joukossaan eräs nainen, joka oli ollut kovin hillitön ja senvuoksi
pantu jalkarautoihin. Kun olin hänen luonaan, tuntui hän sävyisältä
ja vastaanottavalta, ja toivon myös, että hänen uskonsa katse
suuntautui Jeesukseen."
Muitten muassa oli siellä myös eräs aivan nuori oululainen nainen
joka oli käyttäytynyt niin pahoin ja ollut niin raju, että hänet oli
rangaistukseksi kahlehdittu kiinni "vanhan linnan" [Hämeenlinnasta
puhutaan ensi kerran v. 1307 ja se on ollut vuodesta 1830 lähtien
naisvankien rangaistuslaitoksena.] eristettyyn osaan. Kun Mathilda
tuli tuohon hämärään huoneeseen, ei hän aluksi nähnyt mitään, mutta
huomasi sitten nuoren tytön istumassa vuoteellaan kahlehdittuna
seinään kiinni rautarenkaasta, joka ympäröi hänen kaulaansa. Ensin
hän oli aika epäystävällinen, mutta kun Mathilda Wrede oli puhellut
hänelle hetkisen, kävi hän oikein kiltiksi, ja vierailijan lähtiessä
hänen luotaan oli tyttö sulanut kokonaan ja jumalalliset totuudet,
jotka hän oli saanut kuulla, näyttivät liikuttaneen häntä.
Maaherra Ammondtin kehoituksesta Mathilda Wrede kävi tapaamassa
erästä miestä Hämeenlinnan tutkintovankilassa. Tämä oli menetellyt
kovin pahoin ja istui nyt raudoissa. Mathildan tullessa hänen
luokseen hän nousi heti seisomaan ja seisoi koko ajan, kun hänelle
puhuttiin, mutta tuntui aivan välinpitämättömältä, ikäänkuin ei
olisi ollenkaan kuunnellut, mitä hänelle sanottiin. Mathilda rukoili
Jumalalta apua voidakseen saada miehen tarkkaavaisuuden hereille ja
hänen rukouksensa tulikin kuulluksi.
Miesparka, jolla oli ensi kertaa elämässään vartaloraudat, oli niin
lopen uupunut raskaasta taakastaan, että hiki valui hänen otsaltaan
ja poskiltaan. Mathilda ajatteli: "Häneen eivät ystävälliset sanat
pysty, niitä hän pitää vilpillisinä, mutta pientä ystävällistä tekoa
hän ei voi selittää väärin." Sitten hän otti tuolin, jolla mies
oli istunut hänen tullessaan selliin ja asetti sen miehen viereen.
Ennenkuin hän oli ennättänyt pyytää häntä istuutumaan, katkaisi mies
hiljaisuuden kysyen: "Mitä neiti aikoo tehdä tuolilla?" -- "Minä
näen että seisominen väsyttää teitä, siksi minä tahdon, että te
istuudutte", vastasi hän. Mies näytti hyvin hämmästyneeltä ja sanoi:
"Kuinka te keksitte nostaa tuolin minulle, joka olen vanki? Mitä
teitä liikuttaa, olenko väsynyt vai en? Te olette totisesti sangen
ihmeellinen neiti, se minun täytyy sanoa. Mutta vaikka olisin kaksi
kertaa niin väsynyt, niin en voisi kuitenkaan istua ja antaa teidän
seisoa." Eikä mies sallinut houkutella itseään istumaan, vaikka hän
oli nääntyä väsymyksestä. Lopulta Mathilda istuutui pöydälle. Silloin
mieskin istuutui tuolille, ja nyt he keskustelivat pitkän aikaa
elämän tärkeimmästä kysymyksestä.
Samassa vankilassa oli mies, joka oli kolmaskertaisesta varkaudesta
tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli matkalla käräjille
murhannut vanginkuljettajan. Mathilda odotti näkevänsä hänet hyvin
paatuneena ja hämmästyi sentähden kovasti, kun ovi aukeni ja hän
näki edessään aivan nuoren ja sangen kauniin pojan, joka askarteli
huoneessaan valmistaen tulitikkulaatikolta. Hän keskeytti heti
työnsä ja nousi vankilamääräysten mukaisesti seisomaan. Mutta kun
ovi oli suljettu ja he olivat yksin, vetäytyi hän erääseen huoneen
nurkkaan ja tarkasteli Mathildaa sieltä aroin katsein, aivan kuin
olisi peljännyt häntä. Eräs pikku tapaus sai aikaan sen, että hänen
arkuutensa muuttui luottamukseksi. Sattui näet, että Mathilda
tahtomattaan tallasi hänen tulitikkulaatikkonsa, joka oli lattialla,
niin että se meni aivan pilalle. Hän tiesi, että tutkintovangit
saavat määrätyn prosentin työnsä tuottamista tuloista, ja siksi
koski vahinko häneen erityisen kovasti. Sydämellisesti pyysi hän
anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, ja mies oli varmaan tuntenut, että
hän todella tarkoitti totta, sillä samassa silmänräpäyksessä näytti
siltä, että hän alkoi luottaa Mathildaan.
Mathilda kävi useita kertoja nuoren miehen luona, ja oli ilmeistä,
että hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Kun hän sanoi
miehelle hyvästi jatkaakseen matkaansa Turkuun, kertoi tämä hänelle,
kuinka hän oli peljännyt häntä hänen ensi käynnillään. "Nyt minä
ymmärrän, että minussa oleva paha se pelkäsi, sillä se tunsi, että
se voitettaisiin." Ja sitten hän lisäsi: "Pian saan tietää tuomioni.
Luultavasti minut tuomitaan pakkotyöhön johonkin Siperian kaivokseen
tahi, kukaties, aiotaan minut mestata muille varoitukseksi. Miten
käyneekin, niin älkää olko minusta levoton, sillä mitä tapahtuneekin
tälle syntiselle ruumiille, sielu kuuluu kuitenkin Jumalalle."
Loppuarvostelunsa Hämeenlinnan lääninvankilasta. Mathilda Wrede antaa
seuraavin sanoin:
"Eräs asia, joka on suuresti ilahduttanut minua, ja joka vaikuttaa
että Hämeenlinnan lääninvankila on paras kaikista muista Suomen
vankiloista -- en tiedä miten on Oulun ja Kuopion lääninvankiloiden
laita, koska en ole vielä ollut niissä -- on, että ei ainoastaan
linnavallesmanni, vaan myös useat vartijoista ovat kristittyjä. Niin
pitäisi olla kaikissa vankiloissa, sillä silloin voitaisiin vankeja
todella parantaa heidän vankeusaikanaan."
Toivolan koti.
Oli maaliskuun 14 päivä 1886. Talvinen aurinko loisti kirkkaana
ja siroitteli säteileviä timantteja lumikentille. Puut seisoivat
huurteisina ihanimmassa talvipuvussaan.
Rabbelugnin suuressa valoisassa salissa istui maaherra Wrede
tyttäriensä Helenan ja Mathildan kanssa yksinkertaisen, mutta
aivan kuin juhlaa varten katetun kahvipöydän ääressä. Vietettiin
"pikku Tildan" nimipäivää, ja tunnelma oli lämmin ja tuttavallinen.
"Tule, tyttöseni, niin menemme kävelemään!" sanoi isä lopuksi
nousten paikaltaan. Mathilda oli heti valmis, ja niin he kulkivat
yhdessä laajojen peltojen yli pitkin Kymijoen rantaa, kunnes
tulivat Tuomenojan torpalle. Siellä isä pysähtyi sanoen: "Torppari
on kuollut. Vaimo ja lapset saavat muuttaa taloon, ja tänne me
perustamme kodin vapautuneille vangeille. Sinä olet monta kertaa
sanonut, että ystävilläsi on melkein ylivoimaisia vaikeuksia, ja
että heidät melkein pakotetaan lankeamaan uudelleen rikoksiin,
kun he vankiloista vapautuessaan jäävät maailmalle kodittomina ja
yksinäisinä. Samaa kirjoittaa myös Henrik. Nyt, kun hän pian palaa
Siperiasta, tarvitsee hän työtä, joka voi tyydyttää häntä, ja
minä luulen, että hän mielellään ottaa hoitoonsa kodin, jonka nyt
annan teille molemmille ja joka, kuten toivon, saa olla avuksi ja
nousemiseksi monille onnettomille ystävillesi."
Mathilda oli ylen onnellinen.
Syksyllä palasi parooni Henrik Wrede Suomeen oleskeltuaan Siperiassa
kaksi ja puoli vuotta. Seuraavana kesänä avattiin Tuomenojan
torpassa koti, joka sai nimen "Toivola". Koko harrastuksensa ja koko
rakkautensa antoi Mathilda nyt tuohon työhön, silloin kuin hän ei
ollut vankilamatkoillaan. Usein hän otti väen mukana osaa heidän
töihinsä.
Sattuipa kerran keväällä, kun kevätkaura oli jyrästettävä, että
parooni Henrik oli matkoilla ja Mathilda valvoi yksinään miesten
töitä. Illalla hän sanoi eräälle miehistä: "Huomenna L. on hyvä ja
jyrästää kauran, muuten se kasvaa liian korkeaksi." "Kuka tulee
toiseksi?" kysyi mies. "Olen ajatellut, että L. tekisi sen yksinään.
Tämä työ pitäisi yhdenkin miehen voida suorittaa." "Semmoista se on,
kun herrasväki puhuu", kuohahti L. "Huomenna tulen minä ja jyrästän
kauran", sanoi silloin tuo kaksikymmenkolmevuotias tyttö. "Jos kerran
olen sitä mieltä, että yhden ihmisen tulee ennättää tehdä se, näytän
minä myös, että asia on niin. L. saa muuta tehtävää."
Kun kello läheni viittä seuraavana aamuna, oli Mathilda Wrede
Toivolassa. Miehet olivat nähneet hänen tulevan ja hevonen oli juuri
valjastettu, kun hän saapui perille. Kaikki seisoivat odottaen.
