20. luku.

Kotiintulo.

Joululoma tuli; ja lähdettäessä Jennet Fowler ja Charlotte Ashley

sanoivat toisilleen hiljaiset, mutta hyvin sydämelliset jäähyväiset.

Ero oli sitä helleinpä, kun pieni epävarmuuden varjo häilyi heidän ensi

kohtauksensa yllä.

"Kuulin äidin sanovan jotakin, mikä saa minut ajattelemaan", virkkoi

Charlotte pitäen ystävänsä käsiä. "Hän aikoo lähettää minut Pariisiin,

mutta en luule, että niin käy. En halua matkustaa sinne; kaipaan

takaisin vanhaan, rakkaaseen opistoon. Etkö sinäkin?"

"Minä ikävöitsen vain sinua", vastasi Jennet, "mutta mikään paikka

maailmassa ei koskaan voi olla minulle niin rakas kuin kotini. Toivon,

että lähtisit sinne mukaani; mutta koruttomat maalaistapamme sinua

tuskin viehättäisivät."

"Luullakseni viihtyisin siellä jonkun aikaa. Eräissä mielentiloissa

tuntuu minusta, että maalaiselämä tyydyttäisi minua paremmin kuin

mikään muu."

"Ei tähän vuodenaikaan", sanoi Jennet hymyillen. "Mutta tule luokseni

joskus, kun ruusut kukkivat ja olet väsähtänyt moniin huveihisi ja

voittoihisi."

"Sen teenkin", huudahti Charlotte innokkaasti. "Miten elävästi

voinkaan tuon kaiken kuvitella! Näen itseni väsyneenä ja uupuneena

kaikkien huvittelujeni jälkeen saapuvan pienelle, muratin ja ruusujen

peittämälle mökille, jonka kynnyksellä seisot sinä, ojennetuin

käsivarsin minua tervehtimässä."

Charlotte sanoi tämän hiukan näytelmätaiteellisin elein, jotka oli

ranskankielen opettajattarelta oppinut, ikäänkuin hän todella näkisi

kuvailemansa taulun edessään. Hän oli tosiaan nähnyt profeetallisen

ilmestyksen, mutta henkilöt olivat päinvastaisissa osissa.

Oli vielä tunti keskipäivään, jolloin juna lähti isolta Lontoon

asemalta, vieden Jennet Fowlerin takaisin lapsuutensa tuttujen kasvojen

ja muistojen pariin. Vaikka hän olikin onnellinen, sekaantui hänen

iloonsa epämääräinen levottomuuden tunne; hämärä pelko, että kaikki ei

olisi aivan samanlaista kuin hänen lähtiessään. Epäilemättä se vivahti

lapsen pelkoon, joka temmattuna lelujensa äärestä pelkää, että vieraat

kädet sillävälin ovat koskeneet sen aarteisiin. Tämä ajatus juolahti

Jennetin mieleen ja sai hänet hymyilemään. Kaikki kirjeet kotoa olivat

olleet hilpeitä ja reippaita; niissä ei ollut sanallakaan mainittu

huolista tai muutoksista, ja Mabelin viimeksi lähettämä kirjelappunen

oli kertonut parantuneesta terveydestä. Hän ravisti päätään hetkellisen

alakuloisuuden vallassa ja katsahti kaihoavin silmin talvisia kenttiä

ja lehdettömiä puita.

Joulukuun hämärällä ja hiljaisella maisemalla näkyi olevan oma tenhonsa

häneen. Nuo ohimenevät vilahdukset niityistä ja kylistä saivat hänet

kaipaamaan Brambletreen kunnaita, ja vanha, yksinään puutarhassa tien

vieressä sijaitseva maatalo kohosi selväpiirteisenä hänen silmiensä

eteen. Hyvin hän tunsi talvikukkaset, jotka yrittivät korvata kesän

loistavat lapset -- nuo lämmin-, mutta kuitenkin raitisväriset

päivänkukat ja kuukausruusut, jotka availivat hentoja nuppujaan

tummakiiltoisen muratin keskellä! Hän nousisi aikaisin ylös ja poimisi

pienen kukkavihon huomenaamulla.

Juna pysähtyi vihdoin vähäiselle asemalle noin kolmen penikulman

päähän Brambletreesta, ja täällä hän tiesi Derrickin olevan vanhoilla

kieseillä häntä vastassa. Hänen sydämensä pamppaili ilosta, kun hän

näki veljen tutunomaiset kasvot asemasillalla; mutta hymy, jolla toinen

vastasi, oli hänestä tavattoman vakava.

"Derrick, onko kaikki hyvin?" kysyi hän, kun poika tuli vaununovelle.

"Kaikki on hyvin kotona", vastasi Derrick rauhoittavasti.

"Miksi sitten näytät niin synkältä?" kysyi tyttö pistäen käsivartensa

hänen kainaloonsa heidän astuessaan asemasillan yli. "Tiedätkö,

Derrick, ettet suinkaan näytä kyllin iloiselta sisaresi tavatessasi?"

"Sisareni pitäisi tietää, kuinka iloinen olen", sanoi hän puristaen

tämän kättä ja katsahtaen vakavasti hänen kohotettuihin kauniisiin

kasvoihinsa.

Jennet huoahti pitkään helpoituksesta heidän saapuessaan hiljaiselle

tielle, missä kiesit odottivat. Hänen kirstunsa lähetettäisiin vanhan,

hitaan kuorma-ajurin mukana; mutta matkalaukku sullottiin kiesien

takaistuimen alle. Derrick auttoi sisaren ajopeleihin ja kietoi hänet

huolellisesti paksuun vaippaan, joka oli jo kauan palvellut ja monta

tuiskua kokenut. Tarttuen sitten ohjaksiin hän virkahti sanasen

säyseälle tammalle, joka alkoi tasaisesti juosta hiljaisia kyläteitä

pitkin.

Oli hämärä, mutta punaisia pilviä päilyi lännen taivaalla, ja ilma

oli kirkas ja tyyni. Alussa Jennet oli liian onnellinen puhuakseen.

Derrick'kin oli vaiti, eikä hetkiseksi mikään keskeyttänyt illan rauhaa.

"On hyvin hauskaa päästä pois niiltä loppumattomilta kaduilta", virkkoi

neitonen vihdoin. "Toivon että saamme sateettoman joulun. Sinun pitää

viedä minut pitkälle, pitkälle kävelylle huomenna."

Nuori mies ei vastannut, ja tyttö laverteli edelleen.

"Menemme etsimään misteliä metsästä, ja meidän täytyy saada oikein

paljon rautatammea. Aion somistaa päivähuoneemme oikein komeaksi joulua

varten. Madame -- ranskan opettajattaremme -- on neuvonut minulle,

miten kierretään oikein ihania kiehkuroita vihreistä kasveista, ja

tahdon kummastuttaa teitä kaikkia. Oi, Derrick, minulla on aika nälkä.

Onko äiti laittanut minulle aniskakun?"

"Kakku kyllä on valmiina", sanoi Derrick hajamielisesti; "mutta,

Jennet, äiti on muuten poissa kotoa".

"Poissa kotoa!"

Jennet toisti nämä sanat mitä säikähtyneimmin ilmein. Kaikki ilo oli

silmänräpäyksessä poistunut hänen kasvoiltaan ja äänestään. Mitä koti

olisi ilman äitiä? Ja mikä kamala välttämättömyys oli kutsunut hänet

pois juuri samana päivänä, kun hänen tyttärensä palasi koulusta?

"Ajattelinkin, että jotakin oli vinossa", sanoi hän yrittäen pidättää

nyyhkytystä. "Yhtä hyvin voit heti sanoa, mitä se merkitsee;

epätietoisuus on pahinta kaikesta. Mitä on tapahtunut? Missä on äiti?"

"Hän on täti Judithin luona", vastasi Derrick. "Äiti voi tosiaankin

hyvin, Jennet; eikä meitä muitakaan mikään vaivaa. Mutta lauantaina

täti Judith lähetti vaunut äitiä noutamaan, eikä hän tietysti voinut

kieltäytyä lähtemästä sairaan sisaren luo."

"En tiennyt, että täti Judith oli sairaana. Kukaan ei kirjeessä

kertonut hänen sairaudestaan. Miksei sitä minulle ilmoitettu?"

"Emme tienneet siitä ennenkuin vaunut saapuivat tuoden erään rouva

Belfontin palvelijan, jolla oli määräys emännältään ja kirjelappu

Robsonilta. Sen luettuamme käsitimme heti, että tauti oli hyvin vakavaa

laatua. Poloinen Judith-täti ei enää voi elää pitkää aikaa; hänen

päivänsä ovat luetut."

Jennet ei voinut puhua, vaan värisi kiireestä kantapäähän, ja Derrick

kumartui hänen puoleensa levottomin katsein.

"Olen kovin pahoillani tähtesi, rakas sisko", sanoi hän hellästi. "Tämä

ei ole hauska kotiintulo; mutta meidän tulee olla kiitollisia, ettei

päällämme ajelehdi synkempiä pilviä. Saimme tänä aamuna kirjekortin

äidiltä, ja hän sanoo täti Judithin pyytävän sinua luokseen."

"Minuako?"

"Niin, rakas Jennet. Sinun on lähdettävä aikaisin huomenaamulla, ja

minä kyyditsen sinut aamiaisen jälkeen Parkleyhin. Tämä on koettelemus;

sinä odotit saavasi nauttia kodin rauhaa ja onnea, ja nyt sinut äkkiä

kutsutaan kuolinvuoteelle. Sisko kulta, toivoisin voivani säästää

sinulta kaikki surut."

"Se on ystävällinen toivomus, rakas Derrick", vastasi Jennet yrittäen

puhua reippaasti; "mutta minulle ei olisi hyvä säästyä kaikelta

murheelta. Sinun pitää rukoilla, että saan voimaa tähän surulliseen

eroon. Se on ero, enkä voi olla sitä pelkäämättä. En ole tarpeeksi

tuntenut täti Judithia voidakseni häntä kovin suuresti rakastaa,

mutta..."

"Hän on ollut sinulle hyvä, Jennet. Hänen kiintymyksensä sinuun

ilmautui niin äkkiä, mutta jos hän olisi saanut elää, se olisi

kirkastanut ja sulostuttanut hänen koko elämänsä. Hän tuntee nyt, että

hän oppi rakastamaan sinua liian myöhään."

"Sen tiedän", myönsi Jennet surullisesti. "Eräänä päivänä kuulin

neiti Thornhillin sanovan, että elämä on kuin iso puutarha ja että

ihmiset keksivät sen parhaimmat kukkaset, vasta kun ovat sieltä

lähtemäisillään. Niin on luullakseni Judith-tädin laita. Hän eli kauan

elämän tarhassa ennenkuin löysi rakkauden."

"Neiti Thornhill", huomautti Derrick, "hänhän on se kaunis opettajatar,

joka on sinulle niin ystävällinen? Sinä kirjoittelit hänestä paljon,

mutta sittenkin on minusta huvittavampaa kuulla siitä vilkkaasta,

iloisesta, tummasilmäisestä tytöstä."

"Sepä omituista!" huudahti Jennet mielissään. "Hänkin haluaa kuulla

sinusta ja on antanut minun kuvailla sinut sata kertaa."

"Minusta näyttää, että tunnen hänet varsin hyvin", sanoi veli

miettivästi; "näen hänen loistavat silmänsä ja herkkävivahteiset

ruskeat kasvot. Saanenkohan häntä koskaan tavata?"

"Kenties. Mutta, Derrick, sinä ja Charlotte varmaankin riitelisitte.

Minusta aina tuntuu, että olisi vaarallista tuoda molemmat suosikkini

yhteen, koska pelkään etteivät he pitäisi toisistaan ja tekisivät minut

onnettomaksi."

Kun me olimme tyttöjä · 第 28 / 31 题