Rovastin virkahuone. Peräseinässä eteisen ovi. Kummallakin puolen
sitä isot kaapit. Vasemmalla: etualalla ovi sisähuoneisiin; keskellä
sohva, jonka edessä soikea pöytä; peränurkassa piippuhylly; seinällä
raamatullisia ja piispain kuvia. Oikeassa seinässä kaksi ikkunaa,
niiden edessä nurkasta nurkkaan ulottuva pitkä musta pöytä; pöydällä
kasoittain kirkonkirjoja; pöydän edessä pari tuolia.
ROVASTI (istuu syrjittäin pitkän pöydän ääressä, pitkävartinen piippu
hampaissa; nauraa makeasti). Hah-hah-hah-hah! Vai semmoista se on, se
Asarias Pölläsen elämä nykyään?
VILLE (istuen tuolilla, toisen kaapin edessä, peräseinän puolella).
Semmoiseksi se hänelle on käynyt, arvoisa rovasti.
ROVASTI. Oikeinhan sitä sitten on sääli.
VILLE. Sääli on. Varsinkin kun se sitä Kaisaansa niin kovasti suree.
ROVASTI. Kukapa sitä olisi Pölläsestä uskonut. Minä luulin häntä
nuorempana hyvinkin kevytmieliseksi mieheksi. Vielä kevytmielisemmäksi
kuin yksinkertaiseksi luulin.
VILLE. Ei se ole oikeastaan kumpaakaan, herra rovasti. Jumala tosin ei
ole hänelle suurta ymmärrystä antanut, mutta sen sijaan hyvin hellän ja
rakastavan sydämen.
ROVASTI. Niin, niin. Ja uskollisen mielen.
VILLE. Niin justiinsa. Ei se lakkaa, näemmä, sitä vaimovainajatansa
koskaan muistelemasta.
ROVASTI. Eikä siis uuteen avioonkaan aio?
VILLE. Ei näy tahtovan, vaikka sillä kyllä ottajia olisi ihan
sylikaupalla.
ROVASTI. Ha-hah-hah! Vai ihan niitä on sylikaupalla?
VILLE. Tietäähän sen akkaväen naimahalun jo ensimmäisestä Eevasta
alkaen. Miehelle pääsyhän se on niiden korkein pyrkimys tässä elämässä,
eikä niitä mikään harmita niinkuin vanhanpiian nimi, olkootpa ne
viallisia ruumiin taikka sielun puolesta.
ROVASTI. Vai on se Saurénskan Santra sitten myöskin niin vielä sen
maallisen rakkauden pauloissa kiinni?
VILLE. Aivan yhtä paljon kuin Tossavaisen Sannakin. Mutta ne ne
oikeastaan sen Pölläsen talon ja isännän sydämen omistusoikeusasiassa
ovat vain ensimmäisiä saamamiehiä — omasta mielestään.
ROVASTI. Hah-hah-hah! Vai ahdistavat sitten miesparkaa useammatkin?
VILLE. Niin kuuluvat tekevän. Puoli tusinaa ainakin mainitaan, mutta
kuka niitä kaikkia luetella ilkiää.
ROVASTI. No, jo nyt sitä maailmassa jotakin kuulla pitää! Ja kaikkeen
sitä vielä pitää pappisvirassaan joutua: suojelemaan leskimiestä
tungettelevilta naimahaluisilta naisilta.
VILLE. Niin, kyllä se on jo maailma ihan ylösalaisin. Mutta eihän sitä
voi Asarias-raukkaa ilmankaan jättää.
ROVASTI. El voi, ei voi.
VILLE. Ja omituinen puhemiehen toimihan tämä oli minullakin. Ei ole
taitanut rovastin luona ennen tämäntapaista puhemiestä käydäkään?
ROVASTI. Ei ole, ei — hah-hah-hah!
VILLE. Jotta sattuu sitä vähän lystiä vakavienkin asiain väliin.
ROVASTI. Sattuu, sattuu, hah-hah-hah! Mutta vakavasti minä otan
tämänkin asian, sen saavat kaikki kuulla.
VILLE. Niinkuin pitääkin, että apu lähtisi. Senpä tautta minä uskalsin
rovastin pakeille tullakin, vieläpä tuoda asianosaiset mukaani.
ROVASTI. Vai ovat ne jo täällä?
VILLE. Sen Sannan kanssa tulin minä. Asarias on perässä tulossa sen
toisen kanssa.
(Peräovea raotetaan, ja Sanna näkyy kurkistavan sisään.)
ROVASTI (ovelle päin). Kuka siellä?
SANNA (vetäytyy pois ja painaa oven kiinni).
VILLE. Se oli se Tossavaisen Sanna. Ei malta, näämmä, odottaa.