Heidän mielestään oli kauhean hauska nähdä hänet työssä. Mathilda
aloitti. Käänteessä riensi V. hänen luokseen: "Minä tulen kääntämään
jyrän", sanoi hän. "Ei, kiitos, teillähän on muuta tehtävää", kuului
vastaus. Mathilda ajoi hevosen ojan yli ja käänsi siellä, siten hänen
ei tarvinnut turvautua muitten apuun. "Minä menen hakemaan neidille
heinäsäkin istuimeksi", sanoi L. Sen Mathilda oli kokonaan unohtanut,
mutta hän vastasi sen olevan tarpeetonta. Sitten tuotiin hänelle
kaljaa. Hän kiitti, mutta jatkoi jyrästämistä.
Kun Mathilda Wrede tuli päivälliselle, oli hänen ruumiinsa kuin
piesty, mutta hän oli liian ylpeä lakatakseen työstä. Sitten hän otti
levänneen hevosen, ja kello neljänneksen yli seitsemän oli päivätyö
tehty. Taas seisoivat kaikki miehet katselemassa. -- Mathildan oli
pitkän aikaa tämän voimannäytöksen jälkeen vaikea liikkua.
Syksyllä oli parooni Henrik kirkolliskokouksessa ja jälleen hoiti
Mathilda Toivolaa yksin. Miesten käytös ei suinkaan täyttänyt
toiveita.
Tiet ja vainiot olivat sateen liottamat, jonka tähden Mathilda oli
pyytänyt kahta miehistä, H:ta ja V:tä vetämään taloon hiekkaa. Kun
he olivat tulleet kuormineen, näki hän heidän työskentelevän pienet
lapiot kädessä. "Ettekö tiedä, miehet, kuinka kuorma tyhjennetään?"
kysyi Mathilda silloin avaten kärryjen luukun ja kaatoi hiekan maahan.
Miehet suuttuivat. V. ajoi pois, kun taas toinen jätti hevosensa
pihalle ja meni työpajaan, jossa oli muutamia miehiä. Mathilda
meni perästä. H. oli istuutunut rahille tahkon viereen, ja kirves
oli maassa hänen jaloissaan. "H. älkää antako hevosen seisoa
tarpeettomasti pihalla!" sanoi Mathilda. Samassa silmänräpäyksessä
syöksyi H. penkiltä, tempasi kirveen ja tähtäsi häneen. Mathilda
suorastaan lensi miestä kohden hirvittävän kiihtyneenä. "Kirves
alas paikalla!" huusi hän. "Mitä te ajattelette, kun kohotatte
kirveen?" H. hämmästyi niin, että käsi vaipui. Muut miehet näyttivät
pelästyneiltä. "P. menkää pihalle ja riisukaa hevonen! Tuo mies ei
saa ajaa sitä, koska hän on niin raaka." Ja vilkaisten H:ään virkkoi
hän: "Tämän jälkeen toivon saavani puhella kanssanne." Hän kääntyi ja
meni veljensä huoneeseen.
Mitä hän tekee, jos H. tulee hänen luokseen? Ja mitä hänen oli
tehtävä, ellei hän tullut? Henrik veli oli poissa ja hänen isänsä oli
poissa, mutta miehet eivät saa luulotella, että hänen kanssaan voi
leikitellä.
Puolen tunnin kuluttua tuli H. Mathilda, joka istui kirjoituspöydän
ääressä, katsahti työstään "Otaksun että H:lla on jotain sanomista",
sanoi hän. H. vaikeni ja näytti nyreältä. "Kun H. haluaa puhua,
niin keskeyttäkää minut! Minä kirjoitan sillä aikaa." Hän kirjoitti
nimensä yhä uudelleen ja uudelleen kovassa jännityksessä. Mies yritti
istuutua. "Te ette istuudu ennen kuin olette sanonut asianne!" H. ei
mennyt tiehensä, kuten hän oli luullut, vaan sanoi lopulta: "Pahasti
olen käyttäytynyt!" -- "Hyvä, että huomaatte sen", oli Mathildan
lyhyt vastaus. "Hyvästi!" H. meni ääneti huoneesta hänen jäädessään
istumaan.
Kun maaherra Wrede kotiin tultuaan sai kuulla, mitä oli tapahtunut,
oli hän sydämestään iloinen, että kaikki oli käynyt hyvin.
Parooni Henrikin ollessa vielä kirkolliskokouksessa makasi Mathilda
Wrede eräänä pimeänä lokakuun yönä ja heittelehti vuoteellaan
saamatta unta silmiinsä. Syvän tuskan ahdistamalla hän ajatteli
Toivolan väkeä, sillä hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hänen
täytyi lähteä katsomaan; "Lord" ohjaisi häntä kyllä pimeässä.
Niin häh nousi, pukeutui ja kutsui suuren, valkean englantilaisen
setterikoiransa. "Lord", sanoi hän, "Toivolaan!" Viisas eläin ymmärsi
heti, mikä oli tarkoituksena, ja niin he kulkivat yhdessä keskellä
yötä pari kilometriä pitkän taipaleen.
Päästyään Toivolaan hän ei löytänyt kotoa muuta kuin yhden miehistä.
Hän odotti jännityksellä aamua. Kaksi miestä palasi hetken kuluttua,
mutta he olivat aivan avuttomassa tilassa. Kun alkoi valjeta,
valjasti Mathilda "Stjärnan", hevosensa, ajopelien eteen ja lähti
etsimään muita. Olivatko he karanneet, vai oliko heillä jotain muita
kujeita mielessä? Kauan etsittyään hän löysi kaksi miestä mitä
surkeimmassa tilassa. Vaivoin hän sai juopuneet miehet nousemaan
ajopelien takaistuimelle, jonka jälkeen lähdettiin Toivolaan, ja pian
oli hänellä sitten taas koko joukkonsa kotona jälleen.
Eräänä päivänä Mathilda meni talliin katsoakseen hevosia ja löysi
vanhan "Stjärnan" aivan ruokkoamattomana. Hevonen, jonka hän oli
saanut varsana jo pienenä tyttönä ollessaan isältään, oli aina ollut
äksy.
"Miksi 'Stjärna' on ruokkoamatta?" kysyi hän suurelta
karkeatekoiselta mieheltä, joka seisoi tallimäellä. "En minä uskalla
mennä sen luo", vastasi mies, "se vain puree ja potkii, kun minä
tulen lähelle." -- "Vai niin", arveli Mathilda Wrede, joka heti
ymmärsi, ettei se ollut hänen laiminlyömisensä syynä, "V:n pitää
luonnollisesti olla varovainen ja huolehtia hengestään, mutta
'Stjärna' on tottunut siihen, että se ruokotaan joka päivä, ja siksi
minä teen sen nyt. Me olemme vanhoja hyviä ystäviä, minulle se ei tee
pahaa."
Hän talutti hevosen tallista. "Nyt saa V. katsella, kun minä teen
kokeen", sanoi hän, "mutta asettukaa niin kauaksi siitä, ettei se
yletä potkaisemaan eikä puremaan teitä." Mathilda rupesi harjaamaan
ja hevonen seisoi aivan rauhallisena ja hiljaa. "Kummallinen hevonen
tämä", sanoi hän, "minä koettelen sualla." V. näytti nololta.
"Antakaa minun sukia hevonen", pyysi hän. "Ei vielä, minun pitää
ensin katsoa, voiko siihen varmasti luottaa", ja hän jatkoi yhä
sukimistaan. "Nyt voi V. jatkaa", sanoi hän lopulta. "Tuo merkillinen
hevonen ei näytä tänään olevan pahalla tuulella." Ja hän ojensi
harjan ja suan miehelle, joka oli hyvin häpeissään.
Siitä päivästä lähtien ei V. jättänyt koskaan ruokkoamatta "Stjärnaa".
Erään toisen kerran Mathilda lähti postiin suuri rahakirje mukanaan.
Ajomies ei näyttänyt suinkaan luotettavalta istuessaan synkissä
mietteissään kuskipukilla. Tie kulki aution metsän läpi ja ylt'ympäri
vallitsi hiljaisuus, vain hevosen kavioiden kapse maata vasten
häiritsi hiljaisuutta.
"Onko todellakin totta, että neiti on matkalla postiin suuri
rahakirje muassaan?" kysyi kuski äkkiä. "On", kuului vastaus. Mies
jatkoi: "Kuinka neiti uskaltaa kulkea yksin minun kanssani metsän
läpi, vaikka tiedätte, että minä olen tehnyt ryöstön saadakseni
jonkun markan, lukuunottamatta kaikkia murtoja, joissa olen ollut
mukana? Eikö neiti ollenkaan pelkää?" -- "En, V., en vähintäkään,
sillä minä tiedän, että mies, joka teki nuo huonot teot, oli itse
huono, mutta nyt hän ei enää ole, ja minä luotan häneen." Nuori tyttö
lausui sanat hyvin rauhallisesti.
Oltiin jälleen ääneti. Kuului vain kaukaisen kosken pauhu ja hevosen
kavioiden kopina. Mutta äkkiä katkaisivat kiivaat nyyhkytykset
hiljaisuuden -- kuskipukilla istuva mies ei jaksanut enää hillitä
itseään. "Hän uskoo minuun!" nyyhkytti hän. "Jumala, auta minua! Minä
_tahdon_, minusta _täytyy_ tulla parempi ihminen!"
Kun jonkun aikaa oli kulunut, ja Mathildalle kerääntyi yhä enemmän
työtä vangeista ja heidän perheistään, ymmärsi hän paremmaksi, että
vain yksi henkilö hoitaisi Toivolaa, ja hän jätti sen kokonaan
veljelleen, joka jatkoi siellä toimintaa useita vuosia.
Vankilamatkoja vv. 1886-1888.
