VILLE. Aivan niin, herra rovasti.
ROVASTI. Minulla on sillä välin vähän muita asioita toimitettavana.
Ville istuu nyt sen aikaa täällä tahi tuolla ulkona kuistikon penkillä.
VILLE. Kyllä, herra rovasti. Ei tässä jäniksen selässä olla.
ROVASTI (poistuu vasemmalle).
SANNA (kurkistaa jälleen peräovesta sisään). Poisko se meni?
VILLE. Pois. Sanna tulee vain sisään!
SANNA (hiipii sisään ja puhuu salaperäisesti kuiskaten). No? Mitä se
Kapsäkki sanoi? Suostuuko?
VILLE. Ensin kyllä pani vastaan, mutta sitten alkoi taipua.
SANNA (mielihyvillään käsiään hykertäen). Vai alkoi taipua? Vai alkoi?
VILLE. Tahtoo vain kuulla sulhasen ajatuksen asiasta.
SANNA. Ähäs! Milläs Ville sen taivutti?
VILLE. Sanoin, että on vähän niinkuin pakko panna kuulutuksiin.
SANNA. Sus sentään! Mutta enhän minä semmoiselta näytä.
VILLE. Eipä ei, mutta parastaanhan puhemiehen koettaa pitää, että asia
menestyisi.
SANNA. Onhan se sitäkin, mutta ei se Asarias sitä myönnä.
VILLE. Milloinkas mies —? Mutta missähän se viipyy?
SANNA. Olisihan sen jo pitänyt keritä.
VILLE. Olisi. Ellei vain perääntyisi.
SANNA. Saattaa se jos mitä.
VILLE. Saattaapa, saattaa. Vaikkapa toisenkin tuoda mukanaan.
SANNA. Voi, voi! Ei saa sanoa! Ihan alkaa pyörryttää. (Pitelee
päästään.)
VILLE. Mennään sitten ulos, mennään!
SANNA. Eikös Ville olekaan varma, että kaikki käy hyvin?
VILLE. Eiväthän taivaat ja maatkaan pysy. Mutta kuinka niin?
SANNA. Ehtisi tästä vielä kokonaan kotiin lähteä.
VILLE. Silloinhan minä jo rovastin silmissä petkuttajaksi joutuisin ja
ihmisten silmissä narriksi.
SANNA. Niin, niin. No, ei tästä sitten enää mihinkään pääse.
VILLE. Ei pääse, ei ennenkuin rovasti on sanansa sanonut. (Kuuntelee.)
Mutta nytpä taitaa jo rattaiden kolinaa kuulua. Nyt se sulhasmies tulee.
SANNA. Minä lähden vastaan.
VILLE. Eihän toki. Se on puhemiehen tehtävä. Istuu nyt täällä vain ihan
rauhassa sillä aikaa! (Pujahtaa ulos.)
SANNA (yksin; istuutuu luolille ja hokee itsekseen vähän väliä).
Vai rauhassa? Vai rauhassa? (Sitaisee huiviaan ja hellittää taas,
pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja painaa kämmenellään sydäntään.) Ihan
tuntuu, kuinka se lyö. (Nousee paikaltaan ja istuutuu taas.) Kauanhan
se viipyy. Missä viipyneekin! (Pitkä odotus. Heiluttelee ruumistaan
levottomana.) Tämmöistäkö se on, sen naimisen esimaku? (Perältä kuuluu
kolinaa.) Nyt, nyt, nyt se vihdoinkin tulee!
ASARIAS (tulee).
SANNA (nousee). Jumalan kiitos!
ASARIAS. Täällähän sitä, nään mä, jo ollaan.
SANNA. On jo kauan oltu ja odotettu. Oikein sydän kurkussa olen
odottanut. Terveeks! (Kättelee Asariasta.)
ASARIAS. Terveeks! Mitäpä sitä nyt niin —? Vai peioittaako?
SANNA. Vielä häntä kysyy! Tämmöinen suuri ja juhlallinen hetki ihmisen
— varsinkin vaimoraukan elämässä!
ASARIAS. Suurihan se on hetki tulossa, suuri ja juhlallinen.
SANNA. Oikein korva kuulee, kuinka sydän lyö.
ASARIAS. Eiköpähän tuo taukone kohta lyömästä.