"Miks ei metsäll' oisi kieltä,
Vaikk' on tämä erämaa?
Joka puulle annan mieltä
Sanojani julistaa.
Toiset kertoo, kuink' on vaan
Ihmis-elo lyhyt hetki,
Tuskin ehtii vaaksaakaan,
Kun jo päättyy elonretki.
Toiset kertoo, kuinka hoppuun
Valat rikkuu ystäväin.
Mutta joka säkeen loppuun,
Kaunihimpaan oksaan näin
Rosalindan nimen kaivan,
Lukija ett' oivaltaa,
Kuinka kaikki lahjat taivaan
Pienoiskuva tallettaa.
Siksi taivas luonnon luoda
Käski yhden olennon,
Sille kaikki sulot suoda.
Kohta kuva valmis on:
Helenan on poski vieno.
Cleopatran ylpeys,
Atalantan äly hieno,
Ja Lucretian siveys.
Näin on saanut Rosalinda,
Mitä muill' on kaunihinta,
Silmät, sydämmen ja suun
Ynnä monen sulon muun.
Niin taivas neuvoissansa päätti,
Ja minut hälle orjaks saatti."
ROSALINDA.
Oi, hyvä Jupiter! -- Kuinka pitkäpiimäisellä lemmensaarnalla olet
seurakuntaasi väsyttänyt, etkä edes huutanut: "kärsivällisyyttä, hyvät
ihmiset!"
CELIA.
Mitä? Seläntakaisiako? -- Paimen hyvä, poistu hetkeksi. -- Sinä myöskin,
poika.
SIERA.
Tule pois, paimen; peräytykäämme kunnialla, vaikkei juuri pillinemme ja
pussinemme, niin ainakin kiluinemme ja kaluinemme.
(Corinnus ja Siera menevät.)
CELIA.
Kuulitko sinä nuo runosäkeet?
ROSALINDA.
Oi, kyllä kuulin kaikki ja vähän lisääkin; sillä toisilla niistä oli
enemmän jalkoja, kuin mitä runo voi kannattaa.
CELIA.
Ei sillä väliä; jalat kyllä kannattavat runon.
ROSALINDA.
Niin, mutta jalat ontuivat eivätkä voineet liikkua ilman runoa, ja niin
ne panivat runonkin ontumaan.
CELIA.
Mutta saatoitko ihmettelemättä kuulla, että nimesi on ripustettu ja
uurrettu näihin puihin?
ROSALINDA.
Olin jo ehtinyt ihmetellä seitsemän päivää yhdeksästä,[6] ennenkuin sinä
tulit; sillä katsos tässä, mitä minä löysin palmupuusta. Ei minua ole
näin riimitelty Pythagoraan ajoista asti, jolloin olin irlantilainen
rotta,[7] niinkuin olen hämärästi muistavinani.
CELIA.
Voitko arvata, kuka sen on tehnyt?
ROSALINDA.
Mieskö, vai?
CELIA.
Mies, ja kaulassa vitjat, jotka kerran ovat olleet sinun kaulassasi.
Muutatko väriä? Mitä?
ROSALINDA.
Sano, serkku, kuka?
CELIA.
Oi, hyvä, hyvä Jumala! Vaikea on ystäväin tavata toisiaan; mutta
maanjäristyksessä voivat vuoretkin siirtyä ja yhtyä.
ROSALINDA.
Ei, mutta sano, kuka?
CELIA.
Onko se mahdollista?
ROSALINDA.
Pyydän kaikkein kiihkeimmällä malttamattomuudella, sano, kuka se on.
CELIA.
Oi, ihme, ihme, ja ihmeitten ihme, ja vieläkin ihme, niin ettei määrää
eikä rajaa!
ROSALINDA.
Voi sitä kärsimättömyyttä! Luuletko, vaikka näin olenkin mieheksi
sonnustettu, että sydämmenikin on nuttuun ja housuihin puettuna?
Tuumankin viivytys on pitempi kuin löytöretki etelän merille. Rukoilen,
sano, kuka hän on, joutuin ja sukkelaan. Oi, jos olisit ankka, jotta tuo
salattu mies pulpahtaisi suustasi niinkuin viini ahdaskaulaisesta
pullosta, joko liian paljo kerrallaan taikka ei niin mitään. Pyydän, ota
suullinen suultasi, jotta saisin juoda uutisesi.
CELIA.
Näin voisit pian saada miehen vatsaasi.
ROSALINDA.
Onko hän Jumalan tekoa? Minkä laatuinen mies? Onko pää hatun arvoinen
tai poski parran arvoinen?
CELIA.
Ei, hänellä on niukanlaisesti partaa.
ROSALINDA.
No niin, Jumala antaa enemmän, jos vain on oikein kiitollinen. Kyllä
minä odotan hänen partansa kasvamista, jos sinä et kauemmin estä minua
tutustumasta hänen poskipäihinsä.
CELIA.
