Ensimmäinen kohtaus.
Ardennien metsä.
(Rosalinda, Celia ja Jaques tulevat.)
JAQUES.
Kuules, soma nuorukainen, saanko sinuun lähemmin tutustua?
ROSALINDA.
Sanovat, että olette synkkämielinen herra.
JAQUES.
Niin olenkin; se on enemmän mieleistäni kuin nauraminen.
ROSALINDA.
Ne, jotka toisessa tai toisessa liioittelevat, ovat inhottavia räiviä ja
joutuvat kaikenlaisen moitteen alaisiksi pahemmin kuin juomarit.
JAQUES.
Mutta hyvä on olla juro ja puhumaton.
ROSALINDA.
Siis on hyvä olla pölkky.
JAQUES.
Minussa ei ole oppineen synkkämielisyyttä, joka on kilvoittelua; eikä
soittotaiteilijan, joka on haaveilua; eikä hovimiehen, joka on ylpeyttä;
eikä soturin, joka on kunnianhimoa; eikä lakimiehen, joka on oveluutta;
eikä naisen, joka on turhamaisuutta; eikä rakastajan, joka on kaikkia
näitä yhteensä; vaan minun raskasmielisyyteni on minun omaani,
monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista
kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden
tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen
surunvoittoisuuteen.
ROSALINDA.
Vai matkailija! Toden totta, teillä on suuri syy olla surunvoittoinen.
Varon että olette myynyt omat maanne, katsellaksenne muiden maita. Ken on
paljon nähnyt eikä mitään omista, sillä on silmät rikkaat ja kädet
köyhät.
JAQUES.
Mutta minä olen saanut kokemusta.
ROSALINDA.
Ja kokemuksenne tekee teidät surunvoittoiseksi. Ennemmin minä pitäisin
narria, joka tekee minut iloiseksi, kuin kokemusta, joka tekee minut
surulliseksi. Ja sitten vielä matkustella mokoman takia!
(Orlando tulee.)
ORLANDO.
Iloa, rauhaa, rakas Rosalinda!
JAQUES.
Jääkää Jumalan haltuun, jos aiotte puhua runoa.
(Menee.)
ROSALINDA.
Hyvästi, herra matkailija! Muistakaa vain sammaltaa ja käydä ulkomaan
vaatteissa, halventaa kaikkia oman maan hyviä puolia, olla riidoin
syntyperänne kanssa, ja morkata Jumalaa siitä, että on tehnyt teidät
semmoiseksi kuin olette; muuten tuskin uskon, että olette gondolissa
uinut.[11] -- No, Orlando, missä te olette ollut koko tämän ajan? Tekö
rakastaja? -- Jos vielä kerran teette minulle tällaiset kepposet, niin
älkää enää koskaan tulko silmäini eteen.
ORLANDO.
Rakas Rosalinda, enhän tule tuntiakaan myöhemmin kuin lupasin.
ROSALINDA.
Rakastajako unohtaa lupauksensa kokonaisen tunnin! Joka jakaa minuutin
tuhanteen osaan ja laiminlyö vain yhden tuhannesosan osankaan minuutista
lemmenseikoissa, hänestä voi sanoa, että Cupido on häntä olalle
taputellut, mutta sydän on eheä, siitä vastaan.
ORLANDO.
Anteeksi, rakas Rosalinda!
ROSALINDA.
Jos olette näin myöhästelevä, niin älkää enää tulko silmieni eteen; yhtä
hyvin näkisin, että raakku minua kosisi.
ORLANDO.
Raakku?
ROSALINDA.
Niin, raakku; sillä vaikka se tulee hitaasti, niin se kantaa päänsä
päällä kotansa, joka luullakseni on parempi leskeneläke, kuin minkä te
voitte vaimollenne antaa. Sitä paitsi se tuo kohtalonsa mukanaan.
ORLANDO.
Mikä se?
ROSALINDA.
He, sarvet; joista mokomista te muuten saatte kiittää vaimojanne; mutta
sillä on onnenosansa valmiiksi varustettuna, ja se torjuu sillä
parjaukset vaimostaan.
ORLANDO.
Siveys ei ole mikään sarviseppä, ja minun Rosalindani on siveä.
ROSALINDA.
Ja minä olen se teidän Rosalindanne.
ORLANDO.
Hän suvaitsee sinua siksi kutsua; mutta hänellä on toinen Rosalinda,
joka on paremmannäköinen kuin sinä.
ROSALINDA.
