ASARIAS. Eihän nyt niin kiire liene? (Katsoo ikkunaan.) Tuollapa
taitavat aholla jo tullakin. Istuu nyt ja odottaa! Juodaan kahvit.
Kustaavahan on niin herttainen ihminen. Hän kyllä hyvänä pitää. Odottaa
nyt! (Kiirehtii ulos.)
SANNA ja SANTRA (tekevät lähtöä, multa jäävät kuitenkin, kun ei toinen
eikä toinen poistu).
SANNA (kuin itsekseen). Mitähän tässä oikein on tulossa?
SANTRA (samoin). Mitä oikein lienee?
SANNA. Kun kahville pyysi.
Santra. Ja minua.
SANNA. Mutta kun on se Ville!
SANTRA. Ja se Kustaava!
SANNA. Taitaa olla parasta lähteä?
SANTRA. Lähdetään pois, lähdetään!
SANNA. Mutta Villelle minä tulen löylyn antamaan.
SANTRA. Antaa pitää. Sen se ansaitsee.
SANNA. Mutta se sen anoppi...
SANTRA. Niin. Se kuuluu olevan koko tuima eukko.
SANNA. Se on sen Villen tänne tuoma.
SANTRA. Sen se on konstia.
SANNA. Meitä vastaan.
SANTRA. Meitä, meitä.
SANNA. Mutta jo sen Asariaksenkin päivät sitten on lopussa.
SANTRA. Ellei auteta miesparkaa.
SANNA. Mutta sen me teemme.
SANTRA. Yhdessä — jos se akka aikoo tänne jäädä.
SANNA. Se kai siinä on meininki.
SANTRA. Se kai, se kai.
SANNA, Mutta se ajetaan pellolle.
SANTRA. Yhdessä. Mutta nyt lähdetään.
SANNA. Ennenkuin ehtivät tulla.
SANTRA. Mutta me tullaan takaisin.
SANNA. Tullaan. Kahville tullaan.
SANTRA. Kun pyydettiin, niin tullaan.
SANNA. Uhallammekin.
SANTRA. Ja sovinnossa.
(Poistuvat samalla kertaa melkein käsitysten, mutia kiirehtien. Kotvan
kuluttua tulevat Kustaava Mansikka ja Asarias.)
KUSTAAVA (laskien nyyttinsä pöydälle). Oh, hoh! Tässä sitä nyt ollaan.
ASARIAS, Tässä sitä ollaan, sanoi pässi, kun päätä paistettiin.
KUSTAAVA. Entiselläänhän täällä kaikki on. Mutta tyhjää sittenkin.
Kätkytkin tyhjä.
ASARIAS. Tyhjä. Kaikki tyhjää.
KUSTAAVA. Kuullut olen, mihin surkeaan tilaan Asarias on joutunut.
Kaikki olen kuullut.
ASARIAS. Surkeaan olen joutunut. Sen akkaväen tähden vain.
KUSTAAVA. Senpä sen. Eikös rovastillakaan käynti auttanut?
ASARIAS. Vielä mitä! Tänne tulivat taas.
KUSTAAVA. Ähäs! Mutta nyt tulin minäkin. Ja nyt täällä alkaa kohta
toiselta näyttää. Ville minut toi.
ASARIAS. Niin näkyy tuoneen. Lainaksihan se lupasi.
KUSTAAVA. Vai lainaksi! Jään minä tänne pitemmäksi aikaa, jos
tarvitaan. (Alkaa kotiutua.)
ASARIAS. Ellei kotona pahasti kaivata?
KUSTAAVA. Kaivatkoot! Jään uhallanikin, jään.
VILLE (tulee). No! Jokos täällä riidellään? (Kättelee Asariasta.)
Terveeksi!
ASARIAS. Terveeks! Kukas täällä riitelisi?
KUSTAAVA. Kun Ville tuli, niin kyllä paikalla riitaa syntyy.
VILLE. Siinä sen kuulitte.
KUSTAAVA. Se kun pistää nokkansa joka paikkaan, mutta niin ei tee
Asarias.
