E. F.

Tarina Wrede-suvun alkuperästä.

14:nnellä sataluvulla eli Italiassa kuuluisa sotaherra Colonna. Hän

oli vanhaa aatelissukua, joka aina 11:nneltä vuosisadalta asti oli

näytellyt tärkeää osaa Roomassa. Colonna-suku kuului ghibelliineihin

eli keisarillismielisiin ja oli ainaisessa sodassa guelfejä vastaan,

jotka taas muodostivat vastakkaisen eli kansallisen puolueen.

Colonnalla oli poika, isänsä ylpeys ja tulevaisuuden toivo. Hän oli

harvinaisen jalo, lämminsydäminen ja lujaluonteinen nuorukainen, aina

valmis uhraamaan oman etunsa toisten hyväksi, mutta horjumaton, kun

oli kysymyksessä oikea tai väärä.

Sattuipa sitten eräänä päivänä, että nuori Colonna tuli isänsä

luokse kertoen luottavasti hänelle antaneensa sydämensä jalolle

ja hyvälle naiselle. Mutta hän ei ollut prinsessa, kuten isä oli

toivonut, vaan halpasäätyinen.

Ylpeä sotaherra kieltäytyi antamasta suostumustaan heidän liitolleen.

Niin, vieläpä hän uhkasi hylätäkin poikansa ja tehdä hänet

perinnöttömäksi, jos tämä vastoin isän tahtoa naisi kihlattunsa.

Mutta poika pysyi järkähtämättä päätöksessään, konsaan hän ei

pettäisi naista, jolle oli vannonut uskollisuutta -- ja hiljaa,

jäähyväisiä sanomatta hän katosi kotoaan tuntemattomien kohtaloiden

kouriin.

* * * * *

Ghibelliinit ja guelfit kävivät raivoisia taisteluita keskenään.

Missä hätä oli suurin ja kuoleva nääntyi janoon, missä luodit

vinkuivat tiheimmässä ja haavoittuneet voihkivat tuskissaan, nähtiin

vihreään sotisopaan puettu ritari, joka silmikko laskettuna riensi

apuun. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään ja oli aina saapuvilla

auttamassa ja pelastamassa. Kaikki kärsivät olivat hänen ystäviään,

ei kenkään hänen vihollisensa.

Ken hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan. Mutta häntä alettiin yleisesti

nimittää "Il cavalliero verde", vihreäksi ritariksi.

Eräänä päivänä hän kaatui taistelun tuoksinassa kuolettavan luodin

lävistämänä. Kun hänen kasvonsa paljastettiin, huomattiin, että hän

oli nuori Colonna.

Hänen jälkeläisensä ottivat nimen Verde, joka merkitsee vihreää.

Silloisen ajan puutteellisen kirjoitustaidon takia muuttui nimi

vuosien kuluessa Wredeksi.

Niin kertoo perinnäistaru.

Tuon suvun jälkeläisiä asettui jo 14:nnellä vuosisadalla

asumaan Rheinin maakuntiin. Eräs sukuhaara muutti myöhemmin

Itämerenmaakuntiin, missä heistä tuli useiden maatilojen omistajia,

m.m. Wredesitzin, joka 1600-luvulla kuului Henrik Wredelle,

liiviläiselle aatelismiehelle, joka uhraamalla henkensä pelasti

Kaarle IX:n Kirkholman taistelussa joutumasta puolalaisten käsiin.

Hänen leskelleen antoi kuningas silloin kiitollisuutensa osoitukseksi

Elimäen neljännestilan Suomesta läänitykseksi, ja siten siirtyi

Wrede-suku tähän maahan.

Lapsuus.

Väliin sattuu, että jo lapsen elämässä saattaa havaita piirteitä,

jotka selvästi viittaavat hänen tulevaan kutsumukseensa. Kertomukset

ja tapahtumat Mathilda Wreden lapsuudesta ja hänen aikaisemmilta

nuoruusvuosiltaan osoittavat epäämättömästi johtoa siihen suuntaan,

jolla hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa oli pääsevä purkautumaan

siunaukselliseen elämäntyöhön.

Hänen isänsä, vapaaherra Karl Gustav Wrede, hienosti sivistynyt,

jalosti ajatteleva ja suuressa arvossa pidetty mies, oli Vaasan

läänin maaherrana. Siihen aikaan käytettiin vankeja kaikenlaisiin

töihin vankilan ulkopuolella ja he saivat silloin osan työpalkasta.

Joka kerran kun vangit vartijan seuraamina tulivat maaherran pihaan

halonhakkuuseen tahi muuhun työhön, kohdeltiin heitä ystävällisesti

ja kestittiin kahvilla. Kun Vaasan rantapuisto rakennettiin maaherran

talon eteen, käytettiin siihenkin työhön vankeja.

Silloin tällöin ilmestyi työskentelevien miesten näkyviin suloiset

lapsenkasvot korkean puutarhan muurin takaa. Siellä oli pieni

tyttönen, joka nyökkäili ja hymyili heille, samalla kuin hän

innokkaasti seurasi heidän toimiaan. Välistä hänellä oli muassaan

kakkuja ja appelsiineja, joita hän tarjoili heille. Hän oli pikku

Mathilda, yhdeksästä sisaruksesta nuorin, vilkas, suloinen ja

tavattoman kiltti lapsi.

Hänen äitinsä, Eleonora Wrede, synt. Glansenstjerna, kuoli

joulukuussa 1864 Mathildan ollessa vain yhdeksän kuukauden vanha.

Hieman aikaisemmin oli vanhin sisar, Helena, täyttänyt 17 vuotta.

Syntymäpäivän aamuna laski sairas äiti pienen avuttoman lapsukaisensa

tyttären syliin sanoen: "Tämä on minun syntymäpäivälahjani sinulle.

Hoida huolellisesti pikku siskoasi ja kasvata hänet hyväksi

ihmiseksi!" Pari viikkoa myöhemmin oli äiti kuollut. Suuren perheen

saattamana vietiin vainaja hevosella 56 peninkulmaa pitkä taipale

Vaasasta Anjalaan, jossa tomumaja kätkettiin perhehautaan Anjalan

kirkkomaalle. Oli sydäntalven aika ja kova pakkanen, mutta "pikku

Tilda" suoriutui vahingoittumattomana ensimmäiseltä pitkältä,

surulliselta matkaltaan.

Helenan seitsentoistavuotisille hartioille laskettiin nyt suuren

kodin ja lukuisan lapsilauman hoito. Kuinka hellä ja hyvä

"sisko-äiti", kuten Mathilda häntä kutsui, oli nuorempia sisaruksiaan

kohtaan, käy selvästi ilmi siitä, että Mathilda sanoo vain harvoin

kaivanneensa äitiään.

Pikku tyttö oli lämpimästi kiintynyt myöskin isäänsä. Usein lähti hän

häntä vastaan hänen palatessaan lääninhallituksesta. Mutta eräänä

päivänä, juostuaan tapansa mukaan kelkkoineen tiehensä, ei hän

palannutkaan isänsä mukana. Kotona syntyi silloin suuri hälinä, mutta

pitkän etsinnän jälkeen hänet löydettiin lopulta -- paluumatkalta

lääninvankilasta, jonne hän oli lähtenyt erään pienen pojan kera.

Oppiminen ei tuottanut Mathildalle vähintäkään vaivaa ja lukeminen

oli hänen rakkaimpia toimiaan -- vain matematiikka tuotti jonkun

verran vaikeuksia. Nukkein kanssa hän ei leikkinyt koskaan. Kun

hänelle oli kerran annettu nukke, kantoi hän sen rantalautalle, sitoi

nuoran nuken kaulaan ja uitti sitä, kuten hän oli nähnyt renkien

tekevän talon hevosille ja kuten hänen itsensä oli tapana tehdä

puuhevosilleen -- "jotta sillä olisi oikein hyvä ja viileä olla" --

sillä silloin oli kuuma kesäpäivä.

Kerran -- hän oli silloin seitsenvuotias -- hän sai nähdä jotakin,

mikä järkytti voimakkaasti hänen tunteellista mieltään. Hänen

oli tapana kaksi kertaa viikossa harjoittaa laskentoa erään

opettajattaren johdolla, joka asui kaupungin ulkolaidalla. Eräänä

päivänä saapui hän niin aikaisin tunnille, ettei opettajatar ollut

vielä tullut kotiin. Odotellessaan hän asettui ikkunan ääreen ja

katseli kadun toiselle puolen, missä oli paja. Samassa kuljetettiin

erästä vankia ohi, jonka kahleet oli juotettava kiinni. Siihen aikaan

piti vankien aina laahata mukanaan raskaita kalisevia kahleita, ja

kauhistunut tyttönen katseli, kuinka seppä kuumennetulla kolvilla

juotti kiinni rautarenkaan, joka oli miehen nilkkojen ympärillä.

Kauhusta ja säälistä kangistuneena hän seisoi yhä ikkunassa, kun

opettajatar saapui. Tämä kutsui hänet heti pois, sillä pajan luona

avautuva näky ei ollut lapsille sopiva. Mutta tyttö vastasi ikäänkuin

aavistaen tulevan kutsumuksensa: "Jos vanki voi kärsiä sellaista,

niin pitää minun voida nähdä sitä."

Hyvin aikaisin hän osoitti omaavansa sydämen, joka sääli sekä

ihmisten että eläinten kärsimyksiä. Kaikki koirat olivat hänen

ystäviään, mutta hevosia hän rakasti aivan erikoisesti. Hän tunsi

Vaasan jokaisen hevosen nimeltä ja tiesi, kuka oli minkin omistaja.

Siksi olikin hänen ilonsa rajaton, kun isä lahjoitti hänelle varsan,

joka pian seurasi häntä kuin koira, minne hän vain meni.

Hevonen oli koko talon ystävä ja sitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä.

Eräänä juhannuspäivänä järjesti "siskoäiti" nuorten iloksi puutarhaan

syntymäpäiväpöydän hevoselle, joka oli syntynyt juhannuksen

aikaan. Keskellä pöytää komeili suuri hapanleipärinkilä ja hevonen

talutettiin harja ja häntä koristettuna koreilla kukkakimpuilla

ihastuneen omistajattarensa luokse.

Kesät perhe vietti Etelä-Suomessa Kymijoen varrella Rabbelugnissa,

joka oli aikaisemmin ollut Wredein suuren tilan Anjalan yhtenä osana.

Siellä sai Mathilda viettää raitista elämää luonnon helmassa ja se

oli omiaan vahvistamaan hänen muuten heikkoa ruumiinrakennettaan.

