VILLE (yksin). No, kyllä tästä nyt lysti lähtee. (Näpäyttää, hetken
mietittyään, sormiaan.) Viedään akat pappilaan. Vanha Saxhäcki heidät
kyllä löylyttää tulella ja tulikivellä.
SANTRA (tulee selin sisään; tihrusilmäinen, kumara-, melkein
kyttyräselkäinen, hartiat vinot, mustiin puettu, kädessä nenäliinaan
kääritty virsikirja; puhuu harvaan ja hurskaalla äänellä). Ai,
vierashan täällä onkin. Luulin, että isäntä on yksin kotona.
VILLE. Ei ole isäntä sisällä. Mutta kaipa hän kohta tulee. Häntä odotan
minäkin.
SANTRA. Silmät on mulla kovin heikot — eivät ota oikein tunteakseen.
(Ojentaa kättä.) Mutta saattanee tuota tervehtiä?
VILLE (kätellen). Terveeksi Ville Vilkki minä olen — Vehmasmäeltä.
SANTRA. No, jo nyt on jotakin! Paljon olen kuullut puhuttavan. Oikein
oli hyvä, että näin satuin minäkin kerran tapaamaan. (Istuutuu.)
VILLE. Paljon olen minäkin Saurénskan Santrasta kuullut puhuttavan.
SANTRA. Parjaavat enimmäkseen pahat kielet.
VILLE. Hyvää vain olen minä kuullut. Varsinkin kauniista lauluäänestä
ja suuresta hurskaudesta. Joka pyhä, kuulemma, kirkossa käy?
SANTRA. No, se ei ole parjausta. Ja onhan tuota Jumala vähän ääntäkin
antanut.
VILLE. Olen sen minäkin kirkossa kuullut. Emäntä kai se on, joka
välistä lukkarinkin äänen ylittää?
SANTRA. Emäntä?! Mitä te sanoitte? Ette suinkaan minua sillä meinannut?
En minä tässä talossa emäntä ole.
VILLE. Mutta mitä ei vielä ole, siksi voi kohta tulla.
SANTRA. Siinä sitä jo saattaa olla sekä parjausta että tottakin.
Parjausta sentähden, että käyn täällä talon isäntää vähän virsillä
lohduttelemassa.
VILLE. Ja vähän talouden asioissa samalla auttamassa. Siitä kai se
emännän nimi sitten lähtöisin lieneekin?
SANTRA. En kiellä taivaan edessä totuutta koskaan. Ja lähimmäistäänhän
on käsketty rakastamaan aina yhtä paljon kuin itseään.
VILLE. No, siinä Santra tekee ihan sananmukaisesti, varsinkin kun on
niin säälittävä ja rakkauden tarpeessa oleva lähimmäinen kuin tämä
Pölläsen Asarias on.
SANTRA. No, nyt vasta minä kuulin oikein hyvän ihmisen puhetta.
VILLE. Ja minä ymmärtäväisen ihmisen tapasin. Kun näkee edessään
surevan leskimiehen ja koettaa häntä rakkaudella lohduttaa, niin se on
jo ihan elämänsä uhraamista ystävänsä tähden.
SANTRA. Ihan minua itkettävät noin kauniit sanat. (Pyyhkii
kyyneleitään.)
VILLE. Ja jos vielä semmoisen miehen emännäksi ja aviopuolisoksi
antautuu, niin se on tämän matoisen maailman aineellisen ja synnillisen
rakkauden korkein huippu.
SANTRA. No, vaikka siihenkin olisi minun sydänraukkani valmis!
VILLE. Missäpäs siihen este olisi? Sitä kai semmoista sydämen hellyyttä
ja uhrautuvaisuutta se tämän talon isäntä juuri nyt kaipaa?
SANTRA (huoahtaen). Siltähän se vähän tuntuu.
VILLE. Vai tuntuu? Mutta eikös se ole sitä vielä oikein puheiksi
ottanut?
SANTRA. Ei. Välttelee, välttelee, ihan kuin kainostelisi.
VILLE. No, on se ujo vielä vanhanakin, Asarias parka.
SANTRA. Ujoko vai mikä, en tiedä. Vai yrittäisiköhän sitä joku
toinenkin saada verkkoihinsa kiedotuksi?
VILLE. Vai on siinä semmoista peliä mukana?
