Pelon aiheita.
Hämärä oli käynyt läpikuultamattomammaksi, kun kiesit pysähtyivät
puutarhan portille, ja ylösvedetty kaihdin arkihuoneen ikkunassa
paljasti kirkkaan, lampun valaiseman kuvan. Samassa tuokiossa jo
hyökättiin ovikäytävään ja kuului kuoro iloisia ääniä, Hilaryn
tervehdyshuudon kaikuessa yli kaiken. Senjälkeen isä vahvoilla
käsivarsillaan nosti Jennetin kieseistä ja puristi häntä hetkisen
rintaansa vasten. Herra Fowler ei suinkaan ollut äänekäs
mielenilmaisuissaan, ja paljon sanoin lausumatonta liikutusta sisältyi
tuohon hartaaseen syleilyyn. Jennet ymmärsi jälkeenpäin, mitä kaikkea
isä juuri silloin rinnassansa tunsi.
Kerkeänä kuten aina Hilary oli senjälkeen ensimäinen häntä
tervehtimässä, sitten seurasi Katherinen tyyni suudelma ja Mabelin
kuiskaamat rakkauden sanat. Lopulta viimeisinä molemmat nuorimmat
lapset tarttuivat Jennetiin ja veivät hänet riemun myrskyssä sisälle.
"Kylläpä sinua varmaan hirveästi palelee", sanoi Ellen vetäen hänet
loimuavan takkavalkean ääreen.
"Ja olet tietysti kauhean nälissäsi", huusi Hilary. "Älkäähän nyt
touhutko niin paljoa, lapset, vaan antakaa hänen riisua puuhkansa ja
päällystakkinsa. Kannanko kapineesi ylikertaan, Jennet?"
"Ei", vastasi Jennet väsähtäneestä, "minä menen heti huoneeseeni".
"Älä viivy kauaa", pyysi Hilary. "Tee ja voikorput jäähtyvät kovin
pian. Ehkä on parasta, että minä tulen mukaasi."
"Käy istumaan, Hilary, äläkä yhtäpäätä haasta", sanoi herra Fowler
tavallista ankarammalla äänellä. Katherine loi häneen kiitollisen
katseen ja Jennetin helpotuksenhuokaus voitiin seivästi kuulla. Hilary
alkoi käydä liian ärsyttäväksi heille kaikille.
Hitain askelin Jennet nousi tuttuja portaita omaan, vanhaan kammioonsa
ja kiirehti sulkemaan oven siellä rauhassa itkeäkseen. Hän kaipasi
äitinsä tervehdystä enemmän kuin sanoilla saattoi ilmaista; ja hänen
sydäntään rasitti ajatus murheellisesta huomispäivästä. Ei ollut mikään
helppo asia seisoa täti Judithin kuolinvuoteen ääressä kuuntelemassa
hänen viimeisiä sanojaan, ja tytön herkkä sielu kavahti tätä koetusta.
Kuitenkin hän kiitti Jumalaa siitä, että koti oli vielä koti, ja
tyynnytteli itseään toivolla, että äiti pian palaisi ja että kaikki
taas kerran sujuisi entiseen tapaansa. Sitten hän riisuen nopeasti
päällysvaatteensa kuivasi kyyneleensä ja riensi takaisin alhaalla
odottavien luo.
"Tuntuupa hyvältä, kun olet jälleen luonamme", sanoi Katherine alkaen
täyttää teekuppeja. "Ja aika terveeltä sinä näytät, -- Jennet. Melkein
pelkäsimme, että Lontoon ilma ei sinulle sopisi, ja äitiä aina
huolestutti ajatus, että ehkä opiskelisit liian uutterasti. Mutta
mikään ei näy sinua vahingoittaneen."
"Minä voin oikein hyvin, Kathie", vastasi Jennet, "ja aloin todella
pitää opistosta. Mutta tiedättehän, että oli aikoja, jolloin minua
vaivasi ankara koti-ikävä."
He menivät aikaisin levolle sinä iltana, ja Katherine varoitti Jennetiä
valvomasta matkalaukkujensa purkamisessa.
"Sinun tulisi saada nukkua runsaasti tänä yönä", sanoi hän; "minun
täytyy herättää sinut aikaisin aamulla. Parasta, että käytät
matkapukuasi ja jätät minun tehtäväkseni ottaa tavarat ulos
kirstustasi."
"Miksi sinä vaivautuisit minun tavaroitteni tähden, Kathie?" kysyi
Jennet. "Minä tulen kotiin nähtyäni täti Judithin. Minun ei odoteta
viipyvän hänen talossaan."
"Pelkään, että sitä odotetaan, rakas sisar, ja sinun läsnäolosi
tuottaa äidille mitä suurinta lohdutusta. Hän sanoo, että täti Judith
on laskenut hetkiä sinun palaamiseesi, ja ikävöi sinua luokseen.
Jennet-rukka, toivoisin voivani lähteä sinun asemestasi."
"Ihmeellistä, ettei hän mieluummin haluakin sinua, Kathie. Sinä olet
paljoa epäitsekkäämpi ja hyödyllisempi kuin minä."
"Ei, Jennet, minä en ole vähemmän itsekäs. En tunne ketään, joka voi
täydellisemmin unohtaa itsensä kuin sinä. Sinussa, näet, ei vielä ole
kehittynyt itsekkäisyyttä, mutta lahjasi ovat korkeampaa laatua kuin
minun."
