Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan.
Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen
asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten
illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa
pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä.
Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä
kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa,
ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin
lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja
aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi
koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin
vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna.
Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin
lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin
tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli
oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään.
En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei
hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä
ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja
koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli.
Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian
aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä
tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen
kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi
huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä
ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata
kiukuissaan.
Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet
nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin
sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt
siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.
Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa
parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut
sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein
hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti
jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä
ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän
parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään
kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää
kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen
poskeaan sormella.
--Ainoko herätti Lyylin? kysyin.
--Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.
--Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.
Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se
nyt täyttä totta.
--Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.
--Ääää--ääää--
Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.
--Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa,
ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän
kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset--!
Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en
liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea,
hieno nainen seisoi kynnyksellä.
--Agnes!
--Hyvää iltaa!
Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.
--Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa.
Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan
sinne saliin pikkuiseksi aikaa.
--Kyllä--elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.
Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja
unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.
Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta
ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut
myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi
olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan.
Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen
näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa,
vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.
Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea!
Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki--?
Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati
tänlaista vanhaa, ulospestyä!
Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä
hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen
silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän,
joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa
ylellisyyttä.
En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut
ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää
sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En
päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.
Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä
viihdytellä.
--Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti
antaa sokuria.
Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta
sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa
heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin.
--Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella.
--Niin--kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni.
--Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää?
Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä
siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä
vähintäin vietävän.
--Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään
seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä,
suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä
itke pienein, elä--mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan
hukassa--
Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti
seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.
--Mitä--? Onko Agnes--onko neiti Werther jo tullut.
--On, on,--mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona.
--Ja lapset tuommoisina--? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin
hullusti asettanut?
--Niin, no--mene nyt, Antti kulta, elä kysele.
Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut
minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni
ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä
surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata
käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan
kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,--mitä sitten nyt! Ja Antin
tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.
--Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!
--Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että
siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan?
Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin
hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla
salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.
--Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.
--Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen
salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan
tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä.
Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä
sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen
päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni,
vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi
kuormani ollut kuinka raskas.
Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi
tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni
päihin saakka.
Mitä tehdä--?
Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman,
joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.
Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin
tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.
Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun
menevän vitsaa hakemaan.
Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin
hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni.
Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin
muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun
takaisin päälleni.
Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua
rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan
sinne nyt pääsin.
Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin,
Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin
samassa paremmalle tuulelle.
Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin,
sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa.
Mutta hän kieltäytyi.
--En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja
läksi pois.
Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat,
kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.
Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen,
siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous,
harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus,
se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja
mielikuvituksen eleille.
Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut
mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen
haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt
taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman
ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu
pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys
oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja
kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei
järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta
silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää
koko olemustamme.
--Ja runoutta, sanoitte?--Antti alkoi oikein kiivastua.--Voiko tosiaan
väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?
--Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma!
--No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota
tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on
asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä
puuttuu kokonaan kansallinen pohja.
--Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy
teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa,
elämää, passioonia--
--Ja onko siinä mitään uutta--?
--Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä
nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa,
kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä?
Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.
--Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan
laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.
Agnes nauroi.
--Oikeinko te puhutte täyttä totta?
--Tietysti.
Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään.
--Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?
--Suomalainen muiden rinnalla.
--Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.
--Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt
luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!
Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti.
--Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla
keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla
totuudella lausutut mielipiteet.
--Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta.
Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin
juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?
--Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä enää
paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi
syksynä--
--Minä? Mitä minä siellä tekisin?
--Noo--käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.
--Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä.
--Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen
oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin
sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte
Pietarissa muutamia kuukausiakaan--!
--Niin mitä sitten?
Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman
naisen hieno, tenhoava ilme silmissä.
Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin
alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen
hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä,
tyytyväisellä naurahduksella.
--Mitäkö sitten? Sanonko sen teille?
--Sanokaa.
Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei
läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes
kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman
viehkeän ja vaarallisen silmäyksen.
Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan
katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita
kuolevaisia?
--Sanokaa! toisti Antti vieläkin.
--Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa
jok'ainoalle sanalle.
--Niinkö luulette?
--Lyömmekö veikkaa?
Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes
heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi,
kuinka varma hän oli vallastaan.
Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan
silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.
--Te erehdytte. Minä en muuttuisi.
--Ettepä uskalla lyödä vetoa.
--Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua
antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus
olisi jo yksi askel muuttumiseen.
Siinä oli, tiesinhän sen!
Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä
näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa
enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!
--Mutta kuulkaa!
--Kyllä?
--Entä jos--? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä
pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te
yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne--heräisitte ja löytäisitte
itsenne: vallan toisena ihmisenä?
Antti myhäili.
--Mitä joutavia!
--Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu.
Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi
keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni
sitä kääntymään toisaanne.
--Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa?
--Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta--
--Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä?
--Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin
teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin!
--No, no, kovinpa te--alkoi Antti.
--Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa
maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä,
älykkäitä, kehittyneitä--ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin
Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa.
--Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes,
löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa--?
Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti.
--Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi!
Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä.
--Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla
uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää
silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa,
kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha!
Minua vähän harmitti.
--Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.
Hän nousi ja tuli luokseni.
--Loukkaannuitko sinä?
Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen.
--No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät
jätän tällä kertaa.
--Tapaammeko vielä toisiamme?
--Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne.
Vai kuinka, herra Reijola?
Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi
minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan?
--Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti.
--Luultavasti, hän vastasi.
--Siellähän sitten tavataan.
Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi
häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli
hänen jälkeensä.
--Mitä pidät hänestä?
Antti ei heti vastannut.
--Eikö hän ole hurmaava?
--Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja
nautinto-himoinen.
Kummallista--minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein
hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan
Agnesia.
Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa.
--Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut
pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi.
--Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki
orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä
juhlakentälläkin?
--Olihan niitä.
--Sen arvaan.
--Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja
antaantuvat hänen orjikseen?
--Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo--siitä olen
vakuutettu.
Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.