Päätös.
Viikkoa myöhemmin rouva Fowler palasi maatilalle, ja siellä
syntyi paljon tyyntä iloa hänen asettuessaan vanhalle paikalleen
perheen keskuuteen. Hänen oman sydämensä täyttivät vielä ajatukset
sisaresta, joka oli annettu hänelle takaisin vain tullakseen jälleen
poistemmatuksi. Vuosikausien unelma oli toteutunut; Judith oli vielä
kerran palannut vanhaan sisarelliseen kanssakäymiseen saadakseen
lohdutusta ja voimaa, mutta yhdistyminen oli ollut lyhytaikainen.
"Miten toisin olisikaan saattanut olla!" Nuo sanat kaikuivat rouva
Fowlerin korvissa hänen tyttäriensä iloitessa hänen palaamisestaan. Ei
voinut odottaa, että he täydellisesti ymmärtäisivät äidin hiljaisen
surun kuolemantapauksen johdosta. He eivät saattaneet muistaa niitä
päiviä, jolloin sisarukset olivat asuneet saman katon alla, jakaneet
keskenään taloudelliset huolet, nauttineet sitä vähäistä ylellisyyttä,
mitä heidän vaatimaton elämänsä tarjosi. Joukko vähäpätöisiä muistoja
parveili takaisin nykypäivien maailmaan, saaden rouva Fowlerin silmät
äkkiä kyyneltymään hänen lastensa jutellessa muusta; ja silloin nuoret
äänet nopeasti vaikenivat ja Hilarykin talttui nähdessään merkkejä
murheesta, joka oli hänelle salaisuus.
Senvuoksi he muutamiksi päiviksi jättivät äidin ja isän yksikseen
ja puuhailivat omissa hommissaan. Derrickillä ja Jennetillä, noilla
kahdella, joiden kohtalot olivat äkkiä mitä suurimmassa määrässä
muuttuneet, oli paljon sanottavaa toisilleen, ja parhaiten he voivat
keskustella ulkosalla.
"Lähtekäämme metsään", ehdotti Derrick eräänä iltapäivänä. "Talvi ei
meille koskaan tuhlaa liikaa päiväpaistetta, ja tänään on ilma lauhkea.
Rautatammet ovat tänä vuonna uhkeita; en ole koskaan nähnyt sellaista
varjojen loistoa."
"Siinä menevät perijätär ja pastori!" huusi Hilary, kun pari astui
ulos puutarhan portista. "Perheen arvokkaimmat jäsenet", lisäsi hän
Katherinen suureksi kiusaksi. "Miksi rypistät minulle otsaasi, Kathie?
Tiedäthän, että puhun totta."
"Sinulla on kovin vastenmielinen tapa puhua totta", sanoi Katherine
ankaranlaisesi. "Etkö näe, että olet tuottanut heille tuskaa? He
tahtovat unohtaa eroitukset."
Mutta Hilary oli masentumaton niinkuin aina.
"Ei saisi ollakaan eroitusta", huudahti hän. "Juuri eilen kuulin
kappalaisen sanovan isälle, kuinka valitettavaa oli, että rouva Belfont
ei jakanut omaisuuttaan yhtä suuriin osiin tasan kullekin."
"Kappalainen voisi pitää huolta omista asioistaan." Vakava Katherine
osoitti harvoin näin suurta suuttumusta. "Ja saat nähdä, Hilary, että
sinullekin vielä koituu hyvää Jennetin onnesta. Satun tietämään, että
hänen vallassaan on tehdä jotakin sinun eduksesi."
"Oi, Kathie, mitä hän aikoo tehdä? Oletko sitoutunut vaitioloon?
Saanenkohan muutamia niistä jalokivistä, jotka lukittiin raha-arkkuun?
Kerro pian."
"Kyllä se sinulle kumminkin pian on ilmoitettava", vastasi Katherine
tyynesti hymyillen. "Ja yhtä hyvin voit sen saada heti kuulla; tieto
ehkä tekee sinut vähän selväpäisemmäksi."
"No, sano suoraan; kovinpa sinä hidastelet!"
"Joulun jälkeen sinä lähdet Jennetin mukana opistoon. Koko asia on
järjestetty aivan valmiiksi. Ensi viikolla alamme ommella pukujasi ja
laittaa muita tarpeita."
Se säikähdyksen ja alakuloisuuden peittämätön ilme, minkä tämä ilmoitus
Hilaryn kasvoille nostatti, oli liikaa hänen sisarensa vakavuudelle.
Nähdessään Katherinen hilpeyden Hilary karahti tulipunaiseksi ja sanoa
tuiskahdutti vihaisesti: "Sinä koetat minua kiusoitella! Siinä teet
kovin häijysti, Kathie."
"Ei, minä en kiusoittele", vastasi Katherine tyyntyen ja käyden
vakavaksi jälleen. "Tosiaan, Hilary, kerran tulee aika, jolloin olet
kiitollinen Jennetin sinulle tarjoamista eduista. Tietysti hän ei vielä
itse vallitse omaisuuttaan, mutta hänen menoihinsa myönnetty vuotuinen
määräraha on kyllin runsas, että hän voisi auttaa niitä, joita hän
rakastaa. Tulee hauskaa, kun kaksi sisarusta ovat koulussa yhdessä."
"Kaikkea muuta kuin hauskaa!" Hilaryn mieli kuohui hillittyä
suuttumusta. "Minä en tahdo lähteä opistoon. Tiedäthän, että minulla
aina on ollut oma vapauteni."
"Aivan liian suuri vapaus, Hilary."
"Pakko ei tee minulle hyvää, Katherine. Se saattaa sopia varsin hyvin
Jennetille, mutta hänen luonteensa ei ole samanlainen kuin minun. Minun
vapaudenrakkauteni on niin voimakas" (tässä Hilary alkoi uikuttaa),
"että vankeudessa luullakseni riudun ja kuolen".
"Kuin metsälintu häkissä? Älä pelkää, Hilary; tytöt eivät riudu eivätkä
kuole opistossa. He harjaantuvat siellä hyviin tapoihin ja palaavat
kotiin pirteinä ja iloisina."
Mutta nämä rauhoittavat sanat eivät tyrehdyttäneet Hilaryn kyyneleitä,
ja Katherinesta olikin muuten viisainta antaa niiden vuotaa. Harvoinpa
Hilary itki, mutta hänen terävä kielensä sai toiset usein itkemään.
Pieni alakuloisuus ja nolaus teki hänelle hyvää.
Kun Hilary oli jäänyt yksikseen, hänen murheensa yltyi rajuksi,
mutta muutaman minuutin perästä nyyhkytykset päättyivät pariin,
kolmeen raskaaseen huokaukseen. Voiko olla ihan totta, että hänen oli
lähdettävä rakkaasta, vanhasta kodista, missä hän näin kauan oli saanut
noudattaa omia mielitekojaan ja oikkujaan? Kyllä sen täytyi olla totta.
Katherine oli puhunut hirveän vakavasti; ei ollut pienintäkään toivoa
välttää julmaa kohtaloa.
Itsesäälin puuska seurasi hänen ensimäistä suuttumuksensa purskahdusta.
Hänen nuoremmat sisarensa olivat äidin luona, Jennet oli ulkosalla,
Katherine oli vetäytynyt ruoka-aittaan ja keskusteli keittiöasioista
Rachelin kanssa. Tässä surullisessa mielentilassa Hilaryn päähän
pälkähti samoilla yksinään kautta koko vanhan rakennuksen ja heittää
pitkät jäähyväiset noille tutuille huoneille.
-- Kuka tietää, milloin siihen taas saan tilaisuuden, -- vaikeroi
hän itsekseen. -- Koko ensi viikon ja seuraavat viikot ne hyörivät
ympärilläni vaatteitteni valmistamisessa, leikaten ja nyppien ja
koettaen pukuja päälleni, kunnes vihaan jokaisen vaatekappaleen
näkemistäkin. En saa pahaakaan rauhaa, sen tiedän, ennenkuin ne ovat
kunnollisesti toimittaneet minut matkaan ja päässeet minusta.
Vilkasluontoinen Hilary-parka, joka usein oli tuskastuttanut jokaista
perheenjäsentä, ei ollut menettänyt hitustakaan näiden rakkaudesta.
Hänen astellessaan edestakaisin talvisen iltapäivän hämärtyvässä
valossa oman kovan kohtalon surkuttelu vähitellen haihtui kodin
hellyyden lämpimässä hehkussa. Ajatus opistoon lähdöstä ei häntä sen
enempää miellyttänyt, mutta hän lakkasi sättimästä niiden viisasta
huolenpitoa, jotka hänet sinne lähettäisivät.
Sillävälin Jennet ja Derrick olivat etsineet lempisopukkansa metsästä,
missä pistiäis- eli rautatammet upeilivat runsaiden tulipunaisten
marjojensa loistossa. Tuskin tuntui tuulenhenkäystäkään, valo oli
tyyntä ja kirkasta, ja ainoastaan kultarintakertun liverrys keskeytti
äänettömyyden. He seisoivat ylävällä maalla, ja aukosta puiden lomitse
he saattoivat nähdä kylän vanhan, harmaan kirkon muratin kiertämine
torneineen ja rauhallisine hautuumaineen, ja sisar huomasi veljensä
silmien lepäävän tuolla pyhällä paikalla.
"Monet siellä rukoillut rukoukset ovat tulleet kuulluiksi", virkkoi hän
koskettaen hellästi nuoren miehen käsivartta. "Oi Derrick, olen hyvin
kiitollinen, että sydämesi toivo toteutuu!"
Veljen hymy osoitti tyyntä onnea. Ainoastaan Jennet oli käsittänyt,
kuinka voimakas tuo toivo oli, ja hänen myötätuntonsa oli tuottanut
suurinta lohtua, kun sen toivon toteutuminen näytti aivan
mahdottomalta. Nyt ne olivat kaikki ohitse -- nuo vastenmielisen
uurastuksen ja tyydyttämättömän kaipuun vuodet, ja uusi työ ja uusi
elämä oli pian alkava.
"Mutta me emme saa lakata rukoilemasta siksi, että rukouksiin on
vastattu", sanoi hän hetkiseksi vaiettuaan. "Kristityn elämä on
alituista rukousta. Kun halu tulee, täytyy Jumalan armon seurata sen
mukana, muutoin se ei koskaan ole tuleva meille 'elämän puuksi'."
"Joskus", kuiskasi Jennet, jonka silmät äkkiä kyyneltyivät, "tuntuu
minusta kuin suuri onneni musertaisi minut maahan. Derrick, tiedämme,
että rahat eivät aina ole hyväksi; ne saattavat muuttua esteeksi, joka
taittaa sielun siivet. Sano minulle, veli, pelkäätkö minun tähteni
paljon? Luuletko minun kykenevän kohoamaan sydämessäni ja sielussani
yhtä hyvin kuin silloin, jolloin tämä kultainen taakka ei minua vielä
painanut?"
"Pelätessäsi, Jennet, olet turvassa. Tämä pyhä pelko varjelee sinut
itsekkäästi hemmoittelemasta itseäsi ja liiallisesta rakkaudesta
maalliseen. Ole onnellinen, rakas sisar, ja 'anna valosi niin loistaa
ihmisten edessä, että he näkevät hyvät työsi ja kunnioittavat Isääsi,
joka on taivaissa'."
Seurasi hetkisen hiljaisuus; kultarintakerttu täytti äänettömyyden
helskähdyttämällä raikuvamman säveleen, ja molemmat nuoret sydämet
lähettivät ylös sanattoman kiitos-psalmin. Mutta kun he olivat
lähtemässä paikalta, Derrick viivähti vielä ja kohottaen hattuansa
katsahti ylöspäin ja lausui juhlallisella äänellä vanhat, tutut sanat:
"Kaikkina ahdistustemme aikoina, _kaikkena myötäkäymisemme aikana_,
kuolemamme hetkellä ja viimeisen tuomion päivänä, vapahda meitä, oi
Herra!"