Tulkaa, kosikaa minua, kosikaa minua; olen nyt pyhäpäivä tuulella ja
voisin ehkä antaa lupauksen. -- Mitä sanoisitte minulle nyt, jos minä
olisin teidän oikea, oikea Rosalindanne?
ORLANDO.
Suutelisin teitä, ennenkuin mitään sanoisin.
ROSALINDA.
Ei, parempi olisi ensin puhua; ja kun joudutte neuvottomaksi aineen
puutteesta, silloin sopisi suudella. Oikein hyvät puhujat, kun joutuvat
hämille, rupeavat rykimään; ja kun rakastajilta puuttuu -- josta Jumala
varjelkoon! -- puheenaihetta, niin on sopivin keino suudella.
ORLANDO.
Entä jos suudelma kielletään?
ROSALINDA.
Silloin on pakko sitä pyytää, ja näin syntyy uutta puheenainetta.
ORLANDO.
Kukapa voisi hämille joutua oman rakastettunsa edessä?
ROSALINDA.
Varmaan tekin, jos minä olisin rakastettunne; muuten voisin luulla, että
siveyteni on vahvempi kuin älyni. Enkö minä ole teidän Rosalindanne?
ORLANDO.
Minua huvittaa kutsua teitä siksi, koska mielelläni tahdon hänestä
puhua.
ROSALINDA.
Hyvä, hänen persoonassaan minä sanon: en huoli teistä.
ORLANDO.
Silloin minä omassa persoonassani kuolen.
ROSALINDA.
Älkää millään muotoa; tehkää se asiamiehen kautta. Tämä poloinen maailma
on jo lähes kuusituhatta vuotta vanha, ja koko sillä ajalla ei ole vielä
kukaan kuollut omassa persoonassaan, _videlicet_ rakkaudesta.
Troilukselta murskasi kreikkalainen nuija aivot; kuitenkin hän teki mitä
voi, kuollakseen jo edeltäpäin, ja hän on yksi niitä rakkauden esikuvia.
Leander, hän olisi elänyt monta herran vuotta, vaikka Hero olikin mennyt
luostariin, jos ei olisi tullut kuuma juhannusyö, sillä poika-parka meni
vain kylpemään Hellespontiin, sai suonenvedon ja hukkui; ja senaikuiset
tyhmät kronikoitsijat päättivät, että syynä oli -- Hero Sestolainen.
Mutta kaikki tämä on pelkkää valetta; ihmisiä on kuollut vähän päästä,
ja madot ovat heidät syöneet, vaan ei rakkaudesta.
ORLANDO.
Minä en soisi, että se oikea Rosalindani olisi samaa mieltä, sillä
vannon, että hänen otsansa rypistyskin tappaisi minut.
ROSALINDA.
Kautta tämän käden! Se ei tappaisi kärpästäkään. Mutta kuulkaa, nyt
tahdon olla teidän Rosalindanne suopeampi-tuulisena; pyytäkää mitä
tahdotte, minä suostun.
ORLANDO.
No, rakasta minua, Rosalinda.
ROSALINDA.
Rakastan oikein: perjantaina ja lauantaina ja joka päivä.
ORLANDO.
Tahdotko minut?
ROSALINDA.
Tahdon, ja kaksikymmentä samanlaista lisäksi.
ORLANDO.
Mitä sanot?
ROSALINDA.
Ettekö te ole hyvä?
ORLANDO.
Toivoakseni olen.
ROSALINDA.
No niin, voiko ihminen saada liiaksi hyvää? -- Kuule, sisko, sinä saat
ruveta papiksi ja vihkiä meidät. -- Antakaa minulle kätenne, Orlando. --
No, mitä sanot, sisko?
ORLANDO.
Olkaa hyvä, vihkikää meidät.
CELIA.
En osaa sanoja.
ROSALINDA.
Ala näin: "Minä kysyn sinulta, Orlando", --
CELIA.
Hyvä, hyvä! -- Minä kysyn sinulta, Orlando, tahdotkos ottaa tämän
Rosalindan aviovaimoksesi?
ORLANDO.
Tahdon.
ROSALINDA.
Niin, mutta koska?
ORLANDO.
He, heti nyt, niin pian kuin hän meidät on vihkinyt.
ROSALINDA.
Siis pitää teidän sanoa: "minä otan sinut, Rosalinda, nyt
aviovaimokseni".
ORLANDO.
Minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni.
ROSALINDA.
Minun pitäisi kysyä lupakirjaanne, mutta yhtä hyvä, -- minä otan sinut,
Orlando, nyt aviomiehekseni. Näin ehtii tyttö ennen pappia, ja, todella,
naisen ajatukset rientävät aina hänen tekojensa edelle.
ORLANDO.
Niin on kaikkien ajatusten laita: niillä on siivet.
ROSALINDA.
Mutta sanokaa, kuinka kauan aiotte hänet pitää, kun olette hänet saanut.
ORLANDO.
Iankaiken ja päivän.
ROSALINDA.
Sanokaa päivän, ja jättäkää pois iankaiken. Ei, ei, Orlando! Miehet ovat
huhtikuuta, kun kosivat, mutta joulukuuta, kun ovat aviossa; tytöt ovat
toukokuuta, kun ovat tyttöjä, mutta taivas muuttuu heti, kun tulevat
vaimoiksi. Minä tulen sinua epäilemään enemmän kuin toukomettinen
naarastaan, olen kirkuvampi kuin papukaija ennen sadetta, uutispersompi
kuin apina ja halukkaampi kuin marakatti; itken tyhjää niinkuin Diana
suihkukaivolla,[12] ja teen sen silloin, kun sinä olet iloisella
tuulella; ja nauran kuin hyeena aina, kun sinä olet nukkumapäällä.
ORLANDO.
Mutta tekeekö minun Rosalindani noin?
ROSALINDA.
Kautta henkeni! Hän tekee niinkuin minä teen.
ORLANDO.
Oo, mutta hän on älykäs.
ROSALINDA.
Ei hänellä muuten olisikaan älyä tehdä niin. Jota älykkäämpi, sitä
oikullisempi. Lukitse ovet naisen älyltä, niin se menee ulos ikkunasta;
sulje se, niin se menee avaimen reiästä; tuki se, niin se lentää savun
kanssa takantorvesta.
ORLANDO.
Mies, jolla olisi noin älymielinen vaimo, voisi sanoa: "Ymmärrys, hoi!
Äly, älä jätä!"
ROSALINDA.
Tuon huudahduksen voisitte säästää siksi, kuin tapaatte vaimonne menossa
naapurinne makuukamariin.
ORLANDO.
Ja mikä äly olisi kyllin älykäs moista puolustamaan?
ROSALINDA.
Sanoisi esimerkiksi, että meni teitä sieltä etsimään. Te ette ikänä
tapaa häntä sanattomana, jos ette tapaa häntä kielettömänä. Oo, se
vaimo, joka ei voi ajaa vikojaan miehensä päähän, älköön koskaan itse
imettäkö lastaan, sillä hän tekee siitä hölmön.
ORLANDO.
Nyt, Rosalinda, jätän sinut kahdeksi tunniksi.
ROSALINDA.
Ah, rakas kultaseni! Kahta tuntia en voi olla ilman sinua.
ORLANDO.
Minun täytyy palvella herttuata päivällispöydässä; mutta kello kaksi
tulen taas luoksesi.
ROSALINDA.
Niin, niin, mene, mene! -- Tiesinhän ennakolta mitä tekisitte; ystäväni
mua varoittivat, ja itsekin ajattelin samaa, -- tuo lipoinen kielenne
lumosi minut, -- olen vain yksi hylätty lisää, ja sitten -- tule,
kuolema! Kello kaksi, niinkö?
ORLANDO.
Niin, rakas Rosalinda.
ROSALINDA.
Kautta kunniani, ja toden perästä, ja niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, ja kaikkien sievien valojen kautta, jotka eivät ole
vaarallisia: jos rikotte rahdunkaan lupauksestanne tai tulette
minuuttiakaan myöhemmin, niin pidän teitä täydellisimpänä valapattona,
petollisimpana rakastajana ja häntä, jota Rosalindaksi sanotte, vähimmin
ansainneena, mitä voisi uskottomien suuresta joukkiosta etsimälläkään
löytää. Siis, varokaa tuomiotani ja pitäkää sananne.
ORLANDO.
Yhtä pyhästi, kun jos todellakin olisit Rosalindani. Hyvästi vain!
ROSALINDA.
Hyvä, aika on se vanha tuomari, joka tutkii kaikki mokomat
rikoksentekijät; ja aika sen siis näyttäköön. Hyvästi!
(Orlando menee.)
CELIA.
Sinä olet lemmenloruillasi kohdastaan halventanut meidän sukupuolta.
Sinulta pitää riisua takki ja housut pään kautta pois, jotta maailma saa
nähdä, mitä lintu on tehnyt omaan pesäänsä.
ROSALINDA.
Oi, serkku, serkku, serkku, pikku sievä serkkuseni! Jos tietäisit,
kuinka monta syltä syvään minä olen lempeen vajonnut! Sitä syvyyttä ei
voi mitata; minun rakkauteni pohja on tutkimaton niinkuin Portugalin
lahden.
CELIA.
Tai pikemmin pohjaton: jota enemmän siihen rakkautta ajat, sitä enemmän
sitä juoksee pois.
ROSALINDA.
Ei, tuo häijy Venuksen äpärä, joka on haaveista tehty, houreista siinnyt
ja hullutuksista syntynyt, tuo sokea poikaveitikka, joka kääntää
kaikkien ihmisten silmät, siksi että hänellä itsellään niitä ei ole, hän
arvioitkoon, kuinka syvään olen lempeen vajonnut. -- Tiedäppäs, Aliena,
en enää voi olla Orlandoa näkemättä. Menen varjoa etsimään ja
huokailemaan siksi, kunnes hän tulee.
CELIA.
Ja minä menen nukkumaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Jaques ja herttuan hovilaisia tulee metsästyspuvussa.)
JAQUES.
Kuka se hirven kaatoi?
1 HOVILAINEN.
Minä, hyvä herra.
JAQUES.
Esittäkäämme hänet herttualle roomalaisena valloittajana; ja hyvin
sopivaa olisi panna hirven sarvet hänen päähänsä voittoseppeleen sijaan.
-- Ettekö osaa, metsästäjä, mitään tilaisuuteen sopivaa laulua?
2 HOVILAINEN.
Osaan kyllä.
JAQUES.
Laulakaa sitten; sillä ei väliä, kuinka se sointuu, kunhan vain syntyy
tarpeeksi melua.
Laulu.
1 ääni. Mik' osa hirvenhiihtäjälle?
2 ääni. Jää talja sekä sarvet hälle.
1 ääni. Hänet kotiin laulakaa.
Äl' äimisty, jos sarvet saat:
Ne vanhastaan on arvokkaat.
Kaikki. Äl' äimisty, jos sarvet saat:
Ne vanhastaan on arvokkaat.
1 ääni. Niiss' isoisäs kulki.
2 ääni. Ja isäsikin julki.
Kaikki. Se sarvi, se sarvi, se hauska sarvi,
Suott' ei sitä kanna miesten parvi.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)
ROSALINDA.
Mitä sanot nyt? Eikö kello jo ole yli kahden? Ja ketään Orlandoa ei näy!
CELIA.
Takaan että hän sulasta lemmestä ja aivojen hämmennyksestä on ottanut
jousensa ja nuolensa ja mennyt pois -- nukkumaan. -- Kas, kuka tuossa
tulee?
(Silvius tulee.)
SILVIUS.
Teit' etsin, kaunis nuorukainen.
(Antaa hänelle kirjeen.)
Tään käski hyvä Phebe antaa teille.
En tunne sisällystä, mutta arvaan
Suun väänteistä ja otsan rypyistä,
Joit' ilmaisi hän tuota kirjoittaissaan,
Ett' on se pureva. Mut anteeks suokaa,
Min' olen syytön sanantuoja vain.
ROSALINDA.
Jo tästä kirjeest' itse malttamuskin
Vois raivoon yltyä ja riitaa haastaa.
Ken tämän sietää, sietää kaikki. Sanoo,
Ett' olen ruma, kaltoin kasvatettu,
Ja ylpeä, ja ettei mua lemmi,
Vaikk' oisi miehet yhtä harvinaiset
Kuin Phoenix. Lempo vie! Ei Pheben lempi
Se jänis ole, jota minä ajan.
Miks kirjoittaa näin mulle? -- Kuules, paimen,
Tään kirjeen olet itse pannut kokoon.
SILVIUS.
En, vannon sen, en tunne sisällystä;
Sen Phebe kirjoitti.
ROSALINDA.
Sin' olet narri,
Ja lempi sun on vienyt suunniltas.
Näin hänen kätensä: se on kuin nahkaa.
Juur' hiekkakiven karvainen; ma luulin,
Ett' oli hällä hansikkaat, mut käsi
Se oli, oikein kyökkikarhun käsi.
Mut yhtäkaikki! Sanon, ettei hän
Tät' ole keksinyt; se jonkun miehen
On keksintöä sekä käsialaa.
SILVIUS.
Se ihan varmaan hänen on.
ROSALINDA.
Tuo pöyhkeä ja julma kieliasu
Omans' on miekkaajalle; hän mua uhkaa
Kuin Turkki kristittyä. Naisen aivoist'
Ei lähtisi noin kolhomaisen raakaa,
Moist' Aithiopin kieltä, jonk' on sisus
Mustempi kuorta. -- Mielitkö sa kuulla?
SILVIUS.
Jos tahdotte; en kirjett' ole kuullut,
Mut Pheben julmuudesta liikaakin.
ROSALINDA.
Mua ilkkuu hän. Näin kirjoittaa se julmus:
"Jumal' ihmishahmossa,
Tytön mielen hurmoit aivan"; --
Voiko nainen noin herjata?
SILVIUS.
Sanotteko tuota herjaukseksi?
ROSALINDA.
"Miks toit lainahaamussa
Naisen poveen lemmenvaivan?"
Oletko milloinkaan kuullut moista ivaa? --
"Mies on minuun katseen luonut,
Mut ei moista tuskaa tuonut."
Niinkuin minä olisin mikään peto!
"Jos sun kirkkaan silmäs iva
Moisen lemmen nostattaa,
Mit' ei katsees maireksiva
Silloin minuss' aikaan saa?
Lemmen nosti soima syvä;
Mit' ei tekis sana hyvä?
Hän, jonk' annan tämän viedä,
Hän ei lemmestäni tiedä.
Vastaa hälle käden lomaan,
Otatko sa vastahan
Minkä sulle tarjoan:
Itseni ja mitä omaan.
Mut jos hän sulta kiellon tuo,
Niin hauta mulle levon suo."
SILVIUS.
Tuotako sanotte soimaukseksi?
CELIA.
Ah, paimen-parka!
ROSALINDA.
Säälitkö sinä häntä? Ei, häntä ei kannata sääliä. -- Voitko sinä
tuommoista naista rakastaa? Mitä? Pitää sinua vain koneenaan, jolla
soittelee vääriä säveliä! Sietämätöntä! -- Mene takaisin hänen luokseen,
-- sillä huomaan, että rakkaus on sinusta tehnyt aljo-hanhen -- ja sano
hänelle, että jos hän rakastaa minua, niin minä vaadin häntä rakastamaan
sinua; jos hän ei siihen suostu, niin minä en aio hänestä vähääkään
välittää, paitsi jos sinä rukoilet hänen puolestaan. -- Jos vilpittömästi
rakastat, niin mene tiehesi, -- ja sanaakaan ei enää, sillä tässä tulee
muita ihmisiä.
(Silvius menee.)
(Oliver tulee.)
OLIVER.
Huomenta, kauniit lapset! Sanokaa,
Miss' onkaan täällä metsässä se mökki,
Jot' yltä ympäröitsee öljypuut.
CELIA.
Päin länttä tästä, lähilaaksoss' aivan;
Halavakuja pitkin puron vartta,
Jok' oikealle jää, vie teidät sinne.
Mut talo itseään nyt vartioi,
Kotona siell' ei tällä haavaa ketään.
OLIVER.
Jos kieli silmän opas on, niin pitäis
Sen neuvosta mun teidät tuntea.
Niin, puku, ikä: "poika vaaleahko,
Naismainen näkö, käytös niinkuin oisi
Täyskasvuinen hän sisar; tyttö lyhyt
Ja tummempi kuin veli." Tehän olette
Sen mökin omistajat, jota etsin?
CELIA.
Ei korskaa lie, jos vastaan, ett' ollaan.
OLIVER.
Orlando teitä tervehtii, ja sille,
Jota kutsuu Rosalindaksi, hän tämän
Verisen nenäliinan lähettää.
Tekö se?
ROSALINDA.
Minä. Mitä tietää tää?
OLIVER.
Mun häpeääni vain, kun kuulla saatte.
Mik' olen mies, ja kuinka, miksi, missä
Tää liina tuli veriin.
CELIA.
Kertokaa!
OLIVER.
Kun nuor' Orlando teistä eros äsken,
Lupasi kahden tunnin kuluessa
Palata. Metsää astui, märehtien
Makean-katkerata lempeään.
Mutta mitä tapahtui? Hän katsoi syrjään;
Kas, mikä näky! Vanhan tammen alla,
Jonk' oksat ikä oli sammaloinut
Ja lakkalatvan vanhuus kuivannut,
Mies ryysyinen ja aivan karvoittunut
Selällään nukkui; kaulan ympärille
Viherä kultakäärme kiertäytyi,
Ja pää jo uhitellen lähenteli
Makaajan avosuuta; mutta äkist',
Orlandon nähdessään, se päästi irti
Ja hiipi luikerrellen pensaikkoon.
Sen varjossapa naaras-leijona,
Utaret kuiviks imettyinä, makas.
Pää maassa, vaaniskellen niinkuin kissa,
Siks että liikahtaisi nukkuja:
Tuon pedon kuninkaallinen on luonne,
Näet, jättää rauhaan, miss' ei eloa.
Nyt miest' Orlando lähestyi ja näki,
Ett' oli veli se, niin, vanhin veli.
CELIA.
Oo, puhunut hän tuost' on veljestään,
Kuvaten häntä luonnottomimmaksi
Maan päällä elävistä.
OLIVER.
Syystäkin;
Hän oli luonnoton, sen hyvin tiedän.
ROSALINDA.
Mut Orlando? Hän veljen jättikö
Saaliiksi nälittyneen jalopeuran?
OLIVER.
Pois kääntyi kahdesti ja jättää aikoi;
Mut laupeus, ylevämpi kostoa,
Ja luonto, väkevämpi kiusausta,
Hänt' ajoi ahdistamaan leijonaa,
Jok' urhon eteen heti kaatui. Meluun
Heräsin onnettomast' unestani.
CELIA.
Te veljensäkö?
ROSALINDA.
Pelastiko teidät?
CELIA.
Te hänen henkensäkö vainooja?
OLIVER.
Se olin, vaan en ole; häpeän
Sanoa mikä olin, nyt kun tuntuu
Niin suloiselta, muuttunut kun olen.
ROSALINDA.
Mut verinen tuo liina?
OLIVER.
Heti, heti.
Kun kahden puolen sulokyynelissä
On koko ajan uineet kertomukset,
Etenkin miten tähän korpeen jouduin,
Hän minut saattoi jalon herttuan luo,
Jok' antoi mulle vaatetta ja ruokaa
Ja uskoi minut veljen hellyyteen.
Tää heti vei mun luolaansa; ja siellä
Kun riisuutui, niin, nähkääs, jalopeura
Käsivarrest' oli purrut vähän lihaa,
Jost' yhä vuosi verta. Nyt hän pyörtyi
Ja huusi pyörtyessään Rosalindaa.
Ma häntä virvoitin ja sidoin haavan;
Ja hetken päästä, tointunut kun oli,
Hän laittoi tänne mun, vaikk' olen outo,
Asiaa kertomaan, jott' anteeks saisi
Sanansa rikon, ja tään liinan tuomaan,
Verellään tahrattuna, paimenelle,
Jot' ilonpäin hän Rosalindaks sanoi.
(Rosalinda pyörtyy.)
CELIA.
Voi, Ganymedes! Rakas Ganymedes!
OLIVER.
Niin, moni pyörtyy verta nähdessään.
CELIA.
Tää pahempaa on. -- Serkku! -- Ganymedes!
OLIVER.
Kah, hän jo virkoo!
ROSALINDA.
Kotona jos oisin!
CELIA.
Me viemme sinut sinne. -- Olkaa hyvä
Ja häntä käsivarrest' auttakaa.
OLIVER.
Rohkeutta, nuorukainen! -- Oletteko te mies?
Teillä ei ole miehen mieltä.
ROSALINDA.
Ei ole, sen myönnän. Ah, herraseni, joku voisi luulla, että tämä on
taito-teeskelyä. Olkaa hyvä, kertokaa veljellenne, kuinka taiten minä
teeskelen. Ho hei!
OLIVER.
Tuo ei ollut teeskelyä; kalpeutenne on liian hyvä todistus siitä, että
mielenliikutuksenne oli täyttä totta.
ROSALINDA.
Teeskelyä, uskokaa pois!
OLIVER.
No, hyvä, rohkaiskaa siis mielenne ja teeskelkää olevanne mies.
ROSALINDA.
Niin teenkin; mutta, toden totta, oikeastaan minun pitäisi olla nainen.
CELIA.
Tule pois! Sinä kalpenet kalpenemistasi. Tule, mennään kotiin. -- Hyvä
herra, tulkaa mukaan.
OLIVER.
Sen teen; näet, veljeni on saapa tiedon,
Kuink' anteeks hälle antaa Rosalinda.
ROSALINDA.
Tahdon keksiä jotakin. Mutta, olkaa hyvä, kehukaa hänelle minun
teeskelytaitoani. -- Tulkaa!
(Menevät.)