ASARIAS (nöyrästi). Ei.
VILLE. Ei tee, ei.
KUSTAAVA. Ville kun on aina kaikki tietävinään, vaikkei tiedä mitään.
VILLE. Mutta Asarias tietää kaikki?
ASARIAS (nyökäyttää päätään). Joo!
KUSTAAVA. Niin tietääkin. Eikä pistä nokkaansa joka paikkaan niinkuin
Ville. Kotona se aina tuppautuu, aina tuppautuu muitten asioihin.
VILLE (Asariakselle). Siinä sen kuulit.
ASARIAS. Joo!
KUSTAAVA. Eikös olekin sillä paha tapa? Ja sillä lailla se sotkee Annin
ja minun välit, niin että talossa aina piristään ja poristaan aamusta
iltaan, aamusta iltaan.
VILLE (Asariakselle). On se sitten meidän talossa elämää.
ASARIAS. On se, on.
KUSTAAVA. Mutta täällä tulee toinen komento. Ja sen pidän minä yksin
vai mitä, Asarias?
ASARIAS (silmät pyöreinä ja kuin toisessa maailmassa). Ihan yksin, ihan!
VILLE. Minä lupasin sinulle, Asarias, anoppini tosin vain lainaksi,
mutta saanet pitää hänet kokonaan ja ainiaaksi, jos asiat niin vaativat.
KUSTAAVA. Se on minun asiani. Ja Villellä ei ole sen kanssa mitään
tekemistä. Minä jään, jos tahdon, ja lähden, jos tahdon.
VILLE. Ja jos Asarias tahtoo.
ASARIAS. Joo!
KUSTAAVA. Niin juuri. Asarias ei riitele koskaan vastaan niinkuin Ville.
VILLE. Ehkäpä minä sitten tässä saan olla puhemiehenä anopille ja
Asariakselle, jos niin passaa?
KUSTAAVA. Mitä Asarias siihen sanoo?
ASARIAS. Minä olen Villelle sanonut, etten koskaan mene naimisiin.
KUSTAAVA. No, enpä sitten minäkään. Ja kyllä minä täältä muutkin heilat
loitolla pidän.
ASARIAS (hypähdellen mielihyvästä). Olipas maailmassa ainakin yksi
vaimoihminen, joka ei miehelle tuppaudu.
VILLE, Oli se nyt vahinko sentään!
KUSTAAVA. Vai vahinko? Mutta mitä tuo ymmärtää, mihin Kustaava Mansikka
kelpaa? Ehkäpä Asarias sentään paremmin osaa minulle arvoa antaa kuin
muut.
ASARIAS. Koettaa pitää. Mutta saanen täällä minä toki vielä vieraille
kahvia keittää?
KUSTAAVA. Vielä mitä! Sen keitän kyllä minä, jahka joudan. Mutta ensin
minun on käytävä katsomassa, kuinka lehmät, siat ja kanat voivat.
ASARIAS. Eiköhän ne voi?
VILLE. Anopista, näet, elukat ovat tärkeämpiä kuin me.
KUSTAAVA. Niin ovatkin. Ja vaikka järjettömiä ovatkin, eivät ne
semmoista peliä pidä kuin ihmiset. Siksipä niitä onkin ennen muita
hoidettava.
ASARIAS. Kah! Menkää sitten vain!
KUSTAAVA. Vaikka en minä sillä sano, että Asarias olisi taloaan
huonosti hoitanut. (Taputtaa Asariasta.) En sano, en.
VILLE. Näetsen, kuinka se on lipevä ja lienteä kuin silkki.
KUSTAAVA (tiuskaisten). On se, kelle olla pitää. — Ja nyt minä menen.
Mutta tulen kohta taas. (Pyörähtää tuiskuna ulos.)
VILLE. No, mitenkäs sinua muori miellyttää?
ASARIAS. Kyllä toit minulle apurin taloon! (Alkaa sittenkin keittää
kahvia.)
VILLE. Se on sitä sammakonmätiä, jota et ole ennen maistanut.
