SANTRA (niiaa ääneti hyvin syvään).
ROVASTI. No, mitäs asiaa Santralla nyt sitten oikein minulle on?
SANTRA (kuin lapsi ujostellen). Tietäähän sen arvoisa herra rovasti jo
itse sanomattanikin.
ROVASTI. Mistä minä —? Vähäkös täällä asioilla käydään?
SANTRA. Eikös se tämä tässä (vilkaisten Asariakseen) ole sitä
selittänyt herra rovastille?
ASARIAS. Näetsen, kuinka se kiemailee. Niin on lakea kuin lammas.
ROVASTI. Olenhan minä kuullut Santran ahkerasti käyneen Pölläsen luona.
SANTRA. Ahkerasti olen käynyt, hyvin ahkerasti. Lohduttelemassa olen
käynyt; virsiä on yhdessä veisattu. Sanaa on ahkerasti harjoitettu.
ASARIAS (mutisten). Enemmän kuin tarpeeksi.
ROVASTI. Niin, onhan Jumala Santralle ääntä antanut. Olen sen
kirkossakin kuullut.
SANTRA. Onhan sitä minulla vähän semmoista äänen pirinätä.
ASARIAS. Totta on: Pirinätä on ollut, mutta paljon porinatakin.
SANTRA. Totta on, herra rovasti, että on porinatakin syntynyt, sitä en
kiellä, mutta se on toisesta lähtöisin, ei minusta.
ROVASTI. Kenestä sitten?
ASARIAS. Ei suinkaan minusta? Minulla ei ole ääntä enemmän kuin
huhkajalla.
SANTRA. Ei Asariaksesta, ei, Asarias kulta. Toisesta, toisesta! Toinen
sen on synnyttänyt. Se, joka tiellemme aina tuppautuu. Se, joka täällä,
näen mä, vielä äskenkin oli juonittelemassa minua vastaan.
ROVASTI. Siis se Tossavaisen Sanna?
SANTRA. Se, se!
ASARIAS. Nehän ne ovat aina kuin kaksi kukonpoikasta toisiltaan silmiä
puhkaisemassa.
ROVASTI. Ja sillä lailla te Pölläsen kotirauhaa yhdessä häiritsette?
SANNA. En minä, rovasti hyvä, en minä. Meidän välit, Asariaksen ja
minun, ovat oikein hyvät, niin hyvät ja lämpimät, että oikein —
ASARIAS. Osaa sekin selittää!
ROVASTI, Mitäs Pöllänen sanoo?
ASARIAS (äkäisesti). Ettei meillä ole välejä niin mitään, ei lämpimiä
eikä kylmiä, ettei meillä mitään välejä ole koskaan ollutkaan ja etten
minä mistään väleistä milloinkaan väiltäkään. Niinpä on parasta olla
rovastille valehtelematta.
SANTRA (hätääntyen ja koettaen rauhoittaa Asariasta). Hyväinen aika,
Asarias kulta! Enhän minä mitään semmoista pahaa tarkoittanut. Hyi
sentään! Eihän sitä rovastikaan sillä lailla ymmärtänyt. Nythän Asarias
pilaa yhteisen asiamme kokonaan.
ASARIAS (kuin edellä). Minkä yhteisen asian, häh?
ROVASTI. Niin, mikä se asia lyhyesti sanottuna on?
SANTRA. Hyvä ihme! Pitääkö minun se sitten itse sanoa rovastille?
ASARIAS. Kenenkäs?
ROVASTI. Ja parasta on Santran selittää kaikki perinpohjin,
kiertelemättä ja mitäkään salaamatta. (Istuutuu kuuntelemaan,
pyöritellen peukaloitaan.) Kas niin!
SANTRA. No, en minä salaa sitä, arvoisa herra rovasti, että minä olen
tätä Asariasta rakastanut jo hyvin kauan, monta vuotta jo.
ASARIAS. Vaikka se vasta Kaisan kuoltua, kuukauden päivät sitten, alkoi
talossa käydä.
SANTRA. Niin, ruumiin pesusta lähtien.
ROVASTI. Ei siis puoltakaan vuotta, saatikka monta vuotta sitten?
SANTRA. Ei, mutta siltä se tuntuu, kun ahkerasti talossa käy ja
uskollisesti pyrkii taloutta hoitamaan.
ASARIAS. Siihen se kyllä on pyrkinyt. Siinä se ainakin toden sanoo.
SANTRA, Niinkuin kaikessa muussakin puhun totta, sillä kristityn
ihmisen ei sovi valehdella.
ROVASTI. Aivan oikein. Santra pysyy siis totuudessa edelleenkin.
SANTRA. Pysyn, herra rovasti, pysyn. — Ja sitten me olemme yhdessä
laulaneet.
ASARIAS. Minä en ole laulanut, sanoinhan sen jo, kun ei minulla ääntä
ole. Kuunnella vain on täytynyt sen alituista ulinata.
SANTRA. Vai on virsien veisuu ulinata? Eihän nyt toki, Asarias kulta?
Eihän, arvoisa herra rovasti?
ROVASTI. Eipä, ei, jos vain oikein hartaudella laulaa.
ASARIAS. Siinäpä se!
SANTRA. Ja niin minä olen laulanutkin. Asariasta lepyttääkseni ja
lohduttaakseni olen aina hänen luonaan laulamassa käynyt.
ASARIAS. Mutta kiusaksi, alituiseksi kiusaksi se on minulle käynyt,
herra rovasti. En saa rauhaa yhtenäkään päivänä enää. Pirutkin
alkaisivat jo tanssia helvetissä, jos he olisivat minun sijassani.
ROVASTI, Kauheita sanoja! Kauheita sanoja!
SANTRA, Hyi sentään! (Tukkien korviaan.) En siedä kuullakaan.
ASARIAS. Anteeksi nyt sanani, arvoisa herra rovasti, mutta semmoinen se
yhteinen asia on.
SANTRA. Ei saa, Asarias kulta, sillä lailla puhua, ja nyt juuri, kun on
kuulutuksen ottoon tultu.
ASARIAS. Kuka on tullut?
SANTRA! Minä — me.
ASARIAS. Ei ole minun kanssani siitä puhettakaan ollut.
SANTRA. Mutta Villen kanssa. Hän on puhemiehenä ollut ja kehoittanut
pappilaan tulemaan, niinkuin on tultukin.
ASARIAS. Vastatkoonkin sitten Ville itse sanoistaan.
ROVASTI. So, so! Turha riidellä, turha riidellä, hyvät ystävät.
Kutsukaamme Ville sisään!
SANTRA. Parasta on.
ASARIAS. Saattaa jo tullakin.
ROVASTI. Niin, nyt on aika saada täysi selvitys asiaan, koskapa tänne
on tuotu samalla kertaa kaksi morsianta yhden ja saman miehen kanssa
kuulutuksiin pantaviksi.
SANTRA. Kaksi? Sekö Sanna sitten on samalla asialla?
ROVASTI. Surkeata, surkeata todellakin, että niin on.
SANTRA. Hyvä ihme! (Painaa käsin ohimoitaan ja alkaa kuin horrostilassa
veisata: »Koskan kaikki päivän' päätän» j.n.e.).
ROVASTI. Ei nyt ole aika laulaa, Santra. (Asariakselle.) Tulkoon Ville
nyt sisään.