VILLE. Sitäkö varten se siinä on?
ASARIAS. Sitä. Sitä varten justiinsa.
VILLE. Ja mistä syystä sitä nyt niin pitkällä ollaan?
ASARIAS. Vielä häntä kysyt, Ville?
VILLE. Kah! Tiedänhän minä, että kuukauden ajan olet jo leskimiehenä
ollut, mutta —
ASARIAS. Orpo olen, täysi orpo, Ville. Tuokin tuossa (osoittaa
kätkyettä) tyhjänä seisoo. (Pyyhkii kyynelkarpaloita silmistään.)
VILLE. — mutta eihän iankaiken sureminenkaan auta.
ASARIAS. Ei auta, ei, tiedänhän minä sen. (On nostaa kauhean itkun
möläkän, mutia tukehduttaa sen painamalla päänsä pöytää vastaan.) Mutta
kovaa tämä on, kovaa, Ville.
VILLE (nousten ja mennen Asariaksen viereen istumaan). Kovaa, kovaa on,
kun kuolivat sinulta molemmat yht'aikaa.
ASARIAS. Yhdessä rytäkässä menivät Kaisa ja Sirkka. Sirkaksi, näet,
olin minä jo hätäkasteessa tytön ristinyt. Mutta nyt on tuo kätkytkin
tuossa, jonka niin hyvillä mielin Kaisan turvotessa valmistin, tyhjä.
Lapsivuoteeseen se Kaisa kuoli, ja sitten kuolema vei mukanaan
lapsemmekin.
VILLE. Jota olit niin hartaalla mielin viitisen vuotta odottanut.
ASARIAS. Niin, ajatteles! Niin odotin ja toivoin, että Kaisaankin jo
suutuin ja kyllästyin, kun ei se aikaisemmin saanut sitä tehdyksi.
VILLE. Jopa eroonkin pyrit ja minun kanssani eukkojen vaihtokauppaa
hommasit. Muistatkos?
ASARIAS. Ei puhuta siitä, Ville! Tämä kai nyt on sitä taivaan kostoa
siitä minun kevytmielisyydestäni.
VILLE. Ei puhuta. Ei pidä leikkiä vakavilla asioilla! — Mutta jospa
olisit saanut edes sen Sirkkasi pitää.
ASARIAS. Jospa olisin. Nyt ei ole ketä keikutella, ei ketään, Ville.
VILLE. No, eihän nyt maailma vielä ole ihan tyhjäksi käynyt.
ASARIAS. Eipä, ei. Olethan sinäkin tässä, Ville, minua lohduttamassa.
(Innostuksen puuskassa.) Saanhan minä edes sinua halailla? Paremman
puutteessa?
VILLE (loitoten hänestä). Älä nyt hiidessä! Yksilahkeisiahan minä
tarkoitin. Niistä kyllä ei vielä maailmassa puutetta ole.
ASARIAS. Ettäkö —?
VILLE. Niin — että voithan sinä vielä uusiinkin naimisiin mennä. Voit
saada sekä rikkaan että rakkaan — ehkä yhtä rakkaan kuin Kaisa sinulle
oli.
ASARIAS (loitoten Villestä). Ei, Ville, ei. Älä johdata minua
kiusaukseen!
VILLE. Kuinka niin? Olithan sinä ennen, tuota noin, hyvinkin perso
siinä suhteessa.
ASARIAS. Mutta nyt ininä olen Kaisalle uskollinen kuolemaan asti.
VILLE. Onpas mielesi sitten kovin muuttunut.
ASARIAS. On — muuttunut se on. Minä olen saanut akkaväestä kyllikseni.
VILLE. Ähäs! Kukas sen olisi uskonut?
ASARIAS. Sinä, Ville, näet, et sitä ymmärrä. Sinä olet onnenpoika,
onnen potkaisema poika. Sinulla on mitä herttaisin eukko maailmassa —
oikeastaan hänen olisi pitänyt olla minun, niinkuin muistat — ja sitten
sinulla on yksi ja puoli tusinaa lapsia.
VILLE. Älä nyt hiidessä! Seitsemän niitä vain on — jos semmoistakaan
lukua voi onnena pitää.
ASARIAS. Niinpä niin: yks' on yks' ja kuus' on puoli tusinaa, Eikö
sitten seitsemän ole sama kuin yks' ja puoli tusinaa?