Ellei hän oleskellut tallissa hoitelemassa hevosia -- rengit eivät

katselleet koskaan karsain silmin lasta, joka hääräsi joka nurkassa

ja tahtoi päästä kaikesta selville -- ratsasti hän metsissä ja mailla

tahi oli pelloilla ja niityillä, missä elonkorjaajille tarjoiltiin

kahvia.

Alustalaisten ja isäntäväen välit olivat mitä parhaat eikä

herraskartanosta ajettu milloinkaan pois ketään, joka pyysi neuvoa

tahi apua.

Mathildan ollessa kymmenvuotias pani maaherra Wrede tyttärensä

maatilan suomalaiseen kansakouluun. Hän teki sen osoittaakseen hyvää

esimerkkiä alustalaisilleen, jotka eivät aluksi välittäneet tuosta

sivistyksen ahjosta. Yhdessä renkien lasten kanssa lähetettiin

pieni tyttö nyt vuoden ajan joka aamu kouluun ja hänet varustettiin

samanlaisella eväspussilla kuin heidätkin. Siinä oli maitoa,

voileipiä ja savustettua lihaa.

Tovereitten joukossa oli eräs pieni tyttö -- Blyn Maiju, josta

Mathilda erityisesti piti. Eräänä päivänä, kun maaherra Wredeä

odotettiin kotiin matkalta, saivat molemmat lapset luvan mennä

häntä vastaan eräälle läheiselle torpalle. Kun vaunut lähestyivät,

kiiruhtivat he niiden luo ja hyppäsivät porrasaskelmalle. Lapsen ilo

oli sanomattoman suuri, kun hän näki taas rakkaan isänsä ja vielä

suuremmaksi se tuli, kun isä otti pussin ja antoi kummallekin pikku

tytölle suuren Duchesse-päärynän. Mathilda sattui saamaan kauniin

keltaisen päärynän, kun taas toinen oli rusentunut ja siinä oli

ruskea pilkku. Kun isä huomasi sen, sanoi hän: "Tyttöseni, vaihda

päärynäsi Maijun kanssa!" -- Mathilda katsoi hämmästyneenä isäänsä --

pitikö isä sitten enemmän Maijusta kuin hänestä? "Minun on keltainen

ja kaunis ja Maijun on mädäntynyt", hän sanoi alakuloisesti. "Siksi

sinun juuri pitääkin vaihtaa", kuului isän vastaus. "Minun pikku

tyttöni saa niin usein makeisia, mutta Maiju ei saa, siksi hänelle

pitääkin nyt antaa paras ja kaunein päärynä." Tapaus jätti Mathildan

mieleen unohtumattoman syvän jäljen ja se vaikutti tulevina vuosina

usein ratkaisevasti hänen toimintatapaansa. [Niinpä sattui talvella

1918, tuona kovana elintarpeitten puutteen aikana, että eräs vaimo

tuli hänen luokseen ja pyysi ruokaa. Hänellä oli ollut vaikeaa ja

varsinkin kaipasi hän perunoita, joita hän ei ollut syönyt moniin

aikoihin. Siihen tiesi Mathilda neuvon. Hän oli juuri saanut maalta

kaksi pussillista perunoita. Toisen sisällys oli hieman paleltunut

matkalla ja hän toi sen eukolle. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskelle

huonetta, polki jalkaansa ja lausui: "Hyi, Mathilda". Kääntyi, otti

hyvät perunat ja antoi ne vaimolle.]

Kansan lasten kanssa pikku tyttönen jakoi niin ilot kuin surutkin ja

sinä aikana hänen sydämeensä juurtui rakkaus Suomen kansaan, ja se

on sitten myöhemmin ilmennyt niin syvällä ja kauniilla tavalla hänen

elämässään.

Yhdentoista vuoden vanhana lähetettiin Mathilda Haminan yksityiseen

tyttökouluun, jonne hänet otettiin sisäoppilaana täysihoitoon.

Opettajattaret kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. He eivät

esim. raatsineet koskaan kieltää häntä pitämästä pieniä "asukkeja"

makuusalissa, nähdessään kuinka rakkaita ne hänelle olivat. Niinpä

hänellä oli pieni kesy orava, joka nukkui usein hänen esiliinansa

taskussa ja hyppeli hänen olkapäillään. Kerran hän pelasti kissan,

jonka eräs julma pieni poika oli aikonut tappaa. Sekin otettiin

täysihoitolaisena laitokseen. Sitäpaitsi hänellä oli leppäkerttu ja

muutamia vesiliskoja, jotka eräs katupoika oli antanut hänelle.

Toveripiirissä Mathilda oli varsin yksinäinen, sillä vain aniharvat

ymmärsivät hänen rakkauttaan eläimiin, eikä hän taas puolestaan

tuntenut samaa harrastusta kuin useimmat muut tytöt kadetteihin ja

heidän kutsuihinsa. Lukukausien aikana Mathilda sentähden usein

kaipasi kotia ja siellä olevia rakkaitaan. Varsinkin keväällä, kun

luonto rupesi heräämään, kasvoi hänen koti-ikävänsä kaksinverroin

voimakkaaksi.

Hänen ilonsa oli suuri, kun hän koulunkäyntinsä päätyttyä sai

palata rakkaaseen kotiinsa Vaasaan. Silloin löysi hän huoneestaan

uudet valkeat huonekalut, jotka oli tilattu lääninvankilasta. Ne

olivat isän tervetuliaislahja tyttärelleen. Tyttären sydämen täytti

kaihonsekainen kiitollisuus. Pakosta olivat onnettomat vangit

valmistaneet ne hänen ilokseen! -- Kuinka hän voisi koskaan tuntea

itseään onnelliseksi tässä huoneessa, jossa kaikki muistutti häntä

sanomattomasta kärsimyksestä!

Isä ja "sisko-äiti" toivoivat nyt saavansa edes jonkun aikaa pitää

rakkaansa kotona. Eivät he saattaneet aavistaakaan, mikä vakava ja

suuri elämäntehtävä oli erottava hänet pian heistä ja vaativa hänen

kaikki voimansa jakoko aikansa.

Uusi elämä.

Talvella 1883 kulki voimakas hengellisen herätyksen aalto yli maamme

ja tempasi monet nuoret mukaansa. Wredein kotia oli aina leimannut

valoisa ja lämmin jumalanpelko. Avoimesti ja vapaasti keskustelivat

isä ja lapset usein keskenään hengellisistä asioista. Mutta Mathilda

ei ollut koskaan ennen niinkuin nyt isonnut vanhurskautta ja

kaivannut elävää Jumalaa.

Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia

Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan,

ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta

sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana

edessään.

Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja

ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä

Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi

jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.

Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä

iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä

pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä

iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä

tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? -- Oliko hänellä ollut

hauskaa kokouksessa j.n.e.?

"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda.

Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä

kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen

mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa,

kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta

lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.

Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa

hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan

tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi

levottomana, oliko hän sairas. --. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär.

"Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani

terveeksi." -- Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin.

Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista

ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen

päästävä elämässään ratkaisuun.

Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän

takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui,

makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen

ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen",

aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin

tee se _nyt_! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät

myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt

vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä

sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."

Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi,

oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut

hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja

vähän senjälkeen hän vaipui uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena,

että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös

vuoteesta ja riensi isänsä luokse -- hän ymmärsi häntä ja oli ottava

osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.

Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon

numerossa:

"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon.

Tuo vanki olin minä itse.

"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä.

Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana.

Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita

maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki

-- onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja,

ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin

onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.

"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että

jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja

rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun

näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo

yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan

säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen

rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan -- ei syntiä,

vaan syntistä.

"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä

Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni

sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni

elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun

näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin

syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin

osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa

Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille

poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin

raskaina ja pimeinä.

"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on

mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella

rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' -- 'Heidän oma syynsähän on,

että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin;

niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. -- Niin, totta

on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen

saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten

parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja

syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi

koskaan saaneet nauttia rakkautta -- missähän olisimme silloin itse?

Niin, missä?

"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä

enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin,

kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi,

että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän

kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa

heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista.

Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää

vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat

tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän

synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." --

Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen

ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa

niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta

kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:

"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä

että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen

vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli

valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa

itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin

hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi

ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli

mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani.

Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että

menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.

"Kun puhuin siitä isälleni, vastusti hän sitä jyrkästi. -- 'Mutta isä,

ininähän olen _luvannut_', väitin minä. Isäni seisoi hetken hiljaa ja

taisteli itsekseen. 'Jos olet luvannut, pitää sinun tietysti pitää

lupauksesi', sanoi hän lopulta, 'mutta vahtimestarin pitää seurata

sinua koko ajan'."

Seuraavana sunnuntaina Mathilda kävi vahtimestarin ja vartijan

seuraamana ensi kerran Vaasan lääninvankilassa. Sitä käyntiä seurasi

pian useita muita. Vastustamattoman kaipuun ajamana saada viedä

sanomaa Jumalan rakkaudesta noille yhteiskunnan kovaosaisille

lapsille hän voitti kaikki esteet. Isä ja "sisko-äiti" vapisivat,

mutta eivät rohjenneet pidättää rakkaintaan.

Eräänä päivänä hän oli ollut vankilassa ja luvannut siellä eräälle

vangille tulla häntä tervehtimään seuraavana aamuna kello kymmenen.

Tultuaan kotiin hän löysi huoneestaan kirjelipun eräältä ystävältään,

joka kirjoitti, että merimiessaarnaaja Orest saapuu seuraavana aamuna

Vaasaan matkustaessaan sen kautta ja kysyi, eikö Mathilda tule

tervehtimään häntä hänen viivähtäessään hetken kaupungissa. Se oli

vaikea kiusaus. Nuori tyttö tuumi hetken ja arveli lopulta, ettei

varmaan ole vaarallista, jos vanki tuon ainoan kerran saa odottaa

jonkun tunnin. Niin ajatellen hän meni illalla levolle ja nukahti.

Näkikö hän unta vai näynkö? -- Eräs vanki astui hänen huoneeseensa

ja hän kuuli selvästi kahleitten kalinan. Vanki pysähtyi ja katseli

häntä liikuttavan suruisesti. Mathilda ei tiennyt, puhuiko vanki,

mutta hän oli selvästi kuulevinaan sanat: "Tuhannet ja taas tuhannet

sieluparat huokailevat kaivaten elämää ja rauhaa, sano heille joku

sana Jeesuksesta, niin kauan kuin sinulla vielä on aikaa!" -- ja

sitten hän katosi.

