ASARIAS (nostaa kahvipannun tulelta, haukottelee, laittaa penkille
pääalusen ja käy siihen selälleen loikomaan). Kylläpä raukaiseekin. —
Ojasta taisin joutua allikkoon. — On tämä elämää, on.
KUSTAAVA (tulee). Vai levolle se kävi? No lepää vain! Minä tässä
puuhailen sillä välin.
ASARIAS (kuorsahtaa).
KUSTAAVA. Ähäs! Oikein tupa tärisee.
ASARIAS (kuorsaa jälleen).
KUSTAAVA. Tuota! Keittipäs se kahvin, vaikka kielsin.
ASARIAS (herää ja kiepsahtaa ylös). Mitä?
KUSTAAVA. Mitäkö? Kahvin keitti, sanoin, vaikka kielsin.
ASARIAS (haukotellen). Keitin. Vieraita kun on ja toisia tulee.
KUSTAAVA (kädet puuskassa). Keitä tulee? Villehän lähti hyväksi lykyksi
pois.
ASARIAS. Mutta toisia tulee. Kahville on kutsuttu.
KUSTAAVA (Asariaksen edessä kuin edellä). Antaa jo kuulua, kutka?
ASARIAS. Nepä ne — morsiamet.
KUSTAAVA. Vai ne?
ASARIAS. Ne.
KUSTAAVA. Ja oikein ovat kutsutut?
ASARIAS. Oikein.
KUSTAAVA. Jo sitten syntyy rieska.
ASARIAS. Jo sen arvaa, kun Kustaava Mansikka on leipomassa.
KUSTAAVA. Niin. Kyllä minä näytän heille sekä kypsät että raa'at.
(Ikkunan takaa alkaa kuulua virren veisuuta: »Jo joutui armas aika» —
Sanna ja Santra yhdessä laulamassa.)
ASARIAS. Siinä! Siinä ovatkin jo!
KUSTAAVA. Vai siinä ne satakielet ovat?
ASARIAS. Siinä. Ja yhdessä visertelevätkin. Pyydänkö jo vieraat tupaan?
KUSTAAVA, Isännän kai se on tehtävä, joka ne on kutsunutkin tulemaan.