KUSTAAVA. Jo minä nyt ne tämän talon tuttavat tunnen, jo tunnen, jo.
SANNA ja SANTRA (rupattelevat vain nauraen keskenään ja vilkaisten
Kustaavaan päin).
KUSTAAVA. Voi sun Herran pieksut, sitä Asarias-parkaa! Jo se todellakin
on piehkinään joutunut, jo, on joutunut jo. (Sannalle ja Santralle.) Ei
näy tulevan isäntä takaisin. Sitten jää kahvikin juomatta.
SANNA. Eiköpähän tule, kun on juomaan kutsunut.
SANTRA. Eikäpä meillä tässä mitään kiirettä ole.
KUSTAAVA. Vai ei? Mutta saadaan nähdä, että juomatta se jää.
SANNA. Kah! Osataanhan sitä mekin kahvia keittää.
SANTRA. Ja kuppeihin kaataa.
SANNA. Ja juoda.
SANTRA. Ilman isäntääkin.
KUSTAAVA (polkien jalkaa kiukusta). Jessus sentään! Pidättekö suunne
kiinni jo?!
SANNA. Kukas meitä käskee?
KUSTAAVA. Minä, — minä käsken.
SANNA. Mikäs käskijä te tässä talossa olette?
SANTRA. Niin, emme ole ennen tuota ääntä kuulleet.
KUSTAAVA. Mutta nyt kuulette.
SANNA. Yhtä hyviä olemme sitten mekin.
SANTRA. Niin olemme.
KUSTAAVA. Sepäs nähdään. Tänne olette tunkeutuneet, mutta pois on
käsketty ja rovastin sanalla lisäksi. Kyllä sen koko pitäjä jo tietää,
mitä kutaleita olette.
SANNA ja SANTRA (hypähtävät molemmat samalla kertaa pystyyn).