SANTRA (kuiskaten). Se Tossavaisen linkkujalka Sannahan se täällä joka
päivä käy sen miesparan päätä pyörittelemässä.
VILLE. Vai se se?
SANTRA. Mutta ei saa, Ville hyvä, puhua kellekään.
VILLE. Vielä häntä. En ole niinä miehinänikään tässä jutussa. Mutta
pitäisi siltä Asariakselta sitten jo saada selvä meininki tietoonsa.
SANTRA. Pitäisipä kyllä. Ja sitähän minä käyn täällä yhtä mittaa
koettamassa.
VILLE. Vaan ei hiisku?
SANTRA. Ei. Laulaa vain minun kanssani hartaasti, mutta ei laske
kertaakaan kättään polvilleni, ei taputtele eikä muutakaan.
VILLE. Kas, vieroopas se! Ja noin on herttainen tokka vieressä, ihan
käden ylettyvissä! Ei tarvitsisi muuta kuin koppaisi vain syliinsä ja
kiikuttelisi polvillaan.
SANTRA. (huoahtaa syvään, luoden silmänsä taivaaseen päin).
VILLE. Eikä ole mitään pakottavaa syytä, joka teidät vaatisi pappilaan
menemään?
SANTRA (jälleen huoahtaen). Ei ole, ei.
VILLE, Oikein minun teitä jo sääliksi käy. Eipä siis auttane muu kuin
että minä tarjoudun puhemieheksi.
SANTRA. Mitä minä kuulen? (Ihastuen kovin.) Oikein sydän nousee
kurkkuun pelkästä ilosta. Laulanko minä jo »Koko maailm' iloit' mahtaa?»
VILLE. Ei ihan vielä. En varmasti lupaa mitään.. Mutta parastani koetan
joka tapauksessa.
SANTRA. Koettakaa, koettakaa, kultaseni! Minulla on kirstun pohjalla
muutamia seteleitä. Ne lupaan vaivoista ja vehnäskahvit aina kun Ville
talossa käy, jos vain kaikki luonnistuu.
VILLE. Kiitoksia vain etukäteen.
SANTRA. Mutta pahin paikka se on sen Sannan kanssa. Se olisi ihan
ensimmäiseksi saatava pelistä pois.
VILLE. No, eiköhän sitä saada yhteisvoimin.
SANTRA. Että millä viisiä?
VILLE. Tehän, naiset, olette itse kovin kekseliäitä. Santra miettii
parhaimman keinon ja ilmoittaa, sen sitten minulle kahden kesken.
SANTRA (huoahtaen taas). Kunpa tulisi apu ylhäältä.
VILLE. Alhaalta — tuolta sammumattomasta tulesta — ne parhaat keinot
pahalle aina löytyvät.
SANTRA (painaen päätään molemmin käsin). Tämä on sitä hyvän ja pahan
ikuista taistelua. Ihan minulle jo nousee hiki päähän.
VILLE. Niin minullekin — siitä suuresta vastuusta, jonka näin päälleni
otan.
SANNA (tulee). Ei; en löydä miestä mistään. (Teeskennellysti.) Kah,
muitahan täällä onkin! (Nyökäyttää hyvin koppavasti päätään Santraan
päin.)
SANTRA (tekee hyvin armollisen päännyökkäyksen hänkin ja kääntää
kasvonsa pois). Muita tänne todellakin näkyy tulevan.
VILLE. Vai ei isäntää näy? Kyllä minun sitten täytyy lähteä häntä
todenperään metsästä etsimään. Emännät kai odottavat täällä sen aikaa?
SANNA (vihjaten Santraan päin). Toinen saisi lähteä täältä pois.
SANTRA (vihjaten Sannaan päin). Turhaan se tänne on tullutkin.
VILLE. Meillä kyllä vielä riittää puheenaihetta emäntien kanssa, niin
että — (Pujahtaa ulos.)
SANNA ja SANTRA (jäävät istumaan toinen toiselle, toinen toiselle
seinustalle; pitkähkö äänettömyys, mutta äkäisiä silmänmuljauksia
kummaltakin puolen).
SANTRA (ottaa esille virsikirjansa ja selailee sitä ikäänkuin etsien
sopivaa virttä laulaakseen).