ASARIAS. Eipä sitä joka lätäkössä semmoista taida löytyäkään?
VILLE. Ei muualla kuin Vehmasmäellä. Ja siksipä sitä herkkuna sinulle
maistiaisiksi toinkin.
ASARIAS. Kyllä saat viedä sen samalla kyydillä takaisin.
VILLE. Säälihän edes Annia!
ASARIAS. Säälittäähän sitä, mutta eihän se Kustaava Mansikka ennen
ollut tämmöinen kipakka.
VILLE. Mutta semmoinen se nyt on.
ASARIAS. On se sitten elämää sinullakin talossasi.
VILLE. Ettei taida sinun enää kateeksi käydä, vai?
ASARIAS. Muistatkos, Ville, mitä se meidän rovasti tästä maailmasta
kerran saarnassaan sanoi?
VILLE. On se monta totuuden sanaa sanonut. Mitäs sinä —?
ASARIAS. Tämä maailma, sanoi, on kuin kanan p...a [tämä sana voidaan
esittäessä korvata rykäisyllä ja nenännyrpistyksellä], toinen puoli on
musta, toinen — valkoinen.
VILLE. Totta on.
ASARIAS. Totta.
VILLE. Miltä puolin milloinkin katselee.
ASARIAS. Mutta eipäs sitä ymmärrä oikein kukaan ennenkuin on joutunut
naimisiin.
VILLE. Aatamipa ymmärsi. Ei saanut anoppia taloonsa.
ASARIAS. Ei saanut, ei. Mutta eipäs silloin ollut maailmassakaan kuin
yksi ainoa naimahullu akka.
VILLE. Onkos Sannalla ja Santralla muuten äitinsä vielä elossa?
ASARIAS. Eipä taida olla.
VILLE. Ehkäpä sittenkin heistä jommankumman ottaisit? Et saisi anoppia
ja pääsisit varmasti toisesta heistä eroon.
ASARIAS. Kuule, Ville! Älä johdata minua huonoille teille! Olen jo
kaikki maailman ihanuudet nähnyt ja sen makeudet maistanut. Nyt kaipaan
vain rauhaa, ja sen sinä lupasit minulle anoppisi avulla hankkia. Mutta
nytpä sinä tässä ryhdytkin kiusantekoon.
VILLE. Enkä ryhdy. Anoppinihan toin niinkuin lupasin, ja tänne hän jää,
niinkuin kuulit. Ja kyllä hän tehtävässäkin tekee, niin että tulet
olemaan tyytyväinen.
ASARIAS. Tyytyväisenä tulen kuolemaan, mutta hautajaislehmän saat sinä
rovastille viedä.
VILLE. Jo minä sitten mieluummin vien muorin täältä pois.
ASARIAS. Jos se vain enää lähtee?
VILLE. Aja pellolle! Sinähän olet isäntä talossa. Etkä lain mukaan ole
velvollinen toisen anoppia elättämään.
ASARIAS. Vai on se sillä viisiä?
VILLE. On se.
ASARIAS. Olet sinä, Ville, sitten sama lainoppinut kuin ennenkin.
VILLE. Tämän parakrahvin minä kuitenkin opin vasta, kun sain anopin
niskoilleni. Vahingosta viisastuu, vaikka usein liian myöhään.
ASARIAS. Hyvä, että minä siitä vielä ajoissa sain esimakua leskimiehenä.
VILLE. Sitähän minä sinulle oikein kouraantuntuvasti tahdoin
toimittaakin. — Mutta nyt minä lähden vähän Heiskalassa käymään. Vien
kun vienkin muorin pois, ellei hän sinulle kelpaa. Mutta maltahan toki
koettaa.
ASARIAS. No, jos sillä pääsen.
VILLE. Pääset, pääset.
ASARIAS. Ettet vain narraa?
VILLE. Enkä narraa.
ASARIAS. Tulet varmasti takaisin?
VILLE. Takaisin tulen.
ASARIAS. Ja viet pois?
VILLE. Nostetaan yhdessä kärryille.
ASARIAS. Tuohon käteen!