SANTRA. Niin, snnoopa vielä kerran!
KUSTAAVA. Sanoin minkä sanoin. Ja riittää se kuultuna yhdenkin kerran.
SANNA. Sama lutus olet sitten itsekin. Rovastin käskystä voit tulla
pois ajetuksi sinäkin, kun kenenkään pyytämättä olet tänne tuppautunut
ihmisten kiusaksi.
SANTRA. Niin juuri.
KUSTAAVA, Tukitteko jo valheittenne leipälaukun? Pyydetty tänne olen ja
emännäksi olen tullut. Kuulitteko sen nyt?
SANNA. Ha-ha-hah-hah-hah-hah-haa! (Nauraa ihan katketakseen.) Vai
emännäksi pyydetty?!
SANTRA (samoin). Hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi! Vai pyydetty emännäksi?!
KUSTAAVA. Vieläpä teidän harmiksenne, niin.
SANNA. Ja ehkäpä vihittäväksikin viedään, ho-ho-ho-ho?!
SANTRA. Ihan lailliseksi, hä-hä-hä?!
KUSTAAVA. Vaikkapa niinkin, vaikkapa niinkin.
SANNA ja SANTRA (nauravat jälleen).
KUSTAAVA. Ettekö pääse siitä jo räkättämästä? Ulos jo, taikka minä —
(Sieppaa luudan käsiinsä.)
SANNA ja SANOTA (vetäytyvät, edelleen nauraen, ovensuuhun päin).
SANNA. Vai tuo se vihille —? Ja rovastin luo pappilaan? Ha-ha-ha!
SANTRA. Ja Pölläsen emännäksi, hi-lii-hi!
KUSTAAVA. Niin juuri. Ja tässä minä sen emännän teille heti näytän.
Tuossa! (Lennättää luudan ovea kohti.) Ulos, senkin pakanat! Ulos!
Pellolle! Ulos!
SANNA (uhmaten). Mekö ulos?!
SANTRA. Ei ole vieras meitä ennenkään talosta ulos ajanut.
SANNA. Ei ole. Eikä pellolle saanut.
SANTRA. Vieraiksi ollaan pyydetty.
KUSTAAVA (ottaa hiilikoukun). Mutta Kustaava Mansikka ajaa ja ajetuksi
saa. Ulos! Ulos!
SANNA. Vai tappelemaan rupeat?!
SANTRA. Auttakaa, hyvät ihmiset! Se tappaa! (Piiloutuvat toistensa
taakse.)
KUSTAAVA. Ulos sitten jo!
SANNA. Se tappaa. Auttakaa! (Sieppaa saavista kousikan ja paiskoa sillä
vettä vasten Kustaavaa.) Tuossa saat, senkin lohikäärme!
SANTRA, Belsebubin emäntä!
SANNA ja SANTRA (juoksevat huutaen ja itkien ulos).
KUSTAAVA (heittää hiilikoukun heidän peräänsä). Tptyi! Senkin hiiden
retkaleet! Pääsittekö tiehenne sittenkin! (Aukaisee oven ja huutaa
ulos.) Viimeisen kerran tässä talossa kävitte, muistakaa se! (Palaa
tupaan.) Hyi! Oikein vari tuli. Mutta lähtivätpäs. (Katsoo vielä
ikkunaan.) Läävän taakse lötystävät.
ASARIAS (tulee arasti sisään). Uskallankohan enää minäkään...?
KUSTAAVA. Ja miksei uskaltaisi?! Poispahan lähtivät. Eivätkä takaisin
tule.
ASARIAS. Kuulin. Kaikki kuulin — tuolla tupakamarissa olin. Oli täällä
elämä ihan kuin hulluinhuoneessa.
KUSTAAVA. Hulluja ovat. Ihan pähkähulluja. Sen näin nyt itse. Hyvä,
että Asarias niistä nyt pääsi.
ASARIAS. Jokohan todellakin pääsin rauhaan.
KUSTAAVA. Jo. Ainakin niin kauaksi kuin minä olen talossa.
ASARIAS (masentuneena). Jo sitten tuli rauha!!
KUSTAAVA. Mitäs Asarias sillä meinaa? Etteikö minun tähteni saa rauhaa?
ASARIAS. Meinaan, mitä meinaan! Vaikkapa, että takaisin tulevat
sittenkin.
KUSTAAVA. Minunko tähteni nyt?
ASARIAS. Kuka sen tietää, kenen?!
KUSTAAVA. Jo nyt ymmärrän. Pois tahtoo minut ajaa. Ihan pellolle ajaa.
ASARIAS. Ei. Jääkää, hyvä ihminen, jääkää! Ei tähän taloon enää rauha
palaa, ennenkuin minä täältä lähden. Siksipä minä lähdenkin ja pian.