SANNA (puolikovaa itsekseen). Joko tuo todenperään taas rupee
hoilottamaan?!
SANTRA (vastaa samoin, mutia kuin omille ajatuksilleen). Mikäs estäisi,
mikäs estäisi?
SANNA (edelleen kuin itsekseen). Minäpä käyn kahvia keittämään. (Nousee
ja menee uunin luo puuhaamaan.)
SANTRA (puhuu jälleen edelliselle, mutta ikäänkuin itsekseen). Ei ole
pyydetty, saatikka käsketty.
SANNA (hermostuen). Ei tätä kaikille tarjotakaan.
SANTRA (myöskin rauhattomana paikallaan). Ei ole vielä uutta emäntää
taloon otettu.
SANNA. Mutta kohta otetaan.
SANTRA. Kohta, kohta, hyvin kohta! (Melkein mielihyvillään härnäten.)
Ihan se jo tulossa on.
SANNA (samoin). Mitäs jos jo tuvassakin olisi?
SANTRA (samoin). Ja paikallaankin jo istuisi?
SANNA (ällistyen ja kiukustuen). Häh?
SANTRA (levollisesti). Sanoin vain, että ehkä se täällä jo
paikallaankin istuu.
SANNA (tuijottaa kotvan Santraan ja purskahtaa sitten äänekkääseen,
pitkään, mutta vihaiselta kuulostavaan nauruun, jota lopulta
hillitäkseen istuutuu entiselle paikalleen). No, jo minä jotakin
kuulin, jo minä jotakin kuulin! Ettäkö puoiihassut körttiläisetkin
naimisiin joutuisivat? Olisi piru silloin todenperään jo voitolla tässä
maailmassa ja tässä seurakunnassa, varsinkin tässä Torasalon kylässä.
SANTRA (mielihyvillään siitä, että on saanut Sannan kiukustumaan).
Minäpä en olekaan pirulle täällä virsiä veisannut.
SANNA (hypähtäen ylös). Nyt minä jo nousen.
SANTRA (edelleen levollisesti). Sopii samalla mennä pellollekin.
SANNA (osoittaen ovea kohti). Tuosta on viisi hirttä poikki sinullekin,
senkin — — —
SANTRA. Et ole täällä käskijänä.
SANNA (polkien jalkaansa). Vai joko minä tukkaasi tartun?
SANTRA. Kynnet on minullakin.
SANNA (on jo juosta yli lattian, mutta hillitset itseään ja palaa
paikalleen). En viitsi mokomassa tunkiossa näppiäni liata.
SANTRA (joka on noussut seisomaan ikäänkuin puolustautuakseen). Parasta
mennäkin ensin kaivolle niitä pesemään ennenkuin minuun kajoaa.
SANNA (kuiskaten, kähisten). On siinä pirussa sisua!
SANTRA (tyynesti vihjaten). On siinä, on siinä! Pirussa on aina sisua.
Ja sitä kun palvelee, niin kyllä sisu kasvaa.
SANNA. Joko taaskin?
SANTRA. Jo, nään mä, jo. Mutta kun Jumalaa palvelee, niin sisu vähenee.
SANNA. Ole saarnaamatta, mokomakin tekopyhä. Itsestään paha pappi
pauhaa. Sietäisi tuota sinun yhä paremmin Jumalaa palvella, niin
vähenisi ainainen kiusantekosi.
SANTRA. Minä koetan sitä joka päivä, ja siksipä minulle menestystä
ylhäältä suodaankin.
SANNA. Menestystä?
SANTRA. Niin, niin: menestystä.
SANNA (hämmästyen vihjauksesta). Mistä ja missä?
SANTRA. Täällä, täällä.
SANNA. Missä — täällä?
SANTRA (alkaen mielihyvillään ja liirutellen veisata virttä »Jo joutui
armas aika» j.n.e.).
SANNA (jälleen kiukustuen). Herra Isä, sen ääntä ja laulua. (Alkaa
kiusaa tehden laulaa »Kultani kukkuu».)
ASARIAS (ilmestyy hetkisen kuluttua ovelle hirttonuora kaulassa).
VILLE (joka pitää nuoran päästä kiinni, päästää sen irti ja jää
eteiseen).
ASARIAS (astuu tupaani). Mikä helvetin möly täällä on? (Laulu lakkaa
äkkiä.)
