Viimeinen kohtaaminen.
Raikas aamuilma karkoitti unen usvat Jennetin aivoista, ja Derrickin
hilpeä haastelu vahvisti hänen hermojansa, terästäen häntä tulevaan
kokeeseen. Mutta kun he ajoivat Parkleyn pääkadulle ja pysähtyivät
korkean, synkännäköisen rakennuksen eteen, hänen mielensä alkoi jälleen
lannistua.
"Muista, että äiti on täällä", sanoi Derrick tytön astuessa alas
kieseistä.
Joku oli arvattavasti ollut hänen tuloansa tähystelemässä. Ennenkuin
hänen kätensä oli koskettanut kelloon, ovi aukeni ja harmaahapsinen
miespalvelija näyttäytyi. Heti hänen jälestään tuli Robson, kalpeana
ja riutuneena pitkistä valvomisista sairaskammiossa, mutta ilmeisesti
ilostuen odotetun vieraan näkemisestä.
"Miten tätini voi?" oli Jennetin ensimäinen kysymys.
"Hänellä on ollut levoton yö, ja hän on herkeämättä puhunut teistä,
neiti Jennet", vastasi vanha palvelijatar. "Pelkäsimme, ettette
saapuisi ajoissa -- hän on käynyt perin heikoksi."
Puhuessaan Robson johdatti Jennetin aamiaishuoneeseen ja toimitti
hänelle kuumaa kahvia. Tyttö katsahti ympärilleen kallisarvoisiin
esineihin, mitkä joka puolella kohtasivat hänen silmänsä, ja ajatteli
niitä pitkiä yksinäisen loiston vuosia, jotka rouva Belfont oli tämän
katon alla viettänyt. Miten hauskan valoisat täti Judithin päivät
olisivatkaan voineet olla, jos hän olisi avannut nämä ovet nuorille
sukulaisilleen ja täyttänyt synkän huoneuston näiden tarmokkaalla
elämällä! Kaikki oli upeata ja mukavaa; mutta tarkka silmä saattoi
kuitenkin huomata, että vähän tämä upeus ja mukavuus oli talon asukasta
hyödyttänyt.
"Teitä varmaan kovin palelee pitkän ajomatkanne jälkeen, rakas
neiti Jennet", alotti Robson, mutta hänet keskeytti tytön äkillinen
ilonhuudahdus.
"Äiti, rakas äiti", sanoi hän hyökäten ovea kohti, "kuinka olen
ikävöinyt sinua! Koti ei tunnu kodilta, kuu sinä olet poissa."
Muutamaan sekuntiin rouva Fowler oli kykenemätön puhumaan mitään;
hän vain kietoi käsivartensa tyttärensä ympärille ja katseli häntä
hellästi, Robsonin seisoessa vieressä ja tarkatessa heitä kyyneleet
silmissä. Ja sitten uskollinen palvelija huoahtaen muisti ylikerrassa
lepäävän kuolevan naisen, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea
tällaisen rakkauden suloisuutta. Vaikka rouva Fowler aina oli ollut
köyhä ja ison perheen huolten painostama, hän oli paljoa rikkaampi
sisartansa.
Robson hiipi hiljaa sairaskammioon, jättäen äidin ja lapsen
kahdenkesken. Mutta pitkälti he eivät keskustelleet; oli kerrottava ja
kuultava tuhat seikkaa, jotka täytyi jättää sopivampaan aikaan. Rouva
Fowlerin ensimäinen ajatus koski Judith-tätiä: hänen hetkensä olivat
luetut ja hänen viimeiset toivomuksensa täytyi tyydyttää, maksoi mitä
maksoi.
"Tulehan heti hänen huoneeseensa, Jennet", lausui äiti vakavasti. "Ja
sinun on kuunneltava hänen viimeisiä sanojaan ja kätkettävä ne visusti
mieleesi, rakkaani. Tuskin voit kuvitella, kuinka paljon hän on sinua
ajatellut. Tule nopeasti; hän odottaa levottomana. Robson on hänelle
ilmoittanut, että olet täällä."