Toukokuun 21:stä päivästä kesäkuun 2:een päivään 1886 Mathilda Wrede
oleskeli Helsingin vankiloissa. Tällä kertaa hän kuitenkin oli niin
sairas, ettei jaksanut puhella kaikkien Sörnäisten vankien kanssa.
Kesäkuun 7:ntenä hän tuli Lappeenrantaan ja jatkoi sieltä
matkaansa Viipuriin yhdessä yhdeksän vangin kanssa, jotka aiottiin
lähettää Siperiaan. Vankivaunussa, jossa hän istui teljettynä
noiden onnettomien ihmisten kanssa, lukivat he yhdessä raamattua,
keskustelivat ja heillä oli "oikein hyvä olla". Viipurissa hän viipyi
viikon.
"Heinäkuun viidennestä kymmenenteen päivään olin Viipurissa,
sillä suuri vankijoukko lähetettiin Siperiaan", kirjoittaa hän
päiväkirjassaan. "Vangit tulivat Kakolasta ja minä yhdyin heihin
Kymin asemalla, sitten saatoin heitä Viipurista Perkjärvelle. Ero oli
hyvin raskas."
Marraskuussa hän matkusti kolmannen kerran Viipuriin tavatakseen
siellä erään lapsenmurhaajan, joka oli matkalla Siperiaan. Hän viipyi
Viipurissa kaksi viikkoa.
Tällä käynnillään Viipurissa hän tapasi myös miehen, josta hänellä
oli ollut mitä parhaita toiveita. Kuusi kuukautta ennen hänen
rangaistusaikansa päättymistä oli Mathilda omalla vastuullaan ottanut
hänet Lappeenrannan työvankilasta. Mies oli lyhyen aikaa hänen
palveluksessaan, sitten hän jälleen lankesi rikoksiin, vangittiin
ja istui nyt jälleen tutkittavana Viipurissa. Paljon surua,
levottomuutta ja häpeää oli Mathilda saanut kärsiä, ja olipa hänellä
ollut suuria rahallisia kulujakin hänen tähtensä.
Nyt koetti mies kaikin tavoin hyvittää, mitä oli rikkonut. Eräänä
päivänä esimerkiksi, kun Mathilda oli aikaisesta aamusta asti
ollut vankilassa, kysyi mies, kun Mathilda myöhemmin päivällä tuli
hänen selliinsä: "Onko neiti syönyt tänään päivällistä?" ja kun
hän sai kuulla, ettei Mathilda ollut sitä tehnyt ja että hän aikoi
viipyä vankilassa siksi, kunnes portti illalla suljettaisiin,
otti mies esille kirjeen pyytäen hänen lukemaan sen. Sillä aikaa
hän soitti kelloa ja kun vartija tuli, puhelivat he hetkisen
kuiskaillen keskenään. Vartija poistui sitten, mutta palasi mukanaan
sanomalehteen pistetty käärö sekä malja, jotka hän jätti vangille.
"Rakas neiti", sanoi tämä avattuaan käärön, "olkaa hyvä ja syökää!
Minulla oli vielä hiukan jälellä omia rahoja, niillä pyysin vartijan
ostamaan voita, maitoa ja suolalihaa, leipää olen säästänyt
päivälliseltä. Vaikka niin mielelläni haluaisin, en voi tarjota
parempaa ruokaa."
Mathilda kiitti ja koetti syödä, mutta oli hyvin vastenmielistä
levittää sormella vanhaa voita päivälliseltä jääneelle leipäpalalle
ja juoda maitoa rikkinäisestä ja likaisesta kulhosta. Vaikeaa sitä
oli nähdä, mutta vielä vaikeampi maistaa. Hän teki sen kuitenkin,
sillä hän huomasi, miten suuren ilon miehelle tuotti se, että hän
saattoi tarjota hänelle päivällistä.
Tullessaan eräänä toisena päivänä vankilaan hän meni suoraa päätä
saman miehen luokse ja puheltuaan hetken hänen kanssaan jätti
päällysvaatteensa hänen selliinsä ja jatkoi sitten käyntejään muiden
vankien luona.
Kun hän palasi takaisin, otti vanki hänet vastaan sanomalla:
"Anteeksi, neiti, mutta minun pitäisi oikein torua teitä! Kuinka voi
olla niin lapsellisen varomaton, että jättää vankikoppiin kukkaronsa,
varsinkin kun siinä on niin paljon rahaa kuin teillä on." Mathilda,
joka tunsi syyllisyytensä, vastasi: "Siinä on V. aivan oikeassa,
mutta kuinka te oikeastaan tiedätte, että minun kukkaroni on
päällystakkini taskussa ja että siinä on paljon rahaa?" Mies vastasi:
"Minä näin, että takkinne oli tomuinen ja koetin puhdistaa sitä,
silloin kukkaro putosi lattialle, lukko aukeni ja minä näin siellä
useita viiden markan seteleitä." Mathilda kiitti V:ia siitä, että
hän oli tomuttanut hänen takkinsa, puki sen ylleen ja aikoi lähteä.
"Eikö neiti laske, ovatko kaikki rahat kukkarossa!" kysyi vanki
hämmästyneenä. "Miksipä minä sen tekisin? Eihän täällä ole ollut
ketään muita kuin te." -- "Mutta minähän juuri olenkin epäluotettava
ihminen, suurvaras." "Sen kyllä tiedän, mutta tiedän myös, että voin
omasta puolestani luottaa teihin, ja täällä minun kukkaroni on ollut
yhtä hyvässä säilössä kuin omassa hallussani." Nuo sanat kuullessaan
punastui V. kovasti: "Voi, rakas neiti", sanoi hän, "kuinka te
saatatte vielä uskoa minuun ja kuinka tahdotte osoittaa minulle
niin suurta rakkautta, vaikka olen käyttäytynyt niin pahoin?" Tämän
tapauksen johdosta Mathilda Wrede kirjoittaa: "Ei mikään vaikuta
vankeihin niin paljon kuin heille osoitettu luottamus ja rakkaus.
Jesajan 38: 17:ssa sanotaan, erään uuden käännöksen mukaan: 'Sinä
olet rakastanut minut ylös turmeluksen kuopasta, sillä sinä heitit
kaikki minun syntini selkäsi taakse.' Samoin luulen, että meidän
pelastustyömme menestymisen salaisuus on, että me rakastamme niitä,
jotka on pelastettava, juuri sellaisina kuin he ovat, odottamatta
siksi, kunnes löydämme heissä jotain rakastettavaa. Me saamme myös
kykymme mukaan heittää heidän syntinsä taaksemme, jos haluamme
seurata Jeesuksen jäljissä ja astua alas heidän luokseen nostaaksemme
heidät ylös rakkauden käsivarsilla. Ja mitä olisi meistä tullut,
ellei Kristus olisi rakastanut meitä ja astunut alas avuksemme juuri
sinne, missä makasimme kuolleina rikoksissamme ja synneissämme."
Efes. 2:1.
Vuoden 1887 alussa Mathilda Wrede teki lähes kaksi kuukautta
kestäneen vankilamatkan Turkuun, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.
Kun tunnettu evankelista, tohtori Baedecker kävi toisen kerran
Suomessa, kehoitti Mathilda Wrede häntä eräänä päivänä tulemaan hänen
kanssaan Katajanokan vankilaan ja puhumaan "suloista evankeliumia"
vangeille. Hetken epäröinnin jälkeen -- hän ei ollut milloinkaan
ennen ollut vankilassa -- suostui hän hänen pyyntöönsä.
Tuon käynnin aikana, kesäkuun 3:ntena 1887, heräsi tohtori
Baedeckerin suuri harrastus vankilatyöhön. Mathildan seuratessa
tulkkina tohtori B. saarnasi sitten vangeille Helsingissä,
Hämeenlinnassa, Turussa, Lappeenrannassa ja Vaasassa, jonka jälkeen
hän matkusti Pietariin, pyysi ja sai luvan jakaa Venäjän ja Siperian
vankiloissa uusia testamentteja ja evankeliumeja. Hän antautui
siunattuun työhönsä muutamiksi vuosiksi. Parooni Paul Nicolay jatkoi
sitten jonkun aikaa samaa työtä Venäjän vankiloissa.
Kirjeissä, jotka Mathilda Wrede on saanut tohtori Baedeckeriltä,
kutsuu tämä häntä "vankilaäidikseen."
* * * * *
Seuraava vankilamatka suuntautui Kakolaan, jonne Mathilda lähti
elokuun alussa. Kun hän ensimmäisenä aamuna aivan odottamatta
tuli vankilaan ja astui käytävään, näki hän vanhan miehen tulevan
vastaansa kantaen sorvattuja tuolinjalkoja. Kun ukko tuli niin
lähelle, että hän tunsi hänet, säpsähti hän kovasti ja unohtaen
vankilajärjestyksen heitti tuolinjalat lattialle sekä kiiruhti
Mathildan luokse. Tervehtimisen jälkeen näytti uusi ajatus valtaavan
ukon, sillä hänen kasvoiltaan katosi niiden iloinen ilme ja hän
muuttui äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi. Sitten hän pani kätensä
hiljaa Mathildan pään päälle ja katsoen ylöspäin sanoi: "Jumala
siunatkoon teitä, rakas lapsi, parhaimmalla siunauksellaan, kun niin
usein muistatte meitä täällä kurjuudessamme. Raamatussa sanotaan:
'Kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajan jalat vuorilla, joka
rauhaa julistaa, hyvää sanomaa saarnaa, autuuden ilmoittaa', ja ne
sanat ovat todet. Vahvistakoon Jumala edelleenkin teidän ruumistanne
ja sieluanne, kuten hän on tähänkin saakka tehnyt!" Sitten hän poimi
tuolinjalat lattialta ja lähti nopeasti käytävästä.