Se on se nuori Orlando, joka löi kamppiin painijan jalat ja sinun
sydämmesi samassa silmänräpäyksessä.
ROSALINDA.
Mene, houkka, piloinesi! Puhu vakavasti, niinkuin kunniallisen tytön
sopii.
CELIA.
Totta totisesti, serkku, hän se on.
ROSALINDA.
Orlandoko?
CELIA.
Orlando.
ROSALINDA.
Voi päiviäni! Mitä nyt teen takilla ja housuilla? -- Mitä teki hän, kun
hänet näit? Mitä sanoi? Miltä näytti? Kuinka oli puettuna? Mitä
toimittaa hän täällä? Kysyikö minua? Mihin hän jäi? Kuinka erosi
sinusta, ja milloin saat hänet jälleen nähdä? Vastaa yhdellä sanalla.
CELIA.
Anna minulle ensin Gargantuan[8] suu; se sana olisi liian suuri
millekään nykyaikaiselle suulle. Vastata näihin pykäliin "jaa" tai "ei"
on työläämpää kuin vastata katkismuksen mukaan.
ROSALINDA.
Mutta tietääkö hän, että minä olen täällä metsässä ja miehen puvussa?
Näyttikö hän yhtä pulskalta kuin silloin painiskelupäivänä?
CELIA.
On yhtä helppo lukea päivän hiteitä, kuin selvitellä rakastajan
arvoituksia. Tässä annan sinulle löydöstäni vähän maistimiksi, mutta
maistele hyvin tarkkaavasti. Löysin hänet puun alta niinkuin pudonneen
terhon.
ROSALINDA.
Sitä voisi sanoa Jupiterin puuksi, kun siitä sellaisia hedelmiä
putoilee.
CELIA.
Kuulkaa minua, hyvä neiti.
ROSALINDA.
Jatka!
CELIA.
Siinä hän makasi maassa pitkänään kuin haavoitettu ritari.
ROSALINDA.
Vaikka onkin surkea semmoinen näky, niin on se kuitenkin maalle
kaunistus.
CELIA.
Huuda kielellesi: ptruu! ole hyvä: se hypähtelee ennen aikojaan. Hän
oli metsämiehen puvussa.
ROSALINDA.
Oo, mikä enne! Hän tulee sydäntäni murhaamaan.
CELIA.
Tahtoisin laulaa lauluni ilman kuoroa; sinä sekoitat minut pois
nuotista.
ROSALINDA.
Etkö tiedä, että olen nainen? Kun ajattelen, niin täytyy minun puhua.
Jatka, kultaseni!
CELIA.
Vallanhan minut tyhmistät. -- Vait! Eikö hän tulekin tuossa?
(Orlando ja Jaques tulevat.)
ROSALINDA.
Hän se on. Pois piiloon, ja tarkatkaamme häntä.
(Rosalinda ja Celia vetäytyvät syrjään)
JACQUES.
Kiitän teitä seurastanne; mutta, totta puhuen, olisin yhtä mielelläni
ollut yksin.
ORLANDO.
Niinikään minä; kuitenkin tavan vuoksi kiitän minäkin teitä seurasta.
JAQUES.
Jumalan haltuun! Yhtykäämme niin harvoin kuin suinkin.
ORLANDO.
Toivon, että yhä enemmän vieraantuisimme.
JAQUES.
Pyydän, älkää enää turmelko puita piirtämällä niiden kuoreen
lemmenlaulujanne.
ORLANDO.
Pyydän, älkää enää turmelko runojani lukemalla niitä kömpelösti.
JAQUES.
Rosalindako on lemmittynne nimi?
ORLANDO.
On oikein.
JAQUES.
Se nimi ei ole minulle mieleen.
ORLANDO.
Ei tultu ajatelleeksi teidän mieltänne, kun hänet ristittiin.
JAQUES.
Millainen on hänellä vartalo?
ORLANDO.
Yhtä uljas kuin minun sydämmeni.
JAQUES.
Teillä on runsas varasto kohteliaita vastauksia. Oletteko ollut
tuttavuudessa kultaseppäin vaimojen kanssa ja kerännyt niitä
sormuksista?
ORLANDO.
En niinkään; mutta vastaan teille niinkuin tapettikuvat,[9] joiden
suusta te olette oppinut kysymyksenne.
JAQUES.
Teillä on sukkela äly, lienee tehty Atalantan kantapäistä. Tahdotteko
istua tähän viereeni, niin alamme yhdessä sadatella haltijatartamme,
maailmaa, ja koko tätä kurjuuttamme.
ORLANDO.
Minä en tahdo soimata muuta elävää olentoa maailmassa kuin itseäni,
jossa enimmin tunnen vikoja.
JAQUES.
Pahin vikanne on se, että olette rakastunut.
ORLANDO.
Sitä vikaa en vaihtaisi teidän parhaaseen hyveeseenne. Olen väsynyt
teihin.
