Kotiintulo.
Joululoma tuli; ja lähdettäessä Jennet Fowler ja Charlotte Ashley
sanoivat toisilleen hiljaiset, mutta hyvin sydämelliset jäähyväiset.
Ero oli sitä helleinpä, kun pieni epävarmuuden varjo häilyi heidän ensi
kohtauksensa yllä.
"Kuulin äidin sanovan jotakin, mikä saa minut ajattelemaan", virkkoi
Charlotte pitäen ystävänsä käsiä. "Hän aikoo lähettää minut Pariisiin,
mutta en luule, että niin käy. En halua matkustaa sinne; kaipaan
takaisin vanhaan, rakkaaseen opistoon. Etkö sinäkin?"
"Minä ikävöitsen vain sinua", vastasi Jennet, "mutta mikään paikka
maailmassa ei koskaan voi olla minulle niin rakas kuin kotini. Toivon,
että lähtisit sinne mukaani; mutta koruttomat maalaistapamme sinua
tuskin viehättäisivät."
"Luullakseni viihtyisin siellä jonkun aikaa. Eräissä mielentiloissa
tuntuu minusta, että maalaiselämä tyydyttäisi minua paremmin kuin
mikään muu."
"Ei tähän vuodenaikaan", sanoi Jennet hymyillen. "Mutta tule luokseni
joskus, kun ruusut kukkivat ja olet väsähtänyt moniin huveihisi ja
voittoihisi."
"Sen teenkin", huudahti Charlotte innokkaasti. "Miten elävästi
voinkaan tuon kaiken kuvitella! Näen itseni väsyneenä ja uupuneena
kaikkien huvittelujeni jälkeen saapuvan pienelle, muratin ja ruusujen
peittämälle mökille, jonka kynnyksellä seisot sinä, ojennetuin
käsivarsin minua tervehtimässä."
Charlotte sanoi tämän hiukan näytelmätaiteellisin elein, jotka oli
ranskankielen opettajattarelta oppinut, ikäänkuin hän todella näkisi
kuvailemansa taulun edessään. Hän oli tosiaan nähnyt profeetallisen
ilmestyksen, mutta henkilöt olivat päinvastaisissa osissa.
Oli vielä tunti keskipäivään, jolloin juna lähti isolta Lontoon
asemalta, vieden Jennet Fowlerin takaisin lapsuutensa tuttujen kasvojen
ja muistojen pariin. Vaikka hän olikin onnellinen, sekaantui hänen
iloonsa epämääräinen levottomuuden tunne; hämärä pelko, että kaikki ei
olisi aivan samanlaista kuin hänen lähtiessään. Epäilemättä se vivahti
lapsen pelkoon, joka temmattuna lelujensa äärestä pelkää, että vieraat
kädet sillävälin ovat koskeneet sen aarteisiin. Tämä ajatus juolahti
Jennetin mieleen ja sai hänet hymyilemään. Kaikki kirjeet kotoa olivat
olleet hilpeitä ja reippaita; niissä ei ollut sanallakaan mainittu
huolista tai muutoksista, ja Mabelin viimeksi lähettämä kirjelappunen
oli kertonut parantuneesta terveydestä. Hän ravisti päätään hetkellisen
alakuloisuuden vallassa ja katsahti kaihoavin silmin talvisia kenttiä
ja lehdettömiä puita.
Joulukuun hämärällä ja hiljaisella maisemalla näkyi olevan oma tenhonsa
häneen. Nuo ohimenevät vilahdukset niityistä ja kylistä saivat hänet
kaipaamaan Brambletreen kunnaita, ja vanha, yksinään puutarhassa tien
vieressä sijaitseva maatalo kohosi selväpiirteisenä hänen silmiensä
eteen. Hyvin hän tunsi talvikukkaset, jotka yrittivät korvata kesän
loistavat lapset -- nuo lämmin-, mutta kuitenkin raitisväriset
päivänkukat ja kuukausruusut, jotka availivat hentoja nuppujaan
tummakiiltoisen muratin keskellä! Hän nousisi aikaisin ylös ja poimisi
pienen kukkavihon huomenaamulla.