Milloinkaan ennen ei Mathildaa oltu otettu sellaisella tavalla
vastaan, ja elinkautisen vangin siunaus jätti häneen voimakkaan ja
unohtumattoman vaikutuksen. Ja yhtä muistettavaksi kuin vastaanotto
muodostui koko hänen silloinen oleskelunsa Kakolassa. Hän viipyi
siellä kuusitoista päivää, ja hänellä oli monta mielenkiintoista ja
omitusta keskustelua rakkaitten ystäviensä kanssa. Turusta hän jatkoi
matkaansa Viipuriin ja myöhemmin syksyllä hän kävi Helsingin ja
Lappeenrannan vankiloissa.
Tammikuussa 1888 oli Mathilda Wrede kolme viikkoa vankien luona
Turussa. Keväällä hän kävi kahteen eri otteeseen Helsingin
vankiloissa ja kesäkuun alussa hän matkusti Viipuriin.
Eräänä päivänä ollessaan Viipurin lääninvankilassa hän tuli
huoneeseen, jossa pidettiin neljääkymmentäkahta sotilasta vangittuina
kapinahankkeista. He seisoivat kaikki suorina kuin kepit ja nauruaan
pidätellen hänen astuessaan sisään. Heistä oli tuntunut niin peräti
naurettavalta, että joku nuori neiti pitäisi heille hengellisen
esitelmän kuten oli kerrottu hänen tekevän. Mathilda tervehti
ja kysyi, olivatko he kaikki Viipurin pataljoonan miehistöä.
Vastaukseksi tuli äänekäs: "Ollaan, herra fröökinä." Hän kysyi
edelleen, eivätkö jotkut heistä haluaisi lähteä vapaaehtoisina
Jeesuksen Kristuksen sotajoukkoon seuratakseen siitä päivästä lähtien
hänen ristilippuaan? Hän kuvaili heille kristityn sotavarustuksen
Efes. 6: 13-17:n johdolla ja sanoi, että he Jumalan omalla johdolla
saisivat oppia taistelemaan omaa minää, syntiä ja perkelettä vastaan.
Kun hän puhui, kävivät miehet yhä tarkkaavaisemmiksi, ainoastaan yksi
heistä näytti välinpitämättömältä ja väsyneeltä. Hetken kuluttua
meni Mathilda hänen luokseen sanoen: "Näyttää siltä, että te ette
välitä ollenkaan siitä, mitä sanon. Koko ajan kuin olen puhunut,
olette te ajatellut näin: Tuo saattaa sopia vaimoille ja lapsille
mutta ei suinkaan miehille ja kaikkein vähimmän sotilaille. Eikö
niin?" Mies myönsi niin olleen. Mathilda koetti nyt todistaa hänelle,
että miehille oli yhtä tärkeää kuin naisillekin seurata Jeesus
Natsaretilaista, ja ettei kukaan kadota silti miehuullisuuttaan, vaan
tulee päinvastoin lujemmaksi ja luotettavammaksi.
Hän keskusteli kauan sotilaitten kanssa, ja hänestä tuntui, kuin
olisivat he todella ymmärtäneet, mitä hän sanoi ja miettineet sitä.
* * * * *
Kesäkuun 23:nnesta päivästä elokuun 11:nteen päivään mennessä
Mathilda Wrede kävi Helsingissä, Viipurissa, Lappeenrannassa, ja
Turussa sekä myöhemmin syksyllä jälleen Helsingissä ja Viipurissa.
Kesäkuun alussa 1888 myönnettiin Mathilda Wredelle vapaalippu Suomen
valtion rautateillä, ja siitä lähtien laajeni hänen työmaansa
yhä. Usein hän matkusti viemään terveisiä vankien perheille tahi
kävi tervehtimässä vapautuneita ystäviään, jotka olivat avun tahi
rohkaisun tarpeessa. Usein hän taivalsi penikulmamääriä autioissa
erämaissa johonkin pieneen pirttiin, jossa hän tiesi onnettomien
ihmisten odottavan häntä. Ja minne hän meni, siellä loisti toivon
säde synnin ja surun pimittämiin sydämiin.
Menestystä ja vastoinkäymisiä.
Tammikuun keskivaiheilla 1889 Mathilda Wrede saapui Hämeenlinnaan.
Hotellissa, jossa hän asusti, sai hän huhuna kuulla, ettei hänen
sallittaisi käydä linnassa olevien naisvankien luona. Yöllä hän
ei saanut minkäänlaista rauhaa odotellessaan aamua. Silloin hän
kirjoitti päiväkirjaansa:
"Jumalan avulla en tyydy enää työskentelemään vankiloissa vain 'en
amateur' [Tilapäisharrastajana.], vaan koko elämäni tulee olla tästä
lähtien vain pyrkimystä vetää sieluja Jumalan luo. Tulevan vuoteni
tunnuslause on oleva: 'Herran henki on päälläni, sillä hän on
voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt
minut saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön saamista,
laskemaan sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta'
(Luuk. 4: 18-19). Voi miten kaipaankaan saada Jumalan rakkaudella
lämmittää kaikkia kylmiä, harhaanjohdettuja sydämiä.
"Olen usein tuskaa tuntien ajatellut, kuinka nurinkurinen meidän
vankeinhoitomme usein on. Kuta kovempia ja kylmempiä vankiraukkojen
sydämet ovat, sitä enemmän pitäisi heidän saada osakseen pehmittävää
ja lämmittävää rakkautta. Samoin kuin ihmisten ja eläinten
jälkeläiset ovat samanluontoisia kuin vanhemmat, samoin on myös
hengellisten hedelmien laita. Jos vanki häiritsee rauhaa, ja minä
haluan häntä rangaista, tulee kai rangaistuksen tarkoituksena olla,
ei yhteiskunnan kosto sille, joka on sen lakeja rikkonut, vaan
parannus, rauhallisuuteen, sovinnollisuuteen ja ihmisrakkauteen
palauttaminen. Mutta jos mieli sellaisia hedelmiä saada, niin on
myös kylvettävä samanlaatuisia siemeniä, mutta se jätetään kuitenkin
huomioonottamatta. Usein pannaan mitä ärtyisimmät, kovimmat
ja välinpitämättömimmät johtajat ja vartijat noiden raukkojen
hoitajiksi. Millaista satoa siitä tulee? 'Mitä ihminen kylvää, sen
hän niittää', eikä mitään muuta. Varkaalle jota tahdotaan kasvattaa,
on annettava tilaisuus osoittaa, onko hän parantunut. Mutta sen
sijaan hänet tehdään 'vaarattomaksi', teljetään lukkojen taakse,
häntä vartioidaan ja kohdellaan epäluuloisesti. Kuinka sellainen voi
synnyttää muuta kuin kostosuunnitelmia ja uusia yrityksiä varastaa
ensi tilaisuuden tullen."
Seuraavana aamuna hän meni aikaisin vankilaan. Vanha äreä
vanginvartija aukaisi oven raolleen ja kurkisti siitä. Mathilda,
joka ymmärsi, mikä oli tarkoituksena, tervehti iloisesti: "Hyvää
päivää! En ole ollut oikeudenmukainen, kun en ole käynyt tässä
vankilassa niin pitkään aikaan, mutta nyt viivynkin sen sijaan kolme
viikkoa Hämeenlinnassa." Vartija hämmästyi niin, että hän aukaisi
portin, Mathilda kiiruhti sisään ja vartijarouva otti hänet erittäin
ystävällisesti vastaan. Hän riisui päällysvaatteensa ja lähti
ystäviensä luokse.
Ote senaikuisista päiväkirjamuistiinpanoista antaa meidän silmätä
sikäläisiin oloihin.
_Maanantai._
Tänään on tapahtunut jotakin sangen merkillistä. Olin juuri käynyt
muutamien vankien luona, kun tuli tieto, että vankilan johtaja halusi
puhella kanssani. Tapasin hänet kansliahuoneessa yksinään. Hän oli
aika ystävällinen, mutta hieman pidättyväinen, ja minä ymmärsin
heti mistä oli kysymys. Hetken perästä hän kertoi, että vankilan
saarnaaja oli pyytänyt hänen ilmoittamaan minulle, ettei hän aikonut
sallia minun keskustella yksityisesti vankien kanssa. Hän tulisi
joko itse olemaan mukana, tahi en saisi ollenkaan käydä Hämeenlinnan
kuritushuoneessa. Johtaja mainitsi myös, että ellen tahtoisi alistua
näihin ehtoihin, niin saattaisin valittaa tuomiokapituliin.
En tiedä vielä, mitä minun on tehtävä, mutta kaikki tuntuu minusta
sangen omituiselta.
_Tiistai._
Rukoiltuani hartaasti Jumalan johtoa menin tänään johtajan luokse ja
pyysin hänen antamaan minulle pastorin kiellon kirjallisesti. Pidin
parhaana saada kaiken "mustalla valkoiselle", sillä silloin heidän
täytyy vastata teoistaan. Johtaja näytti hämmästyvän pyynnöstäni aika
lailla, mutta lupasi täyttää sen. Pastorin kanssa puhuin myöskin.
Hänen kanssaan ei ole hauska olla tekemisissä, mutta keskustelu oli
kuitenkin rauhallisempi kuin olin odottanut. Tekisi kyllä mieleni
jättää tämä vankila, sillä työtä minulla on kyllä muutenkin. Koska
pastori tahtoo tietää, mitä puhun vangeille, olisi kenties paras
koota heidät kaikki kirkkoon ja puhua heille siellä. Herra on varmaan
osoittava, mikä on parasta.
Kuinka onkaan kummallista nähdä kateutta ja puolueellisuutta
niinsanotuissa kristityissäkin. Osa vankilansaarnaajia ei pidä
siitä, että vangit luottavat minuun, toisia loukkaa se, että
polvistun rukoillessani heidän kanssaan. Ja sitten he nimittävät
minua halveksivasti "vankiapostoliksi" tahi antavat muita rumia
ja loukkaavia lisänimiä. Jos isä ja sisarukset aavistaisivat
kaikki ikävyydet ja vaikeudet, joita saan melkein joka päivä kokea
matkoillani, niin tuskin luulen, että he sallisivat minun jatkaa tätä
työtä, Mutta "tähän asti on Herra auttanut minua".