VILLE. Katsos peeveliä! Sinustapa on tullut ylen viisas mies ja
suuroppihut. — Vaan, näetsen, minullapa on lisäksi vielä Annini
äitipuolikin, jota sanon anopiksi. Ja se ei ole mikään onnen potkaus,
että semmoinen on taloon päässyt.
ASARIAS. Saattaa tuo olla. En ole koskaan sammakon mätiä syönyt.
VILLE. Et ole, et. Mutta tarpeen tullessa voin sitä sinulle
maistiaisiksi tuoda.
ASARIAS. Sanoinhan, että olen akkaväestä jo kyllikseni saanut. — Jospa
äitini edes olisi vielä ollut elossa. Häntä olisin pitänyt talon
naisväen hommia hoitelemassa. Mutta hänkin otti ja kuoli. Vieläpä
ennenkuin Kaisa kantamaan läksi. Muusta akkaväestä en huoli, en.
VILLE. No, kah! Eipä sitten sulla pitäisi liikoja surujakaan olla.
ASARIAS. Niistäpä noista akoista se nyt suru ja vastus vasta lähtikin.
VILLE. Jo minä nyt jotakin kuulen. Ettäkö millä pelin?
ASARIAS. Kun ne väkisin taloon tuppautuvat.
VILLE. Ihanko viereen?
ASARIAS. Melkein pakolla tahtovat papin pakinoille viedä.
VILLE. No jo nyt sain lystin kuulla. Leskimiestä riiailevat. Pyrkivät
tietenkin suoraa päätä Pölläsen emännäksi?
ASARIAS. Jospa sitten vielä oikeita olisivat.
VILLE. Yhä vain lystimmäksi alkaa juoni käydä. Keitähän nuo sitten ovat?
ASARIAS (vilkastuen). Pistä tupakaksi, Ville!
VILLE. Pistän, pistän, Asarias. Ja nyt olen yhtenä korvana. (Alkavat
tupruttaa.)
ASARIAS. Minnekäs se jäikään?
VILLE. Siihen, siihen uuteen emäntäväkeen. Jokos se Tossavaisen Sanna,
joka täällä on siivoamassa ja lypsämässä käynyt, todenperään on alkanut
kosiskella sinua?
ASARIAS. Sehän se tuo, pattijalka, niin pehmeänä ja lipeäkielisenä
kiemurtelee, että oikein ilettää. Puolen vuosisadan vanha ja ontuva!
Kissakin sitä pakoon juoksee. Ettäkö se sitten Kaisan paikalle, oman
Kaisani, joka oli kuin taivaan enkeli tämän marakatin rinnalla?
VILLE. No, sen rotakollan alle minäkin puumerkkiin panen. Mutta kukas
se toinen sitten on?
ASARIAS. Toinen yhtä hyvä. Saurénskan Santra.
VILLE. Sekö tihrusilmä kyttyräselkäinen, jolla on könkkänenä kuin
juutalaisella ja —
ASARIAS. Se, se! Kenen lie tielle tiputtama. Ja ne ne nyt kilvan täällä
juoksevat.
VILLE. No; jo, miesparka, olet piehkinässä pahemmassakin.
ASARIAS. Enkä muuta kaipaa kuin neuvoa miten heistä eroon päästä.
VILLE. Minäpä tiedän neuvon.
ASARIAS. Häh?!
VILLE. Anna tulla vielä useammankin! Ja vie sitten kaikki samalla
kertaa pappilaan!
ASARIAS. Ettäkö vielä pappilaan? Hirteen menen niinkuin olen aikonut —
muuta neuvoa minulla ei ole.
SANNA (ontuva, suulas, kiemaileva keski-ikäinen nainen kurkistaa sisään
ovesta). Päivää! Täällähän sitä ollaan. Mutta onhan täällä, näämmä,
vieraskin. (Tulee tupaan.)
ASARIAS. Siinäkö se Sanna taas?
SANNA (kättelee). Taas, taas! Mitenkäs muuten?
ASARIAS. Ja tulee kuin varas yöllä!
SANNA. Kuin talon oma väki ainakin, eihän toki muuten. (Katselee Villeä
ja ojentaa kätensä.) Mistäs kaukaa —? Mutta kah, tunnonhan minä:
Villehän se on, Ville Vilkki. (Kättelee.)
VILLE. Vehmasmäeltä, niin. Terveisiä vain sieltä.
SANNA (puolikovaa Asariakselle). Laitanko minä kahvit?