JAQUES.
Tosiaankin, olin juuri hakemassa narria, kun löysin teidät.
ORLANDO.
Hän on hukkunut tuonne puroon; kurkistakaa sinne, niin näette hänet.
JAQUES.
Näen siinä oman itseni.
ORLANDO.
Joka minusta on joko narri tai nolla.
JAQUES.
En tahdo kauemmin seurassanne viivytellä. Hyvästi, hyvä Signior Amoroso!
ORLANDO.
Iloitsen lähdöstänne. Hyvästi, hyvä monsieur Melancholie!
(Jaques menee. Rosalinda ja Celia astuvat esiin.)
ROSALINDA (syrjään Celialle).
Tahdon puhutella häntä nenäkkäänä lakeijana, ja semmoisena tehdä hänestä
pientä pilaa. -- Kuuletteko, metsästäjä?
ORLANDO.
Aivan hyvin; mitä tahdotte?
ROSALINDA.
Sanokaa, olkaa hyvä, mitä kello on?
ORLANDO.
Kysyitte, mikä aika päivästä on: täällä ei ole kelloa täällä metsässä.
ROSALINDA.
Siis täällä ei ole uskollista rakastajaa täällä metsässä; muuten huokaus
joka minuutti ja voihkaus joka tunti ilmaisisi ajan hidasta kulkua yhtä
hyvin kuin kello.
ORLANDO.
Miks ei ajan nopeata kulkua? Eikö se olisi sopinut yhtä hyvin?
ROSALINDA.
Ei mitenkään, herraseni! Aika kulkee erilaista vauhtia erilaisten
henkilöiden kanssa. Sanon teille, kenen kanssa aika käy tasakäyntiä,
kenen kanssa ravia, kenen kanssa karkua, ja kenen kanssa se seisoo
paikallaan.
ORLANDO.
No, sanokaa, kenen kanssa se menee ravia.
ROSALINDA.
Ah, se menee raskasta ravia nuoren tytön kanssa kihlauksen ja hääpäivän
välillä. Vaikk'ei olisi muuta kuin seitsemän päivää väliä, niin on ajan
kulku niin raskasta, että se tuntuu seitsemältä vuodelta.
ORLANDO.
Ja kenen kanssa käy se tasakäyntiä?
ROSALINDA.
Papin kanssa, joka ei osaa latinaa, ja rikkaan miehen kanssa, jolla ei
ole jalkaleiniä; toinen nukkuu hyvin, kun ei voi lukea, ja toinen elää
hauskasti, kun ei tunne vaivaa; toista ei paina kuivan ja kuluttavan
opin kuorma, ja toinen ei tunne raskaan, vaivalloisen puutteen taakkaa.
Näiden kanssa aika käy tasakäyntiä.
ORLANDO.
Kenen kanssa se menee karkua?
ROSALINDA.
Varkaan kanssa hirsipuuhun, sillä vaikka hän kulkisi niin hitaasti kuin
askel askeleelta, niin tulee hän kuitenkin mielestään liian aikaisin
perille.
ORLANDO.
Kenen kanssa se pysyy paikallaan?
ROSALINDA.
Asianajajain kanssa loma-aikoina; sillä he makaavat käräjistä käräjiin,
eivätkä huomaa kuinka aika kuluu.
ORLANDO.
Missä asutte, sievä nuorukainen?
ROSALINDA.
Sisareni, tämän paimenettaren luona: tuolla metsän liepeessä, niinkuin
reunus hameessa.
ORLANDO.
Oletteko tämän paikan synnynnäisiä?
ROSALINDA.
Niinkuin kaniini, joka, kuten tiedätte, aina tapaa asustaa siellä, missä
on syntynyt.
ORLANDO.
Teidän ääntämistapanne on hiukan hienompaa, kuin mitä näin syrjäisellä
paikkakunnalla voi saavuttaa.
ROSALINDA.
Sitä on moni sanonut; mutta seikka on se, että minut on puhumaan
opettanut vanha pappis-setä, joka nuorempana oli asunut kaupungissa ja
vallan hyvin tunsi hienot tavat, sillä hän sattui siellä rakastumaan.
Olen kuullut hänen pitävän monta saarnaa rakkautta vastaan; ja kiitän
Jumalaa, etten minä ole nainen ja ettei minun tarvitse omistaa kaikkia
niitä tyhmiä paheita, joista hän ylimalkaan koko naissukua syytti.
ORLANDO.
Muistatteko mitään erinomaisimpia paheita, joita hän pani naisen syyksi.
ROSALINDA.
Niissä ei ollut mitään erinomaisimpia: olivat kaikki toistensa kaltaisia
niinkuin pennin rahat; jokainen vika näytti hirvittävältä, kunnes toinen
pahe asettui samanvertaisena sen rinnalle.
ORLANDO.
Olkaa hyvä, mainitkaa muutamia.
ROSALINDA.
