SANNA ja SANTRA (laukeavat laulamasta ja tulevat kotvan kuluttua tupaan
Asariaksen avatessa heille oven ja jäädessä itse ulos).
KUSTAAVA (seisoo pöydän puolella selin heitä kohti eikä ole
huomaavinaankaan heidän tuloaan).
SANNA ja SANTRA (menevät tervehtimättä ja samoin olevinaan Kustaavaa
huomaamatta vasemmanpuoleiselle lavitsalle istumaan, hiljakseen
rupatellen ja naureskellen keskenään).
KUSTAAVA (joka on koettanut hillitä itseään ja syrjäsilmällä silloin
tällöin vilkaissut heihin, kääntyy äkkiä). Kas, vieraitahan täällä
onkin!
SANNA ja SANTRA (yht'aikaa). Talon tuttavia vain ja kutsuttuja ollaan.
KUSTAAVA. Kuka lienee kutsunut, mutta en minä.
SANNA. Isäntäpä itse.
SANTRA. Itse talon isäntä, niin.
KUSTAAVA. Mutta en minä.
SANNA (vilkaisten Santraan ja nauraen). Ei ole tietty talossa nyt jo
emäntää olevan.
SANTRA (samoin Sannaan päin). Eikä ole tiedetty tulevankaan.
KUSTAAVA. Mutta nyt tiedätte ja kohta saatte kuulla enemmän.
SANNA. Mistäs kaukaa vieras sitten on?
SANTRA. Niin mistäs kaukaa emäntä on?
KUSTAAVA. No, ellette te minua tunne, tunnen minä ainakin hyvin vieraat
ja kysymättänikin.
SANNA. Olemmehan sitä mekin kirkonkirjoissa.
SANTRA. Siellähän nimemme on, niin.
KUSTAAVA. Ja sitäpaitsi jokaisen suussa.
SANNA (naurahtaen). Eihän pahoista ihmisistä kannata koskaan puhuakaan.
SANTRA. Nehän aina vain parempiaan parjaavat.
KUSTAAVA (on pakahtua kiukusta, mutta hillitsee vielä itseään). Niin
tekevät. Vasten silmiä sylkevät.