Hellällä väkivallalla rouva Fowler tarttui tyttärensä käsivarteen
vieden hänet ylikertaan ja kuljettaen hänet pitkän käytävän kautta.
Nuorekkaihin ääniin ja monien jalkojen astuntaan tottuneelle Jennetille
talon hiljaisuus tuntui painostavalta, ja talvipäivän kolkkous rasitti
hänen sieluansa. Heidän pysähtyessään suljetulle ovelle hän alkoi
hiukan vavista, ja rouva Fowler, joka yhä piti häntä käsivarresta, vei
hänet ääneti sairaan kammioon.
Mutta hänen luodessaan ensimäisen katseen kuihtuneille kasvoille
pieluksella Jennetiltä katosi kaikki tietoisuus omasta itsestänsä.
Hänellä oli vain selvillä se tosiasia, että tässä lepäsi täti
Judith, hänen oma hyväntekijättärensä kuoleman kutsua odottamassa.
Vaistomaisesti hän vastasi rouva Belfontin hartaaseen katseeseen
hellällä hymyllä ja kumartuen vuoteen yli painoi pehmeän suudelman
ohuelle poskelle.
"Sinä näytät terveeltä ja kauniilta", sanoi heikko ääni. "Jennet,
tahtoisin, että olisin nähnyt sinut aikaisemmin. Silloin olisin ollut
onnellisempi. Minulta on elämässäni puuttunut paljon todellista onnea,
lapseni."
"Älä ajattele menneisyyttä, rakas Judith", puuttui rouva Fowler
lempeästi puheeseen. "Sinä et tiedä, mitä kaikkea Jumalalla saattaa
olla sinulle varattuna iankaikkisessa tulevaisuudessa."
Rouva Belfont vastasi hänelle kiitollisella hymyllä. Näinä viimeisinä
päivinä hän oli oppinut pitämään sisarensa sanoja suuressa arvossa
ja oli löytänyt niiden yksinkertaisuudesta syvempää viisautta kuin
mitä rikkaus ja maallinen tieto oli hänelle koskaan tuonut. Ja
sitten hänen katseensa palasi Jennetiin ja viipyi tytön herttaisilla
kasvonpiirteillä hellän ylpeästi.
"Mitä minulla on sanottavaa, täytyy nopeasti sanoa", jatkoi hän.
"Lapseni, olen jättänyt kaiken omaisuuteni sinulle. Jumala opettaa
sinut käyttämään varallisuutta paremmin kuin minä koskaan olen
käyttänyt. Et tietysti saa hallita omaisuuttasi ennenkuin tulet
täysi-ikäiseksi, mutta olen antanut määräyksiä, jotka takaavat, että
hartaimmat toivomuksesi käyvät toteen. Derrick -- ah, minä tiedän
kaiken, mitä olet hänen puolestaan tuntenut! -- Derrick lähetetään
opistoon."
Jennetin kasvoilla ilmenevä sanomaton ilo heijastui kuolevan silmissä,
jotka katsoivat syvään hänen omiinsa. Mutta hänen uskollisille
vartijoilleen oli selvää, että potilaan voimat olivat lopussa; ja
äitinsä viittauksesta tyttö kuiskasi hellät jäähyväiset. Hän ei
yrittänyt pukea kiitollisuuttaan moniin sanoihin, eikä sitä ollut
tarviskaan. Täti Judith ymmärsi kaiken, mitä nuori tyttö tunsi, ja oli
tyytyväinen.
Loppuajaksi tätä pitkää päivää Jennet jäi enimmiten yksikseen, koska
rouva Fowler enempää kuin Robsonkaan ei hennonut poistua sairaan
huoneesta. Niille, jotka häntä vaalivat, oli ilmeistä, että rouva
Belfontia oli tukenut teennäinen tarmo hänen sisarentyttärensä
tuloon asti. Häntä oli ylläpitänyt harras halu nähdä Jennet ja vielä
kerran häntä puhutella; hän oli koonnut riutuvat voimansa viimeiseen
ponnistukseen. Mutta nyt, kun hänen toivonsa oli toteutunut, hän vaipui
horrostilaan, josta hänen sisarensakaan ääni tuskin saattoi hänet
herättää.