En, minä en tuhlaa lääkettäni muihin kuin sairaisiin. Täällä kuljeksii
joku metsässä ja tärvelee nuoria puitamme leikkaamalla niiden
kuoreen "Rosalinda", ripustaa oodeja orapihlajiin ja elegioja
sinivatukkapensaisiin, ja kaiken tuon hän tekee -- aatelkaapas! --
jumaloidakseen Rosalindan nimeä. Jos tapaisin tuon houresaksan, niin
antaisin hänelle hyvän neuvon, sillä häntä näyttää vaivaavan
jokapäiväinen lemmenhorkka.
ORLANDO.
Minä se olen, jota lempi noin puistattaa; pyydän, neuvokaa minulle
lääkkeenne.
ROSALINDA.
Teissä en näe yhtäkään setäni tunnusmerkkiä. Hän opetti minulle, mistä
rakastajan tuntisin; ja siinä linnunhäkissä te ette ole vankina, sen
tiedän varmaan.
ORLANDO.
Mitkä olivat hänen tunnusmerkkinsä?
ROSALINDA.
Laihat posket, joita teillä ei ole; silmät painuneet, ympärys sininen,
jota teillä ei ole; harvapuheinen luonne, jota teillä ei ole;
siistimätön parta, jota teillä ei ole, -- mutta sen annan teille
anteeksi, sillä, totta puhuen, mitä partaan tulee, olette te jäänyt
nuoremman veljen osuudelle. -- Lisäksi pitäisi sukat olla siteettömät,
lakki nauhaton, hihat napittomat, kengät paulattomat, ja koko pukunne
pitäisi osottaa välinpitämätöntä toivottomuutta. Mutta sellainen te ette
ole; olette pikemmin turhantarkka vaatetuksessanne, ja näytätte pikemmin
olevan rakastunut omaan itseenne kuin kehenkään muuhun.
ORLANDO.
Kaunis nuorukainen, oi, jospa saisin sinut uskomaan että rakastan!
ROSALINDA.
Minutko uskomaan? Yhtä hyvin voisitte saada lemmittynne sitä uskomaan,
joka onkin, sen minä takaan, herkempi uskomaan kuin sitä tunnustamaan:
se on yksi niitä kohtia, joissa nainen aina saa omantuntonsa kiinni
valheesta. Mutta tekö todellakin olette puihin ripustanut nuo runot,
joissa Rosalindaa niin ihaillaan?
ORLANDO.
Vannon, nuori mies, Rosalindan valkokäden kautta, että minä se olen,
minä se onneton.
ROSALINDA.
Mutta oletteko todellakin siihen määrään lemmen pauloissa, kuin nuo
runonne kielii?
ORLANDO.
Ei kieli eikä mieli voi sanoa lempeni määrää.
ROSALINDA.
Lempi on pelkkää hulluutta ja ansaitsee, sen sanon teille, yhtä hyvin
pimeätä koppia ja piiskaa kuin muutkin hullut; ja syy, minkä tähden sitä
ei niin kuriteta ja paranneta, on se, että se tauti on niin yleinen,
että kurittajat itse ovat lemmen pauloissa. Lupaan kuitenkin sen
parantaa hyvällä neuvolla.
ORLANDO.
Oletteko milloinkaan ketään sillä parantanut?
ROSALINDA.
Olen, yhden, ja seuraavalla tavalla. Hänen tuli kuvitella, että minä
olin hänen lemmittynsä, hänen haltijattarensa, ja minä panin hänet joka
päivä minua kosimaan. Minä, joka olen huikentelevainen nuorukainen,
tuskastuin, olin naisen tapainen, vaihtelevainen, kärty, armollinen,
ylpeä, haaveileva, lapsimainen, typerä, oikullinen, toisaikainen,
milloin kyyneleet silmissä, milloin nauru suussa, vähän kutakin
intohimoa, mutta mitään en oikein todenperästä, niinkuin narrit ja
lapset enimmäkseen ovat karvaltaan; milloin häntä suvaitsin, milloin
häntä inhosin; milloin puhuttelin häntä, milloin työnsin hänet luotani;
milloin itkin hänen tähtensä, milloin nyrpistelin nenääni; ja näin sain
ihailijani hullusta rakkauden raivosta oikean hulluuden raivoon, niin
että hän luopui maailman melusta elääkseen erakkona luostarin sopessa.
Näin minä hänet paransin, ja tällä tavalla lupaan pestä teidänkin
maksanne niin puhtaaksi kuin terve lampaansydän, niin että siinä ei näe
rakkauden pilkkuakaan.
ORLANDO.
Mutta, nuorukainen, minä en tahdo parantua.
ROSALINDA.
Minä teidät parantaisin, jos te vain tahtoisitte kutsua minua
Rosalindaksi ja joka päivä tulla mökkiini minua kosimaan.
ORLANDO.
Uskollisen rakkauteni nimessä, sen lupaan tehdä; sanokaa, missä se on.