KUSTAAVA. Hyväinen aika! Mikä nyt sitten on tullut? Ettäkö Asarias
minut tänne yksin jättäisi?
ASARIAS. Yksin jätän, ihan yksin.
KUSTAAVA. Ja minne sitten matka pitää?
ASARIAS, Vielä häntä kysyy? Hirteenhän olen jo kauan meinannut. Ja nyt
siitä tulee tosi. Muu ei auta.
KUSTAAVA. Siitä ei tule mitään. Siitä minä kyllä huolen pidän.
ASARIAS. Ei nuorat kesken lopu.
KUSTAAVA. Hullut ne vain hirttävät itsensä, ei muut.
ASARIAS. En suinkaan minä enää viisaan kirjoissa olekaan. Mutta jos
siltä näytän, niin lähdenpähän sitten Amerikkaan.
KUSTAAVA. Kukas siinä seurakunnassa on kirkk'herrana?
ASARIAS. Rukako? Vasta kuuluvat siellä vaalisaarnaa saarnaavan.
KUSTAAVA. No, ei siihen pitäjään sitten karkulaisia päästetä. Rajalta
takaisin käännyttävät.
ASARIAS (kiivastuen). Vai ei päästetä?!
KUSTAAVA. Ei päästetä. Ei päästetä Asariasta minnekään.
ASARIAS (kimmahtaen ylös). No, jos ei muualle päästetä, niin minä lähden
Vehmasmäelle vaikkapa Villen anopiksi.
KUSTAAVA. Hyvä ihme! Ei saa nyt Asarias tuolla lailla suuttua.
ASARIAS. Enkö saa? Enkö saa omassa talossani enää suuttuakaan? Kun
en saa rauhaa, niin saanen toki suuttua? Ja suutun niin, että lasit
säpäleiksi sären. Niin teen. Kaikki sären. Ja sitten kuolen. Vai eikö
enää saa kuollakaan? Eikö ole minulle enää miehenpituista paikkaa tämän
pitäjän hautuumaan peräkulmallakaan? (Takoo nyrkeillään päätään kasvot
itkusta vääntyneinä.)
KUSTAAVA. Hyvä isä sentään! Ihan se todenperään hulluksi tulee.
(Hätääntyneenä.) Ja Villekin on poissa. Jospa kohta joutuisi takaisin!
— Ei saa, Asarias! Ei saa hullutella!
ASARIAS. Hullutella?! Hullutellako?! Ei hullu hulluttele. Hullu on
hullu. Hulluksi olen jo tullut. Teidän kaikkien tähden olen tullut
hulluksi. Ja ellette tekin täältä lähde, niin lähetän Sannan ja
Santran tänne uudelleen. Apuun heidät huudan, että saatte keskenänne
tapella niin, että tukka pölyää. Kuulitteko sen? Kuulitteko, te
maailman vitsaus ja maan vaiva, te kolerat ja ruttotaudit ja Ekyptin
hämähäkit, jotka miesten hännässä hyppelette ja kenokauloina keikutte?
Kuulitteko?! Kuulitteko sen?! (Ajaa, nyrkkiään heristäen Kustaavan
silmien edessä, hänet ulos tuvasta.)
KUSTAAVA (perääntyy, silmiään suojellen, ulos). Herra siunaa! Herra
siunaa! Kuulen! Kuulen! Hulluksi se on tullut! Hulluksi on tullut!
ASARIAS (jää yksin ovelle, tulee takaisin ja heittäytyy itkien suulleen
lavitsalle).
VILLE (tulee kotvan kuluttua sisään). Mitä hittoa? Ihanko mies itkee?
ASARIAS (kiepsahtaa ylös). Kuule, Ville! Olenko minä hullu vai viisas?
VILLE. Viisaana miehenähän minä sinua aina tähän asti olen pitänyt.
ASARIAS. Sitten saat viedä anoppisi pois. En tarvitse häntä enää.
VILLE. Sepä ikävää minulle. Luulin, että teistä tulisi hyvät ystävät,
ehkäpä hyvin läheiset sukulaisetkin.
ASARIAS. Mutta nyt en huoli hänestä lautasen nuolijaksikaan. Vie kotiin
vain!
VILLE. Mutta ellei se heittiö lähde? Itsehän sitä pelkäsit. Ja minä
luulen, että se nyt on sinuun ja tähän taloon kovin mieltynyt, kun
täällä saa mellastella kuin kotonaan konsanaan.
ASARIAS. Mutta sitäpä minä nyt en salli, en. (Kiukkuisesti.) Enkä
kestä, en päivää, en tuntiakaan enää.
VILLE. No, no! Älä hätäile, älä hätäile! Nostetaan kärryille, nostetaan.
ASARIAS. On minulla parempikin keino. Kutsutan tänne sekä Sannan että
Santran ja nain molemmat. Kaipa se silloin lähtee.
VILLE. Äläs! Vai sinnepäin se nyt sitten kääntyy.
ASARIAS. Kääntyy. Ja sinut haastatan yhdessä heidän kanssaan oikeuteen.
Sanna, kuulemma, onkin jo sinulle haasteen ottanut.
VILLE. Sitä juttua en pelkää. Saatte nahkapäätöksen, mutta lisäksi
sakkoja oikeuden väärinkäyttämisestä.
ASARIAS. Häh?
VILLE. Niin juuri.
ASARIAS. Senkin Juutas! Omaa etuasi, näemmä, oletkin sitten koko ajan
ajanut.
VILLE. Niinhän sinäkin. Niinhän ihminen aina tekee.
ASARIAS (rukoillen). Kuules, Ville! Vie Kustaava Mansikka sitten pois!
Vie pois!
VILLE. Anninko kiusaksi?
ASARIAS. Ei auta. Eihän Anni minunkaan kuolemaani halunne?
VILLE. Missäs se muori nyt sitten on?
ASARIAS. Ulos kai lähti vilvoittelemaan. Ehkäpä on kaivoon jo hypännyt,
niin tuli täällä sisällä vari. (Ulkoa kuuluu Kustaavan huutoa.)
ASARIAS. Tuota! Siellähän se on.
VILLE. Vielä heittiö elää! (Katsoo ikkunaan.) Juoksee kuin hullu tänne
päin.
ASARIAS (katselee myös ulos). Hulluksi kai on jo sekin vaivainen tässä
talossa tullut. (Menee ovelle, josta huutaa.) Mikäs hätä nyt on?
KUSTAAVA (tulee juosten ja läähättäen sisään). Senkin
pa-pa-pa-pa-pakanat. Senkin pa-pa-pa-pa-papakanat!
ASARIAS. Kutka? Kutka?
VILLE. Mitkä pa-pa-pa-pa-pa-pakanat?
KUSTAAVA (katkonaisesti). Kun en saa he-henkeä kä-käymään. (Istuutuu
penkille ja painelee molemmin käsin sydäntään.) En saa sa-sa-sa-sanaa
su-su-su-su-su-suus-suuuuustani.
VILLE. Kah! Tuleehan sitä sieltä.
ASARIAS. Tulee jo. Mitkä pakanat?
KUSTAAVA (edelleen katkonaisesti ja läähättäen). Ne, ne helkkarin
lu-lu-lu-lu-luntut, Sanna ja Santra. Ne Paapelin lohikäärmeet.
K-ki-ki-ki-kivittämään ru-ru-m-rupesivat. Kivillä heittelivät minua
sieltä läävän takaa.
VILLE. Eivätpäs osuneet!
KUSTAAVA. Eivät, eivät osuneet.
ASARIAS. Eivät näy osuneen.
VILLE. Olipas se hy..., vä... vahinko, hyvä vahinko!
KUSTAAVA. Häh? (Kiepsahtaa ylös.) Vahinkoko? Sanoitko vahinko?
VILLE. Sanoinko minä? Hyvähän, minä sanoin. Vaikka vahingossahan minä
niin sanoin.
KUSTAAVA. Uhallasipa, tahallasipas sinä sen sanoit.
VILLE. Hyvä, hyvä sitten. Vahingossahan minä sen niin sanoin.
ASARIAS. Älkää nyt enää riidelkö! Eihän tässä enää ole mitään hätää.
KUSTAAVA. Vai ei? Kun henki viedään!
ASARIAS. Kustaava lepää nyt tuossa ja on ihan rauhassa!
KUSTAAVA. Minäkö täällä voisin rauhassa olla? En koskaan.
ASARIAS.. Eiköhän ne nyt pysy loitolla, kun hiilikoukulla täältä ulos
kyörättiin?
VILLE. Ja kaipa nekin anopilta jonkun kiven kinttuunsa saivat?
KUSTAAVA (hyvillä mielin). Saivat kun saivatkin. Mitenkäs muuten? Ja
pahasti älähtivätkin. Toinen ontuen, toinen päätään pidellen pois
juoksivat.
ASARIAS. Jo ne sitten pysyvät poissa.
VILLE. Onnistuipa anoppi toimessaan sitten.
KUSTAAVA. Poissa pysyvät, koskapa hautaus-virttä alkoivat veisata.
ASARIAS. Kyllä ne sitten —!
VILLE. Taitaa se sitten olla ikuisen lähdön merkki!
KUSTAAVA. On. Mutta pois lähdetään nyt mekin, Ville.
VILLE (kynsien korvallistaan). Ihanko todenperään lähdette?
ASARIAS (iloisena hypähdellen). Ihanko todenperään?! Olisi se ollut
kuitenkin ensin kahvi juotava!