1892
I
Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä
katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta
sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain
opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää
huomioni häneen.
Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin
muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli
syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden
pienimmätkin väreet ja vaihtelut.
Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan
tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein
olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.
Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin
hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat
mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin
nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän
vaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko
hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa
liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt.
Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.
Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden
ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti
olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan
olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen
ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas,
hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton
ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa.
Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli
oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes
tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.
Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan
määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.
Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli
yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.
--Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli
kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.
Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.
Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos.
Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun
aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla
puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun.
Tuli puukuorma vastaan.
--Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili
Fanny oikein surkealla äänellä.
--Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.
Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.
--Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?
--Kyllä me pysymme.
--No, nouskaahan koetteeksi.
Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme,
halkojen päällä.
Taivas, kuinka se oli hauskaa!
--Ajammeko näin kaupungin läpi?
--Ajamme.
--Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.
--Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse.
--Tietysti uskallamme, vakuutin minä.
Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin
kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin
ylpeitä silmäyksiä.
--Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies.
--Rouvasväen koululle.
--Missä se on?
--Keltainen talo torin laidassa.
Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka.
--Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun?
Eivätköhän ihmettele?
Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää
vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa.
Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä.
Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas--he istuivat jo tunnilla!
Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta.
--Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka
menee ensiksi?
Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas,
emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme.
--Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle?
Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä
seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko
lailla meitä arempana.
Yleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä,
missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme.
Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi.
Tunnin aresti--niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh--mitä me siitä.
Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välitunti
kun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta.
--Tytöt kokoontuivat ympärillemme.
--Mistä asti te ajoitte puukuormalla?
--Sieltä aina Kotkankallion luota.
--Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi?
--Tietysti.
--Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään?
--Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi.
--Jumala! Ja hän näki teidät?
--Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme.
--Ajatelkaas!
--Niin, ajatelkaas!
He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä
ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme.
Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet
ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta
me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut
kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi.
Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea,
siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka
tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi
meitä kolmea.
Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät
lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen
selvään näki heidän kasvoistaan.
Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen.
Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain
kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää
vettä niskaani.
En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta
loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme--! Ja nyt minäkin
heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin
vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla
tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä
tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt
ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni
kovin onnettomaksi.
Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua
vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa.
Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan
olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti.
En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta.
Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta
nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin
painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin.
En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti
ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja
avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän
loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan
saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi,
semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö
niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä,
toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan
puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä
tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä.
Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa
otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon.
--Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja
kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi
kyllin arvokas hänelle?
Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei
voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista.
Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin
niin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe.
Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä
viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet
semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella
tavalla.
Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin
rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan
yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta
näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan,
kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä
lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä.
Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan
Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna,
toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä
muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä
kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja
intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän
siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se
luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä
paheksia....
Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet
koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää
jäljellä entisessä koulukaupungissa.
Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli
silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut
aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se
tiesi kertoa Agnesista.
--Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän
kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme.
--Mitä, sano, mitä?
--Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle
seuranaiseksi.
--Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi!
--Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista,
kuin muu tavallinen seuranainen.
--Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä--Pietarissa.
--Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny.
Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään.
--Kerro nyt sentään.
--No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin
Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes
on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä
huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki
vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa.
Nyt jäimme sanattomiksi.
--Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää?
--Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää.
--Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet,
oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja,
hienointa salonki-elämää ja niin poispäin.
Me kuuntelimme ja ihmettelimme.
--Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä
hiukan epäillen.
--Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää.
No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen
maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko?
Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset
herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti
rakastuisivat.
Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi?
Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys,
johon emme vastausta saaneet.