SANNA. Minäkö ampiainen? Ole sinä sitten sontiainen.
SANTRA. Sekin on parempi kuin sinä. (Kaksimielisesti vihjaten.) Ei
ainakaan kakaroitaan ojaan upota.
SANNA. Mitä sanoi? Häh?
SANTRA. En sano enää mitään.
SANNA. Et uskalla, et. Mutta sanopas se vielä kerta, että oikein kuulen!
SANTRA. Tietää se kuuro paljon, vaikkei ole kuulevinaan.
SANNA. Mokomakin isätön maantien kakara. (Sylkäisee kouraansa.) Tpfyi!
Jo minun hyppysiäni syhyy. niin että —
SANTRA (nostaen kätensä silmiensä suojaksi). Se lyö jo. Se lyö jo.
Rovasti! Rovasti!
ROVASTI (tulee vasemmalta). Mitä ihmettä?! Mitä minä kuulen ja näen?
(Huuto taukoaa.)
SANTRA (itku kurkussa). Tuohan se.
SANNA (myös itkusuin). Sehän se itse.
ROVASTI. Ettekö te häpeä, ettekö te häpeä, te naiset, te naiset?
SANNA. Siinä sen rovasti itse näkee, minkälainen se on.
SANTRA. Niin, siinä sen rovasti näkee.
ROVASTI. Kyllä. Varsin hyvin näen, minkälaiset te olette molemmat,
te kyykäärmeitten sikiöt. Näen, minkälaiset sydämet teillä on:
paatuneet, kovat kuin kivi. Riettaan hengen täyttämät ovat sydämenne,
kevytmieliset, kateelliset, pirulliset. Aivan kuin itse Belsebub olisi
niihin asuntonsa ottanut. Ja semmoisilla sydämillä te avioliittoon
pyritte, toinen toistanne panetellen ja parjaten, surevan, onnettoman
leskimiehen rauhaa häiriten, kilvan tunkeutuen hänen taloonsa, niin,
ihan hänen päällensä, kuin takkiaiset häneen kiinni tarttuen. Olette
unhottaneet pyhän aviokäskyn sanat, joka vaatii kaikilta puhtautta,
sydämen ja ruumiin puhtautta. Mutta sitä ei teillä ole, ja sentähden en
voi teille siunausta antaa —
SANNA ja SANTRA (alkavat äkkiä samalla kertaa itkeä ulista).
ROVASTI. Vaiti! Vaiti! Älkää ulvoko siinä! Kuulkaa, mitä teille puhun.
SANNA ja SANTRA (taukoavat jälleen samalla kertaa itkemästä).
ROVASTI. Siunausta, sanoin, en voi antaa, sillä teitä ei ole kukaan
edes pyytänytkään avioliittoon.
SANNA. On, herra rovasti.
SANTRA. Minua on, on.
SANNA. Eipäs, kun minua.
SANTRA. Minua, minua.
SANNA. Eipäs kun minua.
SANTRA. Minua.