ROSALINDA.
Tulkaa mukaani, niin näytän sen teille; ja matkalla teidän pitää sanoa
minulle, missä te täällä metsässä asutte. Tuletteko?
ORLANDO.
Vallan mielelläni, hyvä nuorukainen.
ROSALINDA.
Ei, Rosalindaksi teidän pitää sanoa minua. -- Tule, sisar, lähtekäämme.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Siera ja Kaisa tulevat; Jaques etäämpänä tarkkaa heitä.)
SIERA.
Tule joutuin, Kaisuseni; minä kokoon vohlasi, Kaisu. Sano, Kaisu,
vieläkö minusta pidät? Miellyttääkö sinua halpa olentoni?
KAISA.
Olentonne? Herra varjelkoon! Mikä olento?
SIERA.
Minä elostelen täällä sinun ja kuttujen kanssa, niinkuin tuo
runoilijoista paras kipakoitsija, tuo kunnon Ovidius, eleli gööttien
parissa.
JAQUES (syrjään).
Mikä huonosti majoitettu oppitieto! Huonompi kuin Jupiter olkikaton
alla!
SIERA.
Kun toisen runoja ei ymmärretä, kun toisen älynlentoa ei säestä tuo
näppärä lapsi Ymmärrys, niin tämä on ihmiselle pahempi kolaus kuin suuri
lasku pienessä kapakassa. -- Soisin tosiaankin, että jumalat olisivat
sinun luoneet runolliseksi.
KAISA.
En tiedä mitä runollinen on. Onko se jotakin kunniallista sanoissa ja
töissä? Onko se jotakin todellista?
SIERA.
Ei, totta totisesti; sillä todellisimmat runoilijat ovat suurimpia
sepustelijoita; ja rakastajat ne ovat runollisuuteen taipuvaisia, ja
mitä he runoksi vannovat, sitä voi sanoa heidän rakastajina
sepustelevan.
KAISA.
Soisitteko kuitenkin, että jumalat olisivat minun luoneet runolliseksi.
SIERA.
Soisin tottakin, sillä sinä vannot minulle olevasi siveä; jos nyt olisit
runoilija, niin olisi minulla vähän toiveita siitä, että sepustelet.
KAISA.
Ettekö siis soisi että olisin siveä?
SIERA.
En tottakaan, paitsi jos olisit ruma; sillä siveys kauneuteen yhtyneenä
on niinkuin hunaja sokerin kastimena.
JAQUES (syrjään).
Kekseliäs narri!
KAISA.
Niin, minä en ole kaunis, ja siksi rukoilen jumalia antamaan minulle
siveyttä.
SIERA.
Niin, mutta tuhlata siveyttä rumaan ruokottomaan on yhtä kuin panna
hyviä ruokia likaisiin astioihin.
KAISA.
Minä en ole mikään ruokoton, vaikka kiitän jumalia siitä, että olen ruma.
SIERA.
Hyvä, jumalille kiitos rumuudestasi! Ruokottomuus tulkoon perästä. Mutta
oli miten oli, minä sinut nain, ja olen sitä varten puhutellut pastori
Olivarius Vääräläistä tästä lähikylästä, ja hän on luvannut kohdata
minua tällä kohtaa metsässä ja vihkiä meidät yhteen.
JAQUES (syrjään).
Sitä kohtausta haluaisin minä nähdä.
KAISA.
No, jumalat meille iloa suokoot!
SIERA.
Aamen! Se joka nyt olisi pelkuri luonnostaan, säpsähtäisi tämmöistä
vaaran koetta; sillä täällä ei ole meillä muuta temppeliä kuin metsä,
eikä muuta seurakuntaa kuin sarvikarja. Mutta vähät siitä! Rohkeutta
vain! Sarvet ovat inhottavat, mutta ne ovat välttämättömät. Sanotaan:
moni ei tunne tavarainsa perää; aivan oikein: monella on hyvät sarvet,
eikä tunne niiden perää. Niin ne on vaimon myötäjäisiä, ne eivät ole
omaa hankkimaa. -- Sarvetko? -- Niin kyllä! -- Köyhänkö kansan
yksinomaan? -- Ei, ei! Jaloimmilla valtaeläimillä on ne yhtä suuret kuin
huonommillakin. Onko siis naimaton mies onnellinen? Ei; niinkuin
linnoitettu kaupunki on parempi kuin kylä, niin on naineen miehen otsa
kunniakkaampi kuin poikamiehen alastomat aivenat; ja niinkuin turva on
parempi kuin turvattomuus, niin on sarvikin kallisarvoisempi kuin
sarvettomuus. Tuossahan tulee pastori Olivarius.
(Pastori Olivarius Vääräläinen tulee.)
Tervetullut, pastori Olivarius Vääräläinen! Tahdotteko tehdä toimituksen
tässä tämän puun alla, vai pitääkö meidän seurata teitä kappeliinne?
