Kohtaloiden kirja.
Marraskuun viidentenätoista oli neiti Thornhillin syntymäpäivä,
ja hän oli niin hartaasti anonut iltapäivä-lupaa tytöille, että
johtajatar oli hänen pyyntöönsä suostunut. Oli juhlallinen teenjuonti.
Virkistyshuoneen pitkä pöytä oli koristettu vihreillä köynnöksillä,
jotka ranskankielen opettajattaren taiteelliset kädet olivat
järjestäneet; sillä, kuten hänen koko kansaansa, häntäkin tenhosi
kaikki, missä oli jotain juhlaan vivahtavaa. Neiti Sandkin näkyi kerran
tahtovan unohtaa kurin ja antautua hetken tunnelmaan; ja jokaisella oli
kemujen toimeenpanijalle ystävällisiä katseita ja sydämellisiä sanoja.
Myöhemmin he kaikki kerääntyivät hilpeissä ryhmissä koulusaliin, joka
oli hyvin lämmitetty ja valaistu, ja yhtyivät leikkimään vanhanaikaisia
leikkejä. Se ilta oli tulevina vuosina säilyvä monen mielessä tuoreen,
nuorekkaan riemun hetkenä, vapaana murheen kosketuksesta, joka niin
usein painostaa myöhemmän elämän iloja.
Vihdoin, kun he olivat väsyneet karkeloimiseen ja kaikki halusivat
hetkisen rauhallista lepoa, neiti Thornhill toi pienen pöydän avaran
huoneen keskelle ja asetti sille juhtinahkaisiin kansiin sidotun
albumin.
"Kuulkaa", sanoi hän istahtaen tuolille pöydän ääreen. "Tämä on minun
kohtaloni kirja. Se sisältää kolmesataakuusikymmentäviisi värsyä --
yhden jokaiselle vuoden päivälle. Kaikki ovat aivan alkuperäisiä, eikä
niitä koskaan ole missään muussa kokoelmassa käytetty. Tahtooko joku
valita numeron ja tietää kohtalonsa?"
Kaikki vastasivat kysymykseen yhteen ääneen ja hyökkäsivät kilvan
pientä pöytää kohti. Mutta hymyillen ja heilauttaen kättään
ennustajatar viittasi innokkaan joukon peräytymään.
"Oraakkeli voi puhua vain yhdelle kerrallaan", sanoi hän vakavasti.
"Teidän on tultava yksitellen. Kuka tahtoo olla ensimäinen?"
Seurasi hetkisen pysähdys. Useimmilla nuorilla on jonkun verran
taipumusta taikauskoon, ja kaikki, mikä tuntuu ennustamiselta,
viehättää omituisesti tyttöjä. Sitäpaitsi olivat he nyt oikeassa
mielentilassa ollakseen vakaville vaikutuksille alttiita -- hiukan
väsyneitä riemun ja karkelon jälkeen ja kuitenkin kyllin kiihtyneitä
sovittaakseen jokapäiväisiin asioihin uuden sisällön. Mutta epäröimistä
ei kestänyt pitkälti, ja useat kädet työnsivät esille Agnes Quintonin,
joka oli laitoksen vanhimpia ja vakavimpia oppilaita. Hän astui hiljaa
esille hänelle ominaisella vitkastelevalla tavalla ja mainitsi numeron
seitsemänkymmentäseitsemän.
Neiti Thornhill avasi kirjan, eikä muutamaan sekuntiin kuulunut muuta
ääntä kuin lehtien kahina. Sitten hän alkoi lukea tyynellä, lempeällä
ja täysin selvällä äänellä:
"Ain' etsi seuraa ihmislapsien,
sun elos ihanampaa silloin on;
sä jätä hämyn piiri hallainen,
tee työtä, aherra, oo pelvoton,
niin moni askeleitas siunaapi,
ja Herra sinut lepoon johtavi."
Kun kirkas ääni oli vaiennut, syntyi uusi hiljaisuus -- niin syvä, että
melkein olisi luullut enkelin puhuneen. Kaikki vanhemmat tytöt, jotka
tieten tai tietämättään tutkivat toistensa luonteita, tunsivat, että
värsy erityisesti soveltui sille, jolle se osui. Luonteeltaan hiljainen
ja mietiskelevä Agnes Quinton oli ruumiinrakenteeltaankin hento, ja
hänen elämäänsä oli aina suojattu ja sitä tarvitsisi vastakin suojata.
Hänelle ei näkynyt olevan tarjolla iloa, vaan tyyntä rauhaa. Hän
välitti vähän tovereistaan ja näiden hommista, kulkien tasaista tietään
ajattelemattakaan erästä vanhaa ohjetta, joka käskee riemuitsemaan
riemuitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Hän oli rikas, mutta
harvoin näkyi hänen mieleensä juolahtavan, että oli köyhiäkin. Hänellä
oli hellä luonto, mutta hänen päähänsä ei koskaan pälkähtänyt sääliä
niitä, jotka olivat jokaisen intohimon tuulenpuuskan ajeltavina. Kaikki
hänestä pitivät, mutta kukaan ei häntä suuresti rakastanut. Näin hän
liikkui koulutoveriensa keskellä kuin varjo, jota heidän yhteiset
inhimilliset surunsa tai ilonsa eivät liikuttaneet.
Kukaan ei koskaan saanut tietää, oliko värsy herättänyt hänen raukeassa
sielussaan ajatuksia ja tunteita. Hitain askelin ja levollisin kasvoin,
kuten aina, hän palasi paikalleen takkavalkean ääreen; ja sitte kun
muiden tyttöjen parvessa oli hiukan kuiskailtu, Jennet Fowler astui
ujosti pöydän luo.
"Minä valitsen numeron viisi", virkkoi hän arasti.
Taas kahisivat lehdet hiljaa äänettömyydessä, ja jotkut luulottelivat
neiti Thornhillin äänen hiukan värisseen, kun hän luki:
"Ma katson yrttimaahas: siellä nään,
ah, parhaan kukan tuhottuna, tarhan pään;
mutt' aina luota Luojan johtohon,
niin ruusuillas viel' uusi hohto on.
Kas, näen sinut elon syksyllä
ikikukkain kruunun seppelöimänä!"
"Mutta ensin täytyy kukan tuhoutua!" sanoi Jennet, puhuen väkinäisesti
ja katsahtaen lukijaan laajentunein silmin.
"Rakas Jennet, jokaisessa puutarhassa täytyy olla muutamia tuhotuita
kukkia", vastasi neiti Thornhill. "Jos oraakkeli olisi luvannut sinulle
täydellisen vapauden surusta, et varmaankaan olisi sitä uskonut."
"En." Jennetin kasvot näkyivät heijastavan opettajattaren rauhoittavaa
hymyä. "Minä pidän niistä säkeistä hyvin paljon", lisäsi hän astuen
poispäin, "ja olen ajatteleva niitä usein".
Vakavuuden varjo, joka nopeasti hiipi tyttöparveen, näkyi melkein
haihtuvan, kun Charlotte Ashley astui pöydän ääreen koomillinen
alistuminen kasvoillaan.
"Minä valitsen seitsemän, luvuista täydellisimmän", alotti hän. "Enpä
siksi, että odotan sen tuovan itselleni paljoa hyvää. Jos sellaista
viatonta olentoa kuin Jennetiä, joka ei tee kellekään pahaa, uhataan
kuihtuneilla kukkasilla, on epäilemättä jotakin kauheata varastossa
minunlaiselleni horjahtelevalle ja vallattomalle pyryharakalle! Panenpa
kymmenen yhtä vastaan, että minulle luvataan myrskyjä, tuulenpyörteitä,
kareja, okaita ja verta tihkuvia jalkoja! Mutta:
"'Mikä tuuli tuiskuttaakin,
pelkää en mä kohtaloa!'
"Siis, kaunis sibylla, olen valmis kuulemaan pahinta."
Iloisten naurunpurskahdusten kaikuessa neiti Thornhill käänsi taaskin
lehtiä ja etsi pyydetyn numeron. Sitten hän hetkiseksi pysähtyen
katsahti Charlotten tummiin silmiin veitikkamaisesti hymyillen
ennenkuin luki:
"Laula, laula, älä huoli,
kunnes joku pikku nuoli
sinut tapaa, sydämestä laulun vaientaa.
Mutta yhä riemuele,
ei sun äänes silti mene,
haavat hetken lyömät pian umpeen saa.
Sun ilos vielä karttuu,
jos kätes toimeen tarttuu
kohottamaan uupuneita pitkän tien
ja hetken uhraat silloin,
aamuin taikka illoin. --
Nää terveisetkö sinulta mä vien?"
"Paljoa parempaa kuin ansaitsen", sanoi Charlotte. Hänen silmänsä
olivat tavallista sumeammat, vaikka hymy yhtä kirkas kuin konsaan.
"Mutta olen puolittain taipuvainen uskomaan, että noita säkeitä ei
laisinkaan ollut piirrettyinä kohtalon kirjassa, vaan että ne vereksinä
ja täydellisinä tulivat sibyllan kekseliäistä aivoista. Antakaa minun
varmentuakseni itse vilkaista lehdelle."
"Kernaasti", vastasi neiti Thornhill nauraen. "Vakuutan sinulle, että
asiassa ei ole mitään petosta. Eivätkä minun aivoni ole läheskään niin
kekseliäät kuin kuvittelet; ne eivät kykene hetkellisestä sysäyksestä
sepittämään runoja. Mene nyt takaisin paikallesi miettimään oraakkelin
ennustusta, sillä minä näen, että Minnie Wood kärsimättömänä odottaa
vuoroaan."
Kun kaikkien kohtalot olivat luetut, oli aika mennä levolle. Kirjan
omistajatar sulki oraakkelinsa ja vei sen pois; valot sammutettiin, ja
koulusali jäi pimeäksi ja äänettömäksi. Mutta ylhäällä kammioissaan
monet tytöistä mietiskelivät osakseen sattuneiden säkeiden sisältöä;
moni hämärä toive hahmottui ja sai merkityksen, moni salainen pelko
lieventyi. Ja noustessaan polvistumasta sinä iltana, Jennet näki
äänettömällä kummastuksella, että Charlotte vaivihkaa pyyhki kyyneleen
silmästään.