Tuskaisena heittelehti hän vuoteellaan kysellen itseltään: "Mitä

Jumala tahtoo? Pitikö hänen todellakin lähettää tämä näky,

muistuttaakseen minulle, etten saisi rikkoa lupaustani vangille?" --

Hän avasi raamattunsa umpimähkään ja hänen katseensa osui sanoihin:

"Ja minä sanoin: voi Herra, Herra! Katso, en minä osaa puhua, sillä

minä olen nuori. -- Niin Herra sanoi minulle: älä sano: 'minä olen

nuori', vaan mene kaikkien tykö, mihin minä sinut lähetän ja puhu

kaikki, mitä Minä sinulle käsken. Älä pelkää heitä; sillä Minä olen

kanssasi pelastamassa sinua, sanoo Herra." Jer. 6: 7, 8.

Ja taas hän aukaisi raamattunsa, tällä kertaa rukoillen, että Jumala

osoittaisi hänelle tahtonsa, ja hän sai tämän vastauksen: "Minä teen

sinun otsasi niinkuin timantin, kalliota kovemmaksi; älä pelkää

heitä, äläkä hämmästy heidän edessänsä, sillä he ovat vastahakoinen

suku. Ja hän sanoi minulle: Ihmisen poika, ota sydämeesi ja kuule

korvillasi kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun. Lähde, mene

vankien, kansasi lasten tykö ja puhu heille ja sano heille: 'näin

sanoo Herra, Herra' -- jos he kuulevat tai ovat kuulematta." Hes. 3:

8-11.

Syvästi järkytettynä hän kyseli itseltään: "Onko todella Jumalan

tarkoitus, että vangit tulevat minulle ensi sijaan ja tärkeimmiksi?"

Ajatukset ja tunteet valtasivat hänet kokonaan. Nopeasti hän nousi,

pukeutui ja riensi ulos kirkkaaseen kylmään maaliskuun aamuun.

Alhaalla rannalla hän käveli edes takaisin tunnin toisensa jälkeen

taistellen elämänsä suuren taistelun. Lopulta palasi rauha hänen

sisimpäänsä -- hän oli halukas menemään juuri sinne, minne Jumala oli

hänet lähettävä.

Kello 10 hän kävi vangin luona, kuten oli luvannut. Siitä päivästä

tuli vangin elämän käännekohta.

Jumala oli laskenut Vaasan vankien kohtalon aivan erikoisesti hänen

sydämelleen, sen hän nyt tunsi. Mutta elämänkutsumustaan hän ei vielä

aavistanut.

Laajenevia työaloja.

Syksyllä 1884 maaherra Wrede erosi virastaan Vaasan läänissä, ja jo

edellisenä kesänä muutti perhe Rabbelugniin.

Syvästi kaivaten Mathilda sanoi jäähyväiset lääninvankilassa oleville

ystävilleen, sillä hän uskoi aivan varmasti, että hänen työnsä

vankien keskuudessa oli nyt päättynyt.

Kesällä hän toimi pyhäkoulutyössä, raittiustyössä j.n.e. Mutta sydän

oli vankilassa ja hän kirjoitti usein kirjeitä siellä oleville

ystävilleen.

Kova hammassärky vei hänet saman vuoden marraskuussa Helsinkiin

saamaan siellä lääkärin apua. Vähänpä hän aavisti, että tuo matka

tulisi ratkaisevaksi hänen tulevalle elämälleen. Eräänä päivänä hän

tapasi kadulla muutamia vankeja vartijoineen. Hänen sydämensä valtasi

sääli noita, ihmispoloisia kohtaan ja samalla hän tunsi valtavaa

häpeää ajatellessaan monia ystäviään, jotka olivat hajallaan Suomen

vankiloissa. Kuinka hän oli saattanut jättää heidät!

Tehden nopeasti päätöksen hän meni vankilaintarkastajan,

hovioikeudenneuvos Grotenfeltin luo ja pyysi lupaa saada käydä

kaikissa Suomen rangaistus- ja työvankiloissa, sillä niissähän oli

monta hänen onnettomista vaasalaisista ystävistään. Käyntiensä

tarkoituksena hän sanoi olevan koettaa ystävänä vaikuttaa vankien

sieluntilaan. Se tapahtuisi sekä keskustelun kautta että jakamalla

heille uusia testamentteja ja muuta hyvää kristillistä kirjallisuutta.

Hovioikeudenneuvos Grotenfelt kuunteli ystävällisesti, mitä hänellä

oli sanottavaa ja kysyi sitten, mitä hänen isänsä arveli asiasta.

Totuuden mukaisesti täytyi Mathildan myöntää, ettei isä tiennyt hänen

aikomuksestaan, mutta että hän oli hänen suostumuksellaan käynyt jo

vuoden ajan Vaasan lääninvankilassa, ja että Jumala oli siunannut

hänen työnsä siellä. Grotenfelt kysyi silloin, kuinka vanha hän oli.

Hänen vastatessaan: "Kaksikymmentä vuotta", hän näytti epäröivän

ja lisäsi: "Ei se ole juuri korkea ikä." -- "Se asia paranee kyllä

aikojen kuluessa", puuttui silloin Mathilda puheeseen.

Pitkän, vakavan keskustelun jälkeen hän suostui kuitenkin Mathildan

pyyntöön ja antoi hänelle lupalipun ja suosituksen Turun,

Hämeenlinnan, Lappeenrannan ja Helsingin vankiloiden johtajille.

Viipyessään kymmenen päivää Helsingissä Mathilda kävi kahdessa

siellä olevassa vankilassa ja poliisivankilassa, jakoi lentolehtisiä

ja raamatunlausekortteja vangeille ja puheli heidän kanssaan

yksityisesti sekä kaikille yhdessä. Sörnäisten vankilassa oli monta

hänen vaasalaista ystäväänsä ja ilo oli molemmin puolin suuri, kun

he näkivät toisensa. Myöskin vankilassa toimivat virkamiehet ottivat

hänet ystävällisesti vastaan.

Ensimmäisen varsinaisen vankilamatkansa Mathilda teki tammikuussa

1885 Lappeenrannan työvankilaan. Siellä säilytettiin vain irtolaisia

ja työvankeja, jotka työllään korvasivat varastamansa omaisuuden

arvon. Sitäpaitsi pidettiin siellä vangittuina henkilöitä, joiden

rangaistusaika ei ollut kahta vuotta pitempi.

Sekä johtaja että pastori olivat hänelle persoonallisesti

ystävällisiä, mutta hänen työtään he eivät ensinkään ymmärtäneet.

Hän oli toivonut saavansa puhutella kahden kesken joitakin entisiä

tuttuja vaasalaisia vankeja, mutta siitä ei tullut mitään, sillä

pastori oli koko ajan mukana. Mathildaa ilahdutti suuresti, kun hän

näki, että yksi hänen ystävistään oli edistynyt, ja kuuli vankilan

virkamiesten ja vankitoverien yhdestä suusta todistavan, että hän

oli "oikea kristitty". Mutta tuntui vastenmieliseltä, kun häntä

lehtisiä jaellessaan seurasi johtaja, pastori, vahtimestari ja

useita vartijoita. "Jumala auttoi minua kuitenkin, niin että saatoin

rohkeasti todistaa hänestä vangeille ja herroille", kirjoittaa hän

siitä veljelleen.

Pian sen jälkeen Mathilda kävi Viipurin lääninvankilassa sekä

huhtikuussa Kakolassa, Turun suuressa rangaistusvankilassa.

Kakolaan, Suomen suurimpaan vankilaan, mahtui silloin noin 500

vankia. Siellä säilytetään kaikki rikolliset, joiden rangaistusaika

on yli neljä vuotta, ja enemmän kuin puolet heistä on elinkautisia

vankeja.

Kakolan johtaja otti hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Luettuaan

ihmetellen hänen suosituskirjeensä näytti hän hänelle koko vankilan

sekä salli hänen itsensä päättää, miten hän halusi työtään tehdä.

Pastorikaan ei näyttänyt haluavan vastustaa hänen työtään, mikä

suuresti ilahdutti Mathildaa.

Tulonsa jälkeisenä päivänä -- silloin oli pitkäperjantai -- Mathilda

lähti Kakolaan jakamaan lehtisiään yöselli- ja "komppaniavangeille".

Nämä työskentelevät arkipäivisin työpajoissa ja käytävissä ja

Mathilda koetti aina niin vähän kuin suinkin häiritä heitä heidän

työssään. Hänen kysymykseensä, kuinka lehtisiä voisi parhaiten jakaa,

ehdotettiin hänelle, että koska hän halusi puhuakin vangeille,

heidät koottaisiin yksi komppaniahuone [Huoneita joissa asuu määrätty

määrä vankeja, sanottiin komppaniahuoneiksi eli yhteishuoneiksi.]

kerrallaan vankilan kirkkoon.

Hän kirjoitti Henrik-veljelleen Siperiaan ensi käynnistään Kakolassa:

"Minun täytyy kyllä myöntää, että istuessani sakaristossa odottamassa

vankien kokoontumista sydämeni sykki kovemmin kuin milloinkaan ennen.

Tuntuu sentään niin ihmeelliseltä, kun on ensi kerran puhuttava

suurelle ihmisjoukolle." [Kun Mathilda Wrede sanoi jäähyväiset Vaasan

vangeille, oli hän myös puhunut vankilan kirkossa.] -- -- --

"Kun olin rukoillut Herraa Jeesusta olemaan minua lähellä, niin että

voisin rohkeasti todistaa hänestä ja hänen rakkaudestaan, sekä että

hän auttaisi minua myös suomenkielessä, jota minun oli puhuessani

käytettävä, menin kirkkoon ja tervehdin vankeja näillä sanoilla:

'Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta

Jeesukselta Kristukselta!' (1 Kor. 1, 3). -- -- -- Samassa oli

koko levottomuuteni kadonnut ja minä tunsin Jumalan läsnäolon niin

selvästi ja suloisesti, etten ollut sitä koskaan ennen kokenut."

Eräästä toisesta tuollaisesta kokouksesta hän kirjoittaa: "Tänäkin

päivänä oli Herra minua lähellä Henkensä kautta, ja minusta

tuntui, että oikea helluntaituuli puhalsi näiden häpeän, surun ja

rauhattomuuden asumusten läpi herättäen eloon 'kuolleet luut'.

-- -- -- Tänä päivänä oli helppo puhua. Herra pani suorastaan sanat

suuhuni, ja minä tunsin olevani vain puhetorvi hänen kädessään.

Suomenkielikin sujui oikein hyvin, sanottiin, ja monet vangeista

itkivät kuin lapset."

Nyt alkoi nuorelle naiselle ankara työ. Huhtikuun ensimmäisestä

yhdeksänteen päivään, saakka hän oli aikaisesta aamusta myöhäiseen

iltaan, jolloin vankilan portit suljettiin, Kakolassa, auttaakseen

onnettomia lähimmäisiään, sikäli kuin voi, sekä hengellisesti että

aineellisesti.

Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.

"Tuo mies on kuin nahkaa, häneen ei pysty mikään", sanoi vankilan

pastori eräästä miehestä, jota Mathilda Wrede aikoi juuri käydä

tapaamassa, ja johtajakin vakuutti, ettei hän ollut koskaan ollut

tekemisissä niin itsepäisen ja taipumattoman vangin kanssa kuin

tämä oli. Hän valmisteli neiti Wredeä myös siihen, että vanki oli

tavattoman kovasti kahlehdittu.

Kun Mathilda Wrede astui hänen selliinsä, näki hän jättiläisen

seisovan edessään. Jos vanki oli suuri, ei ollut rautapukukaan, jota

hän kantoi, varustettu tavallista ihmistä varten. Leveitä kaula- ja

vyötäisrautoja yhdisti kahdet paksut rinnan ja samoin selän

yli kulkevat kahleet. Vyötäisraudoista lähti molemmilla sivuilla

riippuvat jotenkin lyhyet ketjut, joihin taas käsiraudat

oli kiinnitetty. Sitäpaitsi oli hänellä jalkaraudatkin.

Lukuunottamatta joitakin lyhyitä väliaikoja hän oli kantanut

rautojaan kahdeksantoista kuukautta.

Tuo rautainen mies näytti hyvin hämmästyneeltä, kun Mathilda tuli

sisään yksinään. Ensin hän katseli oveen, ikäänkuin olisi odottanut,

että joku tulisi sisään suojelemaan tulijaa. Kun niin ei käynyt,

heitti hän häneen pitkän ja kysyvän, mutta hyvin ystävällisen katseen.

Kun Mathilda oli tervehtinyt ja sanonut tulleensa antamaan hänelle

pienen lehtisen ja puhellakseen hänen kanssaan, istuutui hän

vangin sänkyyn [Yleensä piti vankien aamuisin nostaa rautasänkynsä

pystyyn seinää vastaan, johon ne kiinnitettiin haalla, jotta he

eivät saisi maata päivisin, mutta tämä mies oli saanut raskaitten

rautojen vuoksi luvan pitää vuoteensa paikoillaan.], sillä tuolia

ei huoneessa ollut, ja pyysi vankia istumaan viereensä, mutta tämä

vastasi yksitoikkoisella äänellä: "Meidän vankien on seisottava, kun

joku on sellissä." Kun Mathilda vakuutti, ettei mies jaksaisi seisoa

koko sitä aikaa, jonka hän aikoi viipyä hänen luonaan, istuutui tämä

lopultakin. Mathilda rupesi nyt puhelemaan hänelle ja hän kuunteli

hetken hiljaa. Mutta äkkiä hän keskeytti Mathildan, viittasi seinään

ja sanoi: "Arvatkaapa kuinka tuo suuri syvä merkki on tullut tuohon?"

Mathildan oli mahdoton selittää, miten se oli syntynyt, ja silloin

mies jatkoi: "Siihen aikaan, jolloin minä sain vielä työskennellä

täällä kopissani, tein minä puusepän töitä. Eräänä päivänä, kun

vahtimestari tuli tänne, päätin minä tappaa hänet. Minä otin kirveeni

ja tähtäsin hänen päähänsä, mutta terä irtaantui varresta ja iskeytyi

seinään. Kuten neiti näkee", lisäsi hän naurahtaen lyhyesti ja

kamalasti, "oli se voimakas isku. Se olisi kyllä voinut halkaista

vahtimestarin pään aina kaulaan asti."

Puhuessaan hän tarkasteli Mathildaa terävästi ja kysyi sitten:

"Kuinka neiti, joka on vielä melkein lapsi, uskaltaa tulla tällaiseen

paikkaan, joka on täynnä kaikenlaisia roistoja? Ette varmastikaan

tiedä, että minä olen J. B. pahin vanki, mitä nyt on koko Kakolassa

ja siis myös koko Suomen pahin mies. Ettekö edes nyt pelkää?"

Ei, Mathilda ei pelännyt, sillä hän oli koko ajan tuntenut selvästi

Jumalan läheisyyttä ja hän vastasi totuudenmukaisesti: "Rakas B.,

en vähintäkään, vaikka tiedän, kuka olette, sillä ette halua tehdä

minulle pahaa. Sitäpaitsi minä tiedän, että Jumala on kanssani, ja

kun hän suojelee minua, niin ei minun tarvitse peljätä mitään."

Konsanaan ei Mathilda ollut saattanut aavistaa, mikä vaikutus noilla

yksinkertaisilla sanoilla oli oleva "kivikovaan" mieheen. "Tämä on

ihmeellisintä, mitä olen eläissäni kuullut ja nähnyt", hän sanoi

ja sitten purskahti itkuun. Väliin hän mutisi: "Te olette varmaan

kristitty. -- Minäkin tahdon tulla kristityksi, jos se on vielä

minulle mahdollista. -- Minä kun luulin, ettei maan päällä eikä

taivaassa ole ketään, joka välittää minusta, ja nyt minä saan

kuulla, että Jumala rakastaa minua ja saan nähdä ihmisen, joka tahtoo

parastani. -- En koskaan koko elämässäni ole saanut kokea niin paljon

ystävällisyyttä kuin tänään", j.n.e.

He keskustelivat kauan. Mutta äkkiä vanki ryntäsi pystyyn, tarttui

vyötäisrautaansa ja pudisteli sitä niin kiivaasti, että mitä

kammottavin kalina kaikui kopissa. "Jos on totta, että Jumala

antaa anteeksi, miksi eivät sitten ihmiset tee sitä? Luulevatko he

todellakin, että nämä raudat, jotka kalvavat rikki ruumiini, tekevät

minut paremmaksi? Ei, näin minusta tulee vain pahempi ja paatuneempi,

niin, minusta tulee perkelettäkin pahempi." Hänen pienet mustat

silmänsä säkenöivät mitä ilkeimmin ja sellaisena kuin hän silloin

seisoi Mathildan edessä, oli hän todellakin kuin joku pimeyden henki.

Tuntien mitä syvintä sääliä miestä kohtaan, meni Mathilda Wrede

hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja puheli hänelle

ystävällisesti. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, sanoi Mathilda

hyvästi ja pyysi häntä lukemaan uutta testamenttiaan, sillä siitä

hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen rakkautensa meihin syntisiin

ihmisiin. B. näytti olevan hämillään ja kertoi sitten, että eräänä

päivänä, kun hän oli kovin kiukustunut erääseen vartijaan, hän oli

viskannut kaikki kirjansa hänen kasvoihinsa. Siitä lähtien hän ei

ollut saanut pitää mitään kirjoja kopissaan. [Määräyksen mukaan oli

joka sellissä uusi testamentti, virsikirja sekä eräs Fjellstedtin

kirja nimeltään "Hartauskirja vangeille" (v:lta 1885).]

Mathilda ojensi hänelle uuden testamentin kysyen, tahtoiko hän ottaa

sen lahjaksi häneltä. "Kyllä, kovin mielelläni", vastasi mies. "Minä

luen sitä joka päivä, eikä neidin tarvitse koskaan peljätä, että minä

hävittäisin kirjan, jonka te olette antanut minulle."

Samana päivänä Mathilda Wrede kävi myös erään vanhan sivistyneen

vangin luona. Hän kirjoittaa käynnistään:

"Minusta tuntui hyvin vaikealta mennä majuri C:n luokse Mutta kun

hänellekin sivistyksestään huolimatta oli tarpeen oppia tuntemaan

Jeesus Vapahtajakseen, täytyi minun voittaa sekä vastenmielisyyteni

että ujouteni. -- -- -- Majuri istui juuri syömässä päivällistään.

Oli totisesti vaikeaa nähdä hienosti, sivistynyt harmaapäinen mies

istumassa vangin vaatteissa ja syömässä puukupista puuroa ilman

maitoa. Hän oli minulle hyvin ystävällinen, mutta kun aloin puhua

Jeesuksesta, hän sanoi: 'Anteeksi, parahin vapaaherratar, mutta

minä olen ratsionalisti.' Me seisoimme siis aivan täydellisesti

eri pohjalla ja, surullista kyllä, asiain tila jäi sellaiseksi

erotessammekin."

Pääsiäispäivänä Mathilda Wrede lähti lehtisineen ja

raamatunlausekortteineen Turun linnaan. [Tuo kunnianarvoisa torneilla

koristettu linna, joka on täynnä historiallisia muistoja, mainitaan

ensi kerran v. 1308 ja sitä pidettiin aina 1600-luvulle saakka

Suomen avaimena. Myöhempinä aikoina vuoteen 1890 asti käytettiin

linnaa vankilana, jonka jälkeen se luovutettiin Turun kaupungin

historialliselle museolle.] "Linnavallesmanni" [Linnavallesmanni

vastasi johtajaa. (Suoment. muist.)] ja pastori olivat sielläkin

suopeita, mutta he seurasivat häntä huoneesta huoneeseen hänen

jakaessaan lehtisiä ja se tietysti vaivasi häntä. Vankila teki

häneen erittäin kaamean vaikutuksen. [Tohtori Lansdell sanoo

kirjassaan "Siperian halki", että hän on nähnyt vain yhden vankilan,

jota synkkyyteensä nähden voidaan verrata Turun linnaan, ja se

oli Mongoliassa.] Tuo vanha harmaakivinen kolossi on rakennettu

keskiajan tyyliin hyvin kapeine käytävineen, jyrkkine portaineen

ja epäsäännöllisine ulonnuksineen ja korokkeineen. Huoneet monine

nurkkauksilleen ja pienine akkunoineen ovat niin pimeät, ettei aluksi

voinut erottaa vankeja, kun meni heidän luokseen. Vain ilkeä raudan

kalina ilmaisi heidän olevan läsnä. Vartija lyhty mukanaan saatteli

vierailijoita ja käytävissä paloi useita kynttilöitä, vaikka silloin

oli kaunis ja kirkas huhtikuun päivä.