ASARIAS. Laita ennemmin luus'!
SANNA (ei ole vastauksesta millänsäkään). Hyvä on! No, ei sitten.
(Villelle.) Mutta täällähän taidettiin salaisuuksia haastella? Jokohan
tulin sopimattomaan aikaan?
VILLE. Ei minun puolestani.
ASARIAS (äkeissään kätkyttä keinutellen). Milloinkas se akkaväki
sopivaan aikaan tulee?
SANNA. Aina, Asarias kulta, aina. (Villelle.) Mutta milläs asioilla
Ville täälläpäin liikkuu?
VILLE. Samoilla kuin nuorempanakin: Asariaksen asioilla — puhemiehenä.
SANNA. Asa — —? Mitä minä kuulen? Ei, mutta ihan minua alkaa
pyörryttää. Täytyy istua oikein. (Istuutuu ja pyyhkii silmiään röijyn
helmalla.)
ASARIAS. Kuule, Ville. Anna olla nyt! Tästä on leikki kaukana.
VILLE. Niin onkin. Minulla olisi sinulle vähän kahden kesken
haasteltavaa. (Sannalle.) Eiköhän emäntä olisi niin hyvä ja toisi
minulle pikkuisen piimää — kahvin sijasta. Sopii samalla ohimoitaan
kaivolla kostutella, niin menee pyörtymys ohi.
SANNA. Emäntä? No, kiitoksia! Oikein kauniilta jo kuuluukin.
(Mennessään ulos.) Paikalla, paikalla tuon. (Poistuu.)
ASARIAS. Minä lähden suoraa päätä kuusen oksaan, ellet jo lopeta.
VILLE. Ole nyt ihan huoleti! Minä hoidan tästä lähin asiasi ja
haihdutan surusi, että noista akoista pääset. Tilasi on minulle nyt
selvä enempää selvittämättäsi. Ja lopun minä selvitän kaikkien mieliksi.
ASARIAS. Kyllä minä sinun metkusi vanhastaan tunnen. Vielä umpikujaan
ajat.
VILLE. Ulos sinut siitä vien. Luota minuun vain. (Vilkaisten ikkunaan.)
Tuossapa piimää jo tuodaankin. Mene sinä nyt pellolle ja jätä minut
Sannan kanssa kahden.
ASARIAS. Menen kun menenkin. Ja saat hänet pitää vaikka ainiaaksi.
(Menee, siepaten nuoran pöydältä mukaansa.)
SANNA (Tulee ovessa vastaan). Herra Jesta! Ulosko Asarias kulta
meneekin?
ASARIAS (mörähtäen ulkona ovesta). Voi sun paratiisin kyykäärmettä!
SANNA (Villelle). Tässä on, Ville hyvä, tässä, tässä!
VILLE (ottaa tuopin ja juo). Kiitos! — On sillä emännällä täällä hyvää
piimää.
SANNA (hyvillään). Voi, voi, tuota Villeä, kun oikein emännäksi
karahtieraa. (Istuutuu Villen viereen.)
VILLE. Emäntänähän Sanna täällä näkyy touhuavan.
SANNA. Pitäähän tuota Asarias kultaa talouden hommissa vähän auttaa,
kun se Kaisan kuoltua akattomaksi jäi.
VILLE. Eikö muuta? Taloudenko hommissa vain?
SANNA. Niissä, niissä. Missä muussa?
VILLE, No, ei sitten taida oikeaksi emännäksi pääsy taloon vielä aivan
lähellä olla?
SANNA. Kuka siltä Asariakselta oikein selvän saa. Kiltti ja hyvähän se
on, mutta ei se saa sitä viimeistä sanaa oikein suustaan.
VILLE. Mutta toiveita mahtaa Sannalla kuitenkin hyviä olla?
SANNA. Välistä on, välistä ei. En saa miehestä tolkkua.
VILLE. Vai niin on hullusti?
SANNA. Niin on, että oikein sydäntä kouristaa. Mutta mitäs minä hupsu,
Villelle tässä salaisuuksiani kerron? Ihan jonkin joutavia kieli
rupattelee.
VILLE. Niitähän kuulemaan minä olen tänne tullutkin.
SANNA. Sus siunaa! Nythän minä muistan: puhemieheksihän Ville taannoin
sanoi tänne tulleensa.
VILLE, Niin sanoin, ja niin se onkin.