Omiin hoteisiinsa jätettynä Jennet vaelsi huoneesta huoneeseen,
koettaen käsittää olosuhteissaan tapahtunutta ihmeellistä muutosta
ja tuntien omituista kaipausta halpaa maalaistyttöä Jennet Fowleria
kohtaan, joka näkyi äkkiä poistuneen elämästä. Kaikki muuttuisi nyt, ja
rikkautta seuraisi rikkauden raskas vastuunalaisuus. Mutta Katherine
oli uskonut sisarensa luonteen kestävän jokaisen koetuksen, ja Jennet
puolestaan rukoili, että aina ansaitsisi Katherinen luottamuksen.
Iso talo kaikkine kallisarvoisine huonekaluineen joutuisi pian
hänen omakseen, ja tämä ajatus oli niin yllättävän painostava, että
hän alkoi koettaa sen kokonaan unohtaa. Kirjastohuone, missä herra
Belfont-vainaja oli viettänyt enimmän aikansa, oli hänelle erityisesti
mielenkiintoinen. Eivät ainoastaan arvokkailla teoksilla täytetyt
kirjahyllyt seinillä, vaan koko huoneen sisustus oli aiottu tuottamaan
viihdytystä ja lepoa. Iloinen valkea paloi uunin tiilireunaisella
ristikolla; karhuntalja-matolla oli sametilla päällystetty nojatuoli,
ja siihen Jennet asettui antautuen lukemiseen ja lepoon.
Silloin tällöin hänen äitinsä kävi häntä katsomassa, ja rouva
Fowlerille tuotti sanomatonta lohtua nähdä tyttärensä niin tyynenä.
Jennet oli liljan vaalea; hänen koulutoveriensa kovin ihailemat
persikanvärin vivahdukset olivat paenneet hänen sileiltä poskiltaan, ja
hänen silmänsä näyttivät raskailta. Mutta hänen sävynsä oli levollinen
ja hän pyysi, ettei kukaan olisi hänen suhteensa huolissaan. Hän sanoi
kirjoittavansa kirjeen Katherinelle ja kertovansa hänelle kaiken, mitä
oli tapahtunut. Mutta äiti pyysi häntä olemaan sulkematta koteloa ennen
iltaa.
Juuri kun päivä oli loppumassa ja viimeiset valonkajastukset sammuneet
joulukuun taivaalta, täti Judithin sielu pakeni. Ja rouva Fowler lisäsi
kirjeen perään muutaman sanan ilmoittaen, että vaunut seuraavana
päivänä toisivat Jennetin takaisin maatilalle.
Hän vietti unettoman yön, eikä aamiainen hänelle paljoa maistunut. Aamu
oli alussa harmaata, mutta vähitellen aurinko pistäysi esille pilvien
lomasta valaisten hilpeätä talvista maailmaa. Linnut piipittivät ja
visertelivät iloisesti lakastuneissa pensasaidoissa, ja siellä täällä
tulipunainen marjaterttu kimalteli päivänsäteitten kosketuksesta.
Raikas ilma ja tieto siitä, että oli kotimatkalla, elähdytti Jennetiä
ja karkoitti hänen nuoreen sieluunsa hiipineen synkeyden. Ja kun vaunut
vihdoin pysähtyivät vanhalle puutarhanportille, hänen sydämensä paisui
kiitollisuudesta, ja Katherinen nähdessään hän purskahti kyyneliin.
"Oi, Kathie!" hän kuiskasi pää sisarensa povella. "Ethän salli
varallisuuteni meitä eroittaa? Jennetisi on yhäti sama rakastavainen
Jennet!"