_Keskiviikko._
Tänään olen saanut kirjallisen kiellon, joka on laadittu seuraavasti:
'Että minä tämän vankilan saarnaajan, Varapastori G. R. B:n
pyynnöstä olen tänään ilmoittanut Neiti Mathilda Wredelle, että
hänen keskustelunsa täällä olevien vankien kanssa saavat tapahtua
ainoastaan Varapastori B:n läsnäollessa, koska hänen mielipiteensä
eivät Varapastori B:n käsityksen mukaan ole yhtäpitäviä puhtaan
lutherilaisen opin kanssa ja Neiti Wreden toiminta vankilassa
tulisi siis aiheuttamaan monenlaista sekaannusta, todistetaan täten
pyynnöstä.
Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankilassa, tammikuun 21 p:nä 1889.
P.A.B.
Vankilan johtaja.'
Minun mielestäni tuo paperi on sangen epäjohdonmukainen ja hapuileva.
Kun minä olen lähes kuusi vuotta täsmälleen samoja mielipiteitä
esittäen kuin nytkin työskennellyt vankiloissa, ilman että on
syntynyt minkäänlaista sekaannusta, en ymmärrä tällaiseen kieltoon
olevan mitään syytä. Ei kukaan voi myöskään todistaa, että minun
käyntini vankien luona ja keskusteluni heidän kanssaan olisi
mitenkään vaikuttanut heihin huonosti hengellisessä tahi maallisessa
suhteessa. En aio jättää vankilatyötäni, ennenkuin Jumala itse
näyttää minulle jotakin muuta.
Kielto tuntuu olevan tyhjä uhkaus, sillä nyt kun pastori on nähnyt,
etten minä anna pelästyttää itseäni, on hän sanonut minulle, että
siellä on niin "kivikovia" vankeja, että hän on aivan väsynyt heihin.
"He ovat niin huonoja, etteivät voi enää tulla huonommiksi", ja
niiden kanssa minä saan puhua.
_Torstai._
Tänään sain luettelon "kivikovista"; heitä on satakaksi irtolaista!
Jumala antakoon minulle voimia ja kestävyyttä jaksaakseni noiden
sieluparkojen kanssa!
_Perjantai._
Nyt on pastori "väsynyt" minuunkin. Hän näkee, etten minä jätä
työtäni, ja siksi hän on alkanut "peräytyä". Tänään lienee hän
sanonut vartijarouvalle: "Menkööt nyt kaikki vangit neiti Wreden
luokse." Näen kyllä selvästi, että jos Jumala on puolellamme, ei
kukaan voi olla meitä vastaan!
* * * * *
Hämeenlinnan lääninvankilan saarnaajaa pahoitti niin kohtelu, jota
Mathilda Wrede oli saanut osakseen linnassa, että hän meni hänen
luokseen pyytäen hänet kotiinsa. Mathilda asuikin kahden viikon ajan
vieraana tuon ystävällisen miehen kodissa.
* * * * *
Saman vuoden joulukuussa Mathilda lähetti ensi kerran
"joulukirjeensä" vankiloihin, joulukirjeet, joita Suomen vangit
sitten niin monta vuotta rakastivat ja aina kaivaten odottivat.
Mutta Hämeenlinnan kuritushuoneessa niitä ei jaettu. Vangit, jotka
siistivät kanslian, näkivät niiden makaavan kasoissa lattialla ja
kaikki odottivat niitä ilomielin. Jouluaatto tuli ja uudenvuoden
aatto seurasi sitä, mutta joulukirjeet vain eivät tulleet.
Kun Mathilda Wrede sai kuulla siitä eräältä vapautuneelta
naisvangilta, joka kävi hänen luonaan, joutui hän suunniltaan, meni
vankeinhoitohallitukseen ja kertoi koko tapauksen hovioikeudenneuvos
Grotenfeltille. Tämä lupasi heti selvittää asian, ja uutena vuotena
jaettiin joulukirjeet Hämeenlinnan kuritushuoneessa.
Tämän jälkeen Mathilda kävi yhä harvemmin Hämeenlinnan
kuritushuoneessa. Hänestä tuntui hirveän vastenmieliseltä mennä
sinne kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä kokenut, ja toiselta
puolen oli Hämeenlinnan kuritushuoneessa vartijarouva ja muutamia
opettajattaria, hyviä kunnon ihmisiä, jotka osoittivat vangeille
ymmärtämystä. Siksi hän keskittikin voimansa toiselle taholle.
Kakola, jossa säilytettiin onnettomat elinkautiset vangit, oli aina
hänen sydäntään lähinnä. Ensi hetkestä alkaen hän tunsi, että nuo
poloiset ihmiset häntä eniten tarvitsivat, istuessaan siellä kylmien
kivimuurien ympäröiminä vailla toivoa tässä elämässä, erotettuina
kaikesta, mitä rakastivat maan päällä. Sitäpaitsi oli Mathilda Wredeä
kohdeltu Kakolassa kunnioittaen, hyväntahtoisesti ja luottamuksella,
ja sekin tietysti osaltaan vaikutti, että hän viihtyi siellä niin
hyvin työssään.
Kun Mathilda Wrede syksyllä 1889 jätti senaattiin anomuksen saada
jatkuvasti vapaalippu valtion rautateillä, pelkäsi moni, että se
evättäisiin häneltä kiusallisen huomion takia, jonka oli aiheuttanut
Hämeenlinnassa annettu kielto. Kakolan johtaja H. antoi, ilman että
häneltä oli sitä pyydetty, eräänä päivänä kirjelmän Mathildalle
toivoen, että hän lähettäisi sen senaattiin anomuksensa ohella. Se
oli seuraavanlainen:
Useiden vuosien kuluessa on Neiti Mathilda Wrede käynyt lukuisia
kertoja vuodessa tässä kuritushuoneessa ja koettanut silloin
keskustelemalla vankien kanssa uskonnollisista asioista herättää
heissä hengellistä elämää ja halua tehdä parannus. Neiti Wreden
harras ja uhrautuva toiminta on kokemuksemme mukaan vaikuttanut
siunauksellisesti ja voimakkaasti vankijoukkoon yleensä ja
varsinkin yksityisiin henkilöihin, jotka ovat yksinomaan Neiti
Wreden syvällä uskonnollisella vakavuudella ja erityisellä
kohtuullisuudella suoritetun työn johdosta tehneet siveellisen ja
uskonnollisen parannuksen ja tulleet kääntymykseen.
Tunnemme tyydytystä voidessamme täten todistaa, että Neiti
Wreden työ ja toiminta kuritushuoneessa ei ole missään suhteessa
vaikuttanut häiritsevästi kurinpitoon, ei järjestykseen eikä
myöskään aiheuttanut ollenkaan ristiriitaa vankilan yleisen
sielunhoidon kanssa; ja katsomme me sitäpaitsi olevamme
velvolliset lisäämään, ettei Neiti Wrede itse ole pyytänyt
eikä antanut mitenkään aihetta tämän todistuksen laatimiseen,
vaan on se tapahtunut ainoastaan siksi, että toivomme hänelle
suotavan helpotusta työssään ja tilaisuutta jatkaa uhrautuvalla
rakkaudella ja tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä
suorittamaansa toimintaa.
Turun kuritushuoneella marraskuun 11 p:nä 1889.
W. H., Kuritushuoneen johtaja.
Fr. H., Saarnaaja.
Mathilda Wreden anomukseen saada vapaalippu suostuttiinkin, mutta
ei vain siksi vuodeksi, vaan "jokaiseksi vuodeksi eteenkinpäin,
jolloin hän ilmoittaa rautatiehallitukselle olevansa halukas käymään
edellämainitussa tarkoituksessa maan vankeuslaitoksissa", ja
sitäpaitsi myönnettiin, "anojalle oikeus kuljettaa vapaasti mukanaan
matkatavaroita ja uskonnollisia kirjasia", kuten senaatin kirjelmässä
rautatiehallitukselle sanottiin.
Vielä tänäkin päivänä täyttää Mathildan sydämen mitä syvin
kiitollisuus ja ilo, kun hän ajattelee sitä ymmärtämystä ja
myötätuntoa, jota hän oli työssään saanut osakseen johtajalta,
sittemmin senaattori H:lta ja hänen perheeltään ja muistellessaan
lepo- ja virkistyshetkiä, joita oli viettänyt heidän kodissaan
Kakolassa.
Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.
[Vankien siveellistä parannusta harrastavien kongressi. (Suoment.
muist.)]
Kesällä 1890 Mathilda Wrede otti osaa Pietarissa pidettyyn suureen
kansainväliseen penitentsiäärikokoukseen. Sen ajan hän asui eversti
Pashkovin kodissa rakkaitten vanhojen ystäviensä luona.
Oli tullut päivä, jolloin piti vietettämän kongressin juhlallisia
avajaisia. Yksinkertaiseen juhlapukuunsa pukeutuneena Mathilda astui
aivan yksin Aatelisklubin suureen loistavaan juhlasaliin. Häntä
huimasi, kun hän näki kaiken tuon ylellisyyden ja suorastaan kultaan
puetut herrat. Paitsi kongressin osanottajia pääsivät myös kaikki
ulkomaitten lähettiläät, ministerit sekä muut korkeat ylimykset
näihin juhlallisuuksiin. Ovella otti Mathildan vastaan vanha kenraali
L., joka tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet hänelle
varatulle paikalle. Loistava oli ihmisjoukko, joka hetken kuluttua
täytti suuren salin.
Kun keisari, jonka oli määrä avata kongressi, saapui keisarinnan,
Kreikan kuningattaren, perintöruhtinaan, suuriruhtinas Vladimirin,
Oldenburgin prinssiparin ja monien muiden kera, nousi koko yleisö ja
jäi seisomaan, kunnes he olivat asettuneet paikoilleen keisarilliseen
aitioon. Lyhyen tervehdyspuheen jälkeen julistettiin kongressi
avatuksi ja osanottajat hajautuivat.
