SANNA. Ville on ollut puhemiehenä.
SANTRA. Asarias sen itse paremmin tietää.
ROVASTI (lyöden kämmenellään pöytään). Suu kiinni, sanoin minä. —
Molemmathan ovat täällä, sekä Pöllänen että Vilkki. Minä kutsun heidät
sisään.
SANNA. Kutsutaan.
SANTRA. Nyt se kuullaan.
ROVASTI (aukaisee peräoven ja viittaa Asariaksen ja Villen sisään).
SANNA (Santralle silmiään muljauttaen). Taitaa jäädä kalamertasi
tyhjänä järveen.
SANTRA. Huonopa taitaa sinunkin onnesi olla — vierailla kalavesillä.
ASARIAS ja VILLE (tulevat ja asettuvat kummallekin puolen Sannaa ja
Santraa).
ROVASTI (asettuen keskelle lattiaa heitä vastapäätä; puhuu
juhlallisella saarnaäänellä). Rakkaat ystävät! Harvinainen lienee
ihmiselämässä, tahtoisinpa sanoa, koko ihmiskunnan historiassa
semmoinen tapaus, joka tänään meillä silmiemme edessä on. Ei ainakaan
minulle, vaikka jo iäkäs ja harmaapäinen olenkin, ole koskaan semmoista
sattunut. Mutta mitäs ei perkele, joka kuin kiljuva jalopeura ympäri
käy ja etsii kenen hän niellä saisi, voi aikaan saada? Nyt hän on
asuntonsa ottanut kahden vaimoihmisen sydämeen ja heidän hahmossaan
ruvennut ahdistamaan viatonta, surevaa leskimiestä, joka uskollisesti
vaimovainajatansa kaipaa eikä uutta aviokumppania itselleen halua. Eikö
niin, Asarias Pöllänen?
ASARIAS (kumartua). Joo, joo!
ROVASTI. Minkä myös Ville Vilkki todistaa voi. Eikö niin?
VILLE (kumartaen). Aivan niin, herra rovasti.
SANNA, Se ei ole totta.
SANTRA. Ei ole totta, ei.
ROVASTI. Kummallista! Kerrankin näytte olevan yhtä mieltä. Mikä ei ole
totta?
SANNA. Ville on tuonut minut rovastin puheille, eikö niin?
VILLE. Kyllä, Asariaksen suostumuksella.
SANTRA, Ja Asarias on itse kyydinnyt minut tänne, eikö niin?
ASARIAS. Joo, mutta kyyditsen sinut täältä heti poiskin.