SANTRA. Voi, hyväinen aika! Voi, hyväinen aika! Ihan tässä hulluksi
tulee.
ROVASTI. Ei nyt näin joutavasta saa noin hullutella! On suuri synti
vajota sillä lailla maallisen himon helmaan. Ja Santra, joka aina minun
mielestäni vain on elänyt kaukana kaikista suruttomista ihmisistä.
Santra kiintyy nyt vielä tuossa iässään katoavan elämän turhuuteen.
SANTRA. Voi, arvoisa herra rovasti. Hyvähän on saarnata muille sen,
joka itse jo on kaikki elämän makeudet kokenut. Mutta ajatelkaas minua
vaivaista!
ROVASTI. Mitäs Santra nyt 'oikein höpisee?
SANTRA. En höpise, en. Vaivainen olen, kun en mitään vielä ole kokenut.
Parastani olen kyllä koettanut, että minäkin vihdoin ihmisten kirjoihin
ja naimisiin joutuisin ettenkä vanhaksipiiaksi jäisi, mutta näin
hullusti näkyy nyt sittenkin käyvän. Voi, voi!
ROVASTI. Mikäs häpeä tuo nyt sitten on, jos naimattomaksi jää?
SANTRA. Häpeä se on, häpeä. Kelvoton ihminen se on, vanhapiika. Toisten
pilkkana vain elää.
ROVASTI. Se ei ole totta. Eikä ole aina kadehdittavaa naimisissakaan
olo, sen voin vakuuttaa.
SANTRA. Sen voi rovasti ehkä tietää, vaan ei sitä, mitä kärsimyksiä
vanhallapiialla voi olla.
ROVASTI. Se on totta. Siinä asemassa en ole koskaan ollut, hah-hah-hah!
SANTRA. Rovasti sitten uskoo minua ja auttaa minua. Se on taaskin vain
tuo Tossavaisen Sanna, joka on tielleni tullut ja kaikki pilannut. Hän
se on tuon Asarias-raukan mielen käännyttänyt, mies kun on niin heikko
ja häälyväinen kuin ruoko virrassa.
ROVASTI. Parasta rauhoittua nyt. Tuo kaikki on vain turhaa puhetta,
pelkkiä riettaan hengen herättämiä saastaisia mielijohteita. Minä
en voi enkä tahdo auttaa semmoisissa inhoittavissa asioissa ketään.
Kuuleeko Santra sen?
SANTRA. Kuulen, kuulen. Voi mua vaivaista! Voi, hyvä ihme!
ROVASTI. Eikä sanaakaan enää näistä asioista! Santra saa mennä.
Hyvästi. (Poistuu vihaisena vasemmalle.)
SANTRA. Joko se meni? (Äkkiä rauhoittuneena ja muuttuneena.) Mutta
minä en mene. Minä istun täällä. (Istuutuu.) Saadaan nähdä, tuleeko
tänne vielä muita. (Alkaa hiljakseen hyräillä virttä »Sen suven
suloisuutta...»)
VILLE (kurkistaa ovesta sisään). Yksinkö täällä ollaankin?
SANTRA, Yksin, yksin. Tulee sisään vain!
VILLE (avaa oven ja työntää Sannan sisään). Menee nyt! Rovasti tulee
kai kohta. (Jää ulos.)
SANNA (tulee sisään). Jassoo? Mitäs Santralla täällä on tekemistä?
SANTRA. Sitä samaa kysyn minäkin.
SANNA. Hevosella olen tuotu ja sisään käsketty.
SANTRA. Niinpä minäkin. Ja odottamaan on pyydetty.
SANNA, Taitaisi kuitenkin olla parasta lähteä täältä ajoissa pois.
SANTRA. Lähtee vain, lähtee vain!
SANNA. Mutta jos lähetetään ja aika kyytiä.
SANTRA. Ei minua, ei minua. Odottamaan on pyydetty.
SANNA. Kukapa olisi pyytänyt?
SANTRA. Se, jolla on valta niinkuin on mieli.
SANNA. Parasta on nyt jo olla kiusaa tekemättä.
SANTRA. Parasta, parasta.
SANNA. Vereni alkaa jo kiehua.
SANTRA. Kah! Vaikkapa pohjaan palaisi. Minusta se on samantekevä.