Pian sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen Mihailovin maneesiin, jonne
oli järjestetty suuri vankilanäyttely. Mathilda Wreden kulkiessa
yksin ja katsellessa kaikkea herätti hänen mielenkiintoaan enimmän
Siperian osasto kaivoksineen ynnä muine laitoksineen.
Kun hän astui erääseen suureen huoneeseen, kiinnitti hänen
huomiotaan nuori tyttö, joka ihaili näyttelyä. Hän erosi kaikista
muista yksinkertaisella puvullaan, ja Mathildan mielestä hän näytti
hauskalta. Hänen mielenkiintonsa lisääntyi vielä, kun kenraali
L. yhdessä erään japanilaisen kanssa, jonka hän oli kuullut
olevan älykkäimmän Venäjän hovissa olevista lähettiläistä, läheni
tuntematonta naista. Äkkiä Mathilda kuuli mainittavan nimeään ja
kääntyessään hän näki kenraali L:n seisovan edessään. Hän oli tullut
esitelläkseen Japanin lähettilään hänelle. Hyvin hämmästyneenä
Mathilda käsitti silmänräpäyksessä, että hän oli katsellut omaa
peilikuvaansa.
Illalla oli suuri juhla kongressin avaamisen johdosta. Siitä hän
kirjoittaa omaisilleen Rabbelugniin:
"Minulla on ollut niin erinomaisen hauskaa ja minä näen ja tunnen,
että olen tänä aikana saanut kulkea taivaallisen Kuninkaani asioilla.
Olen puhunut useiden näiden vankilavirkamiesten kanssa Jumalasta ja
hengellisen työn tärkeydestä vankien keskuudessa ja olen koettanut
kiinnittää heidän huomionsa siihen, että tärkein ja varmin keino,
millä rikollisista saadaan rehellisiä kunnon kansalaisia, on, että
heidät saadaan antaumaan Jumalalle, jonka arvoisat valtuutetut
täydellisesti unohtavat."
Seuraavana aamuna alkoivat eri jaostojen kokoukset. Tapansa mukaan
Mathilda oli ensimmäisiä kokouspaikalla. Hän istuutui pitkän,
vihreällä veralla peitetyn pöydän ääreen. Muutamia herroja tuli
sisään ja he katsoivat hämmästyneinä yksinäistä, nuorta naista. "He
eivät ole hyvillään täälläolostani", ajatteli Mathilda, "mutta niin
helposti en anna peloittaa itseäni pois." Hetken kuluttua saapui
Japanin lähettiläs, prinssi N., pyytäen saada istuutua Mathildan
viereen ja Italian vankeinhoidon päällikkö B. S. asettui hänen
toiselle puolelleen. Vähitellen olivat kaikki kokoontuneet, noin
viisikymmentä herraa ja Mathilda Wrede, ainoa nainen, joka kuului
siihen jaostoon, jolla oli ohjelmanaan kysymys vankeinhoidosta ja
vankiloista. Kokous alkoi ja keskustelu oli pian täydessä käynnissä.
Illalla hän kirjoitti Helena-sisarelleen:
"Kysymys, josta meidän jaostossamme keskusteltiin, oli erittäin
tärkeä ja keskustelu oli mielenkiintoista, mutta väliin olin
surullinen ja toisinaan oikein vihainen, sillä ei ainoakaan näistä
rikoslain tuntijoista ja muista näytä rakentavan työtään vankien
keskuudessa Jumalaan, vaan yksinomaan järjestelmiin, lakeihin,
laitoksiin j.m.s. Minä jo nostin käteni merkiksi, että pyysin
puheenvuoroa, mutta kaksi muuta ennätti ennen minua ja sitten en
toistanut enää pyyntöäni. Heti keskustelun jälkeen tuli useita
herroja luokseni kysyen, miksi en pysynyt aikomuksessani lausua
ajatukseni; he olivat selvästi nähneet, että minulla oli ollut oma
mielipiteeni asiasta, ja että olin kalvennut hra H:n lausunnon
aikana. Pieni piiri kokoontui ympärilleni ja sille minä lausuin
ajatukseni. He olivat huvitettuja asiasta mutta samalla hämillään,
kun olivat joutuneet osallisiksi uskonnolliseen keskusteluun, sillä
he olivat odottaneet vain yleisiä ihmisystävällisiä mielipiteitä."
Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoitti:
"Kello kahdeksan tänä aamuna lähdin kotoa ja saavuin puoli
tuntia sen jälkeen jaostoon. 'Oberregierungsrath I. aus Berlin'
[Ylihallintoneuvos I. Berliinistä. (Suoment. muist.)] tuli samassa
pyytämään minua kanssaan viereiseen huoneeseen, jossa pidettiin
yksityinen keskustelu. Ymmärtämättä hituistakaan, mikä ennen
kuulumaton kunnia tuli osakseni, astuin keskusteluhuoneeseen ja
näin siellä hämmästyksekseni ainoastaan neljä herraa. Ne olivat
jaoston kaikkein harjaantuneimmat vankilamiehet, nimittäin: I.,
kenraaliprokurööri [Vastaa ylijohtajaa. (Suoment. muist.)] L.
Gratzista, Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., kommodoori B. S.,
Italian vankeinhoidon päällikkö, ja minä. Tuo yksityinen keskustelu
oli enemmän kuin mielenkiintoinen, ja voit uskoa, että minä olin
ylpeä saadessani olla siinä mukana. Kun kolmenneljännestunnin
kuluttua astuimme jälleen suureen saliin, loivat kaikki hämmästyneet
ja kateelliset katseensa minuun, joka olin saanut kuulla Euroopan
suurimpien vankila-asioiden erikoistuntijain keskustelun." Muutamia
päiviä myöhemmin piti Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H.,
esitelmän kaikille jaostoille yhteisesti aineesta: "Parantumattomien
rikollisten käsittely." Hän oli erinomainen kaunopuhuja ja erittäin
arvossapidetty kongressissa ollen Ranskan edustaja.
Kun H. astui sisään, oli niin hyvin sali kuin parvekkeetkin täynnä
asiaa harrastavia kuulijoita. Helisevän kauniilla ranskankielellä,
joka vaikutti mukaansatempaavasti, hän sanoi muun muassa, että oli
parantumattomia rikollisia, joihin lait ja vankilat eivät pystyneet
vaikuttamaan ja että siksi oli mietittävä uusia keinoja j.n.e.
Mathilda Wreden sisimmässä kohisi ja kiehui. Koko tuo loistava joukko
edusti vankilavirkamiehiä lakeineen. Hän yksin edusti vankeja. He
olivat antaneet hänelle kunnianimen "Vankien ystävä". -- Oliko hän
todella tuon nimen arvoinen, jollei hän uskaltanut tämän suuren
kuulijakunnan edessä vastustaa avoimesti noita kovia, tunteettomia
lausuntoja?
Niin pian kuin hra H. oli lopettanut esityksensä, nousi Mathilda.
Kumartaen puheenjohtajalle hän ilmoitti haluavansa käyttää
puheenvuoroa, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat häneen.
Sydän rajusti lyöden hän odotti, kun kaksi muuta henkilöä, jotka
olivat jo aikaisemmin pyytäneet puheenvuoroa, lausuivat samaan
suuntaan käyvän mielipiteensä kuin hra H. Mathilda oli aivan
kuin lamaannuksissa eikä tietänyt, mitä sanoa. Ei hän kyennyt
edes rukoilemaan Jumalalta apua siinä istuessaan ja odottaessaan
tuskaisessa jännityksessä. Mutta yhden hän tiesi: Hän oli "Vankien
ystävä" ja sellaisena hän oli puhuva.
Nyt tuli hänen vuoronsa. Hän nousi. Samassa hetkessä hän oli täysin
rauhallinen. "Messieurs!" alkoi hän. "Il y a un moyen, par lequel
chaque criminel peut être _transformè_, même ceux qu'on appelle
incorrigibles. C'est la force de Dieu. Les lois et les systèmes
ne peuvent pas changer le coeur d'un seul criminel, mais Dieu le
peut. Je suis persuadée qu'on devrait s'occuper bien plus et même
avant tout, des âmes des prisonniers et de leur vie spirituelle."
[On keino, jonka avulla jokainen rikollinen voidaan _muuttaa_, jopa
nekin, joita sanotaan parantumattomiksi. Se on Jumalan voima. Lait
ja järjestelmät eivät pysty muuttamaan yhden ainoankaan rikollisen
sydäntä, mutta Jumala sen voi tehdä. Olen vakuutettu, että pitäisi
työskennellä paljon enemmän, niin ennen kaikkea, juuri vankien
sielujen ja heidän hengellisen elämänsä hyväksi.] Hän istuutui.
Hänen vaiettuaan kaikui sali kättentaputuksista. Hänet valtasi
rajattoman mielipahan tunne, ja hän alkoi vavista, sillä hän ymmärsi,
että taputukset johtuivat yksinomaan kohteliaisuudesta eivätkä hänen
saavuttamastaan tunnustuksesta.
Kokouksen loputtua hän sai kuitenkin kokea, että jotkut ymmärsivät
häntä ja hyväksyivät hänen menettelynsä. Ensin tuli eräs
rakastettava, vanha belgialainen johtaja ja ojensi hänelle kätensä
sanoen: "Minun täytyy pyytää saada ilmituoda suuri myötätuntoni
rohkean lausuntonne johdosta Monet meistä ovat kyllä ajatelleet aivan
samoin, mutta ei kellään muulla kuin teillä ole ollut rohkeutta sanoa
ajatuksiaan julki." Hänen vielä puhuessaan tuli italialainen B. S.,
hänkin vanha mies, ja sanoi: "Herra S. on ehtinyt ennen minua, pyydän
saada kiittää teitä ja sanoa, että olette oikeassa."
Mathildan yrittäessä poistua kokoushuoneistosta pidätettiin
hänet vielä kerran. Sihteeri sen tällä kertaa teki pyytäen hänen
lausuntoaan kirjallisesti, koska kaikki, mitä kongressissa oli
puhuttu, merkittiin muistiin ja säilytettiin. Ei auttanut, että
Mathilda selitti puhuneensa aivan valmistautumatta ja ettei hän
hallinnut ranskaa kirjallisesti. Hädässään hän lähti suoraan hyvän
ystävänsä Paul Nicolayn luokse saadakseen häneltä apua käännöstä
laatiessaan. Kun tämä kuuli Mathildan puhuneen kongressissa, sanoi
hän vain: "Jumalalle kiitos!"
Seuraavana päivänä olivat kongressin osanottajat kutsutut Pietarhovin
keisarilliseen linnaan. Matka tehtiin sinne keisarillisilla
höyrylaivoilla.
Matkalla joku ehdotti, että yksi kunkin maan edustajista lausuisi
maansa kielellä kansallislaulunsa tahi lukisi jonkun merkkilauseen.
Siitä syntyi oikein eri kielten sekasotku. Leo Mechelin lausui
ruotsiksi yhden säkeistön "Maamme laulusta", ja Mathilda Wrede
ajatteli: "Ei kukaan ole sanonut ainoatakaan sanaa suomeksi."
Seuraten hetken mielijohdetta hän lausui: "Niin on Jumala maailmaa
rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokaisen, joka uskoo
häneen, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman."
Kun he lähenivät matkan päämäärää, kohtasi heitä kaunis näky. Mitä
ihanimpia hevosia ja mitä koreimpia ajopelejä seisoi odottaen
rannalla. Mathildaa, joka rakasti hevosia, hämmästytti erityisesti
kaksi valjakkoa, toinen mustine, toinen valkoisine hevosineen. Joku
tiesi kertoa, että jälkimmäiset olivat kruunajaishevoset, ja että
keisarinna oli saanut ne häälahjaksi monta vuotta sitten.
Veneet laskivat maihin. Airueet tulivat ja näyttivät kullekin
oman paikkansa ja Mathildan suureksi hämmästykseksi osoitettiin
hänelle ja eräälle portugalilaiselle kreivittärelle kunniapaikat
ajoneuvoissa, joita veti juuri tuo ihanien valkoisten hevosten
muodostama nelivaljakko. Molempien vasemmanpuoleisten hevosten
selässä istui esiratsastaja, ja kullalla kirjaillut hovilakeijat
seisoivat ajoneuvojen takana. Ja niin lähdettiin keisarilliseen
linnaan. Kun siellä oli katseltu kaikki taideaarteet, nautittiin
illallinen kauniissa "Mon plaisir" nimisessä huvilassa, joka oli
rakennettu mereen. Oldenburgin prinssi, kongressin kunniapresidentti,
toimi keisarin sijasta isäntänä. Aterian jälkeen astui Venäjän
vankeinhoidon päällikkö G.-V. Mathilda Wreden luokse ilmoittaen,
että prinssi toivoi saavansa nähdä hänet. Hän tarjosi Mathildalle
käsivartensa ja saattoi hänet suurenpuoleiselle parvekkeelle, jossa
prinssi seisoi.
Vähän myöhemmin tuli Ranskan vankeinhoidon päällikkö hra H. Mathildan
luokse kantaen joitakin kirjoja. "Hyvä neiti", hän sanoi, "me olimme
eilen eri mieltä, mutta toivon kuitenkin, että tahdotte olla hyvä
ja ottaa tämän kirjan." -- hän ojensi Mathildalle kirjan, joka oli
kauniisti sidottu valkeisiin nahkakansiin ja kullalla koristettu.
"Tässä käsittelen samaa ainetta, josta eilen esitelmöin. Näitä
niteitä olen tilannut vain kaksitoista kappaletta. Yhden on Hänen
Majesteettinsa Keisari ottanut armollisesti vastaan, ja nyt pyydän
neitiä olemaan ystävällinen ja ottamaan tämän." -- "Monsieur, minä
kiitän teitä suuresta ystävällisyydestänne", vastasi Mathilda,
"mutta meillä on niin kokonaan erilaiset mielipiteet, etten koskaan
ymmärtäisi kirjaanne, ja koska sitä on vain niin harvoja kappaleita,
niin onhan viisaampaa, että annatte ne jollekin, joka paremmin kuin
minä voi pitää kirjaanne arvossa."
Vihasta kalpeana kumarsi hra H. poistuen sanaakaan sanomatta.
Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Mathilda jälleen kirjeessään
kotiin:
"Tänään jätettiin minulle kutsukortti päivällisille, jotka pidetään
huomenna Talvipalatsissa. Kortissa sanotaan: 'Naiset juhlapuvussa.'
Kun huomenna on sitä paitsi sunnuntai, päätin olla menemättä
sinne. Menin kongressin toimistoon ja ilmoitin: 'La baronne de
Wrede n'a pas la possibilité d'assister au grand diner du palais.'
[Vapaaherratar Wrede ei ole tilaisuudessa ottamaan osaa palatsissa
pidettäviin suuriin päivällisiin.] Kysyttiin syytä ja minä vastasin
luonnollisesti totuuden mukaisesti. Virkamies oli hyvin onneton
ja selitti, että oli vaikea lähettää peruutusta, sillä paikkani
oli jo määrätty. 'La place de baronne est à la table imperiale'
[Vapaaherrattaren paikka on keisarillisessa pöydässä.], sanoi hän.
Minä kieltäysin kuitenkin, sillä luulen että siellä tullaan juomaan
viiniä, kenties on tanssiaisetkin ja muuta sellaista, mikä ei
sovi minulle. Aion tehdä jotain aivan muuta huomenna, aion istua
taivaallisen Kuninkaani pöydässä ja viettää Jeesuksen muistojuhlaa
yhdessä rakkaitten, vaatimattomien ja lämpimästi uskovien
'Pashkovilaisten' kanssa."
Viimeisessä kirjeessään tästä kongressista hän kirjoittaa
Helena-sisarelleen:
"Huomenna matkustamme erääseen nuoria rikollisia varten perustettuun
maanviljelyssiirtolaan. Varjelkoon Jumala minua joutumasta ajamaan
yhdessä tuon etevimmän ja kaikkein eniten juhlitun julkisen
edustajan, ranskalaisen hra H:n kanssa. Hän on pirullisin ihminen,
minkä olen koko elämässäni nähnyt, mutta tavattoman nerokas ja
harvinainen puhuja. Aina kun hän puhuu, taputtavat muut, mutta minä
en voi tehdä sitä. Kerran sattuivat katseemme yhteen, se tapahtui
minun puhuessani 'Jumalan voimasta', ja silloin hän punastui."
Tälläkin kertaa Mathildan sisällinen vaisto johti häntä oikeaan.
Pian senjälkeen kävi ilmi, ettei hra H. ollutkaan sellainen mies,
jollaiseksi häntä oli luultu.
Koko ajan kun kongressia kesti, kiusasi Mathilda Wredeä eräs
vakoilija, joka pysytteli hänen kintereillään. Todennäköisesti
oli jo se herättänyt huomiota, että hän, nuori nainen ja mitä
yksinkertaisimmin puettu, asui maasta karkoitetun uskonsankarin,
eversti Pashkovin kodissa. Kun hän sen lisäksi vielä oli kongressin
toisen jaoston ainoa naisjäsen ja oli rohkeasti taistellut
mielipiteittensä puolesta, niin oli siinä kylliksi syitä tekemään
hänet Venäjällä epäluulonalaiseksi.
Jo heti ensi päivänä kongressin avaamisen jälkeen, jolloin Mathildan
piti matkustaa erään tutun perheen luokse Levashovon aseman
läheisyyteen Suomen rautatien varrella, kiintyi hänen huomionsa
erääseen epämiellyttävän näköiseen herraan, joka heti junan lähdettyä
liikkeelle asettui sohvalle häntä vastapäätä.
Kun Mathilda Wrede otti esille vapaalippunsa näyttääkseen sitä
junailijalle, kiskaisi herra sen hänen kädestään ja tarkastettuaan
lippua ojensi sen takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta tahdoin tietää,
miltä suomalainen vapaalippu näyttää. Olin eilen kongressissa ja
huomioni kiintyi teihin ja olen erittäin huvitettu työstänne.
Tahtoisin mielelläni tietää, onko Suomen vankiloissa paljon
valtiollisia vankeja." -- -- "Ei ainoatakaan", vastasi Mathilda.
"Tietysti täytyy Suomessa olla valtiollisia vankeja, se maahan on
kärsinyt niin paljon Venäjän ikeen alla. Minun kanssani voitte puhua
aivan avoimesti, sillä minäkin olen ollut karkoitettuna maasta
valtiollisista syistä." -- "Suomessa ei kukaan yritä asettua lakien
yläpuolelle, ja siksi meillä ei Suomessa ole valtiollisia vankeja",
vastasi Mathilda, "mutta kuinka on mahdollista, että te, joka olette
maasta karkoitettu, olette ollut kongressin kokouksissa? Niissähän
on mukana vain kutsutut jäsenet." Vieras ei vastannut siihen
kysymykseen mitään, vaan vaihtoi puheenaihetta. "Anteeksi, että olen
ollut niin epäkohtelias, etten ole sanonut nimeäni, vaikka olen
ottanut selvän teidän niinestänne! Nimeni on Vodovozov", sanoi hän,
junan pysähtyessä asemalle. Se ei kuitenkaan ollut hänen todellinen
nimensä, kuten Mathilda sai myöhemmin tietää.
Kun hänen piti illalla palata Pietariin, eivät hänen ystävänsä
sallineet hänen lähteä yksin. He matkustivat hänen kanssaan junassa
ja saattoivat häntä sitten aina taloon saakka, missä hän asui.
Erään toisen kerran, kun Mathilda kulki yksin kadulla, valtasi hänet
yht'äkkiä hyvin vastenmielinen tunne, ja kun hän kääntyi katsomaan
taakseen, näki hän saman henkilön taas jäljissään. Ei koskaan ennen
elämässään hän ollut tuntenut olevansa niin suuressa vaarassa kuin
silloin. Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi kahden suomalaisen
kongressin osanottajan tulevan pitkin katua. Hän aivan juoksi
heitä vastaan ja pyysi, että he saattaisivat häntä jonkun matkaa.
Kuultuaan, miten asia oli, saattoivat he hänet kotiin saakka.
Kun hän myöhemmin yhdessä kongressin osanottajien kanssa lähti
matkalle, joka tehtiin nuoria rikollisia varten perustettuun
maanviljelyssiirtolaan, istui hänen edessään olevien vaunujen
vastapäisellä istuimella sama mies muutamien senaattorien seurassa
pitäen Mathildaa lakkaamatta silmällä, niin että muut vaunussa
olijat, eräs belgialainen, portugalilainen ja italialainen joutuivat
kiihdyksiin ja pitivät tilannetta levottomuutta herättävänä.
Paluumatkalla hän ajoi jälleen heidän edellään kulkevien vaunujen
vastapäisellä istuimella ja tarkasteli Mathildaa samalla tavoin.
Silloin neuvoi belgialainen, johtaja S., Mathildaa jättämään Pietarin
ensi tilassa. Kun he sitten kulkivat sen kaupunginosan ohi, jossa
Mathilda asui ja heidän juuri piti kääntyä kadunkulmasta, jonka
taakse edelliset ajoneuvot olivat jo kadonneet, seisauttivat he
hevoset. Mathilda hyppäsi vaunuista, kiiruhti kotiin ja rakkaittensa
saattamana lähti heti asemalle palatakseen ensimmäisellä junalla
Suomeen.
Koponen.
Oli juhannuksen aika 1891. Mathilda oli juuri lähdössä Englantiin.
Hevoset oli uitettu ja tuotu kotiin, matka-arkku ja laukku täytetyt
ja vaunut seisoivat tallimäellä. Tunnit, jotka olivat vielä jäljellä
ennen matkaa, aikoi hän viettää rauhassa omaistensa piirissä.
Heidän istuessaan koolla ja tuntiessaan kuinka lämmin ja hyvä oli
olla yhdessä, tuli palvelijatar ja ilmoitti kummallisen miehen, joka
tahtoi puhua neiti Wreden kanssa, seisovan pihalla. Hänen lakkinsa
oli vedetty silmille ja hän puhui merkillisellä äänellä, kertoi
tyttö. "Pyydä häntä sisään", sanoi Mathilda nousten ja lähtien
huoneesta. Maaherra Wrede, joka oli levoton tyttärensä tähden ja
tahtoi näyttää muukalaiselle, että talossa oli voimakas mieskin,
seurasi tytärtään.
Mathildaa vastaan tuli eteisessä mies, jolla oli omituinen, melkein
kammottava ulkomuoto. Mathilda pyysi häntä huoneeseensa. Kun hän oli
sulkenut oven, kysyi mies, oliko ketään ihmistä läheisyydessä. Hän
vastasi kieltävästi ja silloin mies pyysi häntä sulkemaan ikkunan.
Kun se oli tehty, heittäytyi tämä tuolille ja puhkesi kiihkeään
itkuun.
Hän oli Siperiasta karannut vanki. Rajattoman koti-ikävän ajamana hän
oli kulkenut tuon pitkän matkan. Tultuaan Suomen rajan yli hän oli
piiloutunut erään suuren talonpoikaistalon läheisyyteen. Oli ihana
lauantai-ilta kevätkesällä. Piilopaikastaan näki hän väen menevän
saunaan ja kärryt, jotka seisoivat tallin edessä valmiina sunnuntain
kirkkomatkaa varten. Hänen aivoissaan heräsi hurjia ajatuksia. Rikas
talonpoikaistalo! Sieltä sopi ryöstää siperialaiseen tapaan, niin
pian kuin yö oli tullut.
Hän odotti, kunnes oli laskenut, että kaikki olivat nukkuneet;
silloin hän hiipi hiljaa taloon. Ovi ei ollut lukossa. Hän meni
pirttiin ja näki koko perheen nukkuvan. -- Kuinka toista kuin
Siperiassa, siellä oli kaikilla vahvat lukot ovissaan! Hänen
sydämensä valtasi omituinen liikutus -- ei, täältä hän ei voinut
varastaa eikä ryöstää. Yhtä hiljaa kuin oli tullutkin hiipi hän ulos.
Hän meni talliin, sekään ei ollut lukittu, eikä myöskään navetta.
Omituinen ahdistuksen tunne mielessä hän vetäytyi yhä pitemmälle ja
pitemmälle metsään. Lopulta hän heittäytyi maahan pitkin pituuttaan
ja puhkesi hillittömään itkuun. Ei, omilta maanmiehiltään Suomessa
hän ei voinut enää koskaan varastaa!
Joksikin aikaa hän otti paikan Valamossa ja sitten Konevitsassa,
varasti munkeilta ja jätti heidät sitten.
Siperiassa olevilta suomalaisilta hän oli kuullut Mathilda Wredestä
ja nyt hän oli tullut hänen luokseen pyytääkseen neuvoa. Kauan
hän ei voinut pysyä Suomessa salassa, pian hänet keksittäisiin ja
passitettaisiin takaisin Siperiaan. Mitä oli tehtävä? Mathilda
neuvoi häntä kulkemaan samaa tietä takaisin Venäjälle, niin ettei
kukaan saisi tietää hänen ilman lupaa palanneen Suomeen. Palattuaan
Englannista lupasi Mathilda jättää hänen puolestaan armonanomuksen
senaattiin ja kirjeellisesti voisi hän sitten päästä yhteyteen hänen
kanssaan.
Hetken kuluttua hänen mentyään löysi Mathilda huoneestaan lompakon,
joka sisälsi kuusikymmentä markkaa. "Mies raukka!" ajatteli hän,
"kuinka hän voi selviytyä ilman rahaa." Kiireesti lähetti hän
sananviejän ratsain hänen jälkeensä. Hetken kuluttua mies palasikin
kalmankalpeana ja jäykkänä kuin jää. Hän luuli olevansa petetty, ja
että poliisi ottaisi hänet nyt huostaansa. Mutta kun Mathilda meni
häntä vastaan lompakko kädessä ja sanoi, että hän oli itse tahtonut
antaa sen hänelle, kirkastuivat miehen kasvot ja hän oli sitten hyvin
ystävällinen.
Hänen poistuttuaan oli aika jo kulunut pitkälle, ja sanottuaan
kiireesti jäähyväiset Mathilda riensi vaunuihin, ja niin lähdettiin
asemalle.
Englannissa.
Mathilda Wredeä oli hänen ystävänsä, vanha tohtori Baedecker pyytänyt
useita kertoja kotiinsa Englannin lounaisosaan. Muutamat uskonsoturit
hänen ystäviensä joukossa, kuten lordi Radstock, mr. Newbury y.m.,
olivat lausuneet toivovansa saada nähdä tuon nuoren naisen, joka
eli Suomen vankien hyväksi. Nyt hän oli saanut rakkaan isänsä luvan
matkustaa ja riemuitsevassa kirjeessään tohtori Baedeckerille hän
kertoi: "Minä tulen!"
Ote Mathildan kirjeenvaihdosta Helena-sisarensa kanssa antaa meille
selvän kuvan hänen Englannissa saamistaan elämyksistä ja kokemuksista.
* * * * *
Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1891.
"Olen ollut erotettuna sinusta ja kodista vain muutamia päiviä,
mutta olen jo ennättänyt kokea paljon. Vankeinhoitohallituksessa
Tukholmassa otti ylijohtaja V. minut erittäin kohteliaasti vastaan
ja antoi minulle luvan käydä kaupungin kaikissa vankiloissa.
Toissapäivänä aloitin sinulle kirjeen Pohjanmerellä, mutta raju
tuulenpuuska tempaisi paperin kädestäni tehden siten lopun koko
kirjoituksesta. En ollut koskaan saattanut aavistaa, että meri tulisi
niin miellyttämään minua. Kuinka tuollainen suuri, mutkaton ja
ääretön vaikuttaakaan valtavasti ihmissydämeen! Minä istuin melkein
aamusta iltaan ylhäällä kannella, hengitin terveyttä ja nautin
sanomattomasti.
"Matkaseuranani oli kolmetoista pelastusarmeijan upseeria Suomesta ja
Ruotsista. Meillä oli ihana kokous laivalla Minun kirjeeni mr. C:lle
lienee kadonnut, sillä minua ei ollut kukaan vastassa, kun laskimme
maihin Tilburyn laivatokkaan. Seurasin sen vuoksi matkatovereitani
pelastusarmeijan päämajaan lentoon luoteisosaan. Me saavuimme perille
kello 11 illalla nähtyämme osan Lontoon hirvittävintä elämää.
Tämä 'Training Home'; jossa nyt asun, on jättiläistalo. Siinä on
huoneita useita satoja kadetteja varten. Täällä saan perinpohjin
tutustua merkilliseen, valtavaan pelastusarmeijaan. Pyydä, ettei
isä ole missään suhteessa levoton minusta. Toistaiseksi on vain
Jumala päällikkönäni ja Suomen vangit työmaanani. Kyllä Jumala on
niin ihmeellisen hyvä minua kohtaan. Tokko maailmassa on toista
kauttaaltaan mm onnellista ihmistä kuin minä. 'Hyvyys ja laupeus ovat
seuranneet minua kaikkina elinpäivinäni ja minä saan asua Herran
huoneessa iankaikkisesti'."
* * * * *