Mathilda kirjoittaa Henrik-veljelleen tuosta vankilakäynnistään:

"Jaettuani lehtisiä ja raamatunlausekortteja kaikille

tutkintovangeille, joita oli noin sata, menin linnarakennuksen

toiseen osaan, jossa säilytetään kolmekymmentäkahdeksan vanhaa

työkyvytöntä tahi parantumattomasti sairasta elinkautista vankia. He

kuuluvat Kakolaan, vaikka heidät on tilanahtauden takia siirretty

linnaan, jossa he asuvat kahdessa suuressa valoisassa huoneessa.

Oli surkeata nähdä noita vanhoja miespoloisia! Heistä tunsin

vain yhden, joka oli kauan sitten tuomittu Siperiaan, mutta oli

koti-ikävän tähden karannut sieltä, otettu kiinni ja armahdettu

(!) -- elinkautiseen vankeuteen Kakolaan. Muuan vanha mies makasi

kuolinvuoteellaan. Oli sydäntä särkevää nähdä hänen lepäävän siinä,

kaukana kodistaan ja omaisistaan, odottamassa kuolemaa, ainoaa,

joka saattoi vapauttaa hänet elinkautisesta vankeudesta, ja vielä

kuollessaankin puettuna kauheihin, peloittaviin vanginvaatteisiin. En

voinut puhella hänen kanssaan, sillä hänen järkensä oli jo sumentunut

-- -- -- Varmaa on, että se, joka käy vankiloissa, saa silmätä elämän

kaikkein surullisimpiin, järkyttävimpiin ja kauneimpiin kohtaloihin.

Mutta on myös suuri armo saada astua noiden muurien sisäpuolelle

Jumalan rauha sydämessään ja saada todistaa Hänestä onnettomille

raukoille. Niin, Jumalalle kiitos suuresta ihanasta tehtävästä, jonka

hän on uskonut minun heikkoihin arvottomiin käsiini! Uskon, että

minun osani on ihanin maailmassa!

"Aamupäivällä kuuntelin saarnaa vankilan kirkossa. Oli ihmeellistä

istua tuossa ikivanhassa temppelissä. Mitä olisivatkaan sen muurit

voineet kertoa! Tuntui kuin olisi tullut siirretyksi kauas menneisiin

aikoihin. Vaikutelman tehoa lisäsivät vanhat maalaukset ja kilvet,

jotka koristivat saarnastuolia ja seiniä, sekä rautojen kalina, joka

syntyi vankien liikahdellessa -- -- --."

Edelleen hän kertoo Kakolassa tavanneensa useita tuttaviaan Vaasan

vankilasta ja kuulleensa sekä johtajalta ja pastorilta että

vahtimestarilta, että he olivat käyttäytyneet huomattavasti paremmin

kuin ne vangit, jotka olivat aikaisemmin olleet siellä.

Kertoessaan tapahtumia Kakolassa käynneiltään mainitsee Mathilda

Wrede muitten muassa seuraavankin:

Eräässä sellissä istui kaksikymmentäkaksivuotias elinkautinen

vanki Kuopiosta. Kun Mathilda astui sisään ja ojensi hänelle

lehtisen, näytti, hän hyvin hämmästyneeltä ja kysyi, saisiko hän sen

todellakin. Kun Mathilda myönsi ja sanoi tulleensa Kakolaan varta

vasten jakaakseen kirjasia, huudahti mies: "Kuinka te sellaisesta

välitätte ja kuinka uskallatte tulla tänne? Te näytätte niin

onnelliselta, ette te sovi ollenkaan tällaiseen synkkään ja kolkkoon

paikkaan. Sanokaapa minulle, miksi te olette oikeastaan tullut?"

Mathilda koetti silloin selittää hänelle, kuinka hän opittuaan

tuntemaan ja rakastamaan Jeesusta halusi puhua hänestä muillekin.

Silloin sanoi mies: "Uskooko neiti todellakin Jeesukseen? Minä en

usko koko kertomusta hänestä. Kuinkapa Jumala olisi lähettänyt

poikansa tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä? Ei Jumala välitä

syntisistä ihmisistä, siitä olen varma." -- Mathilda koetti todistaa

hänelle päinvastaista, mutta mies vastasi vain: "Kyllähän minä uskon,

että Jumala rakastaa ja pelastaa teidät, joka olette niin kiltti

neiti, mutta ei hän välitä ollenkaan miehistä ja vankeja hän ei

ajattele koskaan; -- kuinkapa hän sitä tekisikään?" -- "Lukekaa uutta

testamenttianne, siitä näette kuinka Jumala hartaasti tahtoo, että

kaikki pelastuisivat ja kuinka hän rakastaa meitä syntisiä ihmisiä!"

sanoi Mathilda vakuuttavasti. Hetken mietittyään vanki vastasi: "Te

olette ollut hyvä minulle. Ilahduttaakseni teitä tahdon minä alkaa

lukea raamattua ja uskoa Jumalaan. Minusta on Jumala aina ollut

ilkeä, mutta koska te sanotte, että hän on hyvä, niin uskon minä

senkin, sillä te ette ole tullut tänne valehdellaksenne meille, sen

näen teistä, vaan minkä sanotte, sen itse uskotte." Säikähtyneenä

keskustelun saamasta käänteestä koetti Mathilda selvittää hänelle,

ettei hän saisi rakentaa uskoaan häneen ja hänen sanoihinsa, vaan

yksin Jumalaan ja Jumalan sanaan. Mutta mies vastasi: "Teidän sananne

minä ymmärrän ja voin siksi uskoa, mutta Jumalan sanaa en ymmärrä

ja silloin on hyvin vaikea uskoakin sitä, vai kuinka?" -- "Te

opitte kyllä ymmärtämään raamattua, kunhan vain tahdotte rukoilla

Jumalan Henkeä kirkastamaan sen teille sitä lukiessanne", vakuutti

Mathilda. Mies katsoi häneen hyvin hämmästyneenä ja nuhtelevasti.

"Sitä vastausta en olisi odottanut teiltä", sanoi hän. "Ette näytä

ollenkaan muistavan äsken sanoneeni, etten usko Jumalan kuulevan

rukouksiani. Miksi minä siis rukoilisin? Olen kyllä hyvin huono

ihminen, mutta teeskennellä ja ulkokullailla en osaa enkä tahdokaan."

Miehen avomielinen rehellisyys hämmästytti ja ilahdutti Mathildaa,

sillä hänen sanoissaan ei ollut vilpillisyyden varjoakaan. Vankilassa

pidettiin häntä hyvin uhkamielisenä ja hillittömänä ja avoimesti oli

hänen tapana osoittaa halveksumistaan pappia ja kirkkoa kohtaan.

Äkkiä heidän keskustellessaan valahti syvän raskasmielisyyden ilme

hänen kasvoilleen. "On niin kauhean vaikeaa istua täällä yksin ja

ajatella mennyttä elämäänsä, sillä en ole milloinkaan tehnyt muuta

kuin pahaa", sanoi hän. "Olen kyllä välistä ollut mukana tuomassa

salaa tupakkaa tänne Kakolaan, mutta kun sellainen on ankarasti

kiellettyä, on sekin avustus varmaan ollut väärää. Olisi niin paljon

helpompaa, jos minulla olisi edes _yksi_ hyvä työ, jota joskus voisin

muistella."

Mathilda koetti selittää hänelle, etteivät hyvät työt kelpaa onnemme

perustukseksi, vaan että pelastus tarjotaan armosta ja ilmaiseksi

jokaiselle, joka tunnustaa syntinsä ja antaa sydämensä Jumalalle. Kun

hän puhui, työskenteli hänen ajatuksensa kuitenkin toisella taholla.

Hänen _täytyi_ jollakin keinoin hankkia miehelle tilaisuus tehdä joku

ihmisystävällinen teko ja siten saada edes "yksi hyvä työ, jota voisi

joskus ajatella". Äkkiä juolahti hänelle mieleen tuuma, tosin sitä

oli vaikea toteuttaa, mutta mitäpä se teki, kunhan hän vain voisi

auttaa lähimmäistään. Hän tiesi, että vangit saivat joka aamu ja

ilta pienen tuopillisen kaljaa. Nyt kääntyi hän mieheen päin sanoen:

"Rakas ystävä, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän juoda!

Minä olen niin janoissani."

Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut

hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi

vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta

kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä

muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär,

tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra

kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja!

He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä,

vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me

olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he

näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä

ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit

olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."

Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa.

Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä

ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen

kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää

kiittäkö, sillä minulla on ollut _oikein_ hauska päivä!"

Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun

käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin

luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa;

sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin

kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä

osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi

ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi

loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen.

Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään

kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen",

vastasi hän.

"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän

silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä

silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"

Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse,

jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili

tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta:

"Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat

teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi

luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin

hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen

sydäntään. -- Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti -- ja

jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse

olisi poissa.

Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä

keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut

kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä

vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta

varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä

nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa

ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä

päivinä hänen luonaan.

Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään

huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä,

silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään

sitten aamun.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen

mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa

kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja

tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään.

Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi

taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei

avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti

hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo

pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"

Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo

ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että

sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa

kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen

ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle

pian kirkastuisi!

"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta,

sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä

kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa

Mathilda samasta miehestä.

Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla

pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen

epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli

lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva

ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut

puhumaan uskonnon asioista.

Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta

vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta,

"en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin

annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän

ajatellen lukevan."

Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean

silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni

Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti

yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.

Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan

Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin

aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes

pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä

pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan

ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi

hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan

katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"

Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi

sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen.

Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan

kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin

hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä:

"Anteeksi, neiti!"

Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat

nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä,

ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?"

Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos

minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset

olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En

minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty

tekee, kun hän pelkää" -- ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin

uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.

Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat

syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää.

Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu

pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki

oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä.

Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan

hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi

pihalle.

Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä

keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä.

Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä

oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin

kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki,

jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa

paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen

jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori

komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat

järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.

Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen,

jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein

kuumimpana aikana vainajat haudataan.

Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja

ihmeellisten kokemusten päivä.

Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien

luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen

jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska

osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan

kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa

yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa,

"että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä

rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä,

jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen

Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn."

Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan

huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät

vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen

ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.

Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat

kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs

heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä

oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli

kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani."

Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein

levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut

jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta

lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset

ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat

linnanportille, jossa hevonen odotti.

Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän

istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa

sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan

vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän

rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli

mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti

sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy

mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin,

ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti."

Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua

päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon

häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt

linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti

Wreden olevan sairaan.

Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin

kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän.

"Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas,

vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin

kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy

saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada

oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä

käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä

lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä

vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin

tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa

nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen

edessään oli mielipuoli.

Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi

tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.

Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti:

"Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä

vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti

ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan

näyissä?" -- "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko

ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä

kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat

kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin

ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään

ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka

hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt

minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos

tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä

raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."

Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen

ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja

helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että

tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n

vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut

häntä, vai kuinka?" -- "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa

olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän

hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä

ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän

ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja

siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan

eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän

muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta

kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."

Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus

oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja

tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän

kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja

kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi

L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa,

saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan.

Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde

tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin

vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa

karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä

sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni

vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa

jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen.

Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on

hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse

minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.

Ovi avautui taasen. Suureksi ilokseen Mathilda näki saman

jättiläismäisen miehen, joka pari päivää aikaisemmin oli käynyt

hänen luonaan, astuvan sisään. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt

niiden levoton ilme ja ne aivan säteilivät iloa. "Nyt on Jeesus

minun ja minä olen hänen!" hän huudahti. Enempää hän ei voinutkaan

sanoa, sillä kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Oli kummallista

nähdä tuon jättiläisen seisovan siinä ja itkevän ilosta! Hetken

kuluttua hän jatkoi: "Minun on pian sanottava hyvästi, sillä

monet odottavat pääsyä tänne, mutta tahtooko neiti sitä ennen

tehdä minulle oikein suuren ilon?" Kyllä, eihän hän mitään muuta

tahtonut. "Se mitä toivon, ei ole väärää", jatkoi hän, "eikä vastoin

vankilan sääntöjä." Samassa hän otti taskustaan paperisuikaleen ja

lisäsi: "Minä olen suutari ja nyt aion ottaa neidin jalasta mitan

-- sallikaa minun tehdä, kuten tahdon! Ja koska neiti on luvannut

saattaa meitä Siperiaan meneviä Viipuriin, niin otan kengät mukaani

sinne." Mathildan oli mahdotonta kieltää ja hän vastasi: "Kiitos,

rakas ystävä, että tahdotte ommella minulle kengät! Kun tapaamme

Viipurissa, niin maksan ne!" Silloin oikaisihe mies täyteen

pituuteensa ja sanoi hyvin ylpeästi ja nuhtelevasti: "Näitä kenkiä ei

makseta koskaan, sillä neiti ei ole tilannut niitä. Minä en myöskään

halua ansaita niillä, sillä niiden pitää aivan yksinkertaisesti

olla pienenä todistuksena F:in kiitollisuudesta hänen parhaalle

maalliselle ystävälleen." Sitten hän jatkoi ystävällisesti, mutta

surumielin: "Ymmärrän kyllä, miksi neiti ei tahtonut ottaa minulta

lahjaa. -- Ylpeyttä se ei ollut, -- mutta neiti ajatteli varmaan,

että tällainen vanki raukka tarvitsisi kyllä rahansa siellä kaukana

Siperiassa. Mutta sitä ette saa ajatella! Saanko nyt ottaa mitan

jalasta?" -- Mathilda oli liian liikutettu voidakseen vastata.

Ääneti hän ojensi jalkansa muistamatta, että se oli kovin kipeä

ja turvonnut. Mies kumartui iloisena ottamaan mittaa, mutta nousi

samassa, tuijotti Mathildaan kalmankalpeana ja kysyi: "Mikä neitiä

vaivaa? Kenkähän on poissa ja jalka on turvonnut kuin tukki."

Mathilda kertoi silloin koko tapahtuman. "Ja kaikki tuo kärsimys

_meidän_ tähtemme!" mies huudahti. Hän torui vielä vähän Mathildaa,

ettei tämä ollut heti mennyt lääkärin luo, mutta lisäsi sitten:

"Mutta kyllä oli sentään siunattu asia, että neiti tuli tänne

Kakolaan, luulen että neiti teki aivan oikein."

Kun hän vielä toisen kerran pyysi saada ottaa kengän mitan ja

Mathilda aikoi ojentaa terveen jalkansa, sanoi mies: "Ei, ei sitä!

Sallikaa minun ottaa mitta siitä jalasta, joka katkesi vankien

tähden!"

Kun he sitten olivat päättäneet tavata toisensa kesäkuun 9:ntenä,

jolloin Siperiaan menevät vangit saapuivat Viipuriin, poistui mies.

Ne, jotka kävivät Mathildaa puheilla F:n mentyä sieltä, tiesivät

kaikki, että hän oli katkaissut jalkansa. Viimein hän hyvästeli

käytäviin kokoontuneita ja mennä nilkutti ajoneuvoihin, jotka

odottivat vankilan portilla. Hän ajoi nyt sukulaistensa luo maaherran

taloon ja sai siellä osakseen rakastavaa hoitoa niinä neljänä

viikkona, jotka hänen oli maattava vuoteessa.

"Herra oli minua koko ajan hyvin, hyvin lähellä, mutta ajatukseni

olivat enimmäkseen ystävieni luona Kakolassa", kirjoittaa hän

veljelleen tuosta ajasta.

Jäähyväiset Siperiaan lähteville.

Mathilda oli toivonut, että "Jumala yksin olisi hänen lääkärinsä".

Vastoin hänen tahtoaan lähetti kuitenkin hänen isällinen ystävänsä,

maaherra Creutz, hakemaan lääkäriä. Tämä kirosi nähdessään katkenneen

jalan ja kysyi tuimasti: "Milloin tämä on tapahtunut? Jalka on ollut

kauan poikki." Kun Mathilda selitti onnettomuuden tapahtuneen kello

10 aamulla, ja että hän oli ollut koko päivän Turun linnassa ja

Kakolassa, kirosi lääkäri jälleen tapansa mukaan. Sidottuaan jalan

hän kysyi, oliko häntä tapaturman jälkeen kannettu. Mathilda vastasi:

"Ei", ja lääkäri vaikeni.

Kun lääkäri seuraavana aamuna kävi potilaansa luona, kohteli hän

tätä erittäin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Mathilda sai

myöhemmin tietää, että lääkäri tullakseen vakuutetuksi, että potilas

oli kävellyt sairaalla jalalla, oli varta vasten mennyt Kakolaan ja

linnaan ja saanut siellä kuulla, että asia todellakin oli niin.

Seuraavina viikkoina Mathilda sai monta todistusta vankien

rakkaudesta ja osanotosta. Eräänä päivänä esim. tuli vankilan

pastori ojentaen "omasta ja vankien puolesta" kauniin lippaan

"vankien työkyvyn osoitteeksi sekä muistoksi Kakolassa käynnistä".

Pastori kertoi myös, että kaikki olivat tulleet kovin liikutetuiksi

kuultuaan, että jalka todella oli poikki. Vangit pyysivät silloin

lähetystönsä kautta johtajan lupaa saada valmistaa matkalaukun neiti.

Wredelle, johon johtaja olikin antanut suostumuksensa.

Neljän viikon kuluttua Mathilda oli jo niin parantunut, että

hänet voitiin siirtää kotiinsa Rabbelugniin. Toipumisaikanaan hän

kirjoitteli kirjeitä vankiloissa oleville ystävilleen ja kutoi

ahkerasti huiveja ja kalvostimia Siperiaan lähtijöille.

Ainoa mikä saattoi hänet levottomaksi sairaana maatessaan oli

ajatus, ettei hän ennättäisi parantua kesäkuun kahdeksanteen päivään

mennessä, jolloin vankien oli lähdettävä pitkälle matkalleen. Jumala

kuuli kuitenkin hänen rukouksensa, ja määrättynä päivänä saattoi hän

matkustaa Viipuriin, vaikka tosin pahasti ontuen ja keppiin nojaten.

Kaksi vankivaunua seurasi Viipurin junaa, toisessa oli Sörnäisten

vankilasta tulevat miehet, toisessa Hämeenlinnasta tulevat naiset.

Kakolan vangit saapuivat eräällä myöhäisemmällä junalla. Vasta

Kaipiaisissa sai Mathilda tilaisuuden käydä tervehtimässä ystäviään

vankivaunuissa. Jälleennäkemiseen yhtyi sekä iloa että surua.

Nuoreen tyttöön koski erityisen kipeästi kun hän näki miesten olevan

kahlehdittuina kaksittain toisiinsa kiinni. Naiset istuivat kuitenkin

vapaina vaunussa.

Mathilda Wrede viipyi Viipurissa kesäkuun kahdeksannesta

viidenteentoista päivään. Hän kävi siellä kahdenkymmenen yhdeksän

Kakolasta tulleen, kymmenen Sörnäisistä, seitsemäntoista

Lappeenrannasta sekä yhdeksän Hämeenlinnasta tulleen vangin luona,

jotka kaikki oli siirtolaisina lähetettävä Siperiaan. Joukossa

oli sitäpaitsi eräs murhamies Virolahdelta matkalla Nertsinskin

kaivoksiin pakkotyöhön sekä kolme onnetonta miestä, jotka olivat

karanneet Siperiasta ja jotka nyt lähetettiin sinne uudestaan.

Ensi töikseen Mathilda Wrede Viipurissa lähetti linnavallesmannin

luvalla suuren korinteilla maustetun vehnäleivän joka vangille --

jota ystävällisyyden osoitusta he pitivät erittäin suuriarvoisena.

Samana päivänä, jolloin Mathilda oli saapunut Viipuriin, tuli Kakolan

vahtimestari ja antoi hänelle erinomaisen kauniin matkalaukun,

jonka vangit olivat valmistaneet. Sitäpaitsi hän sai myös F:n

kengät, joita hänellä sitten oli monen monta vuotta tapana käyttää

muistorikkaana kesäkuun 9:ntenä päivänä, ja muilta hän sai vielä

taulun, pienen korin ja sinetin. Hän tahtoi maksaa ne, mutta vangit

suorastaan pakottivat hänet ottamaan kaikki lahjaksi. Vahtimestari

kertoi myös, että B. oli tykkänään muuttunut. Hän oli ollut hiljainen

ja kunnollinen ja oli pyytänyt johtajalta ja muilta anteeksi.

Vartaloraudat oli otettu pois ja yleisesti ihmeteltiin hänessä

tapahtunutta muutosta.

Vahtimestari mainitsi vielä, kuinka suuresti vangit olivat ikävöineet

saada nähdä hänet ennen Siperiaan lähtöään. Vaunussa, jossa heillä

oli kovin ahdasta ja vaikeaa, kun olivat kahlehditut parittain,

olivat he työntäytyneet vielä ahtaammalle, jotta neiti Wredellä

olisi kylliksi tilaa. Kun juna läheni Kymin asemaa, koettivat kaikki

rientää ikkunaan nähdäkseen hänestä edes vilahduksen. Ja kun hän ei

ollutkaan siellä, oli heidän pettymyksensä ollut suuri. Pian sen

jälkeen he saivat kuitenkin ilokseen kuulla, että hän oli jo mennyt

Viipuriin.