"Eikö isä sinusta näytä alakuloiselta?" kysyi Jennet lyhyen vaitiolon
jälkeen.
"Hän kaipaa äitiä; tämä on vasta ensi kerta, kun he ovat olleet
eroitettuina."
"Tietysti hän kaipaa häntä; mutta on jotain muutakin, mikä tuntuu häntä
vaivaavan. Pari kertaa kuvittelin, että hän oli huolestunut minun
suhteeni. Sano minulle, Kathie, olenko oikeassa?"
Katherine, joka tavallisesti oli suorapuheisin kuolevaisista, vältti
nyt sisarensa vakavaa katsetta.
"Siis se koskee minua." Jennet laski kätensä Katherinen olkapäille
ja ravisti häntä lempeästi. Molemmat olivat pitkiä tyttöjä, ja nuo
kaksi tummatukkaista päätä olivat toistensa tasalla heidän seisoessaan
siinä kynttilänvalossa. "Oi, Kathie, miksi tarvitsee meillä nyt olla
perhesalaisuuksia? Tämä on uutta ja outoa."
"Ei ole mitään salaisuutta, rakas Jennet." Kyyneleet pulpahtivat
Katherinen ystävällisiin ruskeihin silmiin. "Älä puhu enempää nyt;
ajattele aikaista matkaasi huomenna ja kaikkea, mitä sinun on
kestettävä. Etkö huomaa, että käy myöhäiseksi?"
Jennetin kädet vaipuivat surullisesti alas.
"Kathie", sanoi hän murheellisella äänellä, "kotiintuloni on tuottanut
minulle surkean pettymyksen. Minulla on joku aavistus, että muutoksia
on hiipimässä pieneen maailmaani, enkä minä enää koskaan ole sama
Jennet."
"Sinä pysyt aina samana", vastasi hänen sisarensa vakavasti. "Muutos
olosuhteissa ei merkitse muutosta sydämessä. Minä luotan täydellisesti
horjumattomuuteesi, Jennet; uskon sinun kestävän jokaisen koetuksen."
"No", sanoi Katherine suostutellen, "luulin, että olimme päättäneet
olla enempää juttelematta tällä kertaa. Katso, tulta tarvitsee kohentaa
ja lisätä hiiliä takkaan. Sinun on nukuttava sikeästi ja runsaasti."
Jennetille ei jäänyt muuta neuvoa kuin alistua. Hän oli kiihoittunut
ja väsynyt, huomisesta tulisi raskas päivä. Jättäen Katherinen
hoitamaan tulta hän alkoi ääneti riisuutua, ja pian hänen päänsä lepäsi
rauhallisesti lavendelilta tuoksuvalla pielukselta.
Vihdoin lempeä käsi kosketti hänen poskeansa ja tuttu ääni kutsui hänet
hellästi unen maailmasta. Avatessaan silmänsä hän näki Katherinen
seisovan, vuoteensa ääressä, ojentaen hänelle kupin teetä ja viipaleen
paahdettua vehnäleipää. Aamu aikoi vasta sarastaa, ja huonetta valaisi
vain himmeä kynttilän liekki.
"Mutta nythän varmaankin on vasta keskiyö!" mutisi Jennet unisesti.
"Olen ollut vuoteessa vasta kymmenkunnan minuuttia, ja sinä tulet
herättämään minut ensi unestani. Salli minun levätä vielä vähän aikaa."
"Olen hyvin pahoillani, että minun täytyi sinut herättää, tyttöseni;
se näyttää kyllä julmalta", vastasi sisar. "Mutta sitä ei voi auttaa,
Jennet. Aikaa hukkaamatta on riennettävä Parkleyhin; äiti kehoitti
sinua pitämään mahdollisimman suurta kiirettä."
"Miksi minun on sinne lähdettävä?" kysyi Jennet painuen takaisin
pielukselleen ja sulkien silmänsä ennenkuin oli lauseensa lopettanut.
"Koska... oi, rakas lapsi, et saa enää vaipua uneen! Tässä on hyvää,
kuumaa teetä; juo se, Jennet, ja ravistaudu valveille kaikin mokomin!"
Ruskeiden silmien raskaat luomet avautuivat hitaasti jälleen, ja
puoleksi nukkuva tyttö ponnisteli ankarasti totellakseen Katherinen
kehoitusta. Hän kohosi istualleen ja joi hiukan teetä, vielä kuitenkaan
täydellisesti ymmärtämättä syytä tähän aikaiseen nousemiseen, kunnes
Hilaryn kimeä ääni kuului oveni takaa.
"Joko Jennet nousee ylös?" hän huusi. "Älkää nuhdelko minua, että tulen
kysymään; Derrick tahtoo tietää."
"Oh, nyt muistan kaiken", virkkoi Jennet aivan hereillään. "Käske hänen
sanoa vain Derrickille, että olen tuossa paikassa valmis. Älä jätä
minua, Kathie; jää tänne auttamaan minua minkä voit. Olen itsekäs,
uninen olento... uh! Kylläpä tässä huoneessa on kylmä!"
Mutta sillä hetkellä Rachel astui sisään ja sytytti uudestaan tulen; ja
Jennet nousi ja ryhtyi pukeutumaan sen lämpimässä loisteessa. Kukaan
kamaripalvelija ei olisi voinut olla Katherinea tarkkaavaisempi, ja
hänen sisarensa pukeutuminen oli päättynyt ennenkuin myöhäinen aurinko
oli lähettänyt valonsa talviseen maailmaan.