Juna pysähtyi vihdoin vähäiselle asemalle noin kolmen penikulman
päähän Brambletreesta, ja täällä hän tiesi Derrickin olevan vanhoilla
kieseillä häntä vastassa. Hänen sydämensä pamppaili ilosta, kun hän
näki veljen tutunomaiset kasvot asemasillalla; mutta hymy, jolla toinen
vastasi, oli hänestä tavattoman vakava.
"Derrick, onko kaikki hyvin?" kysyi hän, kun poika tuli vaununovelle.
"Kaikki on hyvin kotona", vastasi Derrick rauhoittavasti.
"Miksi sitten näytät niin synkältä?" kysyi tyttö pistäen käsivartensa
hänen kainaloonsa heidän astuessaan asemasillan yli. "Tiedätkö,
Derrick, ettet suinkaan näytä kyllin iloiselta sisaresi tavatessasi?"
"Sisareni pitäisi tietää, kuinka iloinen olen", sanoi hän puristaen
tämän kättä ja katsahtaen vakavasti hänen kohotettuihin kauniisiin
kasvoihinsa.
Jennet huoahti pitkään helpoituksesta heidän saapuessaan hiljaiselle
tielle, missä kiesit odottivat. Hänen kirstunsa lähetettäisiin vanhan,
hitaan kuorma-ajurin mukana; mutta matkalaukku sullottiin kiesien
takaistuimen alle. Derrick auttoi sisaren ajopeleihin ja kietoi hänet
huolellisesti paksuun vaippaan, joka oli jo kauan palvellut ja monta
tuiskua kokenut. Tarttuen sitten ohjaksiin hän virkahti sanasen
säyseälle tammalle, joka alkoi tasaisesti juosta hiljaisia kyläteitä
pitkin.
Oli hämärä, mutta punaisia pilviä päilyi lännen taivaalla, ja ilma
oli kirkas ja tyyni. Alussa Jennet oli liian onnellinen puhuakseen.
Derrick'kin oli vaiti, eikä hetkiseksi mikään keskeyttänyt illan rauhaa.
"On hyvin hauskaa päästä pois niiltä loppumattomilta kaduilta", virkkoi
neitonen vihdoin. "Toivon että saamme sateettoman joulun. Sinun pitää
viedä minut pitkälle, pitkälle kävelylle huomenna."
Nuori mies ei vastannut, ja tyttö laverteli edelleen.
"Menemme etsimään misteliä metsästä, ja meidän täytyy saada oikein
paljon rautatammea. Aion somistaa päivähuoneemme oikein komeaksi joulua
varten. Madame -- ranskan opettajattaremme -- on neuvonut minulle,
miten kierretään oikein ihania kiehkuroita vihreistä kasveista, ja
tahdon kummastuttaa teitä kaikkia. Oi, Derrick, minulla on aika nälkä.
Onko äiti laittanut minulle aniskakun?"
"Kakku kyllä on valmiina", sanoi Derrick hajamielisesti; "mutta,
Jennet, äiti on muuten poissa kotoa".
"Poissa kotoa!"
Jennet toisti nämä sanat mitä säikähtyneimmin ilmein. Kaikki ilo oli
silmänräpäyksessä poistunut hänen kasvoiltaan ja äänestään. Mitä koti
olisi ilman äitiä? Ja mikä kamala välttämättömyys oli kutsunut hänet
pois juuri samana päivänä, kun hänen tyttärensä palasi koulusta?
"Ajattelinkin, että jotakin oli vinossa", sanoi hän yrittäen pidättää
nyyhkytystä. "Yhtä hyvin voit heti sanoa, mitä se merkitsee;
epätietoisuus on pahinta kaikesta. Mitä on tapahtunut? Missä on äiti?"
"Hän on täti Judithin luona", vastasi Derrick. "Äiti voi tosiaankin
hyvin, Jennet; eikä meitä muitakaan mikään vaivaa. Mutta lauantaina
täti Judith lähetti vaunut äitiä noutamaan, eikä hän tietysti voinut
kieltäytyä lähtemästä sairaan sisaren luo."
"En tiennyt, että täti Judith oli sairaana. Kukaan ei kirjeessä
kertonut hänen sairaudestaan. Miksei sitä minulle ilmoitettu?"
"Emme tienneet siitä ennenkuin vaunut saapuivat tuoden erään rouva
Belfontin palvelijan, jolla oli määräys emännältään ja kirjelappu
Robsonilta. Sen luettuamme käsitimme heti, että tauti oli hyvin vakavaa
laatua. Poloinen Judith-täti ei enää voi elää pitkää aikaa; hänen
päivänsä ovat luetut."
Jennet ei voinut puhua, vaan värisi kiireestä kantapäähän, ja Derrick
kumartui hänen puoleensa levottomin katsein.
"Olen kovin pahoillani tähtesi, rakas sisko", sanoi hän hellästi. "Tämä
ei ole hauska kotiintulo; mutta meidän tulee olla kiitollisia, ettei
päällämme ajelehdi synkempiä pilviä. Saimme tänä aamuna kirjekortin
äidiltä, ja hän sanoo täti Judithin pyytävän sinua luokseen."
"Minuako?"
"Niin, rakas Jennet. Sinun on lähdettävä aikaisin huomenaamulla, ja
minä kyyditsen sinut aamiaisen jälkeen Parkleyhin. Tämä on koettelemus;
sinä odotit saavasi nauttia kodin rauhaa ja onnea, ja nyt sinut äkkiä
kutsutaan kuolinvuoteelle. Sisko kulta, toivoisin voivani säästää
sinulta kaikki surut."
"Se on ystävällinen toivomus, rakas Derrick", vastasi Jennet yrittäen
puhua reippaasti; "mutta minulle ei olisi hyvä säästyä kaikelta
murheelta. Sinun pitää rukoilla, että saan voimaa tähän surulliseen
eroon. Se on ero, enkä voi olla sitä pelkäämättä. En ole tarpeeksi
tuntenut täti Judithia voidakseni häntä kovin suuresti rakastaa,
mutta..."
"Hän on ollut sinulle hyvä, Jennet. Hänen kiintymyksensä sinuun
ilmautui niin äkkiä, mutta jos hän olisi saanut elää, se olisi
kirkastanut ja sulostuttanut hänen koko elämänsä. Hän tuntee nyt, että
hän oppi rakastamaan sinua liian myöhään."
"Sen tiedän", myönsi Jennet surullisesti. "Eräänä päivänä kuulin
neiti Thornhillin sanovan, että elämä on kuin iso puutarha ja että
ihmiset keksivät sen parhaimmat kukkaset, vasta kun ovat sieltä
lähtemäisillään. Niin on luullakseni Judith-tädin laita. Hän eli kauan
elämän tarhassa ennenkuin löysi rakkauden."
"Neiti Thornhill", huomautti Derrick, "hänhän on se kaunis opettajatar,
joka on sinulle niin ystävällinen? Sinä kirjoittelit hänestä paljon,
mutta sittenkin on minusta huvittavampaa kuulla siitä vilkkaasta,
iloisesta, tummasilmäisestä tytöstä."
"Sepä omituista!" huudahti Jennet mielissään. "Hänkin haluaa kuulla
sinusta ja on antanut minun kuvailla sinut sata kertaa."
"Minusta näyttää, että tunnen hänet varsin hyvin", sanoi veli
miettivästi; "näen hänen loistavat silmänsä ja herkkävivahteiset
ruskeat kasvot. Saanenkohan häntä koskaan tavata?"
"Kenties. Mutta, Derrick, sinä ja Charlotte varmaankin riitelisitte.
Minusta aina tuntuu, että olisi vaarallista tuoda molemmat suosikkini
yhteen, koska pelkään etteivät he pitäisi toisistaan ja tekisivät minut
onnettomaksi."