II

Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta,

niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt.

Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti

heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa

edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se

jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi.

Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin

kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja

soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka

haaralta maata.

Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin.

Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi

aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.

Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa

laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät

köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut,

saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan

mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli

juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli

mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut

olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä

ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat

myöhästyneet samoin kuin minä.

Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun

saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli

täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat

yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli

äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni

nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus

valtasi minut niinkuin muutkin.

Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta

alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät

istumaan paikoilleen.

Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja

vaan kaikkialla.

Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen

naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa

ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.

Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että

pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas

helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka

komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen

hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti

päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin.

Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja

arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti

päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan

suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä

ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta

päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat

harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen

sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja

huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli.

--Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.

Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin

ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti

sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli

oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli

hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän

kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä

niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi

mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa?

Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt

selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän

laulusta, joka taaskin oli alkanut.

Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein

tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin

lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin,

isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen

kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana

ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan

"eläköön" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta,

sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin

jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä

esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni

sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen "eläköön" oli kajahtanut.

Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni.

Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo

komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua

säikähtynyttä poloista.

--Tunnetko minua, Liisi?

Otin askeleen tai pari taaksepäin.

--En ikipäivinä minä sinua tunne--arvelin mielessäni.

Mutta samalla minulle selveni.

--Agnes!

Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka

ujous heti kohta alkoi vaivata.

Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän

tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni

niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa

melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.

Koetin rohkaista mieltäni.

--Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet

tullut?

Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin

sen ohessa itsekseni.

Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan

ja katseli.

--Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi.

--Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.

Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea

itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä

huomata.

--Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.

--Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt

sinut noin innoissasi kuin äsken.

--Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo,

miksi hän oli naurussa suin.

--Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.

--Niin--tietysti sama--miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä

puolustuksekseni.

--Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin

sinä.

Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun

kysyin:

--Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken?

--Innostunut? Mistä?

--Rakkaudesta isänmaahan.

--Jonkako herätti tuo puhe?

Hän nauroi ääneen.

--Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään.

--Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?

Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi

ivallista ylenkatsetta.

--Lapsellista....

--Sinä ehkä et innostu helposti mistään?

--En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.

Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni--pelkkää

naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?

Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti

olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua

itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli

minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut

ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut

edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin

pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.

Agnes keskeytti mietteeni.

--Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.

--Olen.

--Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi--?

--Reijola.

--Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on--?

--Asijoitsia.

--Niin, niin--olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä

edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka

monta?

--Kolme.

--Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?

--Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä

vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea,

ettei saa muuta tehdä kuin selvittää--

Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.

--Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?

--Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.

--Ahaa,--ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja

tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?

--Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin

pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi

Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa "isä" ja

"äiti"--ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: "itä", "äätä"

siitä tulee--mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti.

Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.

--Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin.

--Kyllä.

--Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii?

--Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka.

--Tervetuloa!

Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni

he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni

niinkuin muutkin.

--Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin

hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia

askeleita lavaa kohti.

--Eivätkös laulaneet mainiosti?

--Mainiosti?

Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.

--Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska

tuota pidät mainiona?

--Niin, vaan--, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa--lauloivathan

ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.

--Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta

laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät

korviani.

Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä

välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea

arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli

luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon

parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä

silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne

muuten olisi tullut?

Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet

loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme

puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin

taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset,

varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin

asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi

lupaustaan.