P. OLIVARIUS.
Eikö ole täällä ketään, joka antaisi teille morsiamenne?
SIERA.
Minä en tahdo häntä keneltäkään lahjaksi.
P. OLIVARIUS.
Mutta jonkun pitää antaa hänet, muuten avioliitto ei ole laillinen.
JAQUES (tulee esiin).
Toimeen, toimeen! Kyllä minä rupean antajaksi.
SIERA.
Hyvää iltaa, hyvä herra "Mikä liette"! Mitä kuuluu? Tervetullut! Kiitos
viimeisistä, kost'jumala! Hauska nähdä teitä. -- Tässä on tekeillä pieni
joutava asia. -- Ei, olkaa hyvä, lakki päähän!
JAQUES.
Aiotteko te, kirjonarri, mennä naimisiin?
SIERA.
Niinkuin härällä on ikeensä ja hevoisella turpavyönsä ja haukalla
tiukunsa, niin on ihmiselläkin halunsa; ja niinkuin kyyhkyset
nokittelevat, niin tahtoo se aviosäätykin vähän persotella.
JAQUES.
Ja tekö, noin sivistynyt mies, naisitte pensaan juurella niinkuin
kerjäläinen? Menkää kirkkoon, hankkikaa hyvä pappi, joka voi sanoa
teille, mitä avioliitto on; tuo mies liittää teidät vain yhteen niinkuin
vuorilautoja liitetään toisiinsa: pian toinen teistä rupeaa kutistumaan
ja käy kieroksi, niinkuin tuore puu, kieroksi.
SIERA (syrjään).
Mutta minä vain olen sitä mieltä, että olisi parempi, jos tämä minut
vihkisi, kuin joku muu; hän näyttää minusta siltä, kuin hän ei vihkisi
oikein; ja jos en ole oikein vihitty, on minulla vastedes hyvä tekosyy
jättää vaimoni.
JAQUES.
Tule kanssani ja kuule neuvoani.
SIERA.
Tule, armas Kaisuseni:
Jos en sua vaimoks saa, niin otan tytökseni.
Hyvästi, pastori Olivarius!
Ei näin: "Oi, rakas Oliver!
Oi, uljas Oliver!
Sin' et mua jättää saa."
Vaan näin: Pois, korjaa luusi
Ja pidä suusi!
Sin' et mua naittaa saa.
(Jaques, Siera ja Kaisa menevät)
P. OLIVARIUS.
Se ei tee mitään! Ei yksikään kaikista noista haaveellisista veitikoista
voi minua houkutella pois ammatistani.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Sama metsä. Mökin edusta.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)
ROSALINDA.
Älä puhu enää! Minä tahdon Itkeä.
CELIA.
Itke sitte, mutta suvaitse kuitenkin muistaa, että kyyneleet eivät sovi
miehelle.
ROSALINDA.
Mutta eikö minulla ole syytä itkeä?
CELIA.
Niin hyvä syy kuin kukaan suinkin voi toivoa. Siis itke!
ROSALINDA.
Jo hänen tukkansa värikin on petollinen.
CELIA.
Hiukan ruskeampi kuin Juudaksen; niin, hänen suutelonsakin ovat oikeita
Juudaksen lapsia.
ROSALINDA.
Mutta hänen tukallaan on sittenkin kaunis väri.
CELIA.
Vallan erinomainen väri: kastanjan-ruskea on aina ollut sinun värisi.
ROSALINDA.
Ja hänen suutelemisensa on niin pyhää kuin rippileivän koskettaminen.
CELIA.
Hän on ostanut parin Dianan vanhoja huulia; talven nunnakunnan sisar ei
suutele hengellisemmin; niissä on sitä oikeata siveyden jäätä.
ROSALINDA.
Mutta miksi vannoi hän tulevansa tänä aamuna, eikä tule?
CELIA.
Ei todellakaan siinä miehessä ole mitään totuutta.
ROSALINDA.
Niinkö luulet?
CELIA.
Niin; en tosin luule, että hän on mikään taskuvaras tai hevoshuijari;
mutta mitä tulee hänen rakkautensa vilpittömyyteen, niin luulen, että se
on yhtä ontto kuin kumoon käännetty pikari tai madon syömä pähkinä.
ROSALINDA.
Eikö vilpitön rakkaudessa?
CELIA.
Kyllä vain, kun hän on rakastunut; mutta luulen että hän ei ole.
ROSALINDA.
Kuulithan hänen pyhästi vakuuttavan, että oli.
CELIA.
Oli ei ole on: sitä paitsi rakastajan vala ei ole sen taatumpi kuin
krouvarin sana: kumpikin ne oikeiksi vakuuttavat vääriä laskuja. Hän
seuraa täällä metsässä isääsi, herttuata.
ROSALINDA.