Viipurin vankilassa oli hirveän kylmä. Raivosi kova myrsky ja

pyry, vaikka oltiin jo pitkällä kesäkuussa, ja kesti kolme

päivää, ennenkuin lämpöjohdot voivat toimia. Eräänä päivänä, kun

hovioikeudenneuvos Grotenfelt näki Mathildan tulevan kylmästä

sinisenä eräästä sellistä, kysyi hän, miksei hänellä ollut

päällysvaatteita yllään. Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta

pukeutua lämpimästi, kun hänen ystäviensä täytyi palella. He

saattaisivat silloin kenties vain kadehtia hänen lämpimiä vaatteitaan

eikä ollenkaan kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa.

Muutamat vangit, jotka olivat seisoneet "yläkäytävässä" ja kuulleet

keskustelun, kertoivat sen tovereilleen. Että Mathilda Wrede paleli,

koska hän ei tahtonut, että hänellä olisi parempi kuin heilläkään,

hämmästytti ja liikutti heitä suuresti.

"He ovat niin kummallisia, nuo rakkaat vangit! Sitä mitä minä pidän

aivan luonnollisena, pitävät he mitä suurimpana ystävällisyytenä

tahi jopa suorastaan uhrauksena", kirjoittaa hän tämän johdosta

ja jatkaa sitten kuvaten vaikutelmiaan "tuolta muistorikkaalta

Viipurinmatkalta":

"Ikävöin kovasti saada nähdä jälleen F:iä, kakolalaista, ystävääni.

Vartijan avatessa ovea seisoin minä mitä suurimmassa jännityksessä

ajatellen: Onkohan hän edistynyt vaiko mennyt taaksepäin? Mutta niin

pian kuin sain nähdä hänet, muuttui levottomuuteni iloksi. Siinä hän

seisoi rauhallisena, arvokkaana ja niin säteilevän onnellinen ilme

kasvoillaan, jommoinen on vain sillä, joka on saanut kokea Jumalan

rauhaa mitä runsaimmassa määrin. Yhtä suin päin kuin hän ennen oli

syöksynyt turmion kuiluun, näytti hän nyt juoksevan kilparadalla

taivaallista päämäärää kohden. Eräänä päivänä, jolloin olin hänen

luonaan, hän sanoi muun muassa: 'Yhdeksän viikkoa sitten en olisi

ikinä voinut uskoa, että kellään ihmisellä olisi rohkeutta olla

yksin vanki F:n kanssa, kaikkein vähimmän kellään niin nuorella

neidillä. Hämmästyin kovin kuullessani, ettei neidillä ollut vartijaa

mukanaan, vaan että aina olitte yksin puhuttelemanne vangin kanssa.

Kun näimme ettette epäillyt meitä, heräsi meidän luottamuksemme

uskontoonne'." Niiden monien joukossa, joita Mathilda Wrede kävi

Viipurin vankilassa tapaamassa, oli myös eräs mies Oulusta, lyhyt,

hartiakas, kasvoilla vilpillinen, ilkeä ja synkkä ilme. Kun hän näki

Mathildan tulevan, kiiruhti hän hänen luokseen sanoen: "No, olipa

hyvä, että neiti vihdoinkin tuli! Olin jo tulla oikein vihaiseksi.

Miksi ette tullut jo eilen?" Kun Mathilda vastasi, että hänen oli

mahdotonta ennättää käydä kaikkien luona yhtenä päivänä, sanoi mies:

"Teille itsellenne olisi kyllä ollut parasta, jos olisitte tullut

jo eilen, sillä silloin olin hyvällä tuulella, mutta nyt" -- hän

nauroi lyhyeen ja ilkeästi -- "on minussa seitsemän perkelettä,

enkä voi vastata, mitä teen. Tänä aamuna aioin kuristaa vartijan ja

vähän aikaa sitten ajattelin päättää itse päiväni." Vaikka hänen

ulkonäkönsä ja puheensakin olivat hyvin vähän luottamusta herättäviä,

eivät ne peloittaneet Mathildaa, sillä hän ajatteli: "Ensiksikään

hän ei uskalla tehdä minulle mitään pahaa, siihen hän näyttää liian

raukkamaiselta; toiseksi hän ei hennokaan sitä ja kolmanneksi tiedän

kyllä, että Jumala varjelee minua."

Hän lähestyi miestä ja sanoi: "Jumala olkoon kiitetty, silloinhan

tulin juuri oikeana hetkenä. Nyt saatte itse nähdä, että Jumala on

lähettänyt minut sanomaan teille, että hän on yhtä voimakas kuin

halukaskin karkoittamaan nuo seitsemän pahaa henkeä, jotka riehuvat

sydämessänne." Silloin astahti mies askeleen taaksepäin ja näytti

hämmästyneen keskustelun saamaa käännettä.

Mathilda viipyi kauan hänen luonaan ja mies kertoi hänelle

olleensa kerran uskovainen ja vieläpä itsekin pitäneensä useita

raamatunselityksiä. Mutta sitten hän oli luopunut uskostaan, ja

viimeinen villitys oli tullut ensimmäistä pahemmaksi.

Myöhemmin sai Mathilda Wrede kuitenkin kuulla, että sama vanki oli

päivää jälkeen heidän keskustelunsa sanonut kahdelle toverilleen:

"Älkää panko niin suuresti mieleenne ja muistiinne kaikkea, mitä

neiti sanoo. Hän on vielä hirveän lapsellinen. Kyllä hän itse

uskoo siihen, mitä sanoo, mutta lapsi hän on ja lapsellisuudessaan

hän puhuu. Ainoa mikä minua aika lailla ihmetyttää on, ettei hän

ollenkaan pelkää meitä. Sitä muotia minä en ymmärrä naisessa ja

kaikkein vähimmin niin hienossa ja nuoressa neidissä."

Siperiaan lähtijöiden joukossa oli myös eräs Hollolasta kotoisin

oleva elinkautinen vanki, joka muistutti ulkomuodoltaan suuresti

edellämainittua, vaikkei hänen kasvoissaan ollut samaa vilpillistä

ilmettä kuin hänellä. Kun Mathilda tuli hänen luokseen, sanoi

vanki heti: "Kas, siinähän se neiti onkin! Äskettäin sain teidän

vehnäleipänne. Kiitos ystävällisyydestänne ja tervetuloa! Olen

odottanut teitä koko päivän ja miettinyt joukon kysymyksiä, jotka

tahtoisin tehdä teille. Heti alunpitäen täytyy minun kuitenkin sanoa

teille, etten usko mihinkään, en Jumalaan enkä Jeesukseen." -- Näin

sanoessaan hän katsahti vieraaseensa hyvin tutkivasti. Mutta äkkiä

näytti kuitenkin hänen mielensä muuttuvan ja hän jatkoi: "Kyllä minä

sentään uskon paholaiseen, sillä minä tunnen olevani kokonaan sen

pauloissa."

Tämän lausunnon Mathilda otti keskustelun lähtökohdaksi ja

rupesi selittämään, ettei miehen suinkaan tarvinnut jäädä

paholaisen pauloihin, sillä Jeesus oli kyllin voimakas pelastamaan

sielunvihollisen ansoista. Mies vastasi: "Kuinka neiti tietää, että

Jumala on voimakkaampi kuin perkele, ja että Jeesus tahtoo pelastaa

meidät ihmiset?" -- "Sen tiedän ensiksikin siitä, että raamatussa

sanotaan niin", vastasi Mathilda, "ja toiseksi, koska olen itse

kokenut Jumalan vapahtavaa voimaa ja hänen Vapahtajarakkauttaan

omassa sydämessäni." Mies teki vielä monta samanlaista kysymystä,

jotka todistivat rehellistä mieltä ja uskonnollisten asioiden tajua.

Kun Mathilda vihdoin tunnin kuluttua sanoi hänelle hyvästi ja lausui

toivomuksen, että vaikka he erosivatkin tämän elämän ajaksi, he

kuitenkin vielä kerran saisivat nähdä toisensa Jumalan valtakunnassa,

alkoivat kyyneleet tipahdella pitkin miehen kasvoja. Ja kun Mathilda

rukoili, että Jumala varjelisi häntä koko hänen jäljellä olevan

elämänsä ajan, ei hän enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan

itki valtoimenaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi hänen sanoessaan

nyyhkyttäen: "Hyvästi, sinä rakastetun isänmaamme tytär ja vankien

ainoa tosi ystävä." Oli järkyttävää nähdä miesparan tuskaa, kun

hänen oli ainaiseksi jätettävä Suomi, vaimonsa ja lapsensa. Mathilda

viipyi sentähden vielä hetkisen ja koetti saada häntä ymmärtämään,

ettei hän, Mathilda Wrede, suinkaan ollut "vankien ainoa, todellinen

ystävä", vaan että heillä oli Jeesuksessa paljon voimakkaampi ja

parempi ystävä, jonka puoleen saattoi kääntyä rakastavan luottavana.

Hänen onnistuikin rauhoittaa mies ja heidän erotessaan olivat

tämän viimeiset sanat: "Kiitos kaikesta ja rukoilkaa Jeesustanne

aukaisemaan minun silmäni, jotta minäkin oppisin tuntemaan hänet ja

palvelemaan häntä!"

"Minulla oli monta omituista ja mielenkiintoista keskustelua

Siperiaan lähtijöiden kanssa", kirjoittaa Mathilda, ja hän jatkaa

muistiinpanoissaan: "Viimeinen päivä Viipurissa oli minulle

sanomattoman vaikea ja raskas. En saata koskaan unohtaa surua

ja epätoivoa, joka vallitsi vankilassa noina muutamina päivinä

ennenkuin oli lähdettävä pitkälle ja vaikealle Siperian matkalle.

Valmistuksiin kuului muun muassa, että puolet vankien päästä

ajeltiin. Kaikki pitävät hirveästi rumentavaa hiusten ajelua

suurimpana ja häpeällisimpänä loukkauksena. Sitäpaitsi puetaan

heidät pitkiin musta- ja harmaajuovaisiin takkeihin. Eräs noista

onnettomista sanoi minulle: 'Niin hauskaa kuin olisikin, että neiti

viipyisi siksi, kunnes matkustamme, on kuitenkin parasta, ettei

neiti näe surullisia jäähyväisiämme kaikesta, mitä rakastamme

maan päällä, sillä se järkyttäisi teitä liian syvästi. Sitäpaitsi

näytämme me niin kauheilta ajeltuine päinemme, pitkine takkeinemme

ja jalkarautoinemme. Tällaisina meidät lähetetään ainiaaksi

pois rakkaasta isänmaastamme:' -- Tätä sanoessaan puhkesi mies

äänekkääseen itkuun.

"Eräs toinen heistä lausui: 'Olen jo vanhahko mies, mutta te olette

ensimmäinen ihminen, joka on pitkän elämäni aikana osoittanut minulle

sydämestä lähtevää ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta.' Sitten

hän kertoi surullisen tarinansa: Hänen äitinsä oli kuollut hänen

ollessaan aivan pieni, isää ei hän ollut koskaan tuntenut. Hän kasvoi

hyvin turmeltuneiden ihmisten joukossa ja sai jo aikaisin hengittää

kaikkea huonoa. Milloinkaan hän ei ollut saanut kuulla ystävällistä

sanaa, vaan pelkkiä kirouksia ja rivouksia. Niin alkoi kulku alaspäin

rikosten ja paheitten teillä, kunnes hän päätyi elinkautisena vankina

Kakolaan. -- 'Se on todella surullinen tarina, mutta tosi se on ja

yhteinen niin monille ystäväraukoille', lopetti hän kertomuksensa."

Jäähyväishetkistään vanki F:n kanssa mainitsi Mathilda seuraavaa:

"Harvoin minulla on ollut niin opettavaisia hetkiä kuin ne, jotka

vietin hänen pienessä kopissaan. Olimme vähitellen tulleet oikein

hyviksi ystäviksi. Hän todisti niin rohkeasti Vapahtajastaan

virkamiehille, että he ihmettelivät, ja eräs hänen tovereistaan

tuli kääntymykseen hänen kauttaan. -- -- -- Meidän puhuessamme

hengellisistä asioista hän sanoi yht'äkkiä: 'Minun on hirveän

vaikea sanoa Teille hyvästi. Mutta minä tiedän, että se on raskasta

neidillekin. Minä kuvittelen, että Teistä tuntuu kuten äidistä,

jonka täytyy sanoa ainaiseksi hyvästi lapsilleen.' -- Niin,

ero oli todellakin hyvin raskas, mutta me emme kuitenkaan surreet

'niinkuin ne, joilla ei toivoa ole', sillä F. ja minä olimme

vakuutettuja siitä, että Jumala varjelee meitä ja me saamme

iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa kiittää Häntä hänen

rajattomasta rakkaudestaan -- -- --.

"Illalla lähtiessäni vankilasta seisoivat kaikki vangit ikkunoissa

ja ojensivat käsiään ristikon läpi viime jäähyväisiksi. Olin

kaikesta sinä päivänä näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani aivan

ylenmäärin järkytetty. En ollut milloinkaan ennen tuntenut niin syvää

surua ja sellaista osanottoa kuin nyt, kun näin poloisten ystävieni

rajattoman epätoivon. F:n oli kenties vaikeinta erota minusta, mutta

hän kykeni kuitenkin parhaiten hillitsemään itsensä. Tosin vuotivat

kyyneleet pitkin hänen poskiaan ja sanat tarttuivat kurkkuun, mutta

hän puhui kuitenkin rauhallisesti, toivorikkaasti ja lohduttaen.

Hänen urhokas, miehekäs sydämensä tukahdutti oman tuskansa, jottei

tekisi minulle eroa vielä vaikeammaksi --. Jälestäpäin sain kuulla,

että hän oli maannut koko yön vuoteellaan ja itkenyt ääneensä --."

"Mutta miksi kuvailisin niin tarkoin näitä tapahtumia", puhkeaa

Mathilda puhumaan päiväkirjamuistiinpanoissaan. "Ei kukaan muu

kuin se, joka on itse saanut katsahtaa särkyneihin, vertavuotaviin

sydänparkoihin, voi täysin ymmärtää niitä. Voi miten sydämestäni

rakastan noita onnettomia raukkoja, noita yleensä niin kammotuita ja

pelättyjä ihmisiä, ja miten onnellinen olenkaan minä, joka saan viedä

heille pelastuksen sanomaa. Niin kauan kuin Herra antaa minun elää,

on suurin iloni oleva johtaa heitä Jumalan luokse ja antaa heille

rakkautta ja osanottoa heidän surullisessa elämässään!" -- -- --

Kohta Viipurinmatkan jälkeen Mathilda teki taas retken Kymistä

Kaipiaisiin saadakseen vielä kerran puhua erään vaasalaisen

kaksikymmentäkuusivuotiaan elinkautisen vangin kanssa.

Tämä oli ilman mitään syytä ja aivan selvänä, vain murhan halusta

-- niin kertoi hän itse -- surmannut erään vanhahkon miehen, joka

oli matkustanut Vaasan markkinoille. Sitten kun hänet oli vangittu

ja viety Vaasan vankilaan, oli Mathilda käynyt siellä tervehtimässä

häntä. Mies oli hyvin epätoivoinen, mutta ei rikoksensa tähden, vaan

siksi, että hänet oli huomattu syylliseksi ja vangittu. Mathilda

kävi usein Vaasassa asuessaan hänen luonaan, mutta huomasi suureksi

surukseen, ettei hänen omatuntonsa ollut lainkaan herännyt. Hänen

ajatuksensa olivat alituiseen kiinni muussa. Hänellä oli morsian,

hyvin ikävä henkilö, jonka luokse hän usein lähetti Mathildan viemään

terveisiä. Kun oli kulunut joitakin päiviä, ilman että Mathilda

Wrede oli käynyt hänen luonaan tervehti mies häntä kerrankin näillä

sanoilla: "No vihdoinkin tulette minun onnettoman luokse! Täytyy

sanoa, että te olette aika omituinen ihminen. Joka päivä olen kuullut

askeleenne käytävästä. Miksi te menette mieluummin 'yhteishuoneitten'

vankien kuin minun luokseni, vaikka tiedätte, että minulla, jota

pidetään sellissä, niin etten saa puhella kenenkään kanssa, on paljon

vaikeampaa kuin heillä? Neiti ei ole ollenkaan kiltti minua kohtaan."

Mathilda vastasi, että hän löysi yhteishuonevankien joukosta aina

jonkun, joka mielellään kuunteli hänen lukiessaan raamattua tahi

puhuessaan Jeesuksesta, jota vastoin tämä ei näyttänyt ollenkaan

välittävän sellaisesta. Kun hän halusi puhua hengellisistä asioista,

oli tämä huvitettu kaikesta muusta. Mies näytti aika nololta ja sanoi

hetken kuluttua: "Jos neiti lupaa tulla oikein usein luokseni, niin

lupaan minäkin kuunnella vain sitä, mitä neiti sanoo." "Ei, rakas

ystävä, sellaiseen sopimukseen minä en suostu", vastasi Mathilda,

"sillä se ei olisi oikeudenmukainen. Mutta sopikaamme, että te saatte

ensin puolen aikaa siitä, minkä luonanne viivyn, puhella siitä, mitä

teillä on sydämellänne ja silloin kuuntelen minä tarkkaavaisesti.

Mutta toisen puolen aikaa saan minä puhua Jeesuksesta ja mitä muuta

haluan ja silloin pitää teidän vuorostanne kuunnella, mitä minä

sanon. Suostutteko siihen?" -- "Kyllä, sen teen", vastasi mies

nauraen. Siihen saakka kun Mathilda muutti Vaasasta, pitivät molemmat

uskollisesti lupauksen, jonka olivat toisilleen antaneet. Mies oli

hyvin liikutettu, kun Mathilda paikkakunnalta lähtiessään sanoi

hänelle hyvästit, ja lupasi ilmoittaa, minä päivänä hän kulkisi Kymin

ohi matkalla Siperian kaivoksiin, sekä pyysi Mathildaa tulemaan

silloin asemalle sanoakseen hänelle jäähyväiset. Nyt Mathilda oli

saanut sähkösanoman ja mukanaan vähän evästä matkamiehelle hän seisoi

asemalla odotellen junaa. Kun se lähestyi, näki hän miehen seisovan

ikkunassa ja katselevan etsien asemasillalla olevaa väkijoukkoa. Niin

pian kuin hän huomasi Mathildan, huusi hän ääneensä: "Kas, tuolla on

neiti Wrede! Hän ei petä vankeja. Hän muistaa kyllä, mitä on heille

luvannut!"

Mathilda meni sitten hänen luokseen vankivaunuun ja sanoi aikovansa

saattaa häntä Kaipiaisiin saakka. Mies näytti ilmeisesti tulevan

iloiseksi, mutta kursaili ensin vähän vastaan. "Eihän käy laatuun,

että neiti istuu tässä vaunussa, silloinhan ihmiset voisivat luulla,

että tekin olette vanki."

Vankiparka oli tavattoman kovasti kahlehdittu. Paitsi kaula- ja

vartalorautoja, jalka- ja käsirautoja, oli hänellä vielä hyvin

painava rautapallo nilkkojen kohdalla, joka esti häntä kokonaan

kävelemästä. Sitäpaitsi oli linnavallesmanni, joka oli erittäin

häikäilemätön mies, jättänyt antamatta hänelle täytetyn kaulapussin.

Se tapaa vangeilla olla aina kaularaudan alla, jossa vartaloraudat

riippuvat. Junan kulkiessa oli kaularengas alituisessa liikkeessä

kalvaen niin, että miehen olkapäät olivat aivan rikki. Sitäpaitsi

olivat jalkapainojen renkaat niin ruosteiset ja ahtaat, että painot

eivät ollenkaan juosseet ja estivät siten jalkojen liikkeet kokonaan.

[Mathildaa järkytti niin koko sisintä myöten tuo epäinhimillinen

kohtelu, ettei hän voinut olla mainitsematta asiaa hovioikeudenneuvos

Grotenfeltille, joka lupasikin puuttua siihen.] Niin pian kuin

Mathilda huomasi, kuinka mies kärsi, otti hän kaulaliinansa ja

nenäliinansa ja pani ne kaularenkaan alle lievittääkseen, mikäli

mahdollista, vankiraukan tuskia. -- Suureksi surukseen hän huomasi,

että mies oli yhä edelleen välinpitämätön hengellisistä asioista.

Hänen sydämensä tuntui kovalta kuin kivi. "Kyllä minä turmelin

pahasti elämäni, kun otin tuon ukkorähjän hengiltä", sanoi hän

keskustelun kuluessa, mutta itse asia ei häntä huolettanut.