VILLE. Arvaahan tuon sanomattakin Sanna itse.
SANNA. Taas alkaa päätä pyörryttää. Jestas sentään! Ei suinkaan se ole
se Saurénskan Santra, mokomakin miesten perässä juoksija?
VILLE. Vai pyrkii sekin emännäksi taloon?
SANNA. Semmoinen lanttu. Ei yhtä päivää anna Asarias paran rauhassa
olla.
VILLE. Vai tekee se semmoista kiusaa? Ehkäpä on kosinutkin Asariasta ja
pian pappilaan vie, jos asiat niin pitkällä sattuisivat olemaan?
SANNA. Kuka hänet tietää. (Pyyhkii kasvojaan.) Oikein hiki kasvoihin
nousee sitä kauhua ajatellessa.
VILLE. On se todellakin paha paikka tämä tässä.
SANNA. On, taivas nähköön. Mutta oli se hyvä, että Ville tuli. Ville
kai saa tämän asian pian selvitetyksi.
VILLE. No, se laukeaa kuin vetosolmu, jos minä vain rupean tässä
Asariaksen ja Sannan välillä puhemiehenä oikein tosissani toimimaan.
SANNA. No, sitten aukeaa onnen taivas vihdoin orvollekin. (Taputtelee
Villeä mielihyvillään.) Jos luonnistuu kaikki hyvin, niin kyllä Ville
palttinapaitoja saa — (kuiskaten) tusinan lupaan.
VILLE. Eiköpähän luonnistu, jos Sanna vain antaa minun yksin toimia.
SANNA. No, en pistä sakarisormeanikaan siihen väliin.
VILLE. Mutta yksi on vielä ehto.
SANNA. No?
VILLE. Että saan sen Saurénskankin Santran asiat hoitaa Sannan niihin
puuttumatta.
SANNA. Vaikka Ville sitä nuijalla päähän löisi, niin en apuun juokse.
VILLE. No, kyliä sitten hyvä tulee.
SANNA. Jestas sentään, mikä ilon päivä minulle on tulossa. Ja mikä
parku ja porina kateellisten kielien koko pitäjässä. (Taputtelee,
melkein halailee Villeä.)
VILLE. Kuupa vain minun henkeni siitä porusta säästyisi!
SANNA. No siitä minä kyllä vuorostani huolen pidän, Ville hyvä. Ei
minunkaan kieleni ole kitalakeen kiinni kasvanut.
VILLE. Ei ole, ei, sen minä kyliä jo tunnen. — (Ikkunaan vilkaisten.)
Mutta kenenkäs helmoja tuolla pihalla hulmuaa?
SANNA (katsahtaen pihalle). Näetsen! Siinä se pakana taas on.
VILLE. Santrako, vai?
SANNA. Se sama etana.
VILLE. No, antaa sen nyt heti tulla puhemiehen puheille. Kyllä minä
senkin pehmitän.
SANNA. Mutta minnekäs minä? (Hätääntyen.) Nousenkohan tuonne uunin
päälle kuuntelemaan, mitä se aikoo Villelle valehdella.
VILLE. Sanna jättää nyt meidät tänne vain kahden kesken ja menee
etsimään Asariasta metsästä. Miesparka uhkaili jo surussaan mennä
hirteen.
SANNA. Voi sitä helläsydämistä miestä! Ei Ville usko, kuinka kultainen
sydän sillä pojalla on.
VILLE. Menee nyt vain. Santra näkyy Asariasta etsivän pihalla hänkin.
SANNA. Menen, menen. Mutta piiloudun tuonne peräkamariin, että Santra
ehtii tulla tänne.
VILLE. Pian sitten! Santra jo tänne pälyilee — tänne on tulossa.