Tapasin herttuan eilen, ja hän pani minut vähän kovalle. Hän kysyi, mitä
olin sukua; vastasin: yhtä hyvää kuin hän; silloin hän naurahti ja
päästi minut menemään. Mut mitä puhumme isistä, kun täällä on semmoinen
mies kuin Orlando?
CELIA.
Oi, se on uljas mies! Kirjoittaa uljaita runoja, puhuu uljaita sanoja,
vannoo uljaita valoja, ja rikkoo ne uljaasti, pitkin ja poikin ja syrjin
rakastettunsa sydämmeen, niinkuin taitamaton turnaaja, joka iskee
kannuksensa ratsunsa toiseen kylkeen ja taittaa peitsensä perin
typerästi. Mutta kaikki on uljasta, kun nuoruus on satulassa ja tyhmyys
ohjaksissa. -- Kuka tuossa tulee?
(Corinnus tulee.)
CORINUS.
Mult' usein, herrasväki, utelitte
Paimenta tuota, tuota lemmen ruikkaa,
Jok' istui vierelläni nurmella
Ja kehui lemmityistään, ylvää, korskaa
Naispaimenta.
CELIA.
Niin, mitä hänestä?
CORINUS.
Jos mieli nähdä tosi näytelmää,
Miss' uskollisen lemmen kalvas haamu
Ja korskan ivan punahehku toimii,
Niin tulkaa mukaan, teidät sinne vien,
Jos nähdä mieli.
ROSALINDA.
Tule; mennään tästä:
Lemmekkäät elää lemmen näkemästä. --
Vie meidät sinne; jos on onni hyvä,
Näytelmäss' olen minäi esiintyvä.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Silvius ja Phebe tulevat.)
SILVIUS.
Mua älä ilku, rakas Phebe, älä!
Sano, ett'et lemmi, vaan sit' älä sano
Noin vihlovasti. Pyövelikään, jonka
On surman tuttu näkö paaduttanut,
Ei nöyrään niskaan iske pilluaan,
Anteeksi pyytämättä. Julmemp' olet
Kuin hän, jok' elää, kuolee verissä.
(Rosalinda, Celia ja Corinnus tulevat etäällä.)
PEBE.
En aio sinun pyövelisi olla;
Sua pakenen, ett'en sua loukkaisi.
Mun silmissäni asuu murha, sanot;
Sep' oivaa! Luultavaakin, että silmät, --
Nuo heikon heikot, hennot kappaleet,
jotk' itse päivän hiuteilt' ovens' sulkee, --
Sais murhaajan ja teurastajan nimen!
Nyt sydämmestäni sua karsastan:
Jos silmäni voi tappaa, niin nyt kuole!
No, ole pyörtyvinäs, kaadu maahan!
Jos sit' et voi, hyi! häpee valehdella
Ja väittää silmiäni murhaajiksi
Miss' on se silmieni lyömä haava?
Jos neula sua raapaisee, niin siitä
Jää toki naarmu; kaislaan jos sa nojaat,
Jää hetkeks siitä jälki kämmeneesi;
Mut silmänipä, jotka sinuun tulta
Nyt iskevät, ei sua vahingoita,
Eik' oisi silmiss' ikänänsä voimaa
Ketäkään vahingoittaa.
SILVIUS.
Rakas Phebe,
Jos koskaan -- ja se "koskaan" tulee pian
Sa koet terveen posken lemmen voimaa,
Saat vielä tuta lemmen tuiman nuolen
Salaiset haavat.
PHEBE.
Siihen asti älä
Mua lähesty; ja kun se aika tulee,
Niin ilkkuillen mua kiusaa, älä säästä;
Sua siihen saakka minäkään en säästä.
ROSALINDA (astuen esiin).
Ja miksi? Mitä? Ken lie äitinne,
Kun tuota onnetonta voittoriemuin
Noin ilkutte? Jos teiltä kauneus puuttuu --
Eik' enempää sit' olekaan, kuin että
Voi hyvin kynttilättä mennä maata --
Pitääkö sen vuoks olla tyly, häijy?
Mik' aikeenne? Miks noin mua tarkkaatte?
Teiss' en näe enempää, kuin mitä luonnoll'
On aina kaupan. Totta totisesti!
Hän multakin kai aikoo silmät kääntää?
Ei, korska neitiseni, turha toivo!
Nuo mustat kulmat, tumma silkkitukka,
Nuo kermaposket ja nuo hehkusilmät
Mua ei vois saada teitä palvomaan. --
Miks, hupsu paimen, häntä seuraatte,
Kuin märkä kaakko, vettä, tuulta täynnä?
Te tuhat kertaa sievemp' ootte mies
Kuin hän on nainen; teidänlaiset hupsut
Ne mailman täyttää epäluomilta.
Te häntä imarratte, eikä peili;
Teiss' itsensä hän näkee kauniimpana
Kuin mitä omat kasvot näyttävät. --
Mut, neiti, itseänne tutkikaa;
Polville maahan, paastoin kiittäkää
Jumalaa hyvän miehen rakkaudesta;
Sill' ystävänä kuiskaan teille korvaan:
Kun voitte, myykää; markkinoit' ei aina.
Rukoilkaa anteeks; ottakaa, kun pyytää;
Rumuus on rumin, kun se ivaa syytää.
No, paimen, ota hänet! -- Hyvästi!
PHEBE.
Oi, armas poika, toru vuosi umpeen:
Sun toras hauskemmat tuon kosintaa.
ROSALINDA.
Poika on rakastunut teidän rumuuteenne, ja tyttö rakastuu minun vihaani.
Jos niin on laita, niin kyllä minä häntä höystän karvailla sanoilla yhtä
sukkelaan kuin hän sinulle vastaa otsan rypistyksillä. -- Mitä te niin
minuun katsotte?
PHEBE.
En sillä pahaa tarkoita.
ROSALINDA.
Ma pyydän, älkää rakastuko minuun:
En taatump' ole humalaisen valaa.
Pait sitä teist' en pidä. Asuntoni
Jos tietää tahdotte, se tässä lähell'
On öljymetsikössä. -- Mennään, sisko! --
Hänt' älä päästä, paimen! -- Tule, sisko! --
Hänelle taivu, tyttö! Ylpeys pois!
Jos koko mailma teidät nähdä voisi.
Noin soaistu kuin hän, ei kukaan oisi.
Pois karjalaumojemme luo.
(Rosalinda, Celia ja Corinnus menevät.)
PHEBE.
Käy sanas, runoilija, toteen tässä:
"Ens lempi syttyy ensi näkemässä."[10]
SILVIUS.
Oi, rakas Phebe, --
PHEBE.
Mitä tahdot, Silvius?
SILVIUS.
Oi, rakas Phebe, mua surkutelkaa.
PHEBE.
Sun tähtes, hyvä Silvius, murehdin.
SILVIUS.
Jos missä murhe, siinä apukin.
Jos lemmentuskiani murehditte,
Minulle suokaa lempenne, niin haihtuu
Molemmat, murhe niinkuin tuskakin.
PHEBE.
Saat lempeni: sit' ihmisrakkaus vaatii.
SILVIUS.
Ma teidät tahdon.
PHEBE.
Se on ahnautta.
Ol' aika, jolloin sua vihasin,
Eik' aika nytkään, että sua lemmin.
Mut kun niin hyvin puhut lemmestä,
Niin seuraasi, jot' ennen vihasin,
Nyt siedän. Palvelusta sulta pyydän;
Mut sinulle en muuta palkkaa lupaa
Kuin ilon, että palvella mua saat.
SILVIUS.
Niin pyhä ja niin täys on lempeni,
Ja niin ma olen köyhä suosiosta,
Ett' osani ma katson runsaaksi,
Jos tähkiä saan poimia sen jälkeen,
Jok' elon täyden korjaa. Suokaa joskus
Pikainen hymy, siitä minä elän.
PHEBE.
Tuon äskeisen sa nuorukaisen tunnet?
SILVIUS.
En likemmin, mut usein hänet tapaan.
Hän ostanut on laitumet ja mökin,
Joit' ennen Carlot-vanhus omisti.
PHEBE.
En häntä silti lemmi, vaikka kysyn.
Toraisa poika, -- mutta puhuu hyvin; --
Viis sanoista! -- mut sanat tekee hyvää,
Kun puhuja on kuulijalle mieleen.
Hän sievä poika on, -- ei varsin sievä; --
Mut ylvä on; ja ylvyys sopii hälle:
Hänestä tulee hieno mies. Mut paras
Häness' on muoto; pikemmin, kuin kieli
Puraisee haavan, parantaa sen silmä.
Ei kookas juur', mut kookas ikäisekseen;
On sääret niin ja näin, mut sentään kauniit;
Suloinen puna oli huulilla,
Täydempi hiukan vain ja mehevämpi
Kuin poskilla: juur' sama erotus
Kuin neljän ruusun välill' on ja tumman.
On, Silvius, naisia, jotk', erikohdin
Jos häntä tarkkaisivat niinkuin minä,
Hänehen rakastuisivat; mut minä
En lemmi häntä, enkä vihaa häntä,
Vaikk' enemp' ois, kuin lempeen, syytä vihaan.
Mik' oikeus hällä mua soimata?
On silmät, hiukset mulla mustat, sanoi,
Ja, nyt sen muistan, mua ilkkuikin.
On kummaa, ett'en hälle vastannut.
Vaan toistaiseks jos jäi, ei sikseen jäänyt.
Purevan kirjeen hälle kirjoitan,
Ja sinä saat sen viedä; vietkö, Silvius?
SILVIUS.
Kernaasti, Phebe.
PHEBE.
Kirjoitan sen heti.
Pääss' on ja sydämmessä aine mulla:
Lyhyt ja pistävä se täytyy tulla.
No, tule, Silvius.
(Menevät.)