SANNA (kielevästi Santraan päin). Tuohan se tuossa mölyää, isäntä hyvä,
se eikä kukaan muu.
SANTRA. Itsehän se alkoi Jumalan sanaa pilkata, kun minä laulamaan
rupesin. Uskoo minua nyt, Asarias kulta.
SANNA (syrjään). Kes, kes, mikä mielinkielinen! Ja oikein »Asarias
kulta»!
ASARIAS. Riita pois jo! Ja minunko taloon on jäätävä vai teidän?
Yhdessä emme sovi täällä kaikki kolme olemaan.
SANTRA (nöyrästi). Minä lähden, Asarias kulta, minä. Riitaa en halua.
ASARIAS. Se on ainakin kauniisti sanottu ja tehty.
SANNA (syrjään). Ihan on pelkkää siirappia, koko lintu!
SANTRA (Sannaan päin). Ja jos tuo paremmin sopii tänne jäämään, niin
jääköön! (Asariasta taputellen.) Jääköön, Asarias kulta!
SANNA (koppavasti). Jääkin, kun jätetään eikä noin vain pellolle ajeta,
hah-hah-hah!
SANTRA (Asariakselle), Eihän minua ajeta, ei? Nöyrästi lähden, Asarias
kulta, lepyttääkseni vain.
SANNA (huoahtaen). Sus siunatkoon sitä käärmettä!
ASARIAS. So, so! Joko alkaa taas?
SANTRA, Ei ala, Asarias kulta, ei ala! Minä lähden, lähden, lähden.
SANNA. Ja pysykin sillä tiellä.
SANTRA. Kunnes takaisin tulen. Tulen, tulen.
SANNA, Jos sisään päästetään.
SANTRA. Hyvästi nyt, Asarias kulta! (Kättelee.) Asarias kulta kyliä
sisään päästää, minä tiedän sen. (Mennessään.) Ja sitten taas yhdessä
lauletaan, kun tulen. Tulen, tulen. (Poistuu.)
ASARIAS (joka aina väliin on jotakin kuulumatonta mörähdellyt, istuutuu
penkille pöydän taakse). On siinä Santrassa ainakin hyvä esimerkki
ihmissydämen nöyryydestä.
SANNA (joka Santran lähtiessä koko ajan on käsiään hykerrellyt). On,
on, jos kavaluus on nöyryyttä.
ASARIAS. Kavaluutta sitten kyllä akkaväessä on jos missäkin hahmossa
samoin kuin kateuttakin.
SANNA. Vai niin, vai niin? Jo minä sitten yskän ymmärrän.
ASARIAS. Hyvä on, että sen ymmärtää.
SANNA (nyrpeillään, ikäänkuin lähtöä tehden, mutta malttaa mielensä).
Keitetäänköhän isännälle kahvi?
ASARIAS. Ei keitetä.
SANNA. Eikä vieraallekaan?
ASARIAS. Ei kellekään.
SANNA (hetken kummissaan katseltuaan Asariasta). Sitten joutanen
ininäkin lähtemään.
ASARIAS. Mitenkä vain.
SANNA (kuin edellä). Taidanpa todenperään nyt jo saada toivottaa
isännälle onnea?
ASARIAS (töllistäen Sannaan). Häh?
SANNA (vitkastellen), Niin, älkää panko pahaksi, mutta siltä se tuon
käärmeen suusta äsken kuului.
ASARIAS (ponnahtaa ylös, lyöden kämmenensä pöytään). Että mikä kuului?
SANNA (ilkeästi). Sitähän se vain näkyi tuo Saurénskan jäte kehaisevan,
että — — —
ASARIAS. Että — puhu suus puhtaaksi, taikka sieppaan hangon!
SANNA (tokaisee), — että hänestä tulee tämän talon emäntä.
ASARIAS (miettii kotvasen tuijottaen Sannaan). Entäs jos sitten
tuleekin?
SANNA. Jas-soo?! No, nyt minä sen kuulin ja isännän omasta suusta.
Sitten minulla täällä ei ole enää mitään tekemistä. (Pyörähtää ovelle.)
Hyvästi vain!
VILLE (töytää ovella häntä vastaan). Kas! Ihan suuhuni tuppaa. Mihinkäs
niin kiire?
SANNA. Pois, pois!