IV

Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä

suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.

Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti

yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui

kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista

villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu

pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja

aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se

korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri

hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään

muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio,

taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille

tuomaan.

Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät

puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti

niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää

keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen

läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja

vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin

vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.

Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä

synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan

vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä

milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin

olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia!

Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen

toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa,

vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot

riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret

mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan

syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan

elävien paistivatia?

Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita

tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään

puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin

heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon

nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi

muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt

korvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli

mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.

--Liisi--kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.

Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin

nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.

--Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.

Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä.

Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin,

sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni

taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin--Antti

tosiaankin sen teki,--piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi

hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka

somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.

Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle

sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?

Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia

tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut.

He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.

--Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia?

--Suuressa määrin.

--Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina

syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella

sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja

mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on

ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen

suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu

rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti

Werther, ette osaa panna arvoa.

Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti

odotti vastausta.

--Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta?

--Ei, ei.

Hän nauroi ja pudisteli päätään.

--Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin

maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele,

sehän olisi kauheata henkistä vankeutta.

--Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei

rakkauden kahleita kanna.

--Te rupeatte runolliseksi.

--Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa

seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka

ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä

sekä toisiinsa että luontoon.

--Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä,

minkälainen opas te olette.

--Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.

--Mihinkä se olisi?

--Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.

--Hevosellako menisimme vai jalan?

--Kuten vaan tahdotte.

--Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.

--Kyllä.

--Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?

--Saan varmaan. Olkaa huoletta.

--Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?

--Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.

Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin

olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä

pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.

Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan....

Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä

soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin

kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.

Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten?

Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi

paheksuin?

Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan

seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli

vaikea hallita.

--Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.

Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.

Viimein näytti Agnes huomaavan minut.

--Pikku Liisi--sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.

Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.

--Enhän minä osaa ratsastaa.

Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.

--Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?

--Minä jään kotiin.

Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka

tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?

--Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.

Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta,

hän, joka muuten oli niin tarkka?

--No, sillä tavalla! huudahti Agnes.

Mutta minä panin vastaan.

--Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.

--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran

päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?

--Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa,

tiedäthän sen.

--Sille ei sitten mitään voi.

Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin

tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta

tuskastani.

--Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua

lähteä mukaan?

He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset

valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä

virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä

satulat.

Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat

yhden illan viettää Agnesin seurassa.

Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen

auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.

Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan.

Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä

lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman

kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa

huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista

pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes

sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?

Sekä joutui, että muisti!

Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi

polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä

näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla

kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.

--Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.

Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.

Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.

--Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?

--Hm--

Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä?

Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin

uudelleen.

--Etkös olisi? Kuinka?

Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja

katsoi minua kasvoihin.

Täytyi vastata.

--Enpä tuosta ole millänikään.

--Onko se ihan totta?

Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.

Hän nähtävästi rauhoittui.

--Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja

aina hyvä.

Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.

Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta

silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.

--Lyyli raukka kylmettyy.

Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua

ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.

Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti,

en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää

kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.

--Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja

kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä.

Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo

liikkeellä.

--Kyllä.

--Niin, hyvästi nyt.

Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.

Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi

itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin

suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä

pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.

Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en

voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että

hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat

silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.

Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta,

potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.

--Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa--äsäs!

Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana,

enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti

valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin

ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea

semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla

olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.

Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani

ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä,

uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen

vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin

kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt

pyhästi lupasin itselleni.

Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi

olla.

--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!

Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen

kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta

paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani

tuota avonaista suuta vasten.

Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja

suoristin selkäni.

--Nuku kiltisti, lapseni.

Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.

Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä

kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja

he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa

nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä

hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi

päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän

ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.

He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut.

Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä

juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin,

nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he

taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.

Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut

mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän

huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi

vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.

V

Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko

ettet sinä ollut mukana.

--Te viivyitte myöhään?

--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä

kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla

mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.

--Oliko siellä kaunista?

--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin

kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja

auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.

--Entä noustessa?

--Sitä emme enää niin tarkanneet--Antti kävi hiukan hämilleen. Emme

tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä

ja puhelimme.

Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri

oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja

teeskennetyllä välinpitämättömyydellä:

--Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista?

--Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin.

Ettekö ihastuneet häneen kaikki?

--Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman--

--Tavattoman viehättävä?

--Viehättävä ja älykäs. Niin--meillä on muuten aikomus mennä

purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan?

--Tokkohan minä viitsin.

--Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin.

Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut.

Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien

vastasin:

--Ei siellä minua kumminkaan kaivata.

--No, Liisi?

Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.

--Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili.

Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen

kaulaansa.

--Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.

--Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.

--Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?

Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka

punastuin.

Antti hyväili poskeani.

--Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.

Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee

minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut.

Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut

intohimoinen, outo voima.

Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti

syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois

suunniltani.

--Antti--puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta

huohotusta. Antti--pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano!

Etkö koskaan, koskaan minua unhota--minä en sitä kestäisi, kuule, minä

en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi--voi, Antti, sinä et saa sitä

tehdä--

--Mutta, Liisi, mitä ihmettä?

Hän kummastui ja koetti irroittaa minua.

--Jopa nyt! Kuka uskoisi--

Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni.

--Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten.

--Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän

sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän

se ole pakosta?--Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita,

ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit

omaksesi.

--Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata.

--Miksi et vastaa?

--Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön.

Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat

hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni

istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni.

--Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen?

En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni

välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän

oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin

sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin.

Antti katsoi kelloaan.

--Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?

Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä

vastasin.

--Tulen.

--Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.

Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta

sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän

varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.

Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus

sittenkin kyti sieluni pohjassa?

Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi

repiä se itsestäni pois juuria myöten.

--Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää,

että olin vapaa epäilyksistä.

--Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona.--Tulen sitten suoraa

päätä rantaan.

--Niinkuin tahdot.

Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin

alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista,

sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku

proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään.

Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan

viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin?

Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan

luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut

sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen

ihastuivat, minä etupäässä.

Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut

katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun

tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta

olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei

ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja

sentään olisin vaatinut, että--ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä

olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä--

Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset?

Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi.

Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä,

vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja

kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan.

Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan

kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska

minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme

hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi.

Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä

kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä

kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen.

Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin?

Niin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä

soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä

onnelliseksi?

Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen

onneaan!

Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken

hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus?

Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni

hakemaan lohdutusta?

Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja

saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin,

ja--voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin

milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi

sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme

molemmat puhdistuneet....

Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta.

Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi,

että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos

suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen

effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua,

ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä

toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä

kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti

luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä

hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman

ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja

sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään

vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä

otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia

huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän

rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja--

Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä.

He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa.

Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti

varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä

huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä,

alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti

ottanut vastaan.

--Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän

sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne.

--Minä luotan hyvään onneeni.--Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä?

--Tietysti säikähdin.

--Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne.

Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet

reilaan.

--Oliko sinulla ikävä eilen illalla?

--Ei ensinkään.

Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin.

--Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä?

Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua.

--Kuule--hän vilkaisi Anttiin,--minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa.

Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi:

--Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen?

--Agnes--

Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos

mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani.

--Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään.

--Noo--olisihan se jotenkin luonnollinen tunne.

--Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin.

--Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua

rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera

herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin

järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki

ovat--että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät?

--Luulen aivan varmasti.

--Sinä lapsi!

Hän nauroi makeasti.

--Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä

periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät.

Intohimo--kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen

palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.

--Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa.

--Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä

on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä

nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi

intohimoiksi, niin--varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään

maailmassa--kaikkein vähiten hänen oma järkensä.

Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä

hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli

katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä

ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta

koetin kuitenkin vielä pitää puoliani.

--Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa.--Minäkö en tuntisi

Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei

vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa.

--Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan

vegeteeraatte--uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää

hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on

voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä

tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa

pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä

ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan

tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa.

--Kernaasti minun puolestani.--Mustasukkaisuudella en tule häntä

häiritsemään.

Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän

ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä

hetkellä ollutkaan.

--Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua

kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se

rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että

toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että

mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani

käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi

toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi

eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta

tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema.

Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen

mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi

hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain

kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan,

oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa

silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja

hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua

melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt

mistäkään arvosta.

--Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille--eivätkä

ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite

sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä,

keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti.

--Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin.

Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä,

miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita--tiedätkö, mistä syystä?

--Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.

--Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja

typeriä. He eivät kykene olemaan muuta--siinä koko asia.

--Agnes--!

--Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita,

minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista,

skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset

yhteen lukuun.

--Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän

kuin missään muussa.

--Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka,

joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä

eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta

voimakkaampi?--Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli

kuljettanut veneen laiturin luo.

--Jo saatte, kuului sieltä vastaan.

Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin

sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut

minäkään puolestani hänelle hyvä.

Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä

kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran

korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja

valmistauttui hyppäykseen.

--Elkää vaan pudotko.

--Annatteko minun astua polvellenne?

--Tehkää hyvin.

Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin

ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille.

Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin

veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella

tykkänään.

Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään.

--Liisi--kuinka sinä olet niin varomaton?

Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän

puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä--he istuivat

sivu sivussa kiinni--oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän

katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut

selville, mitä hänen tulisi tehdä.

Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan

pelkkää inhottavaa koketteriaa?

--Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa

vene irti!

Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski.

--Mutta osaatteko te?

Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli

menetellä.

Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle,

vesi sirisi kokassa.

--Kuinka hauskaa! huudahti Agnes.

--Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti.

--Täällä on hyvä, minä vastasin.

--Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi.

--Mitä se tekee.

--No, niinkuin tahdot.

Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut

vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet.

Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani.

Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat,

sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat

heti ensi hetkessä?

Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle,

vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni,

soimasin itseäni.

--Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet

kunnoton, typerä, kurja--

Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua!

Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi.

Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en

sanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä.

Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka

tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen?

Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse.

Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet

purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin

kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa.

Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää

itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit,

että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja

voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin

katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne

ilmaisivat ihailua semmoista, jota--

Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä

katsella kauvemmin.

Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä

hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa....

Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse.

Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon--

En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi

käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina

luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja

kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden

mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi

antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa

piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin

ilmaannuin!

En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä

että koski, taoin vaan yhtämittaa.

He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka

eivät panneet siihen mitään merkitystä.

Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se

tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin

siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja

sormet hervottomina aukenivat.

--Antti, Antti--!

Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota

minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä

täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos

näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä?

--Antti--!

Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana

huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä

ja--rukousta.

He eivät kuulleet, he vaan puhelivat.

Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa?

Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta

puolen.

Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen

ihailu Antin silmissä.

Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä

se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin

tämä ymmärtää ja arvata.

Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin

miekan.

He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain

hupaista.

Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani

liikuttavat....

Hurja ajatus lensi päähäni.

Jos heittäytyisin järveen--? Eiköhän Antti silloin heräisi

hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi?

Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän

kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet

vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat

vallan.

Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja

laskivat, vene viilteli niiden ohitse.

Ei se olisi kuin hetken työ--? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla

taukoaisi.

... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä

he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin?

Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin

ohauksiini kiinni.

Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset

ajatukset tunkea mieleeni?

Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta

puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni,

koko olemustani.

Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja

minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti

kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus!

--Antti....

Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen,

vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan.

--Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin.

--Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä

voin niin pahoin.

--Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs

muuta.

--Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain.

--Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee

yhtä nopeasti.

Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin.

--Mutta kun Liisi voi pahoin?

Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä.

--Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo.

Hän hymyili ja nyökkäili minulle.

--Eikös niin Liisi?

--Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla.

Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun,

vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne

Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja

avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet

liiankin selvään.

--Jospa vielä käännyt sairaaksi?

--Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin.

--Kyllä se menee ohitse--toisti Agneskin.

Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös

laivalle.

--Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan

istuinpaikan.

--Voit.

Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä

jäähyväisiään.

--Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi.

Ivallisesti sille hymähdin.

--Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa.

Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä

välinpitämätön.

Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